Kirjoitukset avainsanalla kirjoittaminen

Niin siinä vain kävi että vaikka kesää on vielä jäljellä, muodostui elokuu ajatusteni vedenjakajaksi. Tällä viikolla osallistuin Suomi-koulujen vuosittaisille koulutuspäiville ja mietteet suuntautuivat luonnollisestikin tulevaan vuoteen. Suomi-koulun open hommiin ja arkeen Abu Dhabissa. Ulkosuomalaisuus konkretisoitui suomen kielen ja kulttuurin teemoissa, luennoilla, työpajoissa ja Ateneumin vierailulla. Suomi100-kahvitilaisuudessa samaistuin apulaispormestarin sanoihin ja kokemuksiin siitä että isänmaallisuus ei ole kohdallani ollut koskaan niin huipussaan kuin juuri ulkomailla asuessani. Tuttu ilmiö. Aika luonnollista että juuri sieltä kaukaa sitä näkee  niin paljon paremmin tänne lähelle.

Koulutuspäivien parasta antia olivat mm. Jenni Alisaaren esitys siitä miten laulaminen edistää suomen kielen oppimista ihan tutkitustikin, mutta kuinka vähän laulamista kuitenkin käytetään esim.kielen rakenteiden ja sanojen opettamisen apuna. Lari Kotilainen esitti mielenkiintoisen luennon siitä kuinka kielemme on muuttunut sitten Volgan mutkan ajoista noin 10 000 vuoden takaa. Siitä miten kieli on muuttunut sitten Agricolan, Kiven ja Snellmannin. Kuinka lainasanat ovat ja pysyvät kielessämme. Balttilaiset ja germaaniset lainasanat. Lainasanat ruotsin -ja venäjän vallan ajalta. English ja finglish. Slangit jotka muokkautuvat nuorisolaisten mukana tänä päivänä kautta maailman. Swägä ja wallah. Yolo ja spessu. Mitä näitä nyt on.

Osuipa tässä lomien aikana käteeni aika mainio teos, nimittäin Mika Waltarin “ Aiotko kirjailijaksi?” vuodelta 1935. Teos herätti kiinnostuksen tottakai aika sytyttävän otsikon vuoksi mutta myös julkaisun ajankohdan tähden. Millainen tunnelma ja ilmapiiri mahtoi vallita kirjallisuuspiireissä ja  ylipäätään tuon ajan Suomessa? Jo onnellisesti itsenäisessä, mutta vielä talvi-ja jatkosotia kokemattomassa Suomessa? Aikana jolloin isovanhempani kasvoivat ja kävivät koulua. Imivät itseensä herran nuhdetta ja kansallisidentiteettiä. Ja myöhemmin tapasivat toisensa rintamaolosuhteissa.  Tarinoita, joita nyt ahkerasti keräilen. Ainakin sen tiedän että suomenkielinen fafani opetteli,nuoren rakastettunsa vuoksi,ruotsin kieltä Kalle Ankoja lukien.

Niinpä niin. Kielen oppimiseen tarvitaan siis halua ja motivaatiota. Syy oppia ja ymmärtää toista ihmistä. Laulaen, ääneen lukien, sanaillen, tavuttaen, näytellen, pelaillen ja leikkien. Kuvin, käsin, viittomin. Pääasia että kommunikaatiota syntyy vaikka sana kerrallaan. Vaikka eri kieliä sekaisin käyttäen, mutta se tunne on tärkein. Että se tuntuu kivalta ja merkitykselliseltä ylläpitää. Sehän on johtotähtenä myös kaikissa maailman 140:ssä Suomi-koulussa. Kaikilla mantereilla. Rakkaudesta Suomeen jo melkein 60-vuotta!

No mikä oli tunnelma Waltarin teoksessa vuonna 1935? En tiedä tuleeko tämä nyt niin yllätyksenä, mutta vaativa ja kriittinen hän ainakin oli. Turhanhaihattelijat ja pilvilinnojen rakentajat saivat häneltä huutia. Harrastekirjailijoita, noita  “aloittelevia hölmöjä”  hän kehoitti lopettamaan kirjoittamisen ajoissa  mielummin “kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä!”. Waltarin tapa kannustaa oli ilmeisen tyypillistä tuolle aikakaudelle. Peräänkuulutettiin pilkun viilausta ja absoluuttista sävelkorvaa.

Ajat taitavat olla aika toisenlaiset. Vaikka Waltari listasi mauottomien ja epäsopivien aiheiden käsittelyn, kuten juopottelun, aviorikokset ja sukupuoliasiat, sekä ruokapöydissä kuin teksteissäkin, niin hän antoi myös lohtua. Hänen sanojensa mukaan kukaan meistä ei kuitenkaan ole koskaan valmis ja siksi meidän tulisikin kartuttaa tietojamme läpi elämän. Näkemällä, ymmärtämällä ja eläytymällä. Ja nimenomaan suomeksi sanomalla!

Koulutuspäivien antia oli myös valloittava Finlandia Junior palkittu kirjailija Siri Kolu, joka entisestään selvensi lukemisen tärkeyttä. Hänen mukaansa kirjoja lukenut teini-ikäinen osaa keskimäärin jopa 70 000 sanaa, mutta nuori joka ei lue, ainoastaan n.15 000 sanaa.

Siri Kolua lainaten:

“ Sanansa löytänyt lapsi on löytänyt sydämensä”

Aurinkoa

Nina

Ja vielä Waltarin kannustavia sanoja kirjoittajille ja muille seikkailijoille:

“Jos kaikista varoituksista ja neuvoista huolimatta päätät luopua varmoista, turvallisista rannoista, heittää purtesi vaarallisen ja epävarman meren vietäväksi ja antautua kirjailijaksi jo etukäteen tietoisena siitä, että tappiosi ja pettymyksesi tulevat olemaan suuret ja mahdolliset voittosi parhaassakin tapauksessa mahdollisimman pienet, niin toivotan sinulle onnea ja rohkeutta matkalle, vaikka mielessäni ravistankin päätäni ja tuomitsen sinut uhkarohkeaksi.” (M.Waltari, 1935 “ Aiotko kirjailijaksi?)

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Herään klo 6.33 koiran raaputtaessa sängyn reunaa ja tietenkin minun puoleltani. Mieshän on jo lähtenyt töihin. Viikonloppuisin se ymmärtää raaputtaa mieheni puolelta, mutta tänään on arkipäivä. Käsken koiran pois ja se tekee niin kuin sanotaan. Poistuu juosten huoneesta ja tulee hetken päästä takaisin. En tiedä missä se käy ja mitä miettimässä, mutta aina se tulee takaisin.“Raaps, raaps, nouse jo!”. Ojennnan toisen jalan sängynlaidan yli ja koira on hetken ajan riemuissaan. Nuolee ja kiehnää varpaideni ja nilkkani kimpussa. Vielä hetki peiton alla kunnes nilkka ei enää kelpaa. Pudotan käteni laidan yli ja se saa koirani vakuuttuneeksi. Uusi päivä on alkanut. Nyt en voi enää peruuttaa. On pakko nousta ja siirtyä sohvalle. Joka aamuiselle halaus hetkelle sohvalla on yksinkertaisesti oltava aikaa. Tai jos ei ole aamuisin, niin milloin sitten on? Pienen koiran kuonottelut ja huomenet on joka aamu yhtä innokkaita. Makaan sohvalla koira mahani päällä niin kauan kuin se tuntuu järkevältä. Kun kaikki jutut on kerrottu. Onneksi meillä on ihan pieni koira. Viisi-kymmenen minuuttia korkeintaan. Sitten meidän täytyy kyllä nousta. Tai ehkä vartin. Joskus on kyllä mennyt pidempäänkin.

Ehdin juuri ja juuri asettua olohuoneen sohvalle selälleni kun koira on jo mahani päällä. Takatassuilla koira puskee itseään kohti rintakehääni ja lopulta molemmat etutassut ovat tiukasti kaulani molemmin puolin, kuono lähellä kasvojani. Kuka muu kuin koira pystyy dominoimaan näin huomaamattomasti ja rakastettavasti. Häntä heiluen ja yletöntä rakkautta ja palvontaa omistajalleen tarjoten. Ja minä otan vastaan. Kehun, nauran, pärskähtelen ja väistelen tuota vikkelää lipsuttajaa. Näen musta-ruskean pikku-kuonon jokaisen viiksen ja viiksikarvojen juuret. Ja yhtäkkiä koira pysähtyy, näyttää viisaalta ja kuuntelevalta. Tuijottaa suoraan silmiin korvat pystyssä mutta etuhuuli rullalla. Pienet tasaiset, valkoiset etuhampaat paljastuvat karvakuonon keskeltä. Tuijotamme toisiamme syvälle silmiin ja kysyn “ Nukuitko hyvin?” ja hurja pusuttelu alkaa uudestaan. Häntä heiluu niin että olen joskus ajatellut kiinnittää siihen laskurin. Kuinka mielettömän monta kertaa päivässä se heilauttaa ja vipattaa tuota kiiltävää mustaa häntäänsä. Olisi kyllä kiva tietää. Ja vain ilmaistakseen iloa ja riemua. Vielä hetki ja ehdotan että nousemme ja vaikka olen joskus vaihtanut eri kielelle, aina se tietää mistä on kyse. “Syötäisiinkö vähän aamupalaa?” tai “Ska vi äta?” tai “Vamos a comer!” aina se hyppää sohvalta ja juoksee keittiöön. Ja asettuu tiskipöydän eteen istumaan, tuijottamaan ja päästämään kaksi tai kolme haukahdusta. Ja aina komennan sen hiljaiseksi vaikka tiedän kuinka se ei malttaisi millään odottaa. Mutta se tottelee ja vaihtaa asentoa vähän nolona. Ruoka on niin hyvää ja joka päivä. Puen päälleni ja kuinka helppoa, aurinkolasit silmillä ilman muuta meikkiä lähdemme kävelylle.

Palaamme kävelyltä ja vilkaisen tyytyväisenä eteisen kelloa. Olen hyvässä aikataulussa. Vasta vähän yli kahdeksan ja olen jo käynyt aamukävelyllä. Voin valmistaa itselleni aamupalan ja avata tietokoneen. Silmäillä päivän uutiset maailmalta. Täältä ja muualta. Ja ryhtyä kirjoittamaan. Mutta ennen uutisia koira katsoo minua eteisessä ja kysyy milloin petaan sängyt? No tulen tulen. Koiran aamupäivä kuluu lapsemme sängyllä ja olen antanut sen ymmärtää että sillä on lupa makoilla vain päiväpeiton päällä. Sängyltä näkee ulos, vaikka en tiedä mitä koira ymmärtää näkymästä tornin 33.kerroksesta? Hetken se jaksaa katsoa tarkkaan ja jos menen sen viereen ja kysyn mitä siellä näkyy, koiran asento ryhdistäytyy ja katseesta tulee tärkeän ja tarkkaavaisen oloinen. Häntä vipattaa pienesti ja se tosiaan yrittää miettiä että mitähän siellä nyt näkyisi. Autoja ja rakennustyömaita. Keltaisia koulubusseja. Kyllä siellä on paljonkin vahdittavaa, mutta ei kai mitään akuuttia, sillä pieni musta koira vilkaisee toiveikkaasti kohti sänkyä. Sen tekisi mieli kuopia ja  pedata viininpunaista päiväpeittoa, mutta koska se tietää että niin ei saa tehdä, se katsoo minua, huokaisee ja asettuu pyöreälle kippuralle sängyn jalkopäähän. Kuono ja häntä toistensa jatkeina.

Seuraavan kerran, minä ja koirani havahdumme toistemme seurasta vasta noin puolen päivän jälkeen. Silloin pidän yleensä taukoa kirjoitustöiltäni ja keitän toisen kupin kahvia. Laitan pyykkikoneen pyörimään, siivoan keittiötä ja järjestelen olohuonetta. Ehkä kiikaroin ikkunasta, koska mieheni kysyy lähes poikkeuksetta töistä tullessaan että olenko seurannut työmaiden edistymistä. Olenko seurannut kanavan kaivuuta tai uuden tornin perustusten valamista ja joka päivä joudun toteamaan etten ole tehnyt sitä. En tiedä miksi en ole kiikaroinut, vaikka kun katson mieheni osoittamiin suuntiin, näkymä vaikuttaa kiinnostavalta. Yksin kotona ollessani tuntuu että ulos kiikarointi olisi ajanhukkaa. Että voisin viettää aikani paremminkin. Olen niin vakiintunut arkeni kanssa, että kyllä ulos kiikarointi kuuluu enemmän vapaa-ajalle. Ja miehelle. Päivän askareet ja seuralliset riennot ja kuntoilut pitävät päiväni järjestyksessä. Ja vaikka kotimme on joka päivä aamupäivän ajan kevyesti rempallaan, on iltapäivällä tyynyt taas järjestyksessä, keittiö kunnossa ja ruoka valmiina. Kuin itsestään.

Koska toukokuun lämpötilat alkavat olla jo liikaa mustalle koiralle, ilmoittaa se heti iltapäivä ulkoilun aluksi olla kävelemättä. Voisinkohan minäkin vain käydä asfaltille makaamaan ja protestoida. No koska varjoista kävelyreittiä ei löydy mistään, teemme vain ihan pikkukiepauksen  ja sitten nurmikolle palmun alle. Liikennevalojen vaihtumista odottaessa tassuja polttaa niin että on pakko päästä syliin. Ja hetken päästä koira hamuaa vesipulloa jonka suusta se on oppinut lipittämään kuin tuttipullosta. Onneksi tuuli henkäilee edes vähäsen ja oikeastaan eihän meidän tänään tarvitse muuta kuin olla. Kirjoittaa ja nuuskia ilmaa. Kumpikin omaa hommaansa.

Nina

 

Kommentit (2)

Vierailija

Kiitos blogistasi! Lukaisin kaikki kirjoituksesi läpi yhteen menoon valtavan inspiroituneena! Haluisin tietää, miten saitte koiranne ylipäätään tuotua mukaan Arabiemiraatteihin? Saisiko tästä jopa erillisen postauksen? Kiinnostaa siksi, että muutto sinne saattaa olla meillä ajankohtainen lähitulevaisuudessa ja pienen koiramme kohtalo mietityttää :)

SunTowerLife
Liittynyt28.1.2016

Kiitos itsellesi ja kiva kuulla että pidät kirjoituksistani. Ja kiitos toiveesta, voin kyllä avata koiramme lentoihin liittyvää faktaa, kumpaankin suuntaan. Täältä sinne ja sieltä tänne, kummassakin on omat kuvionsa. Mutta kyllä se onnistuu, sitä ei tarvitse murehtia :). Aurinkoa Nina

Nina

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat