Kirjoitukset avainsanalla Tanhupallo

Tiedättekö sen tunteen, kun istut sohvalla töiden jälkeen, keittiö on käytännössä räjähtänyt nopeasti tehdyn (lue:lämmitetyn) päivällisen jälkeen ja et kykene muuhun kuin selaamaan Instagramia – vaikka feedin ilmoitus kertoo kolmatta kertaa, että ”olet nähnyt kaikki viimeisen kahden päivän päivitykset.”

Samalla pitäisi olla läsnä lapsille, puolisolle, pakata harjoituskamppeita illaksi tai viimeistään pestä päiväkotivaatteita aamuksi ja vähintään nostella astiat tiskikoneeseen.

Tämän takia vihaan ja rakastan sosiaalista mediaa. Se on niin perkuleen koukuttava ja se on ehkä vähän liiankin helppo pakotie, kun pitää saada hetki lepoa tai karata arkitodellisuutta.

Mashablen mukaan suuri syy meidän someaktiivisuudessa liittyy "paitsijäämisen syndroomaan". Verkkotoimintaa mittaavan MyLife.com -sivuston mukaan jopa 56 prosenttia ihmisistä pelkää jäävänsä vaille jostakin ”tärkeästä” uutisesta, tapahtumasta tai tilapäivityksestä, jos he eivät seuraa koko ajan sosiaalisia verkostojaan.

Computerworld-julkaisun kolumnisti Mike Elganin mukaan, some addiktoi yhtä paljon kuin huumeet. Osasyynä on se, että somettajan egoa hivelee, kun hän saa uusia seuraajia tai omasta päivityksestä tykätään. 

Itse olen huomannut, että riippuu päivästä, millaisia tunteita some ja vaikkapa Instagram-kuvat saavat aikaan. Joinain päivinä fitnessgurun bikinikuva inspiroi. Tälläisena päivänä, kun makaan joulupöhnissäni flunssassa en pysty edes katsomaan muiden treenikuvia, kun kärsimättömänä haluaisin palata liikunnan suhteen normirytmiin.

"Suuri syy someaktiivisuudessa liittyy paitsijäämisen syndroomaan"

Samoissa (flunssa)tunnelmissa tein uudenvuodenaattona #2018bestnine -kollaasin, mutta julkaisen sen vasta nyt, kolme päivää myöhemmin.  Olen viime vuoden aikana enemmän Instastoryn päivittämiseen, että vähän jopa järkytyin omaa ”vuoden parhaat” -kollaasiani. Ja vähän koko Insta-feediäni noin yleisestikin.

Mitä pönötystä!

Kuvissa kolmesta olin minä ja julkkis (Cheek, Jaajo Linnonmaa ja Tanhupallo).

Cheekin kanssa otettu kuva oli varmaan teennäisin, mihin ikinä olen hänen kanssaan asettunut. Se tapahtui ennen hänen viimeistä keikkaansa ja viimeisen yhteisen haastattelumme jälkeen. Kuvajonossa oli jokunen muukin toimittaja. Jare oli hyväntuulinen ja rento, mutta itsellä oli kiire purkamaan haastattelua, joten mumisin tökerösti vain jotain, että kiitos nyt vaan ja katellaan.

Tuo kuva on itseasiassa koko viime vuoden feedini tykätyin (278 tykkäystä), joten kiitos vaan someaalisesta lainavalosta edesmennyt Cheek, nykyinen JHT.

Jaajon kuvassa on sentään ripaus aitoutta, sillä punaisen maton sijaan se on otettu Kultaisen Venla -gaalan lehdistötilassa, joka sijaitsee Kansallisoopperan alakerrassa.

Puran tapahtumassa aina punaisen maton osuuden jälkeen gaalan ajan haastattelunauhoja ja teen alas kiikutetuista voittajista haastatteluita. Kun Jaajo saapui parhaasta Game show´sta palkittuna alakertaan, olin töiden osalta loppusuoralla ja pahin kiire oli hellittänyt. Kuulokkeet korvilla hyppäsin vielä penkistä, että nyt Jaajo pitää saada yksi kuva.

En muuten ikinä ole nähnyt, että kukaan olisi koskaan kieltäytynyt selfiestä Suomessa. Paitsi kai Kaija Koo ei aina kai innostu, mutta en ole ikinä nähnyt moista tilannetta livenä.

Kollaasin oli yltänyt myös koostekuva minun ja kahden vanhimman lapsen vierailusta X Factor -ohjelman finaaliin.

Lapset ovat yleensä kerran kaksi vuodessa mukana jollain työkeikalla. Siitä huolimatta esikoinen on viihdemeininkiin niin turtunut, että halusi esimerkiksi ennen joulua jäädä mieluummin rakentamaan lumilinnaa, kun lähteä Disneyn uuden elokuvan kutsuvierastilaisuuteen.

6-vuotias fanittaa urheilijoita, yhtä Mikael Gabriel -nimistä poikkeusta lukuun ottamatta. Joten otin lapset sitten mukaan katsomaan finaalia, sillä ehdolla, että kun teen haastatteluja, he eivät saa häiritä.

Lähetyksen jälkeen paikalla oli vain muutamia toimittajia, joten lopulta oli hyvä, että esikoinen oli pidättelemässä artisteja, kun napsi heidän kanssa kuvia, jotta me muut ehdimme tehdä haastattelut. Yhtäkkiä Mikael alkaa tehdä lähtöä ja ehdin juuri nappaamaan häntä olkapäästä, että hei meidän jannu tuli tänne sun takia. Sain lyhyen haastattelun ja vein artistin pojan luokse.

Kuusvee meni Miklun ilmestyessä selän taakse niin hämilleen, että alkoi nauraa, eikä suostunut kuvaan ja peitti kasvonsa. Lopulta kuva saatiin, mutta muihin kuviin hän asettui virnistelemään siskon – ei julkun viereen. Pojan ja Miklun kuva naurattaa meitä kaikkia vieläkin, se taisikin olla yhdeksikön ainoa aito tilannekuva.

"Mitä pönötystä!"

Los Angelesin reissukuvia on kaksi. Molemmat ovat, no jos ei lavastettuja, niin vahvasti aseteltuja.

Olin päättänyt, että joku päivä Santa Monicassa otetaan joulukorttikuvat ja uusia kuvia muutenkin meidän reissuseinälle. Pakkasin sitä varten mukaan lapsille valkoiset vaatteet, jotka eivät olleet enää niin valkoiset kun pääsimme kuvauslokaatioon. Lisäksi nassut halusivat malttamattomina uimaan, eikä ketään olisi voinut vähempää kiinnostaa koko äidin kuvaustuokio.

Ihana otos maailman rakkaimmasta kolmikosta kyllä saatiin, ja se on nyt Instagramin lisäksi vallan seinälläkin. 

Kaverini otti minusta samalla reissulla tämän pakollisen ”Baywatch-kuvan” hengenpelastajien rantatornissa. Niin ihania kuin nuo maisemat ovatkin, niin tuo oli kyllä loman stressaavin rantakeikka.

Viimeiseksi haluan lomalla ottaa stressiä jostain somekuvista!

Ehkä olisin kaivannut omaan topysiini enemmän spontaaneja, hei otetaan nyt yks kuva -tyyppisiä otoksia, arkista hauskuutta ja tilanteita, jotka ovat kuitenkin sitä elämää, jota arvostan ja pääsääntöisesti elän.

Toki somessa on kiva jakaa elämän kohokohtia (hääpäivä- ja synttäripostaus sekä Linnan juhlien pukukuva olivat kolme muuta tykätyintä kuvaa viime vuodelta), mutta tänä vuonna haluan olla Instagramissa vähän vähemmän pönöttävä ja enemmän oma itseni.

Somen käyttäjänä lupaan olla ajankäytöllisesti järjestelmällisempi. Jos vaikka joka toinen viikonloppu olisi vuonna 2019 somelomaa? Joulun pyhinä onnistuin pitämään sitä reilun viikon.

Hyvää (some)vuotta 2019!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Seitsemän vuotta sitten päädyin juttukeikan päätteeksi kylään Tanhupallolle ja Hevisaurukselle, eli siis Suomen Komediateatterin taiteellisen johtajan Kiti Kokkosen ja tämän Hevisaurus-yhtyeen laulajana tunnetulle avopuolison Olli Tikan luo. 

Olin haastatellut Kitiä läheisessä kahvilassa ja päädyimme, että kuvat juttuun voisi ottaa parin silloisessa keskustakodissa.

"Paitsi yksi juttu. Herra Hevisaurus saattaa olla kotona", Kiti muisti.

Sovin pitäväni tuolloin suhteellisen tuoreen avoliiton omana tietonani.

Ja niin tapasin tuolloin 2,5-vuotiaan tyttäreni suurimman idolin Herra Hevisauruksen myöhäisellä aamukahvilla keittiön pöydän ääressä. (lapselle kertomuksesta on jäänyt mielikuva, että  siellä se jättimäinen Hevisaurus istui ahtautuneena pöydän ääreen, joten lukijalle selvennettäköön, että Olli oli kotioloissa ihan siviilit päällä.)

"Niin tapasin 2,5-vuotiaan tyttäreni suurimman idolin, Herra Hevisauruksen, myöhäisellä aamukahvilla keittiön pöydän ääressä tämän kotona"

Parin kodissa oli rento tunnelma. Se oli värikäs ja muistutti vähän Huvikumpua. Ihastelin värikkäitä nojatuoleja ja lukuisia koruja sekä käsitöitä, joita Kiti nosteli olohuoneen lipastoista esille. Hän oli tehnyt ne kaikki itse.

Kiti antoi koruista yhden mukaan tyttärelleni. Voitte kuvitella, kun Putous-huuma tänä vuonna alkoi, miten meitä nauratti, että nyt hän voisi leijua koulussa Tanhupallon tekemillä koruilla.

Mutta siis. Tätä taustaa vasten viime viikolla julkaistu Tanhupallon askartelukirja on meikäläisen mielestä maailman luonnollisin tuotteistus! 

Kirjassa on 24 erilaista askarteluohjetta siinä kuuluu vahvasti Tanhupallon oma ääni. Nauroin ja tunsin vähän hellyyttäkin Tanhupalloa (ja noin yleisesti kaikkia maailman lapsia) kohtaan, kun luin ohjeita.

Tanhupallon askarteluohjeet eivät ole aivan mitä tahansa piperryksiä, vaan moni niistä on lasten omaa tunnemaailmaa tukevia. Vai miltä kuulostaa kaverinetsintäostapanta, pelonestokiikarit, hampaanpesukaveri tai unisieppari

Koska meillä ehkä eniten tarvetta tuohon pimeän pelon hallintaan, niin ostin lapsille materiaalit pelonestokiikareiden askarteluun. 

Pelonestokiikareiden ohje. Kiikarit voi napata mukaan, vaikka öiselle vessareissulle, jos haluaa seikkailla pimeän aikaan vaikka vanhempia herättämättä.
Pelonestokiikareiden ohje. Kiikarit voi napata mukaan, vaikka öiselle vessareissulle, jos haluaa seikkailla pimeän aikaan vaikka vanhempia herättämättä.

Olen askarrellut lasten kanssa ehkä viitisen kertaa (tämäkin on ehkä liioiteltu lukema) pian kymmenen vuotta kestäneen äitiyden aikana. Syy siihen on ollut ilmeinen; en ole ikinä ollut oikein kiinnostunut askartelusta. En edes lapsena.

En jaksanut keskittyä, en aina ymmärtänyt mitä olin tekemässä, eikä töistä tullut kummoisia. Kädentaito tuottaa hieman hankaluuksia, luki taitoaineiden kohdalla toisen luokan todistuksessani.

Saman piirteen huomasin itsessäni nyt. Asettelin lapsille kyllä tarvittavat askarteluvermeet paikalleen, mutta kun touhu piti aloittaa luovutin vetovastuun mielelläni kahdelle innokkaammalle 9-vuotiaalle.

Tämä tietenkään ei ole kirjan, eikä lastenkaan vika. Heidän avulla viisi paria pelonestokiikareita syntyi nimittäin käden käänteessä. 

Tanhupallon askartelukirja pyrkii suosimaan kierrätysmateriaalien käyttöä. Kuvissa esiintyvistä kiikareista jäikin uupumaan matonkuteesta tehtävät hihnat, koska - no meillä ei ole matonkuteita. Sen sijaan vuodelta 2012 laatikosta  löytyi valkoista lankaa, jolloin tarkoitukseni oli tehdä tyttärelle voimistelunäytökseen valkoinen kaulaliina. Se laskettaneen kierrätysmateriaaliksi?

Lisäpisteitä kirjalle siis myös ympäristöasioiden esiintuomisesta, vaikka meikäläisen ikuista talviunta nukkuvaa askarteluintoaa kirja ei onnistunut herättämään (hihnat ovat vielä in the making -vaiheessa.)  Mutta ainakin meillä kirja oli nappivalinta alakouluikäisille askartelijoille. 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat