Kirjoitukset avainsanalla aivoinfarkti

Silloin vuosia sitten, kun minulla oli tapana tehdä itselleni kuolemaan johtavia diagnooseja, arkisetkin illat lasten kanssa ylenivät eri sfääreihin, kun mietin kauhuissani, että ehkä en ole laittamassa heitä nukkumaan enää vuoden tai mahdollisesti viiden päästä. Jollain tavalla pidän tätä terveenä kiitollisuusharjoituksena yhä tänäkin päivänä, eikä aivoinfarkti vaikuttanut näihin kiitollisuushetkiin juurikaan.

Uskon, että jokainen meistä elää enemmän tai vähemmän menettämisen pelon kanssa, mutta vanhempana olo on välillä sen suhteen yhtä pakokauhua. Toisaalta myös ääretöntä kiitollisuutta siitä, mitä on - tai on ollut.

Kun sain viime vuonna kesäkuussa ”määrittämätön aivoinfarkti” -paperit ja tutkimukset lopetettiin, niin minulla nousi myös vahva elämänjano. Sairaalajakson ja kokeiden jälkeen tuntui ihmeelliseltä olla hengissä, iltaisin fiilistelin luontoa, joka on muuten kauneimmillaan juuri nyt. 

Kuten joka kesä, olin viime kesänäkin spotannut muutamia mahdollisuuksia juhlia aamuun. Viime kesänä oikeasti tein niin. Hörpin aamuseitselmältä veneellä lämmintä lonkeroa ja tunsin pakottavaa tarvetta puhua ventovieraiden kanssa elämästä. Ihan niin kuin joskus parikymppisenä!

Tammerfesteillä riekuin kolmen päivän juhlimisen jälkeen viimeisenä kaverini kanssa Ilonan narikassa. Toitotin varmaan rasittavuuteen asti mantraa, miten ihanaa ja ihmeellistä olla elossa!

Linnan juhlissa olin ensimmäistä kertaa jatkojen jatkoilla, enkä ole oikeastaan sen jälkeen ollut kertaakaan kunnolla juhlimassa, koska tilanne on ollut mikä on.

Koronakesältä nämä perinteiset juhlimispotit ovat peruttu. Toki muutama terassikierros on kavereiden kanssa lomalle sovittuna, mutta mitään supernollaamismahdollisuutta ei ole näköpiirissä. Itse en pidä vastuullisena humaltua lasten läsnäollessa, joten minun osalta mökkireissut ja kyläilyt kaveriperheille ovat viime vuosina jääneet yhteen lasilliseen. 

Toki pidän tätä myös kiinnostavana ihmiskokeena. Vaikka nollaankin noin kerran kahdessa kuukaudessa, enkä muuten käytännössä juo ollenkaan alkoholia, niin tämä voi olla vuosi, jolloin supernollaamiset jäävät väliin. Voi olla ihan tervettäkin keksiä vaihtoehtoisia keinoja, varsinkin kun olotilat ovat vuosi vuodelta kamalampia. Silti tunsin tänään pientä haikeutta, kun terassit avautuivat.

En ole lähtenyt ikinä terasseille kreisibailaa.

lue myös: Kun äiti juhli aamuun

                 Minun maailmani pysähtyi, kun sain aivoinfarktin

                Isän kuolema laukaisi minussa syöpädiagnoosin

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tutkimukset kahden aivoinfarktin syyn selvittämiseksi kestivät viime vuonna kesäkuun puoleen väliin. Sairaalajakson aikana näin, miten onnekas olin ollut, kun olin selvinnyt verrattain vähillä vahingoilla. Aivoinfarkti kun voi viedä lopullisesti liikuntakyvyn tai puheen. Joskus myös hengen. Kaiken sen näkeminen sai kestämään kivuliaat tutkimukset, jotka -ymmärsin kyllä- tehtiin minun ja infarktin syyn löytämiseksi.

Vaikka palautumiseni yleisellä tasolla oli aika onnetonta, niin en itse uskonut, että pelkkä stressi pystyi aiheuttamaan kohtauksia. Syventynyt väsymys sen sijaan turhautti; varsinkin kun palasin kunnolla töihin. Olin kuvitellut, että minulla oli riittävä vakuutus, joka täydentäisi sairausloman työansiot, mutta en ole saanut vielä AXA:n ”vakavan sairauden vakuutuksesta, jossa infarkti oli mukana listassa, kun vakuutuksen otin ensiasunnon ostajana vuonna 2006. Tämä on tarina erikseen ja koska vakuutustaistelu on yhä kesken, en voi tarkemmin kertoa tässä vaiheessa oireista, jotka infarkti jälkeensä jätti.

Sen voin sanoa, että sen kaiken keskellä mitä kryptisimpien vakuutusliitteiden täyttäminen tai edes etsiminen turhautti. Olkoonkin, että olin kiitollisin siitä, että olin elossa ja ylipäätään toimintakykyinen. Epäilen kyllä, että jossain kohtaa kun saan kolmannen version hakemuksesta lähtemään, sieltä tulee joku muistutus pienellä printatusta kohdasta, että valitus olisi pitänyt suorittaa jossain tiiviimmässä ajassa.

Mutta se, ettei infarkteille löydetty tarkempaa syytä, tietysti turhautti ja pelottikin. Sain verenohennuslääkkeet, joita olen siitä asti syönyt varuiksi. Sain ohjeeksi ottaa kevyemmin ja sitä olen yrittänyt tehdä – välillä siinä paremmin ja välillä heikommin onnistuen. Yhä joskus myöhempään illalla, varsinkin hässäkkäpäivien jälkeen tunsin kyvyttömyyttä muodostaa sanoja niin nopeasti kun halusin. Joskus sain myös niitä tärinäkohtauksia, hampaat löivät loukkua. Ne hetket ovat yhä kaikkein pelottavimpia.

Samanlaista pelkoa tunsin tänä aamuna, kun huomasin, että yöllä viereen tullut 4-vuotias kuopus oli kuuma. Korona-aikana meistä kenelläkään ei ole ollut edes flunssaa ja tyypit aloittivat silloin kaksi viikkoa sitten päiväkodin ja koulun muiden mukana. Kuopus ei ole mikään turhasta valittaja,  joten kun hän itki pääkipua tapailin eri instanssien numeroita. Pikkujätin koronainfossa oli ruuhkaa, kunnalliselle puolelle piti jättää soittipyyntö. Lopulta otin ajan Pikkujätistä, kun en voinut antaa tilanteen vain olla. Kunnalliselta puolelta soitettiin ja sanottiin, että Koronatestin voi tehdä vasta 48 tunnin kuluttua. Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen tietoisesti ollut googlailematta mitään taudin oireisiin liittyvää ennen kuin se olisi ajankohtaista. No nyt oli.

Myönnän, että lasten sairauksiin liittyen panikoidun yhä hetkessä. Olimme tänään eristettynä Pikkujätin tutkimushuoneessa, kun lapsi sanoi:

Äiti tänne mun koronasuojaan tuli jotain.

No se jotain oli oksennusta.

Jota tuli neljässä erässä. 

Apua nyt se on sitä Koronaa, hoin hoitajalle, joka tuli ystävällisesti desifioimaan huoneen.

Oksentaa! Ei hyvälle näytä!, lähettelin viestejä Jiille, joka lähti tuomaan puhtaita vaatteita. 

Vaikka järki sanoisi toista, niin helposti, kun on käynyt läpi aivoinfarktin tai läheisen syöpäkuoleman, sitä ajattelee tällaisessakin tilanteessa pahinta. Että minun lapsella on nyt aivan varmasti se Korona ja pahinta laatua.

No ei onneksi ollut. Yritän kai tässä sanoa, että sairauksia ja niiden mahdollisuutta sopii kunnioittaa, mutta pyrin välttämään yhä kaikin keinoin turhaa pelkoa, vaikka se on jollain tavoin läsnä selittämättömissä tilanteissa. 

 

Kommentit (1)

Suomen julkisesta terveydenhuollosta on todettu, että hoitoon on vaikea päästä, mutta kun sinne pääsee, hoito on erinomaista.

Tuona iltana, kun minulta lähti puhekyky ystäväni luona, ambulanssi saapui paikalle Espoossa noin reilussa viidessä minuutissa. Ennen ambulanssin saapumista puheeni oli palautunut; kohtaus kesti arviolta reilun minuutin. Kun pystyin yhtäkkiä taas muodostamaan sanoja, katsoimme ystävämme kanssa toisiamme epäuskoisina. Mitä juuri tapahtui? 

Kohina pään sisällä ei kuitenkaan hellittänyt. Olin koko ajan varuillani ja jännittynyt, alkaisiko se uudestaan.

Elettiin tosiaan perjantaita, joten ambulanssin ensihoitajilla saattoi olla kiireinen ilta. Minulle he tekivät peruskokeita. Verenpaine; alhainen. Hemoglobiini; alhainen. Alkoholia veressä; nolla. 

Ensihoitajien mielestä ei löytynyt mitään syytä lisätutkimuksiin, enkä ollut kauhean innostunut lähtemään keskiyöllä sairaalaan, joten jäin nukkumaan suunnitellusti ystäväni luokse. Saattoi olla migreeniäkin, arveltiin yhdessä ensihoitajienkin kanssa, vaikka sisimmässäni tiesin, että migreenillä ei ollut tapana viedä puhekykyä.

Emme saaneet kumpikaan ystäväni kanssa unta. Päässä tuntui edelleen huteralle. Kroppani alkoi täristä samalla tavalla, kun synnytysten jälkeen. Hampaat löivät kirjaimellisesti loukkua ja kroppa puutui eri puolilta kehoa. Puutumisia minulla oli ollut jo aikaisemmin, mutta olin arvellut sen johtuvan niskan huonosta asennosta ja kivuista.

Seuraavana päivänä ajoin kuopukseni kanssa takaisin Espoosta Järvenpäähän. Mies oli viemässä lapsia kiekkopeliin ja minun oli tarkoitus kirjoittaa ilta kirjaa. 

Väsymys, joka painoi päätä vasten työpöytää, oli niin kokonaisvaltaista, että minun oli pakko nukkua välillä. Kirjoitin ja nukuin vuorotellen puolille öin.

Jälkeenpäin mietittynä nuo väsymyskohtaukset eivät olleet minulle uutta. En osannut sanoa, milloin ne olivat alkaneet, mutta ensisijaisesti olin yhdistänyt ne stressaavaan elämäntilanteeseen ja ihan vain ikään.

Seuraavana päivänä jätin ensimmäistä kertaa elämässäni salitreenin kesken. Pyörytti ja oli kokonaisvaltaisesti voimaton olo.

Yritin ajatella toiveikkaasti, että ehkä väsymys johtuu vain huonosti nukutuista öistä, alhaisista verenpaineista, stressin laukeamisesta..

Kun maanantaina yritin kirjoittaa ja homma meni välillä torkahteluksi, oli myönnettävä, että kaikki ei ole kunnossa.

Isän kuoleman jälkeen minulla oli reilun vuoden ajanjakso, jolloin googlasin jatkuvasti omia ja lasten oireita sekä juoksin lääkäreillä ja erilaisissa kokeina. Tuona ajanjaksona googlediagnosoin itselläni useita eri syöpiä ja MS-taudin, jonka jälkeen päätin, että en googlaa enää mitään sairauksiin liittyvää.

Niin en tehnyt nytkään.

Nyt konsultoin ensin lääkärituttua, joka neuvoi menemään ehdottomasti päivystykseen ja nopeasti. Äläkä aja autolla! En viitsinyt mainita, että olin tässä kaksi päivää jo ehtinyt ajella.

Soitin päivystykseen ja minua neuvottiin tulla odottamaan vuoroa. Pakkasin läppärin mukaan ja menin nuokkumaan odotustilaan. Pelkäsin, että julkisella lääkärille pääsemisessä kestäisi ikuisuus, mutta puolessa tunnissa olin yleislääkärin puheilla.

Kerroin perjantain tapahtumat. Lääkäri lähetti minut suoraan Hyvinkään sairaalaan (joka on tämän alueen aluesairaala). Neuvoi ottamaan taksin, autoa ei olisi suositeltavaa ajaa ennen kuin päästä olisi otettu kuvat. 

Niin siirryin Hyvinkäälle, jossa olinkin hetkessä potilas. Sain sairaalavaatteet ja sydänfilmiä otettiin tasaisin väliajoin. Tapasin nopeasti lääkärin. Iltaa kohti kävin röntgenissä. 

Siinä vaiheessa sairaalakeikka oli kestänyt melkein yhdeksän tuntia ja kulutin aikaa nukkumalla ja kirjoittamalla. Oli vähän huono omatunto, sillä en ollut varma olinko tarpeeksi sairas, että minulla oli varaa viedä yksi päivistyshoitopaikka.

Aamulla istuin taas sängyllä läppäri sylissä, kun edellisenä päivänä pikaisesti tapaamani lääkäri juoksi huoneeseen. Älä nousen, sinulla on ollut aivoinfarkti!

Siitä hetkestä minua liikuteltiin pyörätuolille, ensin neurologian osastolle. Se tuntui hiukan hätävarjelulta; olihan infarktista kulunut yli kolme vuorokautta, jonka aikana olin elänyt lähes normaalisti. Olin kuitenkin kiitollinen, että pääsin hoitoputkeen, joka osoitti, että 35-vuotiaan kohdalla jokainen vaihtoehto tutkitaan ja suljetaan yksitellen pois. 

Sairaalajakson aikana otin kolme kuvaa. Ensimmäisessä istun miettimässä ennen diagnoosia, että olenkohan täällä oikeasta syystä. Tässä pettyneenä erään kokeen jälkeen, joka ei onnistunut, koska tippaa ei saatu asennettua oikein ja varjoaine levisi kivuliaasti suonien ulkopuolelle.
Sairaalajakson aikana otin kolme kuvaa. Ensimmäisessä istun miettimässä ennen diagnoosia, että olenkohan täällä oikeasta syystä. Tässä pettyneenä erään kokeen jälkeen, joka ei onnistunut, koska tippaa ei saatu asennettua oikein ja varjoaine levisi kivuliaasti suonien ulkopuolelle.

Seuraavan viikon aikana minulta esimerkiksi otettiin niin paljon verikokeita, että suonet vetäytyivät ja tippaa varten tarvittiin aina paikalle nukutuslääkäri. Lisää varjoainekuvauksia, neurologisia testejä, neuropsykologin vastaanotto ja erilaisia sydäntutkimuksia.

Viikon sairaalassa olemisen jälkeen itkin ensimmäistä kertaa - kipeitä suonia! En voinut olla ajattelematta isää, jonka kuulin ainoan kerran valittavan kivusta syöpätaistelun loppupuolella, kun häntä käännettiin sängyssä (kasvaimet painoivat selkää). Mietin pieniä lapsipotilaita, leukemia-ja syöpäpotilaita, joille tiputetaan suoniin myrkkyjä vuodesta toiseen. Miten voin olla näin rikki reilun viikon jälkeen.

En tiedä, oliko vuosien takaisesta luulosairausjaksosta jotain apua, sillä pystyn suhtautumaan infarktiin suhteellisen järkevästi. Tiistaille oli sovittu vain puhelinhaastatteluita, joten keräsin voimia ja aloitin tilanteestani ilmoittelun työasioissa vasta illasta. Jotenkin hävetti alkaa soitella asiakkaille ja jopa Annelle (Kukkohovi), jonka elämäkertaa olin aloitellut tekemään. Että nyt tämmöstä vaivaan, mutta hoidan hommani niin hyvin kun täältä pystyn.

Kaikki olivat hyvin ihania ja ymmärtäväisiä; sain vastineeksi sitä joustoa, jota olin itse työelämässä antanut. 

Minulle oli vaikea saada tippaa. Hävetti oma matala kipukynnys, kun suonia ei tahtonut löytyä ja tippaa sekä verikokeita varten jouduttiin näkemään paljon vaivaa.
Minulle oli vaikea saada tippaa. Hävetti oma matala kipukynnys, kun suonia ei tahtonut löytyä ja tippaa sekä verikokeita varten jouduttiin näkemään paljon vaivaa.

Perheelle ja ystäville ilmoittaminen oli vaikeinta. Yksi ystäväni oli menettänyt kollegansa aivoinfarktille – syyksi epäiltiin liian lujaa työtahtia.

Ja suurin pelko liittyi lapsiin. Miten he selviävät, jos minä en? 

Pelkoni lisääntyi siinä kohtaa, kun eräs lääkäri mainitsi, että tarkemmat tutkimukset osoittivat, että minulla on ollut aivoissa infarkti myös aikaisemmin. Ilmeisesti se oli tapahtunut nukkuessa, sillä se oli lähellä toista infarktipaikkaa.

Se selitti loputtoman väsymyksen, joka oli ollut olemassa ennen tätä kohtausta.

Kun ajatukset alkoivat viikkojen sairaalassa olon jälkeen käydä liian synkiksi, pyysin miestäni hankkimaan minulle jotenkin Jenkeistä oikeudet katsoa This is us -sarjan uudet kaudet. Kiitos miehelle ja Amerikan mummille; kivuliaiden kokeiden jälkeen palkitsin aina itseni katselemalla lempisarjani jaksoja. 

Pieniä juttuja, jotka veivät pois todellisuudesta, joka huonoina hetkinä tuntui toivottomalta.

Lue myös: Isän kuolema laukaisi syöpäneuroosin

Maailma pysähtyi, kun sain aivoinfarktin

Viime kuukausina on tuntunut kuin aika olisi pysähtynyt samalla tavalla kun joskus kauan sitten lapsena.

Tunne on outo, sillä samalla olen ymmärtänyt, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tuntea myöhemmissä elämänvaiheissa samanlaista tylsistymisen ja turhautumisen sekaista tunnetta. On ollut mahdollisuus pysytellä kiireisenä, sosiaalisen median myötä jatkuvasti viihdytettynä.

Nyt nuo mahdollisuudet ovat välillä tuntuneet ensimmäistä kertaa nähdyiltä. Jäljellä on yhtäkkinen tunnemuisto lapsuudesta - outo tylsistyminen.

Toki lapsuuden erottaa aikuisuudesta siitä, että jäljellä on aina tylsistyessäkin on tekemättä tylsiä vaihtoehtoja, kuten pyykinpesua ja jatkuvaa keittiön siistimistä.

Jos taas mietitään hetkiä, jolloin elämä on hetkessä tuntunut konkreettisesti pysähtyvän; niitä minulla on kaksi.

Elettiin syyskuun 2011 ensimmäisiä päiviä, ulkona helli vielä kesän lämpö. Astuin ulos kepeällä mielellä Kuorosota-ohjelman lehdistötilaisuudesta. Olin kertonut edellisellä viikolla raskaudesta. Lordin kanssa otettiin mahakuvia ”minä ja lapsen isä” -hengessä. 

Ei ollut älypuhelimia, joten vilkaisin ensimmäistä kertaa kännykkää, kun astuin ulos Klaus K:n ovesta. Kaksi puhelua tullut. Haastateltavalta. Ja isältä.

Lehti on menossa Kulosaaressa kiinni, säikähdän onko haastateltavalla jotain lisäkorjauksiajuttuun. Isän puhelua en osaa säikähtää. Hän soittelee yleensä, kun ajaa autoa työmatkoilla. 

Haastateltava oli soittanut vahingossa taskupuhelun. Soitan isälle, kun istahdan odottamaan ratikkaa. Sekunnissa kepeys on poissa. Ikäviä uutisia on sanonta, jota isä ei ole käyttänyt ikinä. 

Mummo, aivan varmasti mummo, onneksi olin ja kävin kesällä monta kertaa. Luin lehtiä, hieroin jalkoja.

Muutamassa hetkessä ajatukset ehtivät laukata itkunsekaisesti ja muodostaa erilaisia päättelyketjuja. Mutta isä sanookin sanan syöpä ja sillä hetkellä oma maailma pysähtyy.

Nousen ylös, kävelen takaisin ravintolaan päin. Googlaan keuhkosyöpä, kyyneleet valuvat, väistelen ihmisiä. Ihmiset kiirehtivät, nauravat, autot tööttäävät Bulevardilla kuten ennenkin, mutta minun maailmani on pysähtynyt.

Aina on toivoa. Seuraavat yhdeksän kuukautta osoittavat, että aina on toivoa – paitsi jos olet kuolemansairas.

Viime vuoden maaliskuussa hyppäsin kuuden aikoja autoon. Oli perjantai ja takana ehkä keskimääräistä kiireisempi työviikko.  Mies oli palannut pitkältä työmatkalta tiistai-iltana ja tapani mukaan olin tunkenut kaikki mahdolliset työmenot loppuviikolle. Siis sellaiset, joista ei missään tapauksessa voisi olla poissa, jos joku pienemmistä lapsista sattuisi sairastumaan.

Työpäivät olivat huidelleet loppuviikon työmatkoineen 14 tunnin hujakoilla, mutta torstaina käväisin keikkojen välissä tunnin hieronnassa. Kuvittelin levänneeni ja hoitaneeni itseäni. 

Tuoksi perjantai-illaksi olin sopinut yökyläilyn ystäväni luokse, jolla on kuopuksen kanssa samanikäinen tytär. Menimme kuopuksen kanssa kahdestaan. Hän kun joutuu isän työmatkojen ajan istumaan jäähallien ja voimisteluareenoiden katsomoissa ja raasun omat menot ovat vähäisiä. Oli myös kiva päästä juttelemaan rauhassa ystäväni kanssa. 

Ilta meni oikein leppoisasti, söimme sushia ja pizzaa. Kun tytöt oli saatu nukkumaan, istuimme juoruilemassa sängyllä, joka minulle oli levitetty olohuoneeseen.

Vähän jälkeen puolen yön aloin vastata ystäväni heittoon, mutta yhtäkkiä päässä kuului vain kohinaa. Yritin liikuttaa suutani, mutta se ei onnistunut.Oli pakko haudata pää tyynyyn. Sanat, joita yritin muodostaa, eivät tulleet ulos. Pelkkää epämääräistä puuroa. 

Sellaista kuin isällä, kun aivojen kasvaimet alkoivat myöhemmin sädehoitojen seurauksena vuotaa. 

Vaikka en pystynyt puhumaan, ajatus juoksi yhtä kirkkaasti ja paniikinomaisesti kun kuulin sanat ikäviä uutisia. Olen kirjoittanut sen verran juttuja aivoinfarktista, että tiesin oikeastaan heti, että tätä se on. Pakko olla.

Apua mikä sulle tuli?, ystäväni kysyy ja soittaa samassa hetkessä ambulanssia.

Itse yritän vain pysyä jotenkin tajuissani. Pelotti. Ja minun maailmani oli jälleen pysähtynyt.

 

 

 

 

Kommentit (1)

ElinaTuulia
1/1 | 

Hyvä kirjoitus ja kiinnostavaa kuulla vihdoin infarktistasi, mielelläni lukisin aiheesta lisääkin! Mahtavaa että paranit täysin!

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat