Vastaus maalaisjärkisten mielestä olisi otsikon kysymykseen ilmeinen; syömällä säännöllisesti!

Tai sitten voi lainata myös Elastista - jos ois helppoo, kaikki tekis niin! 

Jos laskisin koko 35-vuotisen elämäni päivät, varmaan 70% niistä olen syönyt yhden kerran päivässä. Siis juurikin niin, miten kaikkien ravintosuositusten mukaan ei missään nimessä pitäisi tehdä.

Pitkään tämä oli jopa pakkomielteistä. Ajattelin, että en voi laihtua/lihon/keholleni ei sovi, jos syön enemmän. 

Kahden viime vuoden ajan, jolloin siis en ole tässä elämässä laihduttanut, olen todella miettinyt, miten syömisestä on tullut näin pirun vaikeaa.

"Olenko yksinkertaisesti opettanut kehoni väärään syömismalliin jatkuvalla kikkailulla?"

Koska olen elämäni viimeisellä elämäntapamuutosmatkalla, eikä minulla juuri nyt ole aikaa tai varaa terapiaan, olen yrittänyt pohtia syömishistoriaani. Oikeastaan sen voi jakaa viiteen osaan.

Varhaislapsuus. Söin oikeastaan mitä tarjottiin, karkeista muistan viehättyneeni, mutta en kai sen enempää kuin muutkaan lapset. 

Kouluaika. Kuljin kouluun bussilla, johon piti lähteä kävelemään kello seitsemän. Aamuisin ei tehnyt ruokaa mieli ja vanhempani lähtivät usein töihin ennen tuota, joten en joutunut taistelemaan ikinä pitäisikö syödä aamupalaa vai en. En syönyt, koska niin aikaisin ei tehnyt mieli. 

Kouluruuista tykkäsin vain muutamista, muuten tyydyin vesilasilliseen, jos opettajien silmä vältti. Usein saatoin siis jo hyvin nuorena syödä välipalan ja päivällisen yhdistelmän, jossa jatkoin koulun jälkeen ottamaani välipalaa suoraan päivällisellä. Ei yhtään ihme, että tuntui usein kuin olisi kivi mahassa, kun lähdin treeneihin.

Laihdutusaika. Lihoin ensimmäisen kerran, kun jouduin lapsena lonkkaleikkaukseen. Siihen asti kuvissa esiintyvä koululainen oli liikkuva, jopa hoikka lapsi. Leikkauskesänä jouduin viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Sairaala sijaitsi sadan kilometrin päässä kotoa ja läheiset toivat minulle sinne mitä toivoin. Lähinnä taisin syödä koko sairaala-ajan sipsejä, karkkeja ja Daim-suklaata.

Tuon jälkeen kuulin muutaman kommentin, että olin lihonut (olin vasta yhdeksän). Sen todenneet ihmiset eivät tarkoittaneet pahaa, totesivat vain tosiasian. Siihen aikaan ei puhuttu syömishäiriöistä tai kehopositiivisuudesta. Siitä sain kai päähäni, että lihominen on huono juttu ja laihtuminen hyvä.

Jollain tasolla olin dieetillä jo ala-asteella, ylä-asteella siitä tuli vallan oma juttuni. 

Lapsena ja nuorena keinot ovat tietysti kyseenalaisia. Ylä-asteella muistan kun ryhdyimme ystäväni kanssa kaalikeittodieetille. Oli työhöntutustuimisviikko ja olin toitottanut kaikille, että olen sitten dieetillä. Kolmantena päivänä menimme syömään grillille makkaraperunat. Äiti söi lopun valmistamani kaalikeiton, jota jäi aika iso kattilallinen. 

Sinällään touhu oli harmitonta, mutta typerää hukata moiseen pelleilyyn arvokasta nuoruusaikaa. Karkilla eläminen 

Ortoreksia-aika Opiskeluaikana aloin ohjata jumppia. Pikkuhiljaa liikkumisesta tuli päivittäistä. Päivinä, jolloin en ohjannut, jumppasin kotona 14 kilometrin pyöräilyn päälle. Ensimmäisenä opiskeluvuonna painoni tippui kuudestakymmenestä viitenkymmeneen kiloon. Sen jälkeen kiinnostuin ravinnosta ja elin käytännössä muutaman vuoden 5/7 viikonpäivästä rahkalla. Satunnaiset juhlimiset, yliopistolounaat ja vierailut kotona patojen äärellä saattoivat auttaa siihen, että paino ei ikinä laskenut sen alemmaksi, vaikka saatoin ohjata päivässä yhdeksänkin tuntia pelkän rahkan voimalla. Kerran jouduin tosin jouduin sairaalaan tiputukseen suolojen puutoksen vuoksi.

Kun elämässä tuli vaikeampi jakso, lihoin. En paljon, mutta sen verran, että se tuntui syömishäiriöisessä päässäni maailmanlopulta. Tuli vuosien jojoilukierre, joka katkesi hetkellisesti vasta raskauteen.

Lapset ja tasapainon etsimisen aika

Esikoisen synnyttyä päätin, että pelleily saa loppua. Söin monipuolisemmin, mutta edelleen ruokaan liittyi paljon kontrollointia ja sääntöjä. Toisen lapsen synnyttyä painoni jäi 58 kiloon. Jotenkin tuon ajan muistan rennompana jaksona aikuisiälläni. Kolmannen lapsen jälkeen painoa jäi, jonka pudotin äitiysloman päätyttyä kuukaudessa. Kolmen kuukauden kuluttua tästä, paino oli tullut takaisin ja vähän päälle. Pian tämän jälkeen päätin lopettaa laihduttamisen ja opetella elämään ilman itseäni ruoskivia ajatuksia.

Vasta kun olisin päässyt niistä, olisi tämän seuraavan askeleen aika, jota yritän parhaillani ottaa.

Tämän kaiken jälkeen lienee aiheellista kysyä itseltäni, että onko todella niin, että en voi syödä aamupalaa? Onko tosiaan niin, että voin laihtua vain syömällä kerran päivässä vai olenko yksinkertaisesti opettanut kehoni siihen ja muihin vääriin syömismalleihin jatkuvalla kikkailulla, syömättämyydellä ja dieeteillä?

Ja jos tästä kaikesta haluaa muutosta, niin keho tuskin sopeutuu siihen muutamassa päivässä. Ei välttämässä viikossa tai kuukaudessakaan. Siksi hoen itselleni, että tämä elämänmuutos vaatii nyt erityistä kärsivällisyyttä.

Olen nyt syönyt ensimmäisen viikon Minä onnistun -verkkovalmennuksen löyhien ravintosuositusten mukaan. Löyhillä tarkoitan, että ruokia ei punnita ja kerran päivässä suositellaan ihan syömään sitä tavallista kotiruokaa. Se on fiksua, sillä varsinkin lapsiperheessä menee aikamoiseksi säätämiseksi, jos mutsille pitää tehdä eri ruuat. Ja toimiiko se pidemmän päälle? Ei ainakaan tähän mennessä.

Elämässä on tässä elämäntilanteessa stressiä ilman ruuasta stressaamistakin, joten minulle on sopivin tapa syödä perusruokaa. Ainoa asia, johon kiinnitän huomiota on annoskoko (kohtuullinen), proteiinin määrä (että sitä on riittävästi) ja kasviksia on puoli lautasellista. Oikeastaan kaksi viimeistä on ollut kunnossa tähänkin asti, mutta pienet annoskoot useamman kuin kerran päivässä ovat minulle uusi juttu, joka vaatii nyt vain totuttelua. Enemmän kuin tämän puolitoista viikkoa.

Tässä yksi esimerkkipäivä viime viikolta, jolloin en tuntenut nälkää ja joka oli keskimäärin sellainen, jonka kanssa voin hyvinkin kuvitella eläväni.

Aamiainen 7-9 välillä

Luonnonjugurttia, Valion maustettua mustikkajugurttia, 2dl vadelmia, probiottijugua (Fitline) ja välillä heitän sekaan puolise desiä mysliä (kuva yllä).

Lounas 12-13 välillä

Usein kotipäivinä kokoan kauppaostosten yhteydessä itselleni salaatin marketin salaattitiskistä. Esimerkkipäivänä lohi oli kaupasta salaattitiskistä loppu, joten otin falafelejä ja katkarapuja proteiinin lähteiksi. Tämä kuva itse asiassa vanha, mutta salaatin sisältö oli sama kuin viime keväänä.

Palaveripäivinä yritän mahdollisimman usein sopia treffit Pupun salaatille tai Joe and Juiceen vihersmoothielle ja tonnikala-avokadoleivälle. Pitkän kokeilun tuloksena nämä ovat sellaisia lounaita, joista en nuupahda päiväunimoodiin vaan pysyn työtehoisena vielä iltapäivän. Ja ennen kaikkea ne myös maistuvat!

Päivällinen 17-19 välillä

Ihannetilanne olisi, että päivällinen olisi joka ilta perheen kanssa, mutta meidän harrastuskalenterin tapauksessa yhteiset päivälliset keskittyvät keskiviikkoon ja viikonloppujen illoille. Muina iltoina yritän syödä jonkun paikalla olevan/harjoituksista tulevan kanssa yhtä aikaa puoli lautasellista ruokaa ja puoli lautasellista kasviksia/salaattia. Esimerkkipäivänä söin lohta, nuudeleita ja sunnuntaina jääkaappiin valmiiksi pilkottuja kasviksia.

Moni fitnessihminen ja ravintoguru saattaa heilutella nyrkkiään, että mitä ihmettä; pitäisi syödä rahkaa välipalana ja iltapalana!

Minä taas sanon, että olen nyt hetkeksi rahkani tässä elämässä syönyt ja että totutellaan ensin tähän kolmeen säännölliseen ateriaan. Kolme ateriaa on määränä myös sellainen, jonka pystyn hyvinkin todennäköisesti loppuelämäni toteuttamaan. Jos keho toimii, enkä ole nälkäinen, jatkan tällä kolmen aterian tahdilla.  Vatsan kestää nyt selvästi tottua siihen, että kerralla ei tulekaan isoa ruokasatsia, vaan sitä saa taas samanmoisen määrän jokusen tunnin päästä.

Ja moni painonvartija saattaa ihmetellä myös, mitä tekevät lautasella nuudelit ja salaatissa juusto? Tai mysli, eikö siinä ole liikaa sokeria? 

Tiedän, että ne eivät ole niin sanotusti "sallittujen" ruokien listalla. Mutta tässä muutoksessa ovat! En halua vastaisuudessa syödä pelkkää salaattia ja rasvatonta proteiinia, vaan sujauttaa lounasalaattiin pähkinöitä ja vähän juustoa. Ja lämpimän aterian kylkeen aion kerran päivässä lisätä kourallisen hiilareita. Normisti suosin täysjyväriisiä, mutta lapset pyysivät nuudeleita, niin tein sitten niitä. 

Mysleistä etsin toki aina vähäsokerisimman vaihtoehdon, ihan jo senkin takia, että aamulla ällömakea ei edes uppoa.

Olin syksyllä syömättä pari kuukautta karkkia ja jouluna jouduin oikein harjoittelemaan, että makuaisti tottui taas karkkimeininkiin. Ajattelin jättää nyt toviksi karkit pois ja antaa itselle syödä kerran viikossa makeaa, jos sitä tekee mieli. Väkisin en enää tuota taitoa opettele.

Joulun sokerikoukusta muuten auttoivat hyvin nämä Lidlin proteiinisuklaavanukkaat, joissa on vain 4,6g sokeria/100g, mutta maistuvat tummalle suklaalle, ei esanssille, vaikka makeutusainetta joukossa onkin. Olen ostanut näitä sekä muutamia Pepsi max tölkkejä jääkaappiin lievittämään lounaan jälkeen joskus iskevää makeanhimoa tai väsymystä.

Viikonloppuna vedin päivällisen yhteydessä popcorneja ja kerran viikossa on saatava sushia. Näillä herkuilla mennään arkiviikkoina. Juhlaviikonloppuja tulee ja jo vuosia alkoholin käyttöni on keskittynyt niihin. Perusviikonloppuina en ole juonut saunasiidereitä naismuistiin. Alkuvuosi on siitä ihanaa aikaa, että voi keskittyä nimenomaan perusarkeen ja rutiineihin, jotka itse asiassa ovat aika jees! 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat