Kirjoitukset avainsanalla päiväkotielämää

Aikansa kutakin ja kaikki loppuu aikanaan. Kun yksi ovi sulkeutuu niin toisen sanotaan  avautuvan. Eilen tulin päiväkotitäti-urani maaliviivalle ja olen siitä aika hämmentynyt. Onnellinen ja  helpottunutkin, mutta ihmeissäni siitä liikutuksen ja kiintymyksen määrästä joka ehti syntyä muutamassa kuukaudessa. En varautunut ja suojautunut pikkuihmisten  aikaansaamiin tunneryöppyihin. Haleihin, pusuihin ja leikkiin kutsuihin.“ I like you Ms.Nina” sopersi pikku Saeed kainalossani ennen kotiin lähtöä ja puristeli kaksin käsin käsivarttani kuin pullataikinaa. Miten tulin koskaan edes aloittaneeksi työtehtävän jota en ollut aikaisemmin tehnyt?

Hinguin töihin ja töihin menin. Kotirouvan rooli on täällä Arabiemiraateissa ihan tavallista mutta ei niinkään Suomessa jossa lähtökohtaisesti kaikki tekevät töitä. Onneksi en tiennyt mitä tuleman pitää, ainoastaan sen että kaikki ja jokaikinen asia tulisi olemaan uutta ja ihmeellistä. Työkulttuuri varsinkin ja erityisesti omassa roolissa pysymisen haasteet tulevat varmasti muistuttamaan vielä pitkään tästä tuoreesta kokemuksesta. Täällä johtaja on johtaja ja muut liikkuvat hänen tahtipuikkonsa tahdissa halusivat tai eivät. Parannusehdotukset ja kollektiiviset kokoukset voi säästää muualle. Aika nopeasti opin oman reviirin ja toimivat pelisäännöt.

Opin myös ihan oikeita päiväkodin opettajan taitoja.

Viimeisinä viikkoina pystyin toivelaulu tyylisesti heittämään kattavan rallin kaikki pienistä ankanpojista sormilauluihin ja -twinkle twinkle little starista- lempilauluuni “ No more monkeys jumping on a bed”. Päiväkotitädin parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu ehdottomasti pitkä pinna ja kyky pidättää naurua silloin kun pitää esittää uskottavaa.

- Kengät jalassa ei hypitä sängyssä!

- Vaikka afrokiharat olisi jogurtissa tai vaippa falskaisi lahkeesta, otetaan ihan tyynesti vaan ja asiat hoituvat yksi kerrallaan.

Ihanat, ahkerat ja puheliaat avustajani hoitelivat kaikki töhnät ja eritteet, minä sen kuin leikin ja halasin. Pidin sylissä ja veivasin muovailuvahaa. Luin satuja ja lattialla hajareisin lähettelin leikkiautoja eri suuntiin. Tein samaa mitä aikanaan omieni kanssa. Mitä muutakaan olisin osannut tai voinut tehdä? Opetin elämän perustaitoja. Leikkiä ja huolenpitoa.

Syksy heilahti todella vauhdilla ja sitten olikin vanhempien tapaamisaikoja ja lasten kehitykseen ja osaamiseen liittyvien raporttien täyttöä.  Havahduin tietäväni ja tuntevani 12 pikku-ihmistä perinjuurin. Syömiset ja nukkumiset. Kiukut ja mieltymyksen aiheet. Miten musikaalinen pikku-Abram onkaan ja kyllä Gisellen passiivinen sanavarasto on kehittynyt valtavasti. Elämänkokemuksella jaoin päät kalleellaan kuunteleville vanhemmille ohjeita ja neuvoja. “ Kyllä, meillä Suomessa ei ole kiire kouluun.” Lapset saavat olla lapsia mahdollisimman pitkään. Vaikka tiedän että täällä kuten niin monissa muissakin maissa ajatus on täysin vastakkainen. Koulutusputkeen lähdetään usein jo 3-vuotiaina.

Omasta päätöksestäni huolimatta, yhtäkkiä olin hämmentynyt itsekin. Vaikka tiedän pienen ihmisen  sopeutuvan nopeasti uusiin tilanteisiin, niin entäs minä? Miten voisin koskaan unohtaa näitä palleroita joiden kanssa on itketty, naurettu ja teutaroitu. He tuskin tulevat muistamaan minua, mutta minä luultavasti suurimman osan heistä. Ties mitä kauniista, älykkäistä ja super-aktiivisista lapsistani vielä tuleekaan.

Aurinkoa

Nina

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joku tässä taannoin kysyi että miten siellä töissä muuten menee? No kiitos ihan mukavasti menee mutta lasken viikkoja joululomaan. Lapset ovat suloisinta mitä tiedän mutta ei ihan jokainen sittenkään. Viime viikolla sain luokkaani uuden pikkutytön joka päivä toisensa jälkeen hakkaa luokan ovea pikku nyrkeillään ja kirkuu hyytävän kimeästi suu ammollaan. Vastaavaa tapausta ei ole kuulemma aikoihin nähty. Tuttua ihmistä on niin kova ikävä että mikään ei auta. Ei syli, tutti, nalle tai laulu. Päinvastoin, kaikki lohdutusyritykset nostavat kiljunnan vielä korkeampaan oktaaviin. Ainoa asia joka pysäyttää tuon voimakastahtoisen ja kiharatukkaisen pikku-Thalian voimannäytön on oman lastenhoitajan läsnäolo.

Viime viikko hujahti mukavasti korvat lukossa, muut lapset huudosta hämmentyneinä jaloissa puikkelehtien ja Thaliaa tuijottaen. Toiveikkaana yksi lapsista jopa vilkutti itkijälle - Bye bye….Kun yleensä työskentelen kahden avustajani ja kymmenen lapsen kanssa napakan kokoisessa luokassani, niin nyt sain vielä yhden lisäaikuisen liittymään filippiinon kieliseen höpötyspiiriin. Ja juttua riitää vaikka itkun yli. Välikommenttina, nämä naiset ovat kertakaikkisen kovia juoruilemaan ja manailemaan työpaikkamme olosuhteita. Ja näitä ihania naisia on talomme joka luokassa, kerroksessa ja kerrosten väleissäkin.

Kaikki, ihan kaikki oli siis ennen paremmin! Nyt ollaan väistämättä menossa aivan pieleen. Tauot ovat lyhentyneet. Työtehtävät sirpaloituneet. Kiitosta ja palkintoja on turha odottaa. Juomavettä ei ole tarpeeksi ja saippuatkin sulaneet olemattomiin. Viimeistään siinä vaiheessa kun talon wifi pistettiin tarkasti varjellun salasanan taakse oli soppa valmis. Samana iltana toinen avustajistani, Ms. F kirosi päiväkodinjohtajan rukouksissaan mutta katumapäälle tullessaan luki tuplamäärän raamatun säkeitä saadakseen kirouksen anteeksi. Paikasta toiseen juoksutukset, liian vähällä työvoimalla läpikahlatut pitkät päivät ja alati huononevat työolosuhteet ovat saaneet nämä tarmokkaat naiset huonolle tuulelle. Ja tämä huutokonserttikin vielä....

Ms. F totesi pahan karman laskeutuneen päällemme.

Jos joku olisi muutama vuosi sitten sanonut että tulen työskentelemään päiväkodin opettajana ja viettämään arkipäiväni pääasiallisesti kahden filippiiniläisen naisen kanssa, olisin nauranut. Mutta totta se on. Nyt pirtsakka papatus ja persoonallinen aksentti saavat hyvinä päivinä hymyilemään. Toisinaan pyydän heitä säätämään sordinoa ja hengittämään syvään. Rauhoittumaan ihan hitusen. Vähemmän voi olla enemmän.

Toisinaan heti aamusta saan lämmintä leipomotuoretta filippiiniläistä leipää ja banaaniherkkua. Tuon heille vastaavasti sveitsiläistä suklaata (jota he rakastavat) ja päälle suomalaista purkkaa. Kehun heidän työpanostaan ja he kiittävät tasa-arvoisia työmenetelmiäni.  Olen ottanut heidät mukaan työn suunnitteluun ja katsopas, he ovat alkaneet toteuttamaan itseään yhä vapaammin. Jopa niin vapaasti että joudun ottamaan hieman takaisinpäin. Seuraavalle päivälle valmistelemani tehtävät tai kierrätykseen sopivat materiaalit näyttävät välillä katoavan kuin tuhka tuuleen.

Myös aikakäsityksen synkronoinnissa on edelleen pieniä haasteita. Minä elän tulevaa ja avustajani tätä hetkeä.

- Next week we have to prepare something about five senses - Now?

- No, next week.

- Tomorrow we are going to have a music class- Now?

- No, tomorrow.

Hetki kerrallaan. Juuri nyt toivon Ms. F:n manaaman kirouksen raukeavan ja pahan karman väistyvän.

Pikku-Thalian itkun taukoavan ja luottamuksen löytyvän ilman omaa nannya.

Nina

Kuvat netistä hakusanoilla karma, vauva, itku, töhrijät ( tiina_sallden) 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Elän varmasti työurani värikkäintä aikaa, sillä viime viikolla päiväkodissa on jankattu “yellow like a banana and green as a grass” aika monta kertaa. Torstaina vietettiin myös niin sanottua syksyn ensimmäistä päivää, eli lapsiystävällisesti Orange Day:tä. Katsoin kaiholla kuvia ihan oikeasta syksystä ja raikkaista sadepisaroista.Tarkoituksena oli saada pikku palleroiset ymmärtämään jotain vuodenaikojen vaihtelusta, kumisaappaista ja sadetakeista vaikka aurinko porottaa edelleen 35-40 asteen välillä.

Innoissani mainitsin odottavani sadepäivän leikkejä luokkani lasten kanssa, mutta se ei kuulemma ihan noin vain onnistukkaan. En kuulemma välttämättä saa lupaa viedä lapsia sateella ulos, onhan siinä kastumisen ja vilustumisen suuri riski. No, tämä jää siis nähtäväksi jos ja kun sadetta taas joskus saadaan.

Itse asiassa ulosmeno kieltoon ei tarvittu edes sitä sadetta, sillä päiväkodin sairaanhoitajan tekemän gallupin mukaan juuri minun luokassa olevien lasten nenät valuvat tällä hetkellä kaikista vuolaimmin koko päiväkodissa. Sain siis tästä eteenpäin käskyn pysytellä lasteni kanssa mielummin ilmastoiduissa sisätiloissa. Kyllähän tuo joka aamuinen, 15-20min varjoisalla pihalla tapahtunut leikkihetki on tosiaankin voinut saada lapseni sairaiksi. Uskottavahan se on. Maassa maan tavalla.

Olenkohan kertonut aikaisemmin että päiväkoti jossa työskentelen on itse asiassa saanut inspiraationsa juuri Suomesta. Rinta rottingilla voin siis olla iloinen ja ylpeä niistä arvoista ja ajatuksista jotka päiväkodin perustajat ovat varta vasten omineet juuri suomalaisesta koulutuksesta. Lasten itsenäisyyteen kasvamisen, pehmeät arvot kuten vanhempien mukaan ottamisen lapsen päiväkotielämään  sekä vähemmän totisen kiirehtimisen leikkimisen sijaan. Suomen itsenäisyyspäivä  ja “ traditional food” on niin ikään tänä vuonna huomioitu tapahtumakalenterissa. Kun katson ympärilleni tässä kansainvälisessä, filippiiniläispainotteisessa työympäristössä, ymmärrän kyllä tuon tapahtuman ja perinneruoan olevan vahvasti sidoksissa minuun ja järjestelytaitoihini.  

Eiköhän netistä löydy hienoa Suomi-kuvaa, poroja, järviä ja karjalanpiirakoiden nypläysohjeita. Mutta oikeasti, voisinpa lennättää vaikka pikaisestikin nämä Suomesta inspiroituneet kollegani sinne Pohjolaan. Kokemaan suomalaisen tasa-arvon ja lapsilähtöisen lähestymistavan. Lapset pukisin kurahousuihin ja veisin suomalaiseen metsään kannon päälle istumaan ja marjoja maistelemaan. Vaikka sateella.

Mutta onhan tässä päiväkodissa myös itse Ms. Nina from Finland! Mielenkiintoinen, lähes jokapäiväinen nähtävyys luokassa 2b. Sinne päiväkodinjohtaja ylpeänä johdattaa uudet perheet ja muut vierailijat tervehtimään aitoa pohjoismaalaista, jonka joka raajassa roikkuu vähintään yksi lapsi.

Suomalaisella ammattitaidolla, lohduttamassa ja silittämässä. Vakuuttamalla että vaikka  itkettää niin antaa tulla ja silti saat ruokaa ja silti isi tai äiti tulee hakemaan.

Että joka aamuisen eron hetkellä kannattaa reilusti vilkuttaa ja toivottaa hauskaa päivää, mielummin kuin ohjata vanhempia salakavalasti livahtamaan kulman taakse.

Että kun on lasten maalaushetki niin silloin lapset maalaavat.  Jos avustajat tai opettajat haluavat toteuttaa itseään niin heidän tulee ilmoittautua omalla ajalla omiin maalausharrastuksiinsa. On todellakin ihan okei että lapsen työ on sen näköinen kun siitä lapsen omin taidoin tulee.

Tai että lastenlaulujen ei tarvitse soida non-stoppina ämyrit täristen. Miten selitän että oikeastaan hiljaisuus on musiikkia korvilleni. Hyperaktiiviset, luonnostaan tahattomasti kiljahtelevat ja äänekkäästi ääntelevät filippiiniläiset luokka-avustajani pyörittelevät silmiään ja olosuhteiden pakosta opettelevat suomalaisia tapojani.

Maassa maan tavalla.

Ensi viikolla työpaikallani tutustutaan eri aisteihin. Luvassa on kovin odotettu, “ Messy Day” joka lupaa vapaata sotkemista mm. vedellä, hiekalla, värjätyllä spagetilla, partavaahdolla, mutali’ulla, jaloilla maalaamalla ja  jogurtilla läträämällä.

Kollegani ovat ansiokkaasti yhteen ääneen vakuuttaneet, oikein innosta hihkuen ja tasajalkaa pomppien tuon päivän olevan ihan parasta! Pakko kai se on uskoa, vaikka Suomesta inspiroituneena esitin päivän järjestelyihin liittyviä ikäviä turvallisuuteen ja lasten putsaamiseen liittyviä tarkennuksia, mutta

“ Hey, don’t worry Ms.Nina, it’s gonna be SO fun! “

Yep yep, fun fun. Rapatessa roiskuu ja  kosteuspyyhkeillä kuulemma sitten putsataan.

Ja koko sirkus on suorana katsottavissa vanhempien omalta nettikanavalta.

Ensi viikkoa innolla odottaen.

Tarhatäti-Nina

P.S. Linkissä lisää päiväkodin suomalaisvaikutteisesta opetussuunnnitelmasta  

http://kipinakids.com/how-kipina-differs-from-finland/

Kommentit (2)

Paula

Kiitos milenkiintoisesta blogistasi ja ihana lukea normaalin ja fiksun suomalaisnaisen tekstiä!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ei ole enää montaa tuntia kun taas mennään. Reilun vuorokauden päästä liitelen kohti Tyynellä valtamerellä sijaitsevaa saarivaltiota jota maorit kutsuvat nimellä Aotearoa. Nimelle löytyy useampi toinen toistaan erilaisempi merkitys mutta yleisesti sanan ajatellaan kai merkitsevän “maata jonka päällä leijailee pitkä valkoinen pilvi”. Vuoristoa ja vuorijonoja siis tiedossa. Pyörteet ja ilmavirrat sekä lämpötilojen muutokset onnistuvat kuulemma säännöllisesti muodostamaan pitkulaisia mantelipilviä Uuden Seelannin saarijonon ylle. Syksy -ja talvivaatteita on jo pinoissa odottelemassa pakkausta. Sekä itselleni että perillä minua odottavalle lapselle. 

Takana neljän viikon pesti päiväkodin sijaisopettajana. Aika meni siivillä ja toisaalta tuntui kuin olisin ollut talossa pitempäänkin. Itse työn tekeminen oli helppoa, tai miten pienen ihmisen alun kanssa oleminen voisi olla kovin vaikeaa. Siis jos heistä tykkää niinkuin minä tykkään. Kirkkaita ja avoimia katseita, leikkimisen riemua ja sitä tekemisen vauhtia oli virkistävää seurata. Uskomattoman päättäväiset kiukkukohtaukset, jäätävän kimeät kiljunnat, rimpuilevat jalat ja kädet  pistivät useinmiten hymyilemään. Kaikista tempperamenttisimmat ipanat tuntuivat pyörivän juuri minun ympärilläni. Pikkulapsiajassa on jotain hauskan aitoa ja alkukantaista. Pieni lapsi ei teeskentele vaan antaa fiilisten tulla ulos just sellaisenaan. Iltapäivän tunnit tiivistyivät välillä  lasten keskinäiseen vakavaan väittelyyn siitä kuka tultaisiin hakemaan kotiin seuraavaksi. “ It’s my mama!” “My daddy!!”. “No it’s my mamma!!!” Vain pieni lapsi voi tapella siitä kenen äiti tai isä näytti juuri saapuvan päiväkodin portista.

“Yalla yalla” parijonoon ja koko konkkaronkka pihalle. Ja hetken päästä takaisin luokkaan ja aamupiiriin oppimaan värejä, numeroita, muotoja. Oppimaan paikallaan istumista.  Neljän viikon aikana ehti olla teemoja ja tapahtumia jos jonkinlaisia.  Hullunkuristen kampausten päivä. Bussiretki lasten huvikeskukseen. Oikean lääkärin, lentoemännän ja kampaajan vierailut. Runsaasti valokuvausta päiväkodin Facebook sivuille vanhempien nähtäväksi. Hennatatuointia ja kynsien lakkausta. Vesiriehapäivä ja piha täynnä uima-altaita ja saippuakuplia. Kokkausta, askartelua ja luokkakuvauskin. Popcornia ja pienen 3v. Abdullahin jättimäiset synttärit kaikilla lisukkeilla. Aamupäivän teemojen jälkeen alkoi päivän vaativin vaihe. Kuudentoista 2-3 vuotiaan lounasaika jonka organisointi ja läpivienti oli jokapäiväinen tahtojen taistelutanner. Spagettia, riisiä,keittoa ja kastiketta. Hiuksissa, vaatteissa, pöydillä ja lattioilla. Mitä kenelläkin oli kotoota evääksi tuotuna. Mutta huh, sen jälkeen pikkuruisten patjojen ja petivaatteiden levittäminen ja kahden tunnin päiväuniaika. Tällä välin ehdin itsekin syödä ja kirjoittaa jokapäiväiset kuulumiset lasten koteihin meneviin muistivihkoihin. Varmastikin ihan tavallista päiväkotielämää, mutta itselleni täysin uusi työympäristö johon kyllä kovasti tykästyin.

Viime viikkoina on ehditty nauttia myös ihanien ystävien seurasta, tärkeistä keskusteluhetkistä skypessä ja nenätysten kahvilassa. Perheen omasta ajasta ja taidenäyttelystä.

Matkalaukkuun on tänään sujahtanut lapsen lumilautamonot, ruisleipää ja Fazerin sinistä. Nora pieni, SUN mamma on tulossa!!

Aurinkoa

Nina

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat