Kirjoitukset avainsanalla Pyhimys

Vuoden kaksi ensimmäistä työpäivää olen ollut pedin pohjalla, aikatauluttanut tätä vuotta ja käynyt läpi edellistä työvuotta. Numeroina se näyttää tältä.

Valtaosan työajastani haukkaa Me naiset -lehden Radalla-palsta, jonka tuotan ja jonka sivuista toimitan keskimäärin lomia lukuun ottamatta viidestä neljä. Työ on aika paljon aikatauluttamista, kuvaajien ja avustajien buukkaamista, kokonaisuuksien sumplimista, palstakeikoilla käymistä, taustoittamista, suunnittelua ja verkkopätkien sekä itse lehteen tulevan palstan kirjoittamista. Optimistisesti ajattelen aina, että työ vie minulta kolme päivää viikosta, mutta totuus lienee lähempänä neljää, sillä ei ole päivää, jolloin minuun ei otettaisi yhteyttä palstaan liittyvien asioiden suhteen.

Tämän tuloksena viime vuonna syntyi

*216 palstasivua ja suunnilleen 180 verkkojuttua

*Palstakeikkoja tein noin 120

*Asiakasalehtiin tein 29 sivun tai aukeaman (julkku)stooria

*Tein lisäksi eri aikakauslehtiin 6 pitkää henkilö- tai parisuhdehaastattelua

*Kansijuttuja kertyi yhteensä 10

*Blogikirjoituksia syntyi 76

"Vertaistukitarinoiden arvoa ei pidä koskaan vähätellä"

Oman elämäni ja yritykseni toimitusjohtajana olen kiitollinen jokaisesta asiakkaan ostamasta sivusta tai verkkojutusta. Mutta kiitollinen olen jokaiselle haastateltavalle, joka on luottanut ja suostunut kertomaan kipeistäkin henkilökohtaisista asioista juuri minulle.

Melkein naurattaisi jos ei samalla veetuttaisi, kun haastateltava on miettinyt jutun antamista kaksikin vuotta, ja suostuu lopulta antamaan haastattelun lähinnä siksi, että voisi tarinallaan auttaa kohtalotovereita, niin aina joku kommentoi, että taas tuo on tuossa avautumassa.

Tämä ei siis pidä paikkaansa. Yleensä pitkät henkilö- ja kansijutut ovat pitkien (jopa ihan vuosienkin) kestäneiden neuvotteluiden tulos. Ja usein kaikkea muuta kuin julkun egobuustausta. Kuten Journalistin haastattelussa viime vuonna totesin, että haaveilin vielä valtsikassa kansanedustajan työstä. Jollain tavalla haluan kuitenkin uskoa, että toimittajan työssä voin vaikuttaa myös eri tavalla, sillä vertaistukitarinoiden arvoa ei pidä koskaan vähätellä.

Ja vaikka jokainen isompi stoori tuntuu välillä kerrostalon kokoiselta ponnistukselta, niin yhtä isosti se keskimäärin palkitsee. On etuoikeutettua kohdata viisaita, erityisen lahjakkaita, menestyneitä ja karismaattisia tyyppejä inhimillisinä, usein suojamuurit riisuttuna.

Yhtä palkitsevaa on, jos lukija saa siitä kertomuksesta jotakin. Itselleni arvokasta on päästä kertomaan jokin tarina ensimmäisenä, niitäkin juttuja onneksi viimekin vuoteen mahtui muutamia.

Paljon olen haastateltaviltani myös itse oppinut tai oivaltanut - ja samaistunut. Tässä vielä #bestnine2018 Me naisiin, eli Mimmeihin (kuvauslupasyistä en nosta muiden lehtien juttuja tähän) haastattelemaani ihaninta ja inspiroivinta tyyppiä sekä heidän oivalluksiaan ja mun samaistumisia vuodelta 2018.

Haluan painottaa, että tapasin ihania ja inspiroivia ihmisiä lähes viikoittain, mutta näiden kanssa päästiin pintaa syvemmälle.

Susanna Laine (8/2018 Me naiset):

Heidi Suomi (19/2018 MN)

"Opettelin olemaan vastuussa omasta onnestani, joka ei ole riippuvainen siitä onko minulla parisuhdetta tai perhettä vai ei"

Teresa ja Vilma Välimäki (MN 22/2018)

"On hyvä säästää läheisiä ja käydä puhumassa välillä terapeutin kanssa"

Jippu ja Sami Elorinne (MN 9/2018)

Piritta Hagman (MN 28/2018)

"Mitään itsessään ei voi muuttaa , ellei ensin tunnista, miten tekee monia asioita automaattisesti ja tiedostamatta."

Katerina ja Olli Jokinen (MN 29/2018)

"Tykkään siitä, ettei Olli ole myötäilijä, vaan antaa pippuriselle luonteelleni vastusta"

Pyhimys (MN 38/2018)

"Olen hyvä ihmistuntija ja tunnistan kyllä ihmiset, joiden kanssa voin olla oma itseni."

Sirpa Selänne (MN 45/2019)

"Tuntuu hyvältä, että geenit jäävät, kun me lähdemme täältä."

Ismo Leikola (MN 41/2018)

"Täällä keikoilla on muutakin arvoa kuin palkka. Koskaan ei tiedä, kuka sattuu olemaan yleisössä ja mihin asiat johtavat"

Nyt inspiroituneena ja innokkaana vuoden 2019 työjuttujen pariin.

Mahtavaa viikonloppua!

kuvat Sanoma

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

SIVULAUSEITA. Kalastajatorpan pyöreän salin pitkät pöydät ovat täynnä. Alkamassa on yhdeksännen kauden Vain elämää -artistien esittely. Tilaisuutta juontava Ellen Jokikunnas kutsuu ohjelman artistit vuorotellen median eteen. 

Seuraavaksi vuorossa on Pyhimys, eli Mikko Kuoppala. Teflon Brothers -yhtyeestä tuttu artisti, joka on myös tehnyt 15 vuotta myös soolouraa rap-artistina. Esittely kirvoittaa kohteliaat aplodit, mutta ketään ei näy.

Ellen huhuilee räppäriä uudelleen, mutta edelleenkin oviaukko ammottaa tyhjänä. On hiljaista, aploditkin ovat lakanneet.

Myöhemmin, kun muut artistit seisovat jo rivissä haastateltavina, vakava Pyhimys astelee vaivihkaa joukon jatkoksi hupparissa ja punaisessa lippiksessä, jossa lukee Make Vain elämää great again.

Jaahas, ajattelee meikäläinen. Onko tämä joku väsynyt yritys kohauttaa tai erikoisuuden tavoittelua?

Minäkään en ollut kovin pähkinöinä, kun meneillään olevan Vain elämää -kauden tyypit julkistettiin. Minustakin ohjelma kaipaisi taukoa.

Ammatillisesti toki Vain elämää -pressi on kiva, sillä siellä saa rauhassa jutella jokaisen haastateltavan kanssa tovin rauhassa keskenään. Pyhimyksestä en löytänyt juuri ennakkoon muuta kuin Wikipediasta löytyneet tiedot ja kasan musiikkilehtien arvosteluita ja haastatteluita, joista ymmärsin, että hän ei juuri hymyile. Onkohan hän hankalakin taiteilija?

Tämä taitaakin myös erottaa Pyhimyksen muista ohjelman artisteista. Sooloartistina hän on ollut sen verran indie-osastoa, että hänen yksityiselämänsä ei ole kiinnostanut. Tai sitten hän on se hankala haastateltava.

Ennen varsinaista haastattelua Pyhimys saa kuitenkin herätettyä mielenkiintoni. Hän nousee vuorollaan vetämään Teflon Brothersin kanssa vetämään version Anne Mattilan Perutaan häät -kappaleesta. 

Perutaan kirkko ja bändi, mikä lie Anneli Mattila onkaan..

Jopa kaiken nähnyt lehdistö oli riehaantui. Ymmärrätte, jos katsotte tämäniltaisen Vain elämää -jakson. 

"Onko hän hankalakin taiteilija"

Menen lopulta omalle varatulle kymmenminuuttiselle Pyhimyksen kanssa hyvin uteliaana, jonka aikana ymmärsin, että Mikon tietynlainen lahjomattomuus ja kivikasvoisuuson osa hänen viehätystään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi tylsä tai sulkeutunut.

Päinvastoin, haastateltavana Mikko oli avoin, mutta tyyppi, jolta puuttui turha egoilu ja itsekorostus. Tuon lyhyen haastattelun jälkeen olin sitä mieltä, että haluan tietää Mikosta vielä lisää. Onneksi sain tehdä uusimpaan Me naiset -lehteen Pyhimyksestä isomman stoorin.

Ymmärsin sen jälkeen vieläkin paremmin, miksi olemme lämmenneet Pyhimykselle hitaasti.

1. Teflon brothersin kappaleet ovat soineet radiossa, mutta Pyhimyksen musiikkia ei juuri isoimmilla radiokanavilla kuulla. Vain elämää -talo on tuonut Pyhimyksen riimittelijän nerokkuuden myös meidän mainstream-kuulijoiden tietouteen. 

2. Kivikasvoisuus. Totiset ihmiset voivat tuntua joskus vaikeilta lähestyä.

Toisaalta asiat olisivat saattaneet  ammatillisesti tapahtua nopeammin, jos olisin opetellut tai suostunut käyttäytymään niin kuin pitää.  Olisi ollut paljon helpompi ja nopeampi brändätä pirtsakka, kaikkien ystävä, mutta se en olisi minä, Pyhimys muun muassa kuvaili.

3. Puolella korvalla kuunneltuna jotkut Pyhimyksen kappaleista saatetaan tulkita väärin. Esimerkiksi Mulkut-kappale ei ole mikään miehisyyden ylistys, vaan kritiikki äijäkoodistolle. Haastattelussa Mikko kertoo, että itse asiassa hänen parhaat ystävät ovat musiikkialan ulkopuolella naisia, koska ei kestä miesten isoissa porukoissa harjoittamaa äijäkoodistoa.

4. On tärkeää ymmärtää myös, että Pyhimys ei ole yhtä kuin Mikko Kuoppala. Pyhimys on vain yksi miehen projekteista, tosin Teflon brothersin ohella tunnetuin sellainen. Kuten kaikissa suurissa rakkaustarinoissa, kun kohteen oppii tuntemaan paremmin, toinen muuttuu myös ulkoisesti. Itse asiassa tämä jöröjukkahan on oikea nallekarhu söpöine hymykuoppineen!

5. Koska Mikko ei mielistele ketään, joten hänet saatetaan ymmärtää myös väärin.

-Pohjois-Afrikassa oppaani ihan loukkaantui, kun en suostunut nousemaan kamelin selkään, enkä hymyilemään kuvissa. Että eikö tämä ole hauskaa ja eikö tämä ole ihana maa?

Taas mua nauratti.

kuvat: Nelonen media

*Monella haastateltavalla on niin paljon kiinnostavaa sanottavaa, että se kaikki ei mahdu itse artikkeliin. SIVULAUSEITA -sarjassa perehdytään niihin sekä kaikkeen olennaiseen ja epäolennaiseen haastattelun ulkopuolella.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat