Viime kuukausina on tuntunut kuin aika olisi pysähtynyt samalla tavalla kun joskus kauan sitten lapsena.

Tunne on outo, sillä samalla olen ymmärtänyt, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tuntea myöhemmissä elämänvaiheissa samanlaista tylsistymisen ja turhautumisen sekaista tunnetta. On ollut mahdollisuus pysytellä kiireisenä, sosiaalisen median myötä jatkuvasti viihdytettynä.

Nyt nuo mahdollisuudet ovat välillä tuntuneet ensimmäistä kertaa nähdyiltä. Jäljellä on yhtäkkinen tunnemuisto lapsuudesta - outo tylsistyminen.

Toki lapsuuden erottaa aikuisuudesta siitä, että jäljellä on aina tylsistyessäkin on tekemättä tylsiä vaihtoehtoja, kuten pyykinpesua ja jatkuvaa keittiön siistimistä.

Jos taas mietitään hetkiä, jolloin elämä on hetkessä tuntunut konkreettisesti pysähtyvän; niitä minulla on kaksi.

Elettiin syyskuun 2011 ensimmäisiä päiviä, ulkona helli vielä kesän lämpö. Astuin ulos kepeällä mielellä Kuorosota-ohjelman lehdistötilaisuudesta. Olin kertonut edellisellä viikolla raskaudesta. Lordin kanssa otettiin mahakuvia ”minä ja lapsen isä” -hengessä. 

Ei ollut älypuhelimia, joten vilkaisin ensimmäistä kertaa kännykkää, kun astuin ulos Klaus K:n ovesta. Kaksi puhelua tullut. Haastateltavalta. Ja isältä.

Lehti on menossa Kulosaaressa kiinni, säikähdän onko haastateltavalla jotain lisäkorjauksiajuttuun. Isän puhelua en osaa säikähtää. Hän soittelee yleensä, kun ajaa autoa työmatkoilla. 

Haastateltava oli soittanut vahingossa taskupuhelun. Soitan isälle, kun istahdan odottamaan ratikkaa. Sekunnissa kepeys on poissa. Ikäviä uutisia on sanonta, jota isä ei ole käyttänyt ikinä. 

Mummo, aivan varmasti mummo, onneksi olin ja kävin kesällä monta kertaa. Luin lehtiä, hieroin jalkoja.

Muutamassa hetkessä ajatukset ehtivät laukata itkunsekaisesti ja muodostaa erilaisia päättelyketjuja. Mutta isä sanookin sanan syöpä ja sillä hetkellä oma maailma pysähtyy.

Nousen ylös, kävelen takaisin ravintolaan päin. Googlaan keuhkosyöpä, kyyneleet valuvat, väistelen ihmisiä. Ihmiset kiirehtivät, nauravat, autot tööttäävät Bulevardilla kuten ennenkin, mutta minun maailmani on pysähtynyt.

Aina on toivoa. Seuraavat yhdeksän kuukautta osoittavat, että aina on toivoa – paitsi jos olet kuolemansairas.

Viime vuoden maaliskuussa hyppäsin kuuden aikoja autoon. Oli perjantai ja takana ehkä keskimääräistä kiireisempi työviikko.  Mies oli palannut pitkältä työmatkalta tiistai-iltana ja tapani mukaan olin tunkenut kaikki mahdolliset työmenot loppuviikolle. Siis sellaiset, joista ei missään tapauksessa voisi olla poissa, jos joku pienemmistä lapsista sattuisi sairastumaan.

Työpäivät olivat huidelleet loppuviikon työmatkoineen 14 tunnin hujakoilla, mutta torstaina käväisin keikkojen välissä tunnin hieronnassa. Kuvittelin levänneeni ja hoitaneeni itseäni. 

Tuoksi perjantai-illaksi olin sopinut yökyläilyn ystäväni luokse, jolla on kuopuksen kanssa samanikäinen tytär. Menimme kuopuksen kanssa kahdestaan. Hän kun joutuu isän työmatkojen ajan istumaan jäähallien ja voimisteluareenoiden katsomoissa ja raasun omat menot ovat vähäisiä. Oli myös kiva päästä juttelemaan rauhassa ystäväni kanssa. 

Ilta meni oikein leppoisasti, söimme sushia ja pizzaa. Kun tytöt oli saatu nukkumaan, istuimme juoruilemassa sängyllä, joka minulle oli levitetty olohuoneeseen.

Vähän jälkeen puolen yön aloin vastata ystäväni heittoon, mutta yhtäkkiä päässä kuului vain kohinaa. Yritin liikuttaa suutani, mutta se ei onnistunut.Oli pakko haudata pää tyynyyn. Sanat, joita yritin muodostaa, eivät tulleet ulos. Pelkkää epämääräistä puuroa. 

Sellaista kuin isällä, kun aivojen kasvaimet alkoivat myöhemmin sädehoitojen seurauksena vuotaa. 

Vaikka en pystynyt puhumaan, ajatus juoksi yhtä kirkkaasti ja paniikinomaisesti kun kuulin sanat ikäviä uutisia. Olen kirjoittanut sen verran juttuja aivoinfarktista, että tiesin oikeastaan heti, että tätä se on. Pakko olla.

Apua mikä sulle tuli?, ystäväni kysyy ja soittaa samassa hetkessä ambulanssia.

Itse yritän vain pysyä jotenkin tajuissani. Pelotti. Ja minun maailmani oli jälleen pysähtynyt.

 

 

 

 

Kommentit (2)

ElinaTuulia
1/2 | 

Hyvä kirjoitus ja kiinnostavaa kuulla vihdoin infarktistasi, mielelläni lukisin aiheesta lisääkin! Mahtavaa että paranit täysin!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat

Instagram