Kirjoitukset avainsanalla Emirates Palace

Vaikka hän kuinka yritti vakuuttaa että portugalilaiset ihmiset tai heidän kansallismusiikki ei olisi vain surullista ja melankolista, niin kyllä se on. Kyllä kyllä, ihan varmasti fadossa on myös duurissa iloittelua ja ihanan rempseitä, vähän flamencomaisia värisävyjä, mutta kaiho ja sen tulkinta sai palan kurkkuun heti konsertin ensimmäisestä kappaleesta. Fadon “se jokin” on juuri kaihossa ja kaipuussa. Sydämen palossa ja muistoissa. Hyvästeissä ja rakkaiden ajattelussa osuu ja uppoaa juuri ja nyt minuun.

Taidokkaita ovat myös Marizan vauhdikkaasti kulkevat kappaleet, välkkyvät valot ja hauskan näköinen rumpali, mutta minun fadoni on säestetty akustisesti portugalilaisella kitaralla ja laulettu sydäntäsärkevän tunteikkaasti. Hämärässä valaistuksessa. Tuskin pystyin hengittämään kun tulkinta ahdisti ja pakahdutti jotenkin vaikeasti selitettävällä ja ihanalla tavalla. Minua ei sinänsä ole vaikea saada kyynelehtimään, se onnistuu minkä tahansa maan kansallishymnin soidessa tai onnistuneen urheilusuorituksen jälkeistä haastattelua seuratessa, mutta nyt oltiin oikein autenttisessa tunnetilassa.

Ja en suinkaan ollut ainoa. Ricardo Silva oli myös siellä.

Eilinen Marizan konsertti oli omalla tavallaan yksi lempikonserteistani ikinä. Päällimmäiseksi muistoksi tulee ihan varmasti jäämään tunteikas tulkinta ja tähden viihtyminen lavalla. Vahva vuorovaikutteisuus. Kielimuistot Iberian niemimaalta. Tuttuja sanoja sieltä täältä. Obrigado. Oscuridad. Sombra. Barco negro. Rosa Branca. Meu fado. Meu fado! Kohtaloni! Espanjan ja portugalin kieli kuulosti korviini jotenkin erityisen kauniilta.

En edes muista kuinka montaa kertaa yleisö nousi osoittamaan suosiotaan seisten ja kuinka monta kertaa laulaja kumarsi, kiitti, ojensi kummatkin käsivartensa nöyrästi kohti yleisöä ja kiitti uudestaan. Ja pyysi meidät takaisin istumaan ja kuuntelemaan seuraavaa kappaletta. Eilinen Marizan konsertti oli omalta kohdaltani encore-esitysten ennätys. Lisäkappaleita ja seisomaan nousuja tapahtui lukuisia. En edes tiedä kuinka monta kertaa. Encore lavalta, lavan edestä. Mikrofonilla ja ilman. Yleisön seassa kävellen, yleisöä kiittäen, kätellen ja halaten. Uudestaan ja uudestaan.

Ja Mariza vakuutti niinkuin lähes kaikki artistit aina vakuuttavat, että me olimme paras yleisö ikinä! Mutta voin kyllä uskoa että olimme. Lauloimme vaikkemme osanneet. Jopa portugaliksi. Nousimme taputtamaan raivokkaasti ja kuuntelimme välillä ymmärtämättä sanaakaan hänen tervehdyksistä salissa oleville maan miehille. Ihanan isänmaallista. Siitäkin fadossa lauletaan. Omasta rakkaasta kotimaasta! Itku kurkussa!

Oli ilmiselvää että Mariza todella viihtyi yleisön edessä kertomassa portugalilais-afrikkalaisista sukujuuristaan, pojastaan, vanhemmistaan, Lissabonista ja omista tunteistaan. Hän kertoi avoimesti tähänastisen uransa kulusta ja sen alkuvaiheiden hankaluuksista. Laulujen välillä saimme kuulla fadosta ja sen synnystä, jopa häntä edeltäneistä fadon kuningattarista Maria Severasta ja Amalia Rodriquesista. Mourarian työläiskorttelista alkunsa saaneesta musiikityylistä, mutta myös laulajan omasta lapsuudesta. En muista kenenkään aikaisemmin näkemäni artistin jakaneen elämäänsä näin avoimesti yleisön kanssa. Palavan punaisessa mekossaan. Herkästi ja voimakkaasti yhtä aikaa. Vasta-alkanut Mundo-kiertue on kertomus Marizan henkilökohtaisista tapahtumista, maisemista, uusista tuttavuuksista ja uusista vaikutteista viimeisen viiden vuoden ajalta. Suosittelen kaikille fadon ystäville!!!! 

Meidän lapsetkin tuntevat Lissabonilaisen fadon. Ja Marizan. Transparente nimistä levyä on ahkerasti soitettu autossa vielä silloin kun koko perhe ajeli yhdessä pitkin Iberian niemimaata, läpi Euroopan aina Suomeen asti. Lapset tuntevat myös italialaisen Zucceroson, valtion virkamiehistä humoristisesti kertovat Knalli ja sateenvarjo-kuunnelmat ja espanjalaisen Beben. Rytmi-ja kielimuistoja voi varmasti verrata mihin tahansa tuoksu -ja makumuistoihin. Tai tunnelmamuistoihin. Kitarankaulalla juokseviin näppäriin sormiin ja tunteiden paloon.

Sanotaan että vaikka et muistaisi sanaakaan toisen ihmisen lausumista sanoista, hänen aikaansaaman tunnelman muistat aina.

Nina

Mariza:  Meu fado meu

https://www.youtube.com/watch?v=oP2xmmqgIqQ

                                                                                                     

I bring a fado in my song

I sing at night until it's day

From my people I bring tears

In my song the Mouraria

 

I have a yearning for me

Of a love, most loved

I sing one country without end

The sea, the earth, my fado

My fado, my fado, my fado, my fado

 

Of me all that's missing is myself

The lady of my life

Of the dream I say it's mine

And I find myself already born

 

I bring a fado in my song

Within my soul I guard it

Coming from inside with my fright

In searching for my fado

 

 

Tour dates 2017  http://www.mariza.com/en/tour

Photos: http://www.mariza.com/en/galeria

English translation by:  http://lyricstranslate.com/en/translator/natdailey

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Noin viikko ennen joulua mieheni toi kotiin kaksi hienoa hopeatupsuista kutsukorttia. Työkollegalta saaduissa kutsukorteissa oli kaksi eri päivämäärää paikallisiin häihin. Toinen sulhasen ja toinen morsiamen juhliin. Täällä kun molemmat pitävät omat juhlaseremoniansa. Miehen juhlat ovat yleensä vähän pienempi muotoiset, koska niitä saatetaan tanssahdella useamman kerran, sensijaan morsiamen hääjuhlien odotetaan olevan ainutkertaiset ja siksi myös loistokkaat. Olin yhtä aikaa innoissani ja hämmentynyt. Todella innoissani tällaisesta mahdollisuudesta päästä kokemaan jotain paikalliseen kulttuuriin kuuluvaa, mutta erittäin hämmentynyt pukeutumiskoodista?????

Ensitöikseni lähetin viestin viime keväiselle arabian opettajalleni Ms.Mahalle ja sain varmistuksen juhlaleningin helman pituudesta. Eli pitkä pitää olla ja vaikka kuinka avoin ja antava, kunhan pistetään parastamme. Samaa ehdotti erään leninkiliikkeen paikallinen myyjä. Kultaa ja kimallusta, satiinia ja samettia. Sifonkia, sellofaania tai vaikka pelkkää harsoa. Se tuli selväksi että sellaista pukua en ollut koskaan edes ajatellut . Mielikuvat puvusta karkasivat ihan omiin sfääreihin, vaikka tottakai, luonteeni omaisesti mielessä pyöri myös perusjärkevä ajatus jostain käytännöllisestä.

Odotusarvo oli että emiraattinaisten vierellä näyttäisin jokatapauksessa arkiselta. Mikään puku joka miellyttäisi samanaikaisesti sekä silmää että kukkaroa ei missään tapauksessa pystyisi kilpailemaan yhdenkään paikallisen naisen juhla-asustuksen kanssa. Eikä hiukset. Loppujen lopuksi kuitenkin luonnonkiharat, vaikkakin papiljoteilla ja hiuslakalla viimeistellyt hiukseni lässähtäisivät tai hapsottaisivat. Ne eivät ikimaailmassa tulisi näyttämään yhtä upeilta, suorastaan valtavilta mustiin nuttura- ja kimmoisiin korkkiruuvikihara kampauksiin verrattuna. Yhden iltapäivän aikana liikkeitä kierrellessämme ja sovituskopeissa erilaisiin ja erivärisiin röyhelöihin ja makkarankuoriin sukeltaessamme, päädyimme tyttäreni kanssa aika nopeasti ja yhteistuumin luottamaan omaan makuumme ja viihtyvyyteen. Mukaan lähti mustaa ja kultaa. Tytölle pliseerattua koboltinsinistä.

Täällä suomalainen ei myöhästy koskaan eikä myöhästytty mekään. Kutsun mukaisesti saavuimme hääpaikalle, Emirates Palaceen klo 20.00. Emme olleet sentään ensimmäisiä mutta ehkä toisena paikalle tulleita. Ruokatarjoilu alkoi siitä hetkestä kun istuimme paikoillemme ja jatkui siihen asti kunnes hyvästelimme mieheni kollegan, kutsun antajan eli morsiamen siskon. Alkupaloina viininlehtikääryleitä, hummusta, tuorepuristettua mehua ja smoothieta, lämmintä leipää, konvehteja, kahvia, teetä, kanankoipia. Sitä mukaan kun söin sain pyytämättä lisää. Jokaisen pöydän tarjoiluista ja hyvinvoinnista huolehti oma frakkiin pukeutunut naistarjoilija joka iloisesti hymyillen lappasi ruokaa lautasillemme enemmän kuin olisimme ikinä pystyneet syömään. Hääjuhlan tarjoilut kuvastavat tulevan avioparin vaurautta, siksi tällainen ylenpalttisuus.

Pikkuhiljaa sali alkoi täyttyä ja arabialainen musiikki sai morsiamen lähipiirin tanssilattialle. Musiikin desibelit oli huipussaan lähes koko illan ja jostain näkymättömistä (viereisestä huoneesta?) miespuolinen DJ laulatti ja kommunikoi naispuolisen juhlayleisön kanssa. Laulua ja kimakoita kurkkuääniä. Joku hittibiisikin sai naiset laulamaan yhteen ääneen ja tanssimaan pitkissä letkoissa morsiamen istuimen edessä. Viimeiset vieraat näyttivät saapuvan vasta vähän ennen klo 22.00 jolloin morsiamen oli määrä saapua.

Ja sieltä hän vihdoin saapui. Kuin kuninkaallinen valkoisessa helmikirjaillussa hääpuvussaan, jonka laahusta ojenteli useampikin apulainen hänen kulkiessa hitaasti ja keinuvasti läpi juhlayleisöstä muodostuneen kujan, kohti korotetulla lavalla odottavaa istuinta. Ja siellä istuimella morsian sitten istuikin koko illan kuvattavana ja ihasteltavana. Juhlaväki söi ja söi. Tanssi ja tanssi. Mutta morsian istui ja hymyili niin uskomattoman upeana ja kauniina kaikkien katseltavana. Kunnes oli aika vastaanottaa sulhanen ja hänen lähimmät miehensä. Musiikki hiljeni ja muuttui tempoltaan laahaavaksi samalla kun naiset pukivat abayat ja hijabit päällensä. Supernaiselliset juhlamekot, korkokengät ja kampaukset olivat hetkessä peittyneet. Morsiamen kauneus oli enää päällepäin arvailtavissa. Miesten saapuessa juhlat saavuttivat jonkinlaisen kulminoitumispisteen. Ihan aidosti mutta myös symbolisesti. Tunnelma vakavoitui ja saliin laskeutui avioliiton solmimiseen sopiva arvokkuus.

Ainoina länsimaisina vieraina tuntui kuin olisimme olleet verhon takana tirkistelemässä. Todistamassa jotain salaista. Jotain mikä piti tällä kertaa tallentaa verkkokalvoille ja omaan mieleen. Valokuvaus ja videointi ei ollut tällä kertaa meitä, "ei muslimeja" varten. Olinko tosiaan itsekin paikalla vai katselinko kokoillan elokuvaa? Niin epätodellista ja erilaista. Näissä häissä ei juovuttu alkoholista. Ei. Näissä arviolta 300 hengen häissä mentiin sekaisin musiikista, ruoasta, tanssista ja morsiamen kauneudesta. Onnea hääparille ja kiitos tästä mahdollisuudesta. Laitan juhlamekon kaappiin ja odotan seuraavaa kertaa.

Aurinkoa

Nina

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viime tammikuussa  kirjoitin blogin “In love with Dulquer Salmaan” ja tunnustin samalla rakkauteni  Etelä-Intialaiselle näyttelijälle vaikka ei hän varmaan suomea ymmärrä. Olimme silloin mieheni kanssa täällä Abu Dhabissa ensimmäistä kertaa leffassa  ja ihan sattumalta katsomassa intian kielistä, “Charlie” nimistä elokuvaa. Olin kovin liikuttunut elokuvan maisemista, rehvakkaasta vähän bollywoodimaisesta, värikkäästä ja naiivistakin juonesta, mutta olin myös oikeasti vaikuttunut Dulquer Salmaanista monella eri tapaa. Kirjoitin silloin mm. näin “ Dulquer Salmaanin hampaat ovat valkoiset ja hiukset taipuisat. Dulquer osaa laulaa, tanssia ja nauraa kovaäänisesti, mutta myös listiä paholliset äänitehosteiden kannustamana. Tarina rohkeudesta, vapaudesta, elämän kauneudesta, oikean rakkauden löytymisestä ja suurisydämisyydestä...…”

En tiedä mitä Dulquer tänä päivänä puuhailee, mutta sori vaan, nyt olen aidosti liikuttunut uudesta sankarista.

Tämä sankarini löytyi Abu Dhabi swimming festivaaleilta, Emirates Palacen rannalta. Kuuman päivän aamuna seisoin kamera kaulassa klo 8.30 päivän ensimmäistä avovesiuinnin starttia odottamassa kun zuumailin kameran okulaaria ja siellä hän näkyi. Mies lilassa, aika napakassa uimahatussa ja isot numero tatuoinnit molemmissa ihan hyvässä kunnossa olevissa hauiksissa. Ei ollut Dulquerin taipuisia hiuksia mutta leveä hymy ja valkoinen hammasrivistö. Samassa lähdössä oli kasapäin muitakin aaltojen uhmaajia joita mielessäni mittailin samalla kun tapahtuman järjestäjät antoivat vielä pieniä ohjeistuksia.

- Ne jotka on menossa vuoden 2020 Tokion kesäolympialaisiin ottaa eturivin paikat ja vuoden 2024 tähtäävät asettuvat siitä seuraavaan riviin”

Oho! Kameran zoomi paljasti sankarini  asettuneen ihan eturivin tuntumaan. Ehdin kuvitella mielessäni koko takana tulevan joukkion pyyhältävän hänen ohitseen jonkin yllättävän ja odottamattoman krampin yllättäessä. Vaikka salskealta näyttääkin, täytyisikö realiteetit kuitenkin huomioida. Ikä ja sen semmoiset? Sen verran reippaan näköistä porukkaa oli tälle puolen mailin eli 800m uinnille ilmoittautunut. Olympiauimareita ja sulttaanikin.  Kisojen päämatkan, Abu Dhabi Mile Race:n (1600m) voitti hollantilainen Sharon Van Rouwendaal  joka vei voiton myös 10 km avovesiuinneissa viime kesänä Rion olympialaisissa. Se ei tosiaan pelaa joka pelkää.

Järjestäjä jatkoi ohjeistuksien antamista.

- "Olemme tarkistaneet vesialueet viimeksi noin puoli tuntia sitten, emmekä silloin ainakaan havainneet yhtään haita tai polttavia meduusoita”

- "Jos kuitenkin teette tällaisia eläin havaintoja tai et pysty enää uimaan, nosta käsi  pystyyn. Sinut tullaan hakemaan mahdollisimman nopeasti!"

Totta ja varmasti. Kajakkimiehiä, vesiskootterita ja rantavahteja oli varattu selvästikin tarpeeksi. Itse pystyin vain seuraamaan rannalta ja zuumailla kameralla.

Lila hattuisen sankarini olisi paras päästä perille omin voimin.

Kajakin kyydissä rantautuminen ei näyttäisi perhealbumissa kivalta.

Aika nopeasti lähdön jälkeen otin parhaan paikan maaliviivan tuntumasta, jännitin ja pidin kameran valmiina. Kuka sieltä tulee ja tuleeko kaikki? Etsin katseella tuttua käsivetoa melkein seitsemänkymmenen muun lila hattuisen joukosta. Nuoria ja salskeita ensimmäisinä. Emiraattien oma olympiaedustajakin jo neljäntenä. Eikä tarvinnut kauan odotella. Rantautumisen jälkeen vielä muutama kymmenen metriä  juoksua pehmeässä hiekassa hapottuneilla jaloilla ja taputuksia olalle. Tapahtuman muisto mitali kaulaan ja herkkukassi käteen. Niinkuin Dulquer päihitti Charlie-elokuvassa vastustajansa niin myös uimasankarini selätti suurimman osan kilpailijoistaan. Kymmenes sija ja ansaitulle tankkaukselle.

Tämä päivä oli hieno monille Arabian niemen aaltoihin sukeltaneille .

Ja kaikille sankarinsa löytäneille.

Ensi vuonna pitäisi päästä kuulemma uudestaan.

Aurinkoa

Nina

 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija

Hieno tulos! Terkut Tompalle, Elänteen 1000 m uinnissa oli toinen. Kannattaa treenata haiden kirittämänä lämpimissä vesissä, niin pidetään sitten uudet kisat täällä ensi kesänä, jäiden lähdettyä.
REQ

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meidän naapurin herra, kreikkalainen kesällä eläköityvä lentäjä on iloinen ja hassu mies. Sellainen mies, jonka kanssa pienetkin hetket tekevät hyvälle mielelle ja jättävät hymyn huulille vielä tapaamisten jälkeenkin. Hauska ja hämmästyttävä ja vaikka hän niin hulvaton onkin, en ole varma haluaisinko koskaan kuulla olevani lennolla jossa hän toivottaa matkustajat tervetulleeksi. Tuo hupsu mies nimittäin puhuu niin paljon ettei muista tai pysty tekemään mitään muuta samanaikaisesti.

Mr. Michaelin ääni on matala ja samalla kun hän puhuu hän heittää nopeita kysymyksiä kuuntelijalle, jättäen ehkä noin 2 sekunnin vastaus ajan tuohon nokkelaan arvoitukseen johon hän hetken päästä vastaa itse. Tiedättehän nämä tyypit jotka kysyvät sinulta jotain sellaista mistä sinulla ei voi oikeasti olla pienintä aavistusta, kuten....

” Quess how many dogs we have in Greece?...ööö, arvaan että viisi koiraa....?

” No! We have eight dogs and quess how many of our dogs sleep in our bed?”

....No arvataan vaikka että kaikki?....

”No! Four is sleeping with us...and quess what my wife said about your dog....?”

Tottakai Vicky-vaimoa säälittää meidän pikkukoira pilvenpiirtääjässä, sillä heidän kaikki kahdeksan koiraa saavat kuulemma vapaasti vaeltaa heidän kotonaan ihanassa Kreikassa ja Mr. Michael onkin positiivisen yllättynyt ja iloinen kuullessaan että kyllä meidänkin koira pääsee ulos joka päivä ja vielä monta kertaa!

Ja sitäkin Vicky on kuulemma monesti miettinyt että meidän hauvalle voisi tuoda jotain herkkuja  terveisenä heidän onnellisilta maalaiskoiriltaan. No mietinpä vielä niiden herkkujen vastaanottamista kun pihamme linnutkin ovat yllättäen alkaneet pudota pesistään.

Toisaalta eilinen käytävä kohtaaminen kyllä vahvisti kreikkalaisten naapureidemme eläinrakkautta. Mr. Michaelin ilme nimittäin kirkastui kovasti ja suu aukesi välittömästi kun hän havaitsi että olimme menossa samaan hissiin.

“Hello, how are you, quess what my wife Vicky did today in the pool area?”

No en osaa kyllä yhtään arvata...?

Vicky oli kuulemma salaa syöttänyt pihan pikkulintuja ja Mr.Michaelin pienellä demonstraatiolla ymmärsin että leivän murusia oli tosiaan pienessä etukumarassa salaperäisesti kaivettu takin alta.

“Vicky loooves birds...” ja Vicky itse vahvisti asian vienosti hymyillen, ehkä hieman kiusaantuneena salaisuuden paljastumisesta. Samanaikaisesti Mr. Michael, (huom lentäjä) oli epähuomiossa ja höpötyksen puuskassaan painanut hissin hätänappulaa ja vartijoiden tiedustellessa tilannetta hississä, Mr. Michael oli hieman hämmentynyt vartijan keskeytyksestä ja kuittasi hätänapin painalluksen olleen silkka vahinko.

Ja tähän väliin sain tilaisuuden kertoa omista lintuhuomioistani samalta päivältä, nimittäin linnunpoikasten ennenaikaisen kuoleman jota olin aamupäivällä ihmetellyt yhdessä filippiiniläisen uimavalvojan kanssa. Uimavalvoja epäili varpuslintujen sukuun kuuluvien peippovauvojen pesästä putoamisen johtuvan tämän kevään poikkeuksellisista säistä, tuulista ja sateista. Pieni karvaton, n. kahden sentin mittainen täydellisesti kehittynyt lintusikiö herätti huomioni pihakivetyksellä ja tästä ihmetyksestä ehdin kertoa kreikkalaisille naapureille vain alun kun Mr. Michael huudahti kauhistuneena…

” Vicky, did YOU poisoned the birds?”

Yritin kiireesti kertoa mistä ilmiö mahdollisesti johtui, mutta seuraava hämmennys oli jo päässyt syntymään sillä, hissin saapuessa meidän määränpäähämme, Mr. Michael (huom lentäjä) vaimoineen huomasi että he eivät olleetkaan etukäteen valinneet omaa kerrostaan, joten hissistä ulos ja uudelleen tilaamaan kuljetusta kerrosten välillä. Näin meidän tornin hissit toimivat. Toivotimme hyvät illat ja toivon että he pääsevät illanviettopaikkaansa asti kohtaamatta matkalla kovin monia tuttuja tai puolituttuja!

Kulttuurien kohtaamisia oli tarjolla myös viime sunnuntai-illan konsertissa, arabialaiseen tapaan upean loistokkaassa Emirates Palacessa. Virolaisen kapellimestari Paavo Järven johdolla Pariisin sinfoniaorkesteri tarjosi mielenkiintoisen yhdistelmän tsekkiläisen Smetanan, venäläisen Tsaikovskin ja suomalaisen Sibeliuksen tuotantoa. Illan pääsolisti, armenialainen viuluvirtuoosi Sergey Khachatryan tarjosi kuulijoille henkeäsalpaavan kaunista ja herkkää taiturointia. Todella upeaa kuunneltavaa! Ja paikalliset kultahippukahvit taatelin kera oli tietenkin ihan pakko kokea.

Suomalaisena sääntöfriikkinä sain hetken totutella esityksen aikana liikkuviin, tuleviin ja meneviin ihmisiin. Jopa itse AbuDhabi festivaalien taiteellinen johtaja, upea ja ylväs, nutturapäinen Ms. Hoda al Khamis-Kanoon liihotti paikalle kesken tervetuliaispuheiden ja ilman huolen häivää  kätteli, halasi ja suukotteli yksi kerrallaan lähes kaikki eturivin tärkeät tuttavuudet.

Ja jos naapurin kreikkalainen Mr. Michael puhuu taukoamatta, virolainen kapellimestari Paavo Järvi sen sijaan ei sano sanaakaan ja tekee uskomattoman montaa asiaa samanaikaisesti. Mr. Järvi johtaa nimittäin kokonaista orkesteria ja saa sen jokaisen jäsenen, koneiston osasen, toimimaan ja soimaan haluamallaan tavalla. Tämä mies saa Sibeliuksen musiikin eloon ja luo sen kautta vahvan mielikuvan suomalaisesta luonnosta ja sielunmaisemasta. Ja tämäkin mies saa minut hymyilemään. Tarkkailen lintujen lentoa palmusta toiseen ja hyräilen konsertin encorea, Valse Tristea vielä monta päivää myöhemmin.

Nina

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat