Kirjoitukset avainsanalla syöpä

Viime kuukausina on tuntunut kuin aika olisi pysähtynyt samalla tavalla kun joskus kauan sitten lapsena.

Tunne on outo, sillä samalla olen ymmärtänyt, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tuntea myöhemmissä elämänvaiheissa samanlaista tylsistymisen ja turhautumisen sekaista tunnetta. On ollut mahdollisuus pysytellä kiireisenä, sosiaalisen median myötä jatkuvasti viihdytettynä.

Nyt nuo mahdollisuudet ovat välillä tuntuneet ensimmäistä kertaa nähdyiltä. Jäljellä on yhtäkkinen tunnemuisto lapsuudesta - outo tylsistyminen.

Toki lapsuuden erottaa aikuisuudesta siitä, että jäljellä on aina tylsistyessäkin on tekemättä tylsiä vaihtoehtoja, kuten pyykinpesua ja jatkuvaa keittiön siistimistä.

Jos taas mietitään hetkiä, jolloin elämä on hetkessä tuntunut konkreettisesti pysähtyvän; niitä minulla on kaksi.

Elettiin syyskuun 2011 ensimmäisiä päiviä, ulkona helli vielä kesän lämpö. Astuin ulos kepeällä mielellä Kuorosota-ohjelman lehdistötilaisuudesta. Olin kertonut edellisellä viikolla raskaudesta. Lordin kanssa otettiin mahakuvia ”minä ja lapsen isä” -hengessä. 

Ei ollut älypuhelimia, joten vilkaisin ensimmäistä kertaa kännykkää, kun astuin ulos Klaus K:n ovesta. Kaksi puhelua tullut. Haastateltavalta. Ja isältä.

Lehti on menossa Kulosaaressa kiinni, säikähdän onko haastateltavalla jotain lisäkorjauksiajuttuun. Isän puhelua en osaa säikähtää. Hän soittelee yleensä, kun ajaa autoa työmatkoilla. 

Haastateltava oli soittanut vahingossa taskupuhelun. Soitan isälle, kun istahdan odottamaan ratikkaa. Sekunnissa kepeys on poissa. Ikäviä uutisia on sanonta, jota isä ei ole käyttänyt ikinä. 

Mummo, aivan varmasti mummo, onneksi olin ja kävin kesällä monta kertaa. Luin lehtiä, hieroin jalkoja.

Muutamassa hetkessä ajatukset ehtivät laukata itkunsekaisesti ja muodostaa erilaisia päättelyketjuja. Mutta isä sanookin sanan syöpä ja sillä hetkellä oma maailma pysähtyy.

Nousen ylös, kävelen takaisin ravintolaan päin. Googlaan keuhkosyöpä, kyyneleet valuvat, väistelen ihmisiä. Ihmiset kiirehtivät, nauravat, autot tööttäävät Bulevardilla kuten ennenkin, mutta minun maailmani on pysähtynyt.

Aina on toivoa. Seuraavat yhdeksän kuukautta osoittavat, että aina on toivoa – paitsi jos olet kuolemansairas.

Viime vuoden maaliskuussa hyppäsin kuuden aikoja autoon. Oli perjantai ja takana ehkä keskimääräistä kiireisempi työviikko.  Mies oli palannut pitkältä työmatkalta tiistai-iltana ja tapani mukaan olin tunkenut kaikki mahdolliset työmenot loppuviikolle. Siis sellaiset, joista ei missään tapauksessa voisi olla poissa, jos joku pienemmistä lapsista sattuisi sairastumaan.

Työpäivät olivat huidelleet loppuviikon työmatkoineen 14 tunnin hujakoilla, mutta torstaina käväisin keikkojen välissä tunnin hieronnassa. Kuvittelin levänneeni ja hoitaneeni itseäni. 

Tuoksi perjantai-illaksi olin sopinut yökyläilyn ystäväni luokse, jolla on kuopuksen kanssa samanikäinen tytär. Menimme kuopuksen kanssa kahdestaan. Hän kun joutuu isän työmatkojen ajan istumaan jäähallien ja voimisteluareenoiden katsomoissa ja raasun omat menot ovat vähäisiä. Oli myös kiva päästä juttelemaan rauhassa ystäväni kanssa. 

Ilta meni oikein leppoisasti, söimme sushia ja pizzaa. Kun tytöt oli saatu nukkumaan, istuimme juoruilemassa sängyllä, joka minulle oli levitetty olohuoneeseen.

Vähän jälkeen puolen yön aloin vastata ystäväni heittoon, mutta yhtäkkiä päässä kuului vain kohinaa. Yritin liikuttaa suutani, mutta se ei onnistunut.Oli pakko haudata pää tyynyyn. Sanat, joita yritin muodostaa, eivät tulleet ulos. Pelkkää epämääräistä puuroa. 

Sellaista kuin isällä, kun aivojen kasvaimet alkoivat myöhemmin sädehoitojen seurauksena vuotaa. 

Vaikka en pystynyt puhumaan, ajatus juoksi yhtä kirkkaasti ja paniikinomaisesti kun kuulin sanat ikäviä uutisia. Olen kirjoittanut sen verran juttuja aivoinfarktista, että tiesin oikeastaan heti, että tätä se on. Pakko olla.

Apua mikä sulle tuli?, ystäväni kysyy ja soittaa samassa hetkessä ambulanssia.

Itse yritän vain pysyä jotenkin tajuissani. Pelotti. Ja minun maailmani oli jälleen pysähtynyt.

 

 

 

 

Kommentit (4)

ElinaTuulia
1/4 | 

Hyvä kirjoitus ja kiinnostavaa kuulla vihdoin infarktistasi, mielelläni lukisin aiheesta lisääkin! Mahtavaa että paranit täysin!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tällä viikolla käynnistyi Roosa nauha -kampanja. Olin seuraamassa, kun tämän vuoden nauhan suunnittelija Anna Puu esitteli luomuksensa. 

Samassa tilaisuudessa syöpätutkijat ja lääkärit kertoivat rintasyöpähoitojen kehittymisestä ja tutkimustyöstä. Tutki rintasi säännöllisesti, mielellään joka kuukausi oli taas tärkein asia, joka nousi esille rintasyövän varhaisessa löytymisessä. Syövän hoitojen kehittyminen voidaan taata taas vain rahoittamalla syöpätutkimusta, johon peruspirkko voi taas osallistua ostamalla Roosa nauhan tai sen ympärille pinkkeistettyjä tuotteita. 

Kun isäni kuoli nopeasti ja yllättäen syöpään, sairastuin itse syöpäneuroosiin. Googlasin itselläni ja lapsilla jokaisen mahdollisen oireen merkkinä syövästä ja juoksin lääkärillä. Diagnosoin itselläni myös MS-taudin. Pahin vaihe kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen tietoisesti opettelin pitämään pään kylmänä.

Jos epäilyttäviä oireita oli, en googlaillut, vaan varasin suoraan lääkäriajan. Ennen lääkärivisiittiä olin tietoisesti ajattelematta koko asiaa.

"Mammografia on pieni hinta mielenrauhasta"

Täytin tänä vuonna 35 vuotta. Vuoden alussa päätin, että käyn kerran vuodessa omakustanteisesti mammografiassa. Se maksaa kyllä muutamia satasia, mutta on suhteessa pieni raha mielenrauhasta.

Lisäksi hoen virkettä, jonka kälyni oli kuullut opinnoissaan. Kyseessä on ennemmin harvinaisen taudin yleinen oire kuin yleisen taudin harvinainen oire.

Näillä keinoilla pääsin pahimmista peloistani, mutta kun kuulen syöpäfaktoja, jäädyn sisältä. Kuten sen, että joka kahdeksas suomalainen nainen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä rintasyöpään.

Roosa nauha -tilaisuudessa huomasin taas, että kun asiantuntijat ja lääkärit latoivat faktoja pöytään, siinä meni myös aika nöyräksi.  Niin kuin vakavan sairauden edessä itse kukin.

Pääsin tutustumaan uusiin Roosa nauha -tuotteisiin ja haluaisin esitellä teille sieltä mun lempparit. Tuotteet ovat myynnissä 4.11 saakka ja niitä ostamalla jokainen voi meistä osaltaan tukea syöpätutkimusta.

1. Hapsucollege* on osa Medantan Roosa nauha -mallistoa. Collegessa on selässä tuo Anna Puun kultainen Roosa nauha -salama. Paita edestä valkoinen peruscollege, mutta nuo hihojen hapsut tuovat piristävän lisän. Käytin paitaa viikonloppuna semicasuaalissa tilaisuudessa ja toimi siellä sekä kotipaitana loistavasti. 

2. Iittalan Rosa nauha -muki Esteri lähti myös mukaan meidän kahvipöytään. Tykkään tuosta klassisesta Esteri Tomulan vuonna 1973 suunnittelemasta Esteri-kuviosta ja oli mahtava saada pöytään roosan värinen keräilykappale.

 

3. Vaasan Roosa nauha -kanelipullat ovat meillä lasten kanssa jo melkein syyskuun lopun perinne. Samoin Roosa nauha -ruusut, joita voi napata mukaan Keskon ruokakaupoista. 

Pinkkiä lokakuuta kaikille! 

Lue myös Isäni kuoli poikani ristiäispäivänä

*tuotteet saatu

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat

Instagram