Viikko pojan syntymän jälkeen, kun olimme saaneet neuvolasta luvan, lähdimme isän luo. Kahden viikon erossa olon aikana, olin puhunut isän kanssa vain puhelimessa, enkä saanut aina aivan kaikesta selvää.

Tuona aikana veljeni ja isäni naisystävä olivat vuorotellen isän vierellä. Tuona aikana hän oli ehkä vasta lopullisesti ymmärtänyt kohtalonsa. Hän ei enää puhunut kotiin paluusta, auton myynnistä tai tiliotteista.

Kerran heräsin päivällä vauvan vierestä isän soittoon. Ikinä en uskaltanut jättää vastaamatta.

Isä sopersi puhelimeen, että perhe oli hänelle tärkeintä. Tietysti minä sen tiesin. En ikinä ollut ajatellut, että isä stressasi työtä sen takia, että hän olisi halunnut siitä vain kiitosta ja kunniaa. Hän halusi, että meillä olisi asiat hyvin. Teot olivat hänen tapansa osoittaa rakkautta.

Pelostani huolimatta pystyin iloitsemaan vauvasta. Samalla minulla oli kiire näyttämään poikaa isälle. Viikko syntymän jälkeen, lauantai-aamupäivänä pakkasimme molemmat lapset autoon. Pyrytti. Olimme varautuneet, että viiden tunnin ajomatka voisi kestää ikuisuuden. Lopulta pysähdyimme huoltoasemille neljä kertaa, imetin vauvan ja jatkoimme matkaa.

Kello oli kahdeksan, kun astuimme sairaalaan. Poissaolomme aikana isä oli siirretty omaan huoneeseen, siihen jossa hänen oli määrä loppuelämänsä elää. Hoitajat neuvoivat meidät oikealle käytävälle.

Huoneessa oli jo hämärää, pieni yövalo oli päällä. Jos aikaisemmin olin pelännyt, että isä kuolisi ennen pojan näkemistä, niin koko matkan pelkäsin , että isä olisi ehtinyt nukahtaa. Hän nukkui muutenkin unilääkkeiden avulla, enkä tohtisi häiritä hänen untaan.

Mutta isä valvoi. Hieman kohotetussa asennossa hän katsoi eteensä, aivan kuin samalla ei olisi katsonut minnekään.

Kun astuimme sisään, hän käänsi päätään.

Noniiin, noniiiin. Sen isä sanoi.

Nostin pojan varovasti turvakaukalosta.

Katsos ukki, kuka täällä on.

Asetin vauvan isän viereen, pään olan päälle. Toivoin, että isä pystyisi tuntemaan pienen mahdollisimman lähellä..

Voe että, voe että. Senkin isä sanoi.

Poika imi tuttia jo ahnaammin, mutta ei itkenyt. Siinä he hengittivät yhdessä lähekkäin. Kaivoin kameran käsilaukusta. Ikuistin hetken. Ne olivat ainoat kuvat, jotka kaksikosta otettiin. Silti tunsin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen helpotusta. Poika oli saapunut maailmaan terveenä. Isä oli hänet ehtinyt vielä täydessä ymmärryksessä nähdä. Sairaalahuoneen hämärässä, lauantai-iltana, tuntui yhtäkkiä kevyemmältä hengittää.

Vauva alkaa tuhista hermostuneemmin. Mies nostaa hänet rinnalleni syömään. Istun poika sylissä isän sängyn viereen valmiina olemaan siinä niin kauan kuin on tarvis.

Edellinen

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat

Instagram