Kirjoitukset avainsanalla Suomi-koulu

Niin siinä vain kävi että vaikka kesää on vielä jäljellä, muodostui elokuu ajatusteni vedenjakajaksi. Tällä viikolla osallistuin Suomi-koulujen vuosittaisille koulutuspäiville ja mietteet suuntautuivat luonnollisestikin tulevaan vuoteen. Suomi-koulun open hommiin ja arkeen Abu Dhabissa. Ulkosuomalaisuus konkretisoitui suomen kielen ja kulttuurin teemoissa, luennoilla, työpajoissa ja Ateneumin vierailulla. Suomi100-kahvitilaisuudessa samaistuin apulaispormestarin sanoihin ja kokemuksiin siitä että isänmaallisuus ei ole kohdallani ollut koskaan niin huipussaan kuin juuri ulkomailla asuessani. Tuttu ilmiö. Aika luonnollista että juuri sieltä kaukaa sitä näkee  niin paljon paremmin tänne lähelle.

Koulutuspäivien parasta antia olivat mm. Jenni Alisaaren esitys siitä miten laulaminen edistää suomen kielen oppimista ihan tutkitustikin, mutta kuinka vähän laulamista kuitenkin käytetään esim.kielen rakenteiden ja sanojen opettamisen apuna. Lari Kotilainen esitti mielenkiintoisen luennon siitä kuinka kielemme on muuttunut sitten Volgan mutkan ajoista noin 10 000 vuoden takaa. Siitä miten kieli on muuttunut sitten Agricolan, Kiven ja Snellmannin. Kuinka lainasanat ovat ja pysyvät kielessämme. Balttilaiset ja germaaniset lainasanat. Lainasanat ruotsin -ja venäjän vallan ajalta. English ja finglish. Slangit jotka muokkautuvat nuorisolaisten mukana tänä päivänä kautta maailman. Swägä ja wallah. Yolo ja spessu. Mitä näitä nyt on.

Osuipa tässä lomien aikana käteeni aika mainio teos, nimittäin Mika Waltarin “ Aiotko kirjailijaksi?” vuodelta 1935. Teos herätti kiinnostuksen tottakai aika sytyttävän otsikon vuoksi mutta myös julkaisun ajankohdan tähden. Millainen tunnelma ja ilmapiiri mahtoi vallita kirjallisuuspiireissä ja  ylipäätään tuon ajan Suomessa? Jo onnellisesti itsenäisessä, mutta vielä talvi-ja jatkosotia kokemattomassa Suomessa? Aikana jolloin isovanhempani kasvoivat ja kävivät koulua. Imivät itseensä herran nuhdetta ja kansallisidentiteettiä. Ja myöhemmin tapasivat toisensa rintamaolosuhteissa.  Tarinoita, joita nyt ahkerasti keräilen. Ainakin sen tiedän että suomenkielinen fafani opetteli,nuoren rakastettunsa vuoksi,ruotsin kieltä Kalle Ankoja lukien.

Niinpä niin. Kielen oppimiseen tarvitaan siis halua ja motivaatiota. Syy oppia ja ymmärtää toista ihmistä. Laulaen, ääneen lukien, sanaillen, tavuttaen, näytellen, pelaillen ja leikkien. Kuvin, käsin, viittomin. Pääasia että kommunikaatiota syntyy vaikka sana kerrallaan. Vaikka eri kieliä sekaisin käyttäen, mutta se tunne on tärkein. Että se tuntuu kivalta ja merkitykselliseltä ylläpitää. Sehän on johtotähtenä myös kaikissa maailman 140:ssä Suomi-koulussa. Kaikilla mantereilla. Rakkaudesta Suomeen jo melkein 60-vuotta!

No mikä oli tunnelma Waltarin teoksessa vuonna 1935? En tiedä tuleeko tämä nyt niin yllätyksenä, mutta vaativa ja kriittinen hän ainakin oli. Turhanhaihattelijat ja pilvilinnojen rakentajat saivat häneltä huutia. Harrastekirjailijoita, noita  “aloittelevia hölmöjä”  hän kehoitti lopettamaan kirjoittamisen ajoissa  mielummin “kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä!”. Waltarin tapa kannustaa oli ilmeisen tyypillistä tuolle aikakaudelle. Peräänkuulutettiin pilkun viilausta ja absoluuttista sävelkorvaa.

Ajat taitavat olla aika toisenlaiset. Vaikka Waltari listasi mauottomien ja epäsopivien aiheiden käsittelyn, kuten juopottelun, aviorikokset ja sukupuoliasiat, sekä ruokapöydissä kuin teksteissäkin, niin hän antoi myös lohtua. Hänen sanojensa mukaan kukaan meistä ei kuitenkaan ole koskaan valmis ja siksi meidän tulisikin kartuttaa tietojamme läpi elämän. Näkemällä, ymmärtämällä ja eläytymällä. Ja nimenomaan suomeksi sanomalla!

Koulutuspäivien antia oli myös valloittava Finlandia Junior palkittu kirjailija Siri Kolu, joka entisestään selvensi lukemisen tärkeyttä. Hänen mukaansa kirjoja lukenut teini-ikäinen osaa keskimäärin jopa 70 000 sanaa, mutta nuori joka ei lue, ainoastaan n.15 000 sanaa.

Siri Kolua lainaten:

“ Sanansa löytänyt lapsi on löytänyt sydämensä”

Aurinkoa

Nina

Ja vielä Waltarin kannustavia sanoja kirjoittajille ja muille seikkailijoille:

“Jos kaikista varoituksista ja neuvoista huolimatta päätät luopua varmoista, turvallisista rannoista, heittää purtesi vaarallisen ja epävarman meren vietäväksi ja antautua kirjailijaksi jo etukäteen tietoisena siitä, että tappiosi ja pettymyksesi tulevat olemaan suuret ja mahdolliset voittosi parhaassakin tapauksessa mahdollisimman pienet, niin toivotan sinulle onnea ja rohkeutta matkalle, vaikka mielessäni ravistankin päätäni ja tuomitsen sinut uhkarohkeaksi.” (M.Waltari, 1935 “ Aiotko kirjailijaksi?)

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Miehen matkassa pääsin viime viikonloppuna vesiskootteri ajelulle ja myönnän muitta mutkitta että tätä en olisi varmasti itse ehdottanut. Ei vaan ole tullut mieleen että aaltoja olisi kiva surffailla moottoroidulla, kohtalaista meteliä pitävillä vempaimilla, joissa tarkoituksena on vain ja ainoastaan kaahata. No sinne siis viikonloppuna, itseasiassa viime sunnuntaina joka oli islamilaisen kuukalenterin mukaisesti  vuoden 1438 ensimmäinen päivä. Uusi vuosi oli nyt hyvä aloittaa vauhdilla ja moottorilla, mitä ikinä se symbolisesti toisikaan tullessaan. Päivä oli hieno, vaikka hieman tavallista tuulisempi. Mainingit nostivat ja laskivat meitä tasaisesti ja paljon ei tarvinnut kaasua painaa. Ehdittiin pysähtyä vähän suojaisemmalle Lulu islandille ja pulahtaa uimaankin.

Oli ihan kiva että käytiin vähän rentoutumassa, varastoon, vähän niinkuin ennaltaehkäisevästi, sillä melkein seuraavana päivänä  automme ajajan puolen ikkunan päätti jäädä pysyvästi puoleenväliin auki. Ja sehän tiesi hikeä, harmitusta ja ylimääräisiä kyytijärjestelyjä. Ja tietysti dirkkujen menoa. Ja juuri sellaisella viikolla tietenkin kun ohjelmaa oli muutenkin tavallista enemmän. Ikkunaa yritettiin ihan itsekin korjata, mutta ei suostunut lasi enää nousemaan katon rajaan vaikka kuinka houkuteltiin. Muutama ajo meni tuulen heiluttaessa hiuksia, joka sinänsä on aika hullua tässä kuumuudessa, jossa ensimmäinen tehtävä autoon noustaessa on ilmastoinnin täysille säätäminen. Tämä vaati tietenkin miehen soiton hyvinkin tutuksi tulleelle luottokorjaaja Mohammedille ja pilikka oli pukilla alle vuorokaudessa. Pikkujuttu sinänsä.

Hommahan on niin, että aina pitää olla jotain pientä säätöä. Jos alkaa näyttämään liian tasaiselta niin parempi on järkätä itselle jotain,vaikka pieniäkin pähkinöitä purtavaksi. Auton tultua korjaamolta elämä tuntui  taas hetken seesteiseltä kunnes, autotallin parkkikortti katosi kuin itsestään. Ei löytynyt vaikka kuinka ihan yhteistuumin sahattiin mieheni kulkemaa reittiä, niin piilossa pysyi. Kortin katoaminen ei sinänsä minua enää hätkäytä. Eikä näemmä  portinvartijoitakaan, jotka taitavat tunnistaa alati parkkihallin edessä taskujaan kaivavan mieheni. 

Pikkujuttujahan nämä. Onhan sitä ihmisen päässä monta asiaa kerrallaan ja joillain tavarat yksinkertaisesti pysyvät paremmin tallessa kuin toisilla. Sehän on vain hauskaa ja jännittävää sinänsä että koskaan et tiedä mitä tänään etsitään ja mistä. Arjen pieniä “ ups and downs”: eja, mutta onneksi matkassa on housewife joka parhaansa mukaan auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Ihan kaikella rakkaudella!

Tästä termistä päästiin taas keskustelemaan ihanan Helen kanssa, täältä yli kymmenen vuoden jälkeen Suomeen palaavan kotirouvan läksiäisissä. Naisporukalla nautimme tällä kertaa iltapäiväteet kauniissa Ritz Carltonissa. Kyllä meillä puolisoilla on täällä omat hommamme ja näitä hommia saan edelleen aika usein avata ja selittää asiasta kiinnostuneille. Ihan niinkuin itsekin kyselin kun tulin tänne. Kuka nyt mitäkin tekee, se on jokaisen oma asia, mutta ensimmäisenä meistä jokainen varmaan nimenomaan tukee ja kannustaa, ilostuttaa ja mahdollistaa puolison uraa ja siten koko perheen täällä oloa. Ihan tavallisia arjen asioita, kotitöitä, lastenhoitoa, eläinten hoitoa, vapaaehtoistoimintaa, osa-aikatöitä, etätöitä, opiskelua, sosiaalisia tapahtumia, lomailijoiden viihdyttämistä, autolla ajoa, kuskaamista, järjestöhommia ja vaikka ihan itsensä hemmottelua.

Kysymykseen “ Oletko ajatellut etsiä töitä?”, olen vastannut ja tulen varmasti vielä monesti vastaamaan.

Kyllä ja en. Oikeastaan teen kokoajan töitä, myös palkallista sellaista. Tällä hetkellä olen arjen lukujärjestykseeni oikein tyytyväinen, joten juuri nyt en hae mitään aktiivisesti.

Olen kyllä hakenut ja haenkin sopivan työtehtävän osuessa eteeni. Sellaisen jossa työn sisältö, työaika, työsopimus, palkkaus ja vapaa-aika kulkevat käsi kädessä omien työkulttuuristen ja työntekoon liittyvien arvojeni kanssa. Nyt ollaan täällä ja nyt on näin.

Tähän vuoteen olen kuitenkin valmistautunut huolella. Kotitöiden lisäksi, olen aikatauluttanut arkeen oman alan etätöitä, opiskelua ja kirjoitusprojekteja, mutta myös yhden aivan ihanan, ulkosuomalaisuuteen liittyvän työtehtävän. Saan ilokseni toimia Abu Dhabin Suomi-koulun opena! Kerran viikossa tapaan suloiset 4-5 vuotiaat pirpanat, suomen kieltä ja kulttuuria edistävän ja kannustavan kerhotoiminnan parissa. Leikkiä, laulua, jumppaa ja askartelua. Välitunnilla kahvia ja korvapuusteja. Ensi viikon Aleksis Kiven päivää varten taidankin tästä lähteä etsimään kiviä maalattavaksi. Suomalaisuus ja Suomi sydämessä.

Tästä linkistä pääset tutustumaan Abu Dhabin Suomi-kouluun http://www.abudhabinsuomikoulu.net

Aurinkoa

Nina

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat