Kirjoitukset avainsanalla lapset

Aikansa kutakin ja kaikki loppuu aikanaan. Kun yksi ovi sulkeutuu niin toisen sanotaan  avautuvan. Eilen tulin päiväkotitäti-urani maaliviivalle ja olen siitä aika hämmentynyt. Onnellinen ja  helpottunutkin, mutta ihmeissäni siitä liikutuksen ja kiintymyksen määrästä joka ehti syntyä muutamassa kuukaudessa. En varautunut ja suojautunut pikkuihmisten  aikaansaamiin tunneryöppyihin. Haleihin, pusuihin ja leikkiin kutsuihin.“ I like you Ms.Nina” sopersi pikku Saeed kainalossani ennen kotiin lähtöä ja puristeli kaksin käsin käsivarttani kuin pullataikinaa. Miten tulin koskaan edes aloittaneeksi työtehtävän jota en ollut aikaisemmin tehnyt?

Hinguin töihin ja töihin menin. Kotirouvan rooli on täällä Arabiemiraateissa ihan tavallista mutta ei niinkään Suomessa jossa lähtökohtaisesti kaikki tekevät töitä. Onneksi en tiennyt mitä tuleman pitää, ainoastaan sen että kaikki ja jokaikinen asia tulisi olemaan uutta ja ihmeellistä. Työkulttuuri varsinkin ja erityisesti omassa roolissa pysymisen haasteet tulevat varmasti muistuttamaan vielä pitkään tästä tuoreesta kokemuksesta. Täällä johtaja on johtaja ja muut liikkuvat hänen tahtipuikkonsa tahdissa halusivat tai eivät. Parannusehdotukset ja kollektiiviset kokoukset voi säästää muualle. Aika nopeasti opin oman reviirin ja toimivat pelisäännöt.

Opin myös ihan oikeita päiväkodin opettajan taitoja.

Viimeisinä viikkoina pystyin toivelaulu tyylisesti heittämään kattavan rallin kaikki pienistä ankanpojista sormilauluihin ja -twinkle twinkle little starista- lempilauluuni “ No more monkeys jumping on a bed”. Päiväkotitädin parhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu ehdottomasti pitkä pinna ja kyky pidättää naurua silloin kun pitää esittää uskottavaa.

- Kengät jalassa ei hypitä sängyssä!

- Vaikka afrokiharat olisi jogurtissa tai vaippa falskaisi lahkeesta, otetaan ihan tyynesti vaan ja asiat hoituvat yksi kerrallaan.

Ihanat, ahkerat ja puheliaat avustajani hoitelivat kaikki töhnät ja eritteet, minä sen kuin leikin ja halasin. Pidin sylissä ja veivasin muovailuvahaa. Luin satuja ja lattialla hajareisin lähettelin leikkiautoja eri suuntiin. Tein samaa mitä aikanaan omieni kanssa. Mitä muutakaan olisin osannut tai voinut tehdä? Opetin elämän perustaitoja. Leikkiä ja huolenpitoa.

Syksy heilahti todella vauhdilla ja sitten olikin vanhempien tapaamisaikoja ja lasten kehitykseen ja osaamiseen liittyvien raporttien täyttöä.  Havahduin tietäväni ja tuntevani 12 pikku-ihmistä perinjuurin. Syömiset ja nukkumiset. Kiukut ja mieltymyksen aiheet. Miten musikaalinen pikku-Abram onkaan ja kyllä Gisellen passiivinen sanavarasto on kehittynyt valtavasti. Elämänkokemuksella jaoin päät kalleellaan kuunteleville vanhemmille ohjeita ja neuvoja. “ Kyllä, meillä Suomessa ei ole kiire kouluun.” Lapset saavat olla lapsia mahdollisimman pitkään. Vaikka tiedän että täällä kuten niin monissa muissakin maissa ajatus on täysin vastakkainen. Koulutusputkeen lähdetään usein jo 3-vuotiaina.

Omasta päätöksestäni huolimatta, yhtäkkiä olin hämmentynyt itsekin. Vaikka tiedän pienen ihmisen  sopeutuvan nopeasti uusiin tilanteisiin, niin entäs minä? Miten voisin koskaan unohtaa näitä palleroita joiden kanssa on itketty, naurettu ja teutaroitu. He tuskin tulevat muistamaan minua, mutta minä luultavasti suurimman osan heistä. Ties mitä kauniista, älykkäistä ja super-aktiivisista lapsistani vielä tuleekaan.

Aurinkoa

Nina

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viikot rullaa ihan hurjalla vauhdilla ja nyt on jo marraskuu. Päiväkodissa lauletaan ja leikitään. Itketään ja nauretaan. Kiistellään palikoista ja opitaan uusia asioita. Syli täynnä pikkulapsia joiden kuivaksi opettelu on vasta aluillaan. Miten jouduinkaan tilanteeseen jossa pyörin piirissä eri satuhahmoiksi pukeutuneiden lasten kanssa ja itsekin muistutan muumihahmoa häntineen?Siksi kai että voin sitten joskus muistella näitä suoraan silmiin katsovia viattomia pikkuihmeitä. Miettiä että mitähän tuostakin loogisesti legoja rakentavasta tytöstä tuli! Tai tuosta jo nyt kohteliaasta ja avuliaasta pojasta? Muistella keskusteluja pienten lasten vanhempien kanssa ja sitä että sain sanottua jokaiselle, vaikka väsyneillekin äideille ja isille, että nauttikaa nyt hyvät ihmiset tästä hetkestä. Palapelin rakentamisesta ja syliin kampeamisesta kun ovat vielä siinä ihan lähellä. 

Onneksi takuuvarmasti saapuva viikonloppu katkaisee vauhdin. Antaa mahdollisuuden tehdä jotain muuta, harrastaa ja kerätä energiaa. Tässä pari viikkoa sitten pääsin toteuttamaan yhden unelmankin. Yllättäen sain mahdollisuuden osallistua Dragonboat eli Lohikäärmevene-kisoihin ja täytyy sanoa että kokemus oli vielä hienompi kuin osasin odottaa. Omaa lempihommaa, nimittäin vesillä oloa ja toimivaa tiimityötä. Tinkimätöntä synkronisointia taitavan kapteenin komennossa. Veneen nousu plaaniin tuntui munaskuissa asti. Ja päinvastoin. Sekin saatiin kokea mitä tiimityölle tapahtuu kun jokainen säätää omaansa, melojen kolistessa ja veneen nykiessä epätasaisesti eteenpäin. Kahden päivän aikana  5x 200 metrin kisasuoritusta ja endorfiinia pitkäksi aikaa.

Ajankulusta puheenollen että niin siinä sitten vierähti kokonainen vuosi. Abu Dhabin 2016 avovesiuinneista tämän päiväisiin. Aikalailla tasan vuosi sitten seurasin Emirates palatsin rannalla, sydän pamppaillen, miehen horisonttiin katoavaa siluettia. Ja tänään adrenaliinitasoa kohotettiin jälleen. Kaikki hyväkuntoisia kisailijoita tottakai mutta osalla vähän enemmän kilometrejä mittarissa.  Kiihkeän startin jälkeen auringon valossa välkehtivä meren pinta häivytti pienen ihmisen jo muutaman sadan metrin jälkeen. Uimahattupäiden joukosta oli enää mahdotonta tunnistaa omaa uimaria. Sitten vain odottelemaan ja tiirailemaan pelastusveneiden rauhallista liikehdintää uimareiden edetessä suorakaiteen muotoisella reitillä. Viimeisten pojujen kohdalta alkoi arvuuttelu rantaan tulevien järjestyksestä ja vajaassa 20 minuutissa tuttu käsiveto ja olemus lähestyikin jo 1000 metrin maaliviivaa. Vieläpä ensimmäisen kymmenikön joukossa. Huippusuoritus!

Huolimatta urheilusta, lähiviikkoina ajatukset ovat tosiaan pyörineet milloin missäkin. Tässä ja tulevaisuudessa. Työssä ja vapaa-ajassa. Oman perheen ympärillä joka edelleen ja toistaiseksi asuttaa kolmea eri maata. Karttoja on tutkittu ja mietitty että missä saataisiin koko porukka saman pöydän äärelle.

Tyttäreni maailmalta siteerasi Muumipappaa sanoin “Elämä on lyhyt mutta maailma on valtava” ja taas sain uutta pontta ajatuksiini. 

Nina

“ Row row row your boat, gently down the stream. Merrily merrily, merrily, merrily, life is but a dream. “

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Arki alkoi. Myös työt päiväkodin opettajana.

Koulutusalan ammattilaisena olen kai viimein ja vihdoin löytänyt oman tason. Kuulostaa sarkastiselta, mutta ihan todella koen olevani pikkuihmisten kanssa yllättävän samalla aaltopituudella. Työuran aikana olen enimmäkseen opettanut ihan sujuvasti puhuvia ja itseohjautuvia oppilaita, lapsia, nuoria, aikuisia ja senioreita. Muutamalla eri kielelläkin. Silti nämä hupsut, siansaksaa, tai paremminkin ranskan-arabian-englantia höpöttävät, sinne tänne säntäilevät  ja mennessään paikkoja sikinsokin pistävät 2-vuotiaat ovat onnistuneet herättämään kiinnostukseni. Joka päivä ihailen miten pieni ihminen oppii ja mallintaa. Joka päivä palan halusta tietää miten pienen ihmisen uteliaisuus ja halu oppia lisää herätetään ja ylläpidetään. Varsinkin kun lähes joka päivä vanhemmat odottavat minun kertovan kullannuppunsa edistymisestä.

Ja kyllähän meillä opitaan. Yhteistyökykyä (vaipanvaihto ja ruoka-ajat), työelämätaitoja (aamupiirissä paikallaan istuminen), kohteliaita tapoja ja vuorovaikutusta (silmiin katsominen, kiitos ja näkemiin), ongelmanratkaisukykyä ( mitä reittiä pääsen ensimmäisenä liukumäkeen), kriittistä ajattelukykyä ja tunteiden hallintaa ( jos joku ottaa lelun kädestäni, olenko iloinen vai surullinen?), kekseliäisyyttä (miten saan kaikki pikkuautot itselleni) ja luovuutta ja räväkkyyttä (spontaania piirtämistä seiniin ja lattioihin).

Siis ihan oikeita  21.vuosisadan taitoja, ajatellen koko elämää ja menestyksellistä työuraa.

Sehän on tämän päivän trendi. Kodeissa ja kouluissa kasvatetaan nyt nettisukupolvea eli diginatiiveja.

Mediataitoja, informaatioteknologiaa, koodausta. Luovuutta ja yhteistyökykyä älylaitteiden avulla. Moniulotteisia ja helposti muuntuvia oppimisympäristöjä. Todelliselta tuntuvia virtuaalimaailmoja ja erillisiä elämänpolkuja joihin voi tuosta vain sukeltaa. Alkaa olla ihan tavallista että pientäkin pienemmät  ihmiset osaavat kannatella ja havitella hienoja mobiililaitteita jopa ennen kävelemään tai puhumaan oppimista. Lastenrattaissa saattaa istua hiljainen ja tyytyväinen piltti, jonka tuijottavista silmistä heijastuu liikkuvan ruudun kuva. Pienet lapset saa helposti mallintamalla tuijottamaan omaa ruutua vieretysten vanhempiensa kanssa. Matkustaessa, ravintoloissa, lääkärissä ja kotona. Ymmärrettävästi, sillä nyt kasvatetaan tulevaisuuden tekijöitä.

Siitä päästäänkiin sille samalle aaltopituudelle. Ei pelkästään pienten 2 vuotiaiden kanssa jotka rakastavat palikoilla rakentamista, muurahaisten etsimistä mullasta ja muovailumassan pusertamisesta pienten nyrkkiensä sisään. Vaan myös heidän vanhempiensa kanssa. On ihanaa luoda toivoa vanhempiin ja kertoa että pikku-Sultan pääsee kyllä vielä vaipoistaan ja söpö-Karim syömään ihan itsekseen. Gisellekkin on jo monesti laskenut yhdestä viiteen ja tietää mikä  “happy” ja “sad” facen ero on. Ilman digilaitteita.

Hiljaa hyvä tulee ja mitä jos annettaisiin lapsille ensin mahdollisuus tarkkailla ympäristöään ihan omin silmin. Maisemia matkustettaessa. Oikean elämän tapahtumia ravintolassa ja lääkärissä. Ja kotona arkipäivän askareita yhdessä vanhempien kanssa. Ilman digilaitteita.

Aurinkoa

Nina

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nyt on sitten arki koittanut. Ja viikonloppuna alkaa jo lokakuu. Jokapäiväinen auringonpaiste on sekoittanut vuodenaika kelloni lopullisesti. Viime viikot menivät kuin siivillä sillä melkein heti tänne tultuani alkoi lomailu ja urheilu. Parhaassa seurassa. Nuoren naisen iloinen pulputus ja tulevaisuuden suunnitelmat. Aikuinen lapsi jolla on oma tahto. Vahvat siivet. Eikö se niin mennyt että jos rakastat jotain, anna sen mennä. Koiralenkkejä, keskusteluja, tennistä ja squashia. Yhteisiä kokkailua ja ruokailuja. Haleja ja käkätystä. Ja jälleen kerran hyvästit lentokentällä. Sitä meillä on harjoiteltu ja paljon. Helpointa on pysähtyä terminaalin eteen ja pikaisesti suukotella autoa parkkeeraamatta. Pohjatyöt on tehty jo aikaisemmin. Tänään tallensin uuden puhelinnumeron Uuden Seelannin maatunnuksella. Nyt on äidin sydän onnellinen mutta hieman vieroitusoireinen…

Arkea voi värittää punaisella tomaattikeitolla ja libanonilaisilla manakeesh-leivillä.

Arkea voi värittää myös hauskoilla lettikampauksilla ja koiran kanssa kainaloiden.

Arkea voi värittää perheen omassa whats up:ryhmässä. Kuvina ja äänviesteinä.

Arkea voi värittää lennokkailla skype keskusteluilla kolmen maan välillä.

Parin kuukauden päästä on jo joulu. Yleensä olen ollut aika lailla tässä hetkessä eläjä, mutta kasvavat lapset ja ulkomailla elo on opettanut selailemaan kalenteria ja laskemaan viikkoja ja kuukausia. Kohti sitä hetkeä kun olemme taas koko perhe koossa. Tai ainakin suurin osa perheestä. Odotan jo nyt Suomessa opiskelevan nuoren miehen tänne tuloa. Ehkä saamme myös Oseanian lapsen +13 aikavyöhykkeeltä. Kaikki kolme murusta puhumaan yhteen ääneen ja väittelemään jostain niin naurettavasta kuin että kuka istuu keskimmäisenä takapenkillä. Pienin vai nuorin?

Oikeastaan odotan jo lentokentälle ajoa ja laskeutuvien lentojen aikataulujen tarkistelua. Tämä on tietenkin ihan normaali vaihe elämässä. Nauttia siitä miten lapset itsenäistyvät. “Äiti, olethan sinäkin matkustanut”, “Äiti, olethan sinäkin pohtinut tulevaisuutta”, “Äiti, sähän oot sanonut että kaikella on tarkoituksensa!”

Niinpä olen tehnyt ja sanonut. Ehkä silloin omassa nuoruudessa kaikki päässä liikkuvat ajatukset ja päätökset eivät vanhempien ja sukulaisten silmissä tuntuneet aina niin loogisilta. Mutta kyllä ne oli. Nyt voin katsella omaa tähänastista elämänpolkua taaksepäin ja todeta kuinka loogiselta jokainen siirto näyttää, ainakin näin jälkeenpäin. Kaikella on todellakin tarkoituksensa. Sillä että matkustin. Sillä että opiskelin. Sillä että tapasin isänne. Ja sillä että sain teidät. Yksi siirto johti toiseen. Marja koriin kerrallaan. Kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen ovi avautuu. Onhan näitä elämän johtotähtiä.

Yksi näistä johtotähdistä on ollut ystävä, lapsuuden ystävä, rakas ystävä, paras ystävä, luotto ystävä, kaiken tietävä ystävä. On muitakin rakkaita, mutta tämä suhde on se joka opetti mitä ystävyys on. Pikku ipanoista asti kuljettiin yhdessä kouluun ja nyt sitä samaa koulutietä kulkevat oma suloinen kummityttö ja hänen siskonsa. Kaksi rakasta, vähän pienempiä pirpanoita kuin omat. Pirpanoita kenen hiukset saan letittää ja kenen jumppaesityksiä saan ihailla. Aina kun tavataan.

Lasten kasvulle ja ystävyydelle. Unelmien toteutumisille ja elämässä eteenpäin siirtymisille.

Elämästä iloitsemiselle ja turhan murehtimisen mestareille.

Kaikkiin näihin pätee Stingin ja Brandford Marsalis:n “ If you love somebody, set them free”

https://www.youtube.com/watch?v=jI8XLZUladY

Aurinkoa

Nina

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Arabiemiraateissa asuva Nina on koulutusalalla työskentelevän miehen vaimo, kolmen lapsen äiti, koiran omistaja ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kulttuureista ja kielistä kiinnostunut vapaa kirjoittaja. Blogissa havainnoidaan arkea ja juhlaa AbuDhabissa, kiihkeän kasvun suurkaupungissa. Tai toisinaan jossain ihan toisaalla. Rakkaudella ja huumorilla tietenkin.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat