Kirjoitukset avainsanalla Manarat al Saadiyat cultural district

                                                                                                                                                "Siesta"       Sudipto Das, India 2009   

                                                                                                                            "RAPA"    Javier Fernandez Ferreras, Spain 2012

Abu Dhabissa on juuri nyt esillä Arabiemiraattien kansainvälisen valokuvakilpailun parhaimmistoa viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Taiteilijoita, aiheita ja kansallisuuksia laidasta toiseen. Henkilöhahmoja ja erilaisia kohtaamisia, joista kuvat ihmisen ja eläimen ystävyydestä puhuttelivat itseäni erityisesti.

Vaikka siitä erityislaatuisesta ystävyydestä joutuu sydän karrella lopulta aina luopumaan.

Viikonlopun vierailu Manarat al Saadiyatin taidemuseossa vei ajatukset väkisinkin vanhaan koiraherraan jonka vanhempani joutuivat hyvästelemään vasta tällä viikolla.  Rakas eläinystävä joka on vuosikaudet ollut iso osa heidän elämää. Meidän koko perheen elämää. Koirulin hännän lyönnit, kotiintulo tervehdykset ja kynnen rapinat parketissa tulevat kuulumaan haamuna heidän kotonaan vielä pitkään. Muistan sen kokemuksesta.

Jo pienestä koirat ovat vahtineet päiväuntani ja kävelemään oppimistani. Yksi kirjoitti kanssani ylioppilaaksi ja toinen muutti mukana ensimmäiseen omaan kotiin. Meillä on asunut myös kaksi sekarotuista jästipäätä, maatalon hidalgo ja katutyttö Espanjasta. Kumpikin katseli maailmaa omasta reissukoiran näkövinkkelistään. Sanoma ihmiselle olisi kai voinut olla että, “Nauti seurastani niin kauan kun voit, sillä kohta se voi olla myöhäistä”.

Viimeistään illan tullen nälkä ja vilu kuitenkin palautti nyt jo pihamullissa lepäävät karkulaiset.

                                                                                                                           " Loneliness"   Dimitrios Markoglou, Greece 2016

Paitsi että olen heikkona koiran pusuihin ja hännän heilutukseen, niin varsinkin niiden pyyteettömään uskollisuuteen. Koira jos joku lähtee aina lenkille, kuuntelee tarkkana päätään käännellen ja istuu vieressä kun kirjoitan. Välillä pilkkii ja nukahtaa, mutta valitsee paikkansa niin että se varmasti huomaa jos aion jotain muuta. Vaikkapa siirtyä keittiöön.

Tällä hetkellä kotiamme vahtii kai ihmiseksi itsensä kuvitteleva ns. oikea rotukoira, joka pyytämättä ottaa osaa jokaiseen keskusteluun ja tapahtumaan. Skypeenkin. Matkustaa pehmokana mukanaan ja makaa sohvalla ketarat levällään. Mamman koira kuulemma.

Jopa mummini seinää koristaa melkein 40 vuotta sitten viimeiset päivänsä nähnyt uskollinen koirakaveri josta puhuessaan hän innostuu edelleen.

Huomaan kyllä että eri valokuvaajat ovat nähneet sen mitä yritin saada epätoivoisesti selitettyä. Yritin silti.

Aurinkoa

Nina

Linkki taidemuseon sivuille:

http://manaratalsaadiyat.ae/en/see.and.do/upcoming.events.and.exhibition...

                                                                                                         Alla kuvat:    " People of Maramures"    Montini Giulio,  Italy 2011

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ei ole enää montaa tuntia kun taas mennään. Reilun vuorokauden päästä liitelen kohti Tyynellä valtamerellä sijaitsevaa saarivaltiota jota maorit kutsuvat nimellä Aotearoa. Nimelle löytyy useampi toinen toistaan erilaisempi merkitys mutta yleisesti sanan ajatellaan kai merkitsevän “maata jonka päällä leijailee pitkä valkoinen pilvi”. Vuoristoa ja vuorijonoja siis tiedossa. Pyörteet ja ilmavirrat sekä lämpötilojen muutokset onnistuvat kuulemma säännöllisesti muodostamaan pitkulaisia mantelipilviä Uuden Seelannin saarijonon ylle. Syksy -ja talvivaatteita on jo pinoissa odottelemassa pakkausta. Sekä itselleni että perillä minua odottavalle lapselle. 

Takana neljän viikon pesti päiväkodin sijaisopettajana. Aika meni siivillä ja toisaalta tuntui kuin olisin ollut talossa pitempäänkin. Itse työn tekeminen oli helppoa, tai miten pienen ihmisen alun kanssa oleminen voisi olla kovin vaikeaa. Siis jos heistä tykkää niinkuin minä tykkään. Kirkkaita ja avoimia katseita, leikkimisen riemua ja sitä tekemisen vauhtia oli virkistävää seurata. Uskomattoman päättäväiset kiukkukohtaukset, jäätävän kimeät kiljunnat, rimpuilevat jalat ja kädet  pistivät useinmiten hymyilemään. Kaikista tempperamenttisimmat ipanat tuntuivat pyörivän juuri minun ympärilläni. Pikkulapsiajassa on jotain hauskan aitoa ja alkukantaista. Pieni lapsi ei teeskentele vaan antaa fiilisten tulla ulos just sellaisenaan. Iltapäivän tunnit tiivistyivät välillä  lasten keskinäiseen vakavaan väittelyyn siitä kuka tultaisiin hakemaan kotiin seuraavaksi. “ It’s my mama!” “My daddy!!”. “No it’s my mamma!!!” Vain pieni lapsi voi tapella siitä kenen äiti tai isä näytti juuri saapuvan päiväkodin portista.

“Yalla yalla” parijonoon ja koko konkkaronkka pihalle. Ja hetken päästä takaisin luokkaan ja aamupiiriin oppimaan värejä, numeroita, muotoja. Oppimaan paikallaan istumista.  Neljän viikon aikana ehti olla teemoja ja tapahtumia jos jonkinlaisia.  Hullunkuristen kampausten päivä. Bussiretki lasten huvikeskukseen. Oikean lääkärin, lentoemännän ja kampaajan vierailut. Runsaasti valokuvausta päiväkodin Facebook sivuille vanhempien nähtäväksi. Hennatatuointia ja kynsien lakkausta. Vesiriehapäivä ja piha täynnä uima-altaita ja saippuakuplia. Kokkausta, askartelua ja luokkakuvauskin. Popcornia ja pienen 3v. Abdullahin jättimäiset synttärit kaikilla lisukkeilla. Aamupäivän teemojen jälkeen alkoi päivän vaativin vaihe. Kuudentoista 2-3 vuotiaan lounasaika jonka organisointi ja läpivienti oli jokapäiväinen tahtojen taistelutanner. Spagettia, riisiä,keittoa ja kastiketta. Hiuksissa, vaatteissa, pöydillä ja lattioilla. Mitä kenelläkin oli kotoota evääksi tuotuna. Mutta huh, sen jälkeen pikkuruisten patjojen ja petivaatteiden levittäminen ja kahden tunnin päiväuniaika. Tällä välin ehdin itsekin syödä ja kirjoittaa jokapäiväiset kuulumiset lasten koteihin meneviin muistivihkoihin. Varmastikin ihan tavallista päiväkotielämää, mutta itselleni täysin uusi työympäristö johon kyllä kovasti tykästyin.

Viime viikkoina on ehditty nauttia myös ihanien ystävien seurasta, tärkeistä keskusteluhetkistä skypessä ja nenätysten kahvilassa. Perheen omasta ajasta ja taidenäyttelystä.

Matkalaukkuun on tänään sujahtanut lapsen lumilautamonot, ruisleipää ja Fazerin sinistä. Nora pieni, SUN mamma on tulossa!!

Aurinkoa

Nina

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat