Kirjoitukset avainsanalla This Is Us

Suomen julkisesta terveydenhuollosta on todettu, että hoitoon on vaikea päästä, mutta kun sinne pääsee, hoito on erinomaista.

Tuona iltana, kun minulta lähti puhekyky ystäväni luona, ambulanssi saapui paikalle Espoossa noin reilussa viidessä minuutissa. Ennen ambulanssin saapumista puheeni oli palautunut; kohtaus kesti arviolta reilun minuutin. Kun pystyin yhtäkkiä taas muodostamaan sanoja, katsoimme ystävämme kanssa toisiamme epäuskoisina. Mitä juuri tapahtui? 

Kohina pään sisällä ei kuitenkaan hellittänyt. Olin koko ajan varuillani ja jännittynyt, alkaisiko se uudestaan.

Elettiin tosiaan perjantaita, joten ambulanssin ensihoitajilla saattoi olla kiireinen ilta. Minulle he tekivät peruskokeita. Verenpaine; alhainen. Hemoglobiini; alhainen. Alkoholia veressä; nolla. 

Ensihoitajien mielestä ei löytynyt mitään syytä lisätutkimuksiin, enkä ollut kauhean innostunut lähtemään keskiyöllä sairaalaan, joten jäin nukkumaan suunnitellusti ystäväni luokse. Saattoi olla migreeniäkin, arveltiin yhdessä ensihoitajienkin kanssa, vaikka sisimmässäni tiesin, että migreenillä ei ollut tapana viedä puhekykyä.

Emme saaneet kumpikaan ystäväni kanssa unta. Päässä tuntui edelleen huteralle. Kroppani alkoi täristä samalla tavalla, kun synnytysten jälkeen. Hampaat löivät kirjaimellisesti loukkua ja kroppa puutui eri puolilta kehoa. Puutumisia minulla oli ollut jo aikaisemmin, mutta olin arvellut sen johtuvan niskan huonosta asennosta ja kivuista.

Seuraavana päivänä ajoin kuopukseni kanssa takaisin Espoosta Järvenpäähän. Mies oli viemässä lapsia kiekkopeliin ja minun oli tarkoitus kirjoittaa ilta kirjaa. 

Väsymys, joka painoi päätä vasten työpöytää, oli niin kokonaisvaltaista, että minun oli pakko nukkua välillä. Kirjoitin ja nukuin vuorotellen puolille öin.

Jälkeenpäin mietittynä nuo väsymyskohtaukset eivät olleet minulle uutta. En osannut sanoa, milloin ne olivat alkaneet, mutta ensisijaisesti olin yhdistänyt ne stressaavaan elämäntilanteeseen ja ihan vain ikään.

Seuraavana päivänä jätin ensimmäistä kertaa elämässäni salitreenin kesken. Pyörytti ja oli kokonaisvaltaisesti voimaton olo.

Yritin ajatella toiveikkaasti, että ehkä väsymys johtuu vain huonosti nukutuista öistä, alhaisista verenpaineista, stressin laukeamisesta..

Kun maanantaina yritin kirjoittaa ja homma meni välillä torkahteluksi, oli myönnettävä, että kaikki ei ole kunnossa.

Isän kuoleman jälkeen minulla oli reilun vuoden ajanjakso, jolloin googlasin jatkuvasti omia ja lasten oireita sekä juoksin lääkäreillä ja erilaisissa kokeina. Tuona ajanjaksona googlediagnosoin itselläni useita eri syöpiä ja MS-taudin, jonka jälkeen päätin, että en googlaa enää mitään sairauksiin liittyvää.

Niin en tehnyt nytkään.

Nyt konsultoin ensin lääkärituttua, joka neuvoi menemään ehdottomasti päivystykseen ja nopeasti. Äläkä aja autolla! En viitsinyt mainita, että olin tässä kaksi päivää jo ehtinyt ajella.

Soitin päivystykseen ja minua neuvottiin tulla odottamaan vuoroa. Pakkasin läppärin mukaan ja menin nuokkumaan odotustilaan. Pelkäsin, että julkisella lääkärille pääsemisessä kestäisi ikuisuus, mutta puolessa tunnissa olin yleislääkärin puheilla.

Kerroin perjantain tapahtumat. Lääkäri lähetti minut suoraan Hyvinkään sairaalaan (joka on tämän alueen aluesairaala). Neuvoi ottamaan taksin, autoa ei olisi suositeltavaa ajaa ennen kuin päästä olisi otettu kuvat. 

Niin siirryin Hyvinkäälle, jossa olinkin hetkessä potilas. Sain sairaalavaatteet ja sydänfilmiä otettiin tasaisin väliajoin. Tapasin nopeasti lääkärin. Iltaa kohti kävin röntgenissä. 

Siinä vaiheessa sairaalakeikka oli kestänyt melkein yhdeksän tuntia ja kulutin aikaa nukkumalla ja kirjoittamalla. Oli vähän huono omatunto, sillä en ollut varma olinko tarpeeksi sairas, että minulla oli varaa viedä yksi päivistyshoitopaikka.

Aamulla istuin taas sängyllä läppäri sylissä, kun edellisenä päivänä pikaisesti tapaamani lääkäri juoksi huoneeseen. Älä nousen, sinulla on ollut aivoinfarkti!

Siitä hetkestä minua liikuteltiin pyörätuolille, ensin neurologian osastolle. Se tuntui hiukan hätävarjelulta; olihan infarktista kulunut yli kolme vuorokautta, jonka aikana olin elänyt lähes normaalisti. Olin kuitenkin kiitollinen, että pääsin hoitoputkeen, joka osoitti, että 35-vuotiaan kohdalla jokainen vaihtoehto tutkitaan ja suljetaan yksitellen pois. 

Sairaalajakson aikana otin kolme kuvaa. Ensimmäisessä istun miettimässä ennen diagnoosia, että olenkohan täällä oikeasta syystä. Tässä pettyneenä erään kokeen jälkeen, joka ei onnistunut, koska tippaa ei saatu asennettua oikein ja varjoaine levisi kivuliaasti suonien ulkopuolelle.
Sairaalajakson aikana otin kolme kuvaa. Ensimmäisessä istun miettimässä ennen diagnoosia, että olenkohan täällä oikeasta syystä. Tässä pettyneenä erään kokeen jälkeen, joka ei onnistunut, koska tippaa ei saatu asennettua oikein ja varjoaine levisi kivuliaasti suonien ulkopuolelle.

Seuraavan viikon aikana minulta esimerkiksi otettiin niin paljon verikokeita, että suonet vetäytyivät ja tippaa varten tarvittiin aina paikalle nukutuslääkäri. Lisää varjoainekuvauksia, neurologisia testejä, neuropsykologin vastaanotto ja erilaisia sydäntutkimuksia.

Viikon sairaalassa olemisen jälkeen itkin ensimmäistä kertaa - kipeitä suonia! En voinut olla ajattelematta isää, jonka kuulin ainoan kerran valittavan kivusta syöpätaistelun loppupuolella, kun häntä käännettiin sängyssä (kasvaimet painoivat selkää). Mietin pieniä lapsipotilaita, leukemia-ja syöpäpotilaita, joille tiputetaan suoniin myrkkyjä vuodesta toiseen. Miten voin olla näin rikki reilun viikon jälkeen.

En tiedä, oliko vuosien takaisesta luulosairausjaksosta jotain apua, sillä pystyn suhtautumaan infarktiin suhteellisen järkevästi. Tiistaille oli sovittu vain puhelinhaastatteluita, joten keräsin voimia ja aloitin tilanteestani ilmoittelun työasioissa vasta illasta. Jotenkin hävetti alkaa soitella asiakkaille ja jopa Annelle (Kukkohovi), jonka elämäkertaa olin aloitellut tekemään. Että nyt tämmöstä vaivaan, mutta hoidan hommani niin hyvin kun täältä pystyn.

Kaikki olivat hyvin ihania ja ymmärtäväisiä; sain vastineeksi sitä joustoa, jota olin itse työelämässä antanut. 

Minulle oli vaikea saada tippaa. Hävetti oma matala kipukynnys, kun suonia ei tahtonut löytyä ja tippaa sekä verikokeita varten jouduttiin näkemään paljon vaivaa.
Minulle oli vaikea saada tippaa. Hävetti oma matala kipukynnys, kun suonia ei tahtonut löytyä ja tippaa sekä verikokeita varten jouduttiin näkemään paljon vaivaa.

Perheelle ja ystäville ilmoittaminen oli vaikeinta. Yksi ystäväni oli menettänyt kollegansa aivoinfarktille – syyksi epäiltiin liian lujaa työtahtia.

Ja suurin pelko liittyi lapsiin. Miten he selviävät, jos minä en? 

Pelkoni lisääntyi siinä kohtaa, kun eräs lääkäri mainitsi, että tarkemmat tutkimukset osoittivat, että minulla on ollut aivoissa infarkti myös aikaisemmin. Ilmeisesti se oli tapahtunut nukkuessa, sillä se oli lähellä toista infarktipaikkaa.

Se selitti loputtoman väsymyksen, joka oli ollut olemassa ennen tätä kohtausta.

Kun ajatukset alkoivat viikkojen sairaalassa olon jälkeen käydä liian synkiksi, pyysin miestäni hankkimaan minulle jotenkin Jenkeistä oikeudet katsoa This is us -sarjan uudet kaudet. Kiitos miehelle ja Amerikan mummille; kivuliaiden kokeiden jälkeen palkitsin aina itseni katselemalla lempisarjani jaksoja. 

Pieniä juttuja, jotka veivät pois todellisuudesta, joka huonoina hetkinä tuntui toivottomalta.

Lue myös: Isän kuolema laukaisi syöpäneuroosin

Maailma pysähtyi, kun sain aivoinfarktin

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oletko tavannut jo Pearsonit? Siis Rebeccan, Jackin, Mandyn, Randallin, Katen ja Kevinin?

Sinuna tutustuisin. Kaupan päälle saat vielä nostalgisen televisison katselukokemuksen, sillä This is us -sarjan jaksoja ei voi katsella netflixeistä ennakkoon ne tulevat nimittäin suorana torstai-iltaisin kaupalliselta televisiokanavalta.

Pahoittelut, jos kuulostan mainokselta, mutta en ole aikoihin ollut näin fiiliksissä mistään draamasarjasta. Menin tänään vähän myös paniikkiin, sillä luin tänään Iltalehdestä, että sarjaa on katsottu Suomessa suhteessa odotuksiin hyvin vähän. 

Alkujaan aloin katsoa koko sarjaa siksi, että se on ollut viime vuodet Yhdysvaltojen katsotuimpia sarjoja ja olen ihmetellyt, miksi sitä ei löydy mistään suoratoistopalvelusta. Jenkeissä sarjasta on tullut ilmiö, jota on tehnyt kolme tuotantokautta. Katsoin sarjaa noin kolme minuuttia, kun olin totaalisen koukussa.

Miksi Pearsonit ovat mullistaneet minun maailmani?

1. Juoni on sopivasti omaperäinen, mutta ihmiskohtalot samaistuttavia. Sarja alkaa kolmen henkilön samaan aikaan osuvista  36-vuotissyntymäpäivistä. Syntymäpäivien lomassa näytettään, kun eräs pariskunta (Mandy Moore ja Milo Ventimiglia) synnyttää ensimmäiset lapsensa, kolmoset, joista yksi menehtyy. Samaan aikaan synnytyssairaalaan tuodaan paloasemalle jätetty vauva, jonka kolmannen lapsen menettäneet vanhemmat adoptoivat ”kolmosekseen”.

Sarja se seuraa tämän kolmikon elämää reaaliajassa ja perheen elämää menneessä. Usealla aikatasolla liikkuminen tekee käsikirjoituksesta kiehtovan ja palaset loksahtelevat hiljalleen kohdalleen.

2.   

Perheen ja roolihenkilöiden ongelmat ovat ihmisen kokoisia. Kolmikon menestynein on kahden lapsen isä Randall (Sterling K.Brown), Kate (Chrissy Metz) kärsii puolestaan ylipainosta ja Kevin (Justin Hartley) puolestaan vähemmän mairittelevasta näyttelijän urasta. Sarjan ensimmäisessä jaksossa adoptoitu Randall aloittaa biologisen isän etsimisen.

3.   

Vaikka teemat ovat ihmisen kokoisia, niissä käsitellään myös isompia yhteiskunnallisia ja universaaleja teemoja kuten rasismia ja ulkonäköpaineita.

4.   

Perhesuhteet ovat kiehtovia! Tässä niiden syy-seurausuhteita saa seurata paremmin kuin missään muussa aikaisemmin näkemässäni draamassa.

5. Tunnen itseni taas parikymppiseksi, kun katson amerikkalaista draamasarjaa suorana kaupalliselta televisiokanavalta.

This is us -sarja torstaisin Neloselta klo 21 (jaksoja näytetään kaksi putkeen)

Kommentit (3)

AnnaKerttu
1/3 | 

Tämä on PARAS sarja ikinä. Jokaisesta jaksosta on tullut tähän mennessä sellainen sydäntä puristava ja samalla koko kehon läpi menevän lämpöaallon tuntuinen euforia. Inhimillisyys ja tietynlainen samastuttavuus ilman myötähäpeän tunnetta ja kaiken ylittävä rakkaus. AH AH AH! En vaan voi ylistää liikaa! Ja itku tulee joka viikko kaksi kertaa, eli kummankin jakson jossain kohtaa.

Vierailija
2/3 | 

Mutta, miksi oi miksi, ekat jaksot on jo poistettu!!!! No kyllä kolmosestakin pääsi kärryille

Murmeliini
3/3 | 

Kyllähän tämän sarjan näkee Ruudusta sekä maksullisesta Ruutu+ -suoratoistopalvelusta. Sieltä minä olen seurannut ja tykännyt kovasti.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat