Viime jouluna pidin viikon sometaukoa. Siis löin satasen vetoa mieheni kanssa, että voinko olla ilman Instagramia ja Facebookia viikon.

Pystyin siihen, mutta huomasin addiktoituvani tuona aikana enemmän verkkolehtiin. Jostainhan tietoa on saatava! 

Tällä kertaa, kesälomani viimeisellä viikolla, sometaukoni kaatui heti ensimmäisenä päivänä, kun luin laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitosen menehtyneen.

Hän oli ollut mielessäni pitkin kevättä. Sen jälkeen, kun Uusi päivä -sarja tiedotti, että hän jää sairauslomalle ja rooliin tulee toinen näyttelijä, arvelin, että tilanteen on pakko olla vakava. 

En tuntenut häntä muuten kuin haastateltavana ja työtuttuna, mutta tiesin että hänen työmoraalinsa oli korkea. Ja elämänasenne jotain sellaista, josta aika monella olisi paljon opittavaa. Minullakin.

Pysähdyin uutisen äärelle hetkeksi. Konkreettisesti. Huusin sen alakerrassa touhuavalle äidille. Syke nousi, vähän oksetti.

Mietin niitä läheisiä, jotka jäivät. Mietin, missä näin hänet viimeksi. Aivan kuin sillä olisi mitään merkitystä. Mutta jostain syystä tällaisen uutisen äärellä se tuntuu jotenkin tärkeältä.

Vuosi sitten kevät-talvella Oopperatalossa sen täytyi olla. Silloin hän ei halunnut puhua sairaudestaan. Joskus muulloin hän halusi. Ymmärrän, että kroonisesti sairastava haluaa ennen kaikkea elää, eikä voivotella.

Yksi erityisen hauska muisto oli. Sellainen, jonka uskallan kirjoittaa, koska Hanna-Riikka nauroi sille, kun sen useamman kohtaamisen jälkeen uskalsin kertoa.

11-vuotiaina, pikkukaupungin lapsina, haalimme kesälomareissuilla serkuilta vanhoja Helsingin seudun puhelinluetteloita. Ne olivat aarteita, sillä vanhoissa puhelinluetteloissa oli usein ihailemiemme tähtien puhelinnumerot (uusista ne oli tietenkin poistettu ja muutettu salaisiksi).

Vuonna 1995 CD-soittimissamme soi Taikapeilin levy ja sitä tähdittävän Hanna-Riikan numeroa ei ollut vaikea saada. Hänen äitinsä, Eva-Riitta Siitoinen toimi noihin aikoihin Uudenmaan maaherrana tai Helsingin kaupunginjohtajana, joten numero heidän kotiinsa löytyi jokaisesta luettelosta.

Eräänä alkuiltana vetäydyimme ystäväni huoneeseen ja soitimme.

Hänen äitinsä vastasi. 

Onks Hanna-Riikka kotona?

Ei ollut. Mutta seuraavalla kerralla oli. Kun hän tuli puhelimeen, meihin iski pakokauhu ja länttäsimme luurin kiinni.

"Kroonisesti sairas haluaa ennen kaikkea elää, ei voivotella."

Kun kuulin Hanna-Riikan menehtyneen, somelakko tuntui merkityksettömältä.

Oli lohdullista lukea toisten muisteluita. Hänen ystävänsä Nina Tapion tekemä video nostatti kyyneleet silmiin. Luin kollegani tekemän viimeisen isomman jutun hänestä.

Itsekin olisi tehnyt mieli kirjoittaa jotakin, mutta taas tuli sama olo kuin talvella, kun kuulin erään alan tutun menehtyneen.

Onko minulla nyt oikeus muistella ihmistä, jota en satunnaista työtuttavuutta paremmin tuntenut? Välillä mietin, että ei kai someen kaivautuminen tällaisella hetkellä ole todellisuuspakoa tai uteliaisuutta? Voinko olla niin alhainen?

Samat kysymykset tulivat vastaan liian nopeasti eteen jo tänään.

Menin aamulla juttukeikalle, kun kaverini laittoi viestiä, että oletko kuullut? 

Sama reaktio. Syke nousi hieman, vähän oksetti. 

Onneksi haastateltava oli myöhässä. Menin ulos hengittelemään.

Viikonloppuna menehtynyt kollega työskenteli samaisessa lehtitalossa, jossa olin juuri keikalla. Olin viettänyt hänen kanssaan kyseisessä rakennuksessa lukuisia hetkiä.

Hän oli persoona, jonka maalailu palavereissa saattoi ärsyttää joitakin, mutta itse hakeuduin kaikki nuo kahdeksan vuotta, joita talossa enemmän vietin, hänen seuraansa. Aitojen ihmiset kanssa on helppo olla, jos heidän aitoutensa ei ole rasittavaa. Hänen ei ollut.

Tuli epätodellinen olo. Hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä kävellä juuri näillä käytävillä vastaan.

Mutta tietenkään hän ei kävellyt, vaan työaamu jatkui samalla tavalla kuten kaikkina muinakin aamuina. Aurinko teki kaikesta jopa oudon kepeää.

Vasta nyt kotona ehdin selailla some-kanavia. Edesmennyt kollegani ei siellä ollut, ei tainnut vanhan ajan journalistina innostua koko touhusta. 

Muutamia muisteluita löydän, mutta jotenkin tuntuu tärkeältä kirjoittaa hänestä. Ja Hanna-Riikasta. 

Lopulta kun meistä jää vain muistot. Tuskin meistä kukaan niistä pahastuu.

kuva Sanoma Magazines

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat