Reilu kuusi vuotta sitten olin asiakkaani toimituksessa palaverissa, kun päätoimittaja nosti esiin kukat ja pyysi minua eteen. Olin mennyt joululomalla naimisiin ja toimitus halusi muistaa. Hieno ele, arvostan, mutta toivottavasti ei jää elämässäni parhaaksi saavutukseksi, mutisin kiitospuheeni lomassa.

Osittain vitsiksi tarkoitettu heitto oli minulle kuitenkin totta; kuka tahansa voi minusta mennä naimisiin, ja jollain tasolla en kokenut ansainneeni kaikkea sitä huomiota.

Samasta syystä oli tarkoitus poistaa viime vuonna Facebookin syntymäpäivämerkintä. No se unohtui (onhan tässä vuosi aikaa), samoin kun tänä vuonna tajusin aamupäivällä liian myöhään, että onnitteluiden virta valtaa seinälle. Jokainen niistä tuntuu hyvältä, mutta ihan rehellisesti synttärihehkutukset välillä hävettävät nekin; syntymäpäiväkin kun on meillä kaikilla (tai no karkauspäivänä syntyneillä kai joka neljäs vuosi), joten minulle tulee somesynttäripäivänä myös välillä fiilis, että apua olenkohan muistanut itse ikinä onnitella tuota tai häntä. Ikä ei (aina) hävetä, mutta ansaitsematon huomio kyllä.

Uskon elämässä vastavuoroisuuteen ja somesynttäreissä onnittelut jäävät väkisinkin toispuolisiksi. Varsinkin, kun Facebookin käyttö ainakin omalla kohdalla vähenee koko ajan. 

Siitä huolimatta ja juurikin siksi haluan kiittää kaikkia ihania onnitteluista. Siitä, että otitte kesäkuisena keskiviikkona aikaa kaaoksen tai auringonoton keskellä ja muistitte minua. KIITOS <3

Toki se, että saa ja on saanut elää on maailman suurimman kiitollisuuden aihe, ja olen juhlistanut toki vähän isommin pyöreitä ja puolipyöreitä. Olen myös miettinyt, että pitäisikö minun hehkuttaa jotenkin enemmän somessa lasteni syntymäpäiviä.

Tietenkin ne ovat jokaisessa perheessä suuri asia, ja välillä mietin, että olenko asian suhteen julkisesti jotenkin pidättyväinen? Tiedän, että minä (ja moni muu) arvostaa ja rakastaa lapsiani, mutta tarkoittaako oma yleinen sosiaalinen synttärihäpeilyni sitä, että arvostan itseäni omana itseäni vaan aina suoritusten kautta? Eikö koko ihmisarvon koko perusta kai liity siihen, että jokainen ihminen on sinällään arvokas, mutta minusta yhä onnittelut täytyy ansaita.

Siinäpä mietittävää samalla kun lähden elelemään kohti 38 ikävuotta. Ikähän itsessään on vain numero. Siitä muistutti Hannele Laurikin tänään Ylöjärvellä 70 on vain numero -elokuvan kuvauksissa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat