Kirjoitukset avainsanalla suku

Vanhempieni ainoana lapsena olen joskus miettinyt syitä sisarettomuuteeni. Olinko hankala lapsi vai onko koko asiaa edes mietitty sen enempää. 1960-70 luvun henki perhesuunnittelussa taisi enemmän tai vähemmän suosia 1-2 lapsen hankintaa joka tapauksessa.  Omien lasteni lapsuutta ja  heidän keskinäisiä suhteitaan seuranneena, olen etenkin siitä iloinen kuinka paljon tämä kolmikko on oppinut ja tulee oppimaan toinen toisiltansa. Kuinka jokaisella heistä, esikoisella, keskimmäisellä ja kuopuksella on omat roolinsa ja paikkansa tässä perheessä. Vaikka seitsemän meren takaa tai ihan vieressä, heillä on aina toisensa ja he tietävät sen. Sisaruus luo turvaa. Bonuksena on vielä mahdollisuus  keskinäiseen vertaistukeen suhteessa meihin vanhempiin, että ei sitten yksin tarvitse hämmästellä “mutsin ja faijan” juttuja ja tapoja. Kaikki kolme tuntevat meidät ja hassutuksemme kuitenkin perinjuurin. Ja onhan heitä sitten kolme meistä huolehtimassa kun sen aika tulee.

Yksi, kolme tai mitäs jos sisaruksia onkin kymmenen. Silloin on puolisoitakin kymmenen, heidän lapsiaan 18 ja lapsenlapsia 36! Edesmenneen famuni suku asuu edelleen kahdessa maassa ja niiden välissä olevalla saarella. Osa läheisempiä kuin toiset, mutta jollain tavalla kai tuttuja kaikki. Ihmeellisellä tavalla tutunoloisia ja helposti lähestyttäviä. Ainakin on hyvä syy lähestyä, se sukulaisuus. Aikaisemmin ollaan kokoonnuttu Marianhaminassa ja Fagerstassa ja nyt jo toista kertaa Kirkkonummella. Kuten kummisetäni eilisessä sukutapaamisessa totesi, vaikka kaikkia tapahtumia ja seikkoja ei elämän varrella niin tarkkaan olisi mieleen painanutkaan, niin sitä ihmeellisen lämmintä yhteenkuuluvuuden tunnetta ei voi koskaan unohtaa.  Kuinka isäni ja kummisetäni koko serkuskatraalla, niillä kahdeksallatoista, oli heidän lapsuudessaan tuntunut olevan ikäänkuin kymmenen äitiä ja kymmenen isää. Ei ollut väliä kuka huolehti kenestäkin, kaikki pitivät huolta toisistaan. Ja pitivät sen lisäksi vielä huolta nuorena leskeksi jääneestä äidistään, kymmenen lasta synnyttäneestä Saida-mummusta, joka 50-60 luvulla vuorotellen asui eripituisia aikoja jokaisen lapsensa ja heidän perheidensä luona Suomessa ja Ruotsissa.

Eilen oli siis vuoro kokoontua taas Kirkkonummella, tuon kymmenpäisen lapsikatraan kotiseuduilla. Niinkuin aikaisemminkin niihin seutuihin tutustuessani, en lakkaa ihailemasta niitä maisemia ja olosuhteita joista ennen sotia ja sodan jälkeen on ponnistettu. Kotoa tuodut keittoperunat repussa on kävelty kilometrikaupalla paljain jaloin kouluun. Sekä aikuiset mutta myös lapset ovat paiskineet ahkerasti töitä viereisellä kartanolla. Olosuhteiden pakosta muutettu nuorena, lähes lapsina vielä pois kotoa, kaupunkiin piikomaan ja kasvattiäidinkin hoiviin pieneen punaiseen mökkiin asumaan. Eletty pitkät sodan vuodet ja koettu rakkaan  kotiseudun, Porkkalan luovutuksen aika.

Vaikka ainut lapsi olenkin, enhän siitä nyt loppujen lopuksi voi olla kovinkaan pahoillani. En ole esimerkiksi koskaan joutunut jakamaan huonettani, vaatteitani tai lelujani ja saanut tietenkin sataprosenttisen huomion vanhemmiltani. Ainoana lapsena minut oli varmasti helpompi  sijoittaa kesäksi tai koululomilla isovanhempieni tai kummisetäni perheen luokse, mökille ja hiihtoreissuille, ja se oli kyllä lottovoitto! Oikean sisarusparven arkea olen kuitenkin saanut  kokea lasteni kautta, sitä suloista jakamista hyvässä ja pahassa. Ja olenhan suuren sukuni kautta saanut serkkuja ja pikkuserkkuja, ja kokea jotain sen suuntaista kuin oikeaa sisarellisuutta.  

Sehän tarkoittaa yhteisen historian ja tulevaisuuden jakamista.

Hej så länge, nästa år kommer vi att träffas i Sverige igen!

Nina

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olin jo keväällä päättänyt että kun pääsen Abu Dhabista Suomeen kesälomalle, niin ainakin yksi juttu on ihan pakko mahduttaa aikatauluun. Ja nyt se on tehty. Nimittäin vierailu Majan ja Anna-Liisan luona Ruotsissa.

Olen ainut lapsi ja ehkä siksi niin kiinnostunut sisarusten välisistä suhteista. Ehkä myös siksi olen “adoptoinut” yhden pikku serkuistani siskokseni, koska välimme ovat juuri sellaiset joiden sisarusten välisten suhteiden kuvittelen parhaimmillaan olevan. Että voi höpötellä tietenkin ihan mistä vaan ja pitää hauskaa. Itkeä ja nauraa. Voi luottaa toiseen ja avautua ihan reilusti. Vähän niinkuin huippuystävä mutta vielä enemmän. Meitä yhdistää yhteiseen sukuun kuuluminen ja yhteisen suvun tunteminen. Halusimmepa tai emme, meitä yhdistää yhteisen historian jakaminen jo paljon ennen omaa syntymäämme.

Isäni puoleinen suku on jo 50-luvulta alkaen asettunut Suomen lisäksi myös Ruotsiin ja Ahvenanmaalle. Isän äiti, famu, kasvoi kymmenpäisessä katraassa ja tästä 1910-20 luvuilla syntyneestä sisaruskaartista elossa on vielä kaksi reipasta isotätiä, Maja ja Anna-Liisa. Oman famun kaipuuseen ja hänen tarinoiden kuulemiseen liittyen oli nyt lähdettävä Ruotsiin. Ei muuta kuin siskon kanssa reput selkään ja Tukholman kautta Fagerstaan ruotsalaisen pikkuserkun perheen luokse täysihoitoon.

Sisaruus voi olla sitä että 95- ja 91-vuotiaana asutaan samassa vanhainkodissa, eri kerroksissa. Voidaan tavata jos huvittaa tai vain soitella toisillemme.  Sisaruus voi olla sitä että vaikka toisen pää on vanhuuttaan päättänyt asettua hieman kallelleen ja toisen selkä vahvaan etukumaraan,niin silti voidaan yrittää halata. Tasapaino voi vähän heittää ja kuulokaan ei ihan aina ole myötä, mutta vierekkäin voi olla kiva vain olla ja ihmetellä.

Muistin pettäessä, sisaruutta voi olla hissiseikkailu pyörätuolilla ja rollaattorilla retki vanhainkodin käytävillä tai iltapäiväkaffet ulkona, säistä piittaamatta. Pieni tuuli eikä ajoittainen auringon porotus tunnu häiritsevän, kun sisaruksille on saapunut vieraita Suomesta asti. Ja siinä me sitten olimme kaikki yhdessä. Kaksi yli 90v. isotätiä ja kolme heidän sisarustensa lastenlasta.

Kahvia, keksejä ja punssileivoksia. Ja se tuttu huumori. Sisaruutta voi olla se että samanlaiset vitsit, skoijaukset ja huumori kestää iästä huolimatta. Se voi naurattaa aika paljon että punssileivos  juuttuu ylähuulen alle tai että lapsuudessa opitusta runosta tulee koko iltapäivän hokema. Sisarelle ja muillekkin ympärillä oleville voi myös kovaan ääneen lällätellä jos he eivät Ruotsissa vietettyjen vuosien jälkeen enää osaa suomea. Tai vaikka vähän testata että osaako? - “Mitä sä muija höpiset!?” voi 96v. sisko huudahtaa toisellensa vaikka kesken kahvittelun.

Ikä voi tehdä muistille kepposia mutta tällä 95-vuotiaalla suomen kieli aktivoitui lähes heti meidät nähdessään. Runoja, sananparsia ja hokemia. Ja pieni lällättely laulu kaikille ympärille oleville ja vanhainkodin asukeille “ Noi toiset ei ymmärrä suomea….noi toiset ei ymmärrä suomea…” käynnistyi vierailumme aikana.

Tuliaisiksi tuomamme liköörikonvehdit olivat selvästikin mieleisiä. Kumpikin vahti tarkasti omaa rasiaa ja tunnelma yltyi hetkellisesti lähes hulvattomaksi. Toisen mielessä konvehtirasia muuntautui kokonaiseksi punssi pulloksi.

Maja: “ Vet du Anna-Lisa vad kommer vi att görä på kvällen?” “Vi ska supa och göra staden osäker”!

Anna-Lisa : “ Juu-u, jag tror att jag börjar dansa redan nu. Till mig det räcker att det står “likör!”

Sisaruus voi olla sitä että vanhat “hurjat ajat” tulevat kummankin mieleen samanaikaisesti. Tanssia ja hurvittelua. Ajatuksissa nämä yli 90-vuotiaat sisarukset olivat hetken aikaa nuoria ja vetreitä. Hetken aikaa laittamassa koko kaupungin sekaisin.

Vaikeinta oli hyvästellä ja vastata kysymykseen että milloin tulisimme taas uudestaan.

Kotimatkalla Suomeen vietimme iloisen mutta vähän mietteliään päivän Tukholmassa. Wanhassa kaupungissa kaffet ja herkut ja keskustassa sukulaistyttöämme tapaamassa “Sally&systrar”- vegeravintolassa. Taas kerran Ruotsi näytti parhaat puolensa. Iloisen ja välittömän, niin rakastettavan ja ystävällisen ilmapiirinsä. Mietin ja muistelen iso-tätien ilmeitä ja sanoja.

Milloin taas tavataan?

Vaikea vastata, mutta ajatuksissani tulen olemaan tuossa iltapäivässä vielä uudestaan ja uudestaan.

Nina

 

 

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat