Kirjoitukset avainsanalla kotimaa

Laskeuduin lauantaina Helsinki-Vantaalle ja sain silmäni vuotamaan lentokapteenin miehekkäällä äänellä lausutuista sanoista.

“ Welcome to Finland and for those who live here, welcome home.

Home!!!

Miten etuoikeutettu saan olla että minulla on koti ja juuri Suomessa. Kuinka monta kertaa minulta on maailmalla kysytty että minkälaista siellä Suomessa oikein on? Onko ihmiset ystävällisiä ja vieraanvaraisia? Miten sinne pääsisi asumaan? Olisiko siellä mahdollisuus työllistyä? Lasten opiskella? Minkälaisen viisumin ja oleskeluluvan sinne tarvitsee? Entinen työkaveri tiedusteli jos voisin ainakin tuoda sieltä valkoisen koulutetun miehen?

Joo ja ei.

Suomessa on ihanaa ja kummallista, molempia. Paljon kaunista luontoa, mutta olosuhteisiin nähden aivan liikaa huonosti voivia ihmisiä. Ihmiset ovat perin ihania, joskus kuitenkin hitaasti lämpeneviä ja toistensa tarkoitusperää kyseenalaistavia. Työllistyminen riippuu monesta seikasta mutta ainakin silmin nähden kansainvälistyneesssä Helsingissä minua ja ystävääni palveli natiivia englantia puhuva tarjoilija.  Oleskeluun ja elämiseen liittyen voin kyllä ohjata kyselijät EnterFinland-palveluun, mutta siitä miehen viennistä en oikein osaa sanoa. Ollaan kuitenkin aika maanläheistä järkikansaa.

Presidentinvaalitentit käyvät kiivaimmillaan ja voin rauhallisin mielin katsoa kandidaattien välistä leppoisaa jutustelua, hekottelua ja letkauttelua. Joku nuorempi naishenkilö yrittää vähän ärhäköidä, mutta nallemaiset ja kypsät herrasmiehet hymyilevät ymmärtäväisesti. Kehuvat keskinäistä kaveruutta ja vaikuttavat tietävän jo lähes kaiken tästä elämästä. Maan talous on nousussa, Venäjä-suhteet huomioitu, EU ja Nato saa aikaan keskustelua, sananvapauskin näyttää olevan käsittelyssä. Homma näyttää olevan päällisin puolin reilassa. Turvallisesti ilman sen suurempia intohimoja.

Talvikin valaisi maan juuri sopivasti kun tulin käymään. Omassa pikkukaupungissani aistin raukeaa hiljaisuutta. Jäiden pauketta meren rannalla. Takkatulen ääressä, villasukat jalassa paksun täkin sisällä mietin tätä pohjolan kansaa joka viihtyy pilkkijäillä ja lumisissa metsissä. Vaikka ihan itsekseen.

Ihana olla taas täällä.

Nina

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

“Tervetuloa loskaan ja pimeyteen” ja “ Varmaan tosi kiva tulla tällaiseen räkäkeliin?” viestejä saapui puhelimeeni yksi toisensa jälkeen. Ei kuulkaa haittaa yhtään minkäänlaiset loskat ja pimeydet, kotiinhan me tultiin. Ja sitäpaitsi meitä onnisti useamman kerran. Saatiin lumisadetta, sinistä taivasta ja paistetta. Ja aivan uskomaton tähtitaivas. Niin hieno että oli pakko käydä Ursan sivuilla tarkistelemassa että onko linnunradalla juuri nyt jotain poikkeuksellista nähtävillä. Ja olihan siellä, Venus ja Mars kirkkaimpina, mutta sen lisäksi varmaan jokaikinen muukin tähtikarttaan koskaan taltioitu kuvio. Siellä me lapseni kanssa seisottiin iltakymmeneltä pimeässä yössä, korkealla kalliolla jääksi jäähtyneen meren rannalla, niskat taaksepäin taittuneena. Ei meinattu millään saada tarpeeksi siitä todella erikoisesta näystä.

Sitä ihmeellisyyttä ennen oltiin juuri oltu elokuvissa. Meidän omassa pikkukaupungissa tottakai. Pikkuriikkisessä ja sympaattisessa vuonna 1912 aloittaneessa elokuvateatterissa katsomassa juuri tällä viikolla palkittua urheilukulttuuritekoa, Juho Kuosmasen ohjaamaa elokuvaa nimeltä Hymyilevä mies. Suomeksi puhuttu ja ruotsiksi tekstitetty. Siinäkin siis kahden erilaisen kulttuurin vaikutteita.Tarina rakastuneesta nyrkkeilijästä, huippu-urheilijasta. Uran kannalta vähän huonolla hetkellä rakastuneesta. Juuri silloin kun olis pitänyt keskittyä johonkin ihan muuhun. Kuten kauden suurimpaan tavoitteseen ja h-hetkeen. Kukapa sitä elämää osaisi niin tarkasti suunnitella. En aina oikein itsekään. Taivaalla Venus ja elokuvissa suomalainen mies. Jurottaja. Vakava ja niin suomalainen. Rakastuminen on väistämätöntä. Olen hölmö ja täynnä energiaa. Oma maa mansikka ja se toinen on se mustikka.

Heti ensimmäisenä päivänä ostin Hesarin ja pääsin nopeasti kartalle juuri tällä hetkellä Suomessa kohistavista otsikoista. Bernerin esittämistä autovero-uudistuksista, opetusviraston korruptiosotkuista ja Trumpin virkaanastujaisista. Puheenaihetta löytyi myös kokonaisen sivun verran suomalaisesta tapakulttuurista, tervehtimisestä ja small talkista. Ja siitä ikuisuusasiasta että miten ja ylipäätään tervehtivätkö suomalaiset toisiaan? Niinkuin vaikkapa Keski-Euroopassa on tapana? Osaataanko meillä jutustella edes hississä tai kaupan kassajonossa?

Pienenä ja sympaattisena, kohtalaisen yhtenäisenä kansana meidän on kai helppo ymmärtää toisiamme jo yhdestä katseesta. Jopa rengasliikkeessä on mahdollista asioida  ilman turhia pulinoita. Ilman kohteliaita tervehdyksiä ja osapuolten välistä dialogia niinkuin Hesarin (13.1) mielipidekirjoituksesta käy ilmi. Suomessa asiakaspalvelua tai lähimmäisen apua voi ilmentää sanattomalla pään nyökkäyksellä ylös-alas suuntaan tai vaihtoehtoisesti sivulta toiselle. Aki Kaurismäkimaiseen tapaan “vähemmän on enemmän”. Ja tarkoitusperiähän siinä ensimmäiseksi epäillään  jos aletaan ihan tuntemattomien kanssa keskustelemaan. Tai ainakin jäädään miettimään että “tunnetaanko me jostain ?” niinkuin kävelyllä ihan ex-tempore tervehtimäni naisen ilme paljasti?

Yleistäminen vie tottakai väärälle tielle. Varsinkin kansallisuuteen liittyvä typerä streotypiointi.  Eihän me kaikki olla tietenkään samanlaisia, että jännitettäisiin alkutervehdyksen jälkeistä väkinäistä jutustelua ja kiusallista hiljaisuutta. Pelottavinta on kai se että tuttavallisuus ja ystävällisyys  voi muuttaa tervehtijöiden välisen suhteen astetta vakavammaksi? Tai toisinpäin. Jos et tervehdi, voit tarkoituksella pysytellä vähän sivussa ja omissa ajatuksissasi. Mikä mahdollisuus!

Täällä kotimaassa sopeudun hetkessä omaan kulttuuriini. Sanomattomia sääntöjä. Turvaa ja yhtenäisyyttä. Kävelyllä nyökkäys, mutta torilla voi puolitutunkin kanssa jutustella vähän pidempään. Ilman ihokontaktia. Ilman arabialaista sekuntteja kestävää tiukkaa halausta ja puhetulvaa. Kohta olen takaisin Abu Dhabissa ja siellä, tutussa naisporukassa osaan elehtiä sekä suomalaisesti että kansainvälisesti. Hollantilaisille tarjoan poskea kolmesti, espanjalaisille kahdesti, brittejä halaan tai tervehdin runsain kuulumiskyselyin, mutta rakkaiden maan naisteni kanssa saatamme katsoa sopivan etäisyyden päästä silmiin, hymyillä ja nyökätä, tokaista hiljaa “Moi”. Huulilta lukeminenkin on ihan ok. Meillä on yhteinen koodikieli ja osoitamme tuttavallisuutta ja jälleennäkemisen riemua omalla tavallamme.

Pientä pakkasta. Kirkasta taivasta ja linnunlaulua. Loskaa ja purevaa tuulta. Tummia toppavaatteita ja paksupohjaisia kenkiä, niinkuin pidemmällekkin retkelle lähdössä. Ei siinä kelissä ja niissä tamineissa välttämättä juttu luista. Jäälläkin pilkkivät miehet näyttävät istuvan ihan hiljaa. Pienissä rykelmissä aika vieretysten. Siinä on aitoa lähimmäisenrakkautta ja keskinäistä ymmärrystä. “ Nykiikö?” Suomalaista tapakulttuuria ja small talkia kerrakseen. Ihana ihana kotimaani ja suomalaiset tavat. Koskaan aikaisemmin en ole kai nähnyt maatani näin ylivoimaisena muuhun maailmaan verrattuna.

“Hymyilevä mies” ja samma på svenska. “ Den lyckligaste dagen i Olli Mäkis liv”. Asiat voi ilmaista niin monella eri tavalla.

Aurinkoa

Nina

 

 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija

Hei ja tervetuloa Suomeen , itse juuri lähdemme Espanjaan ja siellä jos ei heti ymmärrä kieltä , niin sanotaan vähän kovemmalla äänellä , jotta ymmärtäisi.
Ehkä vähän liioittelen , mutta lapseksi sitä välillä muuttuu, kun ei ymmärrä kumpikaan.
Kauniita talvipäiviä Suomessa , me menemme Caminito del Reytä kävelemään!
Ä

SunTowerLife
Liittynyt28.1.2016

Hei ja kiitos esimerkistäsi, saman asian olen joskus itsekin huomannut:)...että jos yrittää vaikka puoliksi huutamalla niin on se ihme jos toinen ei ymmärrä. Hassuja tilanteita tosiaan, onneksi hymy pelastaa pahimmilta väärinkäsityksiltä. Antoisaa kävelyreissua Espanjassa!

Nina

Nina

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat