Ei taida tulla maailma valmiiksi täksi jouluksikaan.

Näin totesi äsken yksi kollega oman kaaoksensa keskeltä, jossa yrittää hänkin saada kaiken työsälän valmiiksi perjantaina, jotta viikonloppuna ehtii sitten siivota ja paketoida lahjat.

En tiedä, kuinka utopistinen oma haaveeni on, että pääsisin aloittamaan perjantaina oman joululoman. Olen yrittänyt ahkeroida kotona varastoon; vapaina iltoina paketoida joululahjoja, ottaa esille jouluun kuuluvia astioita ja koristeita sekä suunnitella joulupäivien ruokalistoja. Siivooja on tulossa huomenna, se on meille todellista luksusta.

Tosiasia kun kuitenkin on se, että kodin pitäisi samalla jollain ilveellä pysyä siistinä, että joulukoristeiden kera koko huusholli ei näyttäisi vain normaalia pahemmalta sotkukasalta. Tuuli tuppaa myös koko ajan kaatamaan yläterassille valoineen pystytetyn kuusen kumoon. Ja työtkin olisi tehtävä.

Fiilistele siinä nyt sitten.

Tänä jouluna hurahdin minäkin ja hankin koko perheelle yhtenäiset joulupyjamat. Ainoa ongelma on, että jostain syystä mies ei ole varsinaisesti innostunut tonttu-unelmastaan!
Tänä jouluna hurahdin minäkin ja hankin koko perheelle yhtenäiset joulupyjamat. Ainoa ongelma on, että jostain syystä mies ei ole varsinaisesti innostunut tonttu-unelmastaan!

Joulu on minulle juhlista ehdottomasti rakkain, tärkein ja perinteineen niin pyhä, että en voisi ikinä kuvitella vaikka matkustavani silloin pois Suomesta. Jostain syystä ehdottomasti jouluna haluan kaiken olevan tiptop; työt on silloin hoidettu pyhien ajaksi, lautapelit ja lomalle säästetyt kirjat kerätty yhteen laatikkoon. Jääkaappi on täynnä ruokaa ja mielellään kaikki mahdollisimman pitkälle valmistettua. 

Että voisi keskittyä tärkeimpään. Olemiseen ja läsnäolemiseen.

Joulu on ainoa ajankohta, jolloin näitä voi oikein luvan kanssa harrastaa. Kiireettömyys ja rauha ovat liian usein illuusio, korkeintaan pieniä hetkiä, mutta milloinkaan muulloin en pyri niihin yhtä järjestelmällisesti kuin jouluna.

Välillä menee suorittamisen puolelle, välillä taas rauha ja kiitollisuus valtaa mielen, kun annan katseen vaeltaa iltakymmeneltä jouluvaloja hohtavassa talossa.

"Milloinkaan en pyri kiireettömyyteen niin järjestelmällisesti kuin jouluna"

Näin kävi joulukuisena tiistaina, kun palasin Suvi Teräsniskan Joulun henki -konsertista Tuusulan kirkosta.

Lähtö oli hätäinen, lapsen treeniaika oli vaihtunut ja lastenhoitaja hommattava. Mietin viimeiseen asti, että perunko koko jutun. Vihaan itse yli kaiken viimehetken ohareita, niin hain lopulta lapsen kesken treeneistä ja kurvasimme naapurikuntaan kirkolle.

Olin aikaisemmin nähnyt Suvin joulukonsertin pohjoisessa, Kolarissa, työjutun yhteydessä seitsemän vuotta sitten. 

Täällä etelässäkin porukkaa tuntui riittävän, sillä kirkko oli Tuusulassa loppuunmyyty. Kun vihdoin saimme autopaikan, juoksimme esikoisen kanssa kirkolle ja löysimme viimeiset paikat aivan kirkon yläparvelta. 

Heti ensimmäiset tahdit ja Suvin läpitunkevan kaunis ääni toivat rauhan toivat rauhan.  Istuin, kuuntelin ja pidin käytännössä koko konsertin silmiä kiinni, sillä ensitahdeilla aukesivat myös kyynelhanat. Olimme jossain joulun olennaisen ja perinteisen alkulähteillä.

Suvi lauloi paljon perinteisiä joulukappaleita, mutta myös tunnetuimpia joulukipaleita omasta tuotannosta,

Kun konsertti oli ohi, meillä ei ollut tyttären kanssa enää kiire. Kävelimme kaikessa rauhassa hautausmaan poikki, luimme hautakivien tekstejä, jutustelimme. Vaikka jouluun oli aikaa, mielen valtasi lämmin tunne.

Kotona peittelin lapset ja sytytin kaksi kynttilää. Konsertin ja ehkä kirkonkin harras tunnelma viipyili vielä ytimessä seuraavaan päivään. En oikein keksi parempaa laskeutumista jouluun kuin jouluisen konsertin.

Viime lauantaiksi kutsuin lasten kummeja kylään. Pidimme myös meidän naapureiden perinteiset pikkujoulut meillä lasten kera ja yksi ystäväni tuli samalla pitkästä aikaa lapsensa kanssa yökylään. 

Niin monet isohkot kestit järjästenään päätin pitää menun niin simppelinä kuin mahdollista; iso kasa lihapullia, kasviksia, Vapun leivontakirjasta voitaikinaan tehtyjä piiraita sekä pieniä lohi-tuorejuusto -coktailpaloja. Jälkkäriksi itsenäisyyspäivänä leivottuja pipareita, aurajuustoa, karkkeja ja glögiä. Lapsille varasin pari leffaa, jos meno äitiysi vallan överiksi.

Simppelistä meiningistä huolimatta kiire tuli! Vartti ennen vieraiden saapumista pilkoin lohta lämpörullat päässä ja karjuin lapsille, että onhan kaikilla varmasti joulusukat jalassa.

Huulikiilto jäi sillekin päivälle ja illalle laittamatta, mutta olipa lystiä istua päivää ja iltaa näin syyskauden päätteeksi. Lapsillakin oli kerrankin kaikki maailman aika leikeille.

Joulu tuleekin aina, mutta on helpottavaa ymmärtää, että joulutunnelmaan voi päästä ihan yksin kynttilänvaloa ihmetellen ja hieman riehakkaassa kyläilytunnelmassa, jota rytmittää kymmenien lasten juoksuaskeleet, kaatuneet pillimehut ja piparin murut.  

Isojen juhlien emäntä, omiin oloihin vetäytyvä introvertti. Jouluhössötyksessä nämä molemmat puolet korostuvat ainakin meikäläisessä. Ja perheen kasvaessa olen (joutunut) oppinut antamaan myöten täydellisen joulun illuusiolle.

En kiellä, ettenkö vieläkin fiilistelisi sisutuslehtien täydellisiä jouluasetelmia tai Sara Siepin joulutuskuvia Instagramissa, mutta realisti minussa tietää, että juuri nyt käytännöllinen on parempi. 

Ja Siepin sangria-jouluboolia valmistimme silti! Ja sopivasti rajattuna kokonaisuus (kuva ylimpänä) näyttää täydellisen jouluiselta. Tai riippuu tietysti katsojasta. Minusta tämä elämänmakuinenkin on hyvä.

 

PSST. Booli oli muuten hyvää.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat