Kirjoitukset avainsanalla Marjaana Lehtinen

Lopetin kaksi vuotta sitten laihduttamisen, jota olin harrastanut aktiivisesti 11-vuotiaasta lähtien.

Suurin syy siihen oli henkinen. Halusin opetella rakastamaan itseäni painosta riippumatta ja halusin päästä (ikuisista) itseäni soimaavista ajatuksista eroon. 

Toinen syy oli ihan fyysinenkin. Painon jojoilu johtaa lopulta vain lihomiseen ja olin vielä nippanappa normaalipainon puolella. 

Kaksi vuotta sitten ymmärsin myös, että elämäntilanteeni ei ollut otollinen painonpudotukseen. Kuopus oli vasta vuoden ikäinen ja minä aloitin uudessa työssä. Miehen reissutyö ja uuden työn istuttaminen freelancerin kalenteriin vei kolmen lapsen puoliyksinhuoltajana kaikki voimat. Juuri aloitettu päiväkoti toi flunssia, joka tarkoitti, että tein liian usein yöt töitä, kun hoidin lapsia päivällä.

Päätin, että opettelen yksinkertaisesti elämään viimeisestä raskaudesta (ja vähän ennen sitä) jääneen noin seitsemän kilon kanssa. Ainoa tavoite oli saada paino pysymään samoissa lukemissa.

Sisäistä laihduttajaa lahjoin lupaamalla itselleni, että saan tehdä yhden elämäntapamuutoksen vuodessa, sillä olin viimein ymmärtänyt, että kaikki aikaisemmat laihdutukseni olivat pikaratkaisuja, jotka olivat tehneet minusta vain lopulta joka kerta kilon, kaksi edellistä kuuria painavamman (enkä usko, että kovin monta grammaa painosta oli lihasta).

Olen kehitellyt yhden hyvän vihersmoothien, jota voin kuvitella juovansi loppuelämäni.
Olen kehitellyt yhden hyvän vihersmoothien, jota voin kuvitella juovansi loppuelämäni.

Ensimmäisenä vuonna opettelin järkevän liikuntarytmin ja jopa vähensin liikunnan määrää sellaiseksi, että se toi enemmän voimia kuin vei. Kolme kertaa viikossa on minulle juuri nyt hyvä määrä, enemmän kertoja vaatisi perheeltä ja työltä kohtuutonta säätöä. Toki kävelyä ja hyötyliikuntaa voi harrastaa päälle ihan reippaastikin, mutta nuo kolme kertaa on siis niin sanotusti ihan reipasta hikoilua.

Viime vuonna lisäsin taas kasviksia ruokavalioon nimenomaan kotiruokailun suhteen. Käytännössä lisäsin muutamaan kotikokkailupäiville kasan vihannesten ja kasvisten pilkkomista. 

Kai opin myös hyväksymään, että painoni on sillä hetkellä mikä on, eikä sen tarvitse määrittää minua ihmisenä.

Viime kesän ja syksyn reissun aikana huomasin, että suhtauduin jo hälläväliä-asenteella bikineissä keekoiluun julkisella paikalla. Tiedostin kyllä, että tietyt ihmiset katsoivat hitusen arvostelevasti pehmeitä muotojani, mutta samalla tiedän, että samanhenkiset ihmiset katsoisivat sixpackin puuttumista, vaikka olisin sen kymmenen kiloa hoikempi.

Ja miellyttäjä-minäni on ajatellut, ettei enää niinkun välittäisi täysin ulkonäkökeskeisten tyyppien mielipiteistä! Olin ehkä kehoni suhteen enemmän sinut kuin koskaan.

Syksyn aikana huomasin myös, että elämä kotona lasten osalta on hitusen helpottanut. Kolmevuotias on alkanut kyläillä naapurintytön kanssa ristiin (toki tämän vaatii vielä meidän vanhempien organisointia) ja Muumi-jakson sijaan hän jaksaa innolla katsoa kokonaisen elokuvan. Tämä ei tarkoita pelkästään mahdollisuutta kotitreenille, vaan myös hitusen enemmän aikaa ruuanlaittoon ja sen parempaan suunnitteluun.

Aloin miettiä syksyn mittaan, että voisikohan nyt olla minun aikani laittaa elämätapojen muuttamisessa vähän isompaa vaihdetta silmään?

Lisäksi uskon, että olen kahden vuoden aikana huomannut aika hyvin sudenkuopat, joissa perusterveelliset elämäntapani lähtevät niin sanotusti laukalle.

Pohdin myös syksyn aikana, kuinka monta näistä huonoista tavoista, jotka eivät tuo kuin pahaa oloa, voin välttää, etteivät ne vaikuttaisi astetta isompaan elämäntapamuutosprojektiin? Yhä useammin mietin sellaisten jaksojen jälkeen, jolloin olin suhteellisen helposti pystynyt noudattamaan terveellisempiä elämäntapoja, että miksi en aina eläisi näin, energisenä?

Oli hauska sattuma, että kun kaksi vuotta sitten lopetin laihdutuksen, niin Vastaisku ankeudelle -bloggaaja Jenny Belitz-Henriksson aloitti oman, elämänsä viimeisen elämäntapamuutoksen, jota olen seurannut hänen bloginsa kautta. Jennyn metodit olivat sellaisia, joista monta kertaa mietin, että jos johonkin tässä elämässä enää näissä hommissa lähden niin tuohon!

Jennyn elämäntapamuutoksessa minua kiehtoi eniten juuri kärsivällisyys ja muutoksen pysyvyys. Myös se, että hän on suhtautunut luottavaisesti koko matkansa ajan, että muutosta tulee, mutta hitaasti, antaa uskoa itsellekin.

Kertailin Jennyn oivalluksia nyt joululomalla kuuntelemalla hänen vasta julkaistua Uuteen nousuun -kirjaa äänikirjana (Tammi). Eilen sain kotiin ihan konkreettisen kirjan ja pääsin vihdoin vastailemaan kirjassa esitettyihin kysymyksiin (niitä oli äänikirjasta vähän vaivalloista poimia, vaikka muuten se toimi vallan hyvin).

Vuoden ensimmäisen aamun brunssi; smoothieta ja donitseja. Pyhien herkutteluiden jälkeen donitsia ei yllättäen tehnyt edes mieli.
Vuoden ensimmäisen aamun brunssi; smoothieta ja donitseja. Pyhien herkutteluiden jälkeen donitsia ei yllättäen tehnyt edes mieli.

Jenny on kirjoittanut myös blogin puolella siitä, kuinka elämäntapamuutos on hyvä tehdä juuri nyt. Kirjassakin hän muistuttaa, että paras tapa elämäntapamuutos on juuri nyt, koska oikeastaan muusta kun tästä hetkestä ei voi tietää.

Tämä ajatus on auttanut minua silloin tällöin kahden vuoden aikana tekemään niin sanotusti tiukassa paikassa parempia valintoja.

Ja kuulkaas tein sitten niin radikaalin vedon, että ilmottauduin alkuviikosta Jennyn sekä Marjaana Lehtisen ja Tuukka Pursiainen ylläpitämään Minä onnistuin -verkkovalmennukseen.

Oma elämäntapamuutokseni on nimittäin tälle vuodelle se, että opettelen syömään paremmin koostettuja pienempiä annoksia. Tiedän, kuten meistä varmasti moni muukin, millaisia niiden pitäisi olla, mutta uskon, että tuolta valmennuksesta saan motivaatiota kärsivällisyyteen, tsemppiä ja henkisiä työkaluja silloin, kun usko muutokseen meinaa olla tiukassa.

"Uskon, että olen kahden vuoden aikana sisäistänyt ne sudenkuopat jolloin terveelliset elämäntapani lähtevät niin sanotusti laukalle"

Uskon, että oikea hetki tehdä isompi elämäntapamuutos on nyt sopiva.

Vältän jatkossakin sanaa laihdutus, mutta sanotaanko, että tänä vuonna muutan aktiivisemmin elämäntapojani terveellisempään suuntaan ja jos sivutuotteena tippuisi kiloja ja senttejä, se ei haittaisi, mutta otan ensisijaisesti tavoitteeksi sen energisemmän olon.

Ja itse asiassa itselleni paras viikko tehdä muutos on aina ollut tämä loppiaisen jälkeinen viikko.

Vuoden ensimmäinen päivä on yleensä aina poikkeuksellinen; me vietämme uutta vuotta aina jossain kylässä tai meillä on porukkaa. Uudenvuoden ja loppiaisen välissä minulla on tapana käydä vuotta läpi ja siinä näkee helposti myös elämäntilanteen kokonaiskuvan; mihin minulla on realistisesti tällä hetkellä voimavaroja, niin että muutoksista tulisi nimenomaan pysyviä, enregiaa ja iloa tuovia, ei vain kuluttavia.

Loman jälkeen on hyvä aloittaa arki ja siihen sopivat rutiinit.

Jos muutoksiin ei ole valmis tai elämäntilanne on sillä hetkellä kuluttava niin, ettei siihen voi tai jaksa vaikuttaa, niin minusta silloin painonhallinta on paras välipysäkki.

Nyt olen ollut sillä pysäkillä kaksi vuotta, joten miksi ei paras hetki lähteä tekemään muutoksia olisi oikeasti juuri nyt! Raportoin oivalluksista tässä kevään mittaan täällä blogin ja Instan puolella.

 

Edellinen: Elämäntapamuutos, joka ei laihduttanutkaan

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat