Kirjoitukset avainsanalla Lauri Tilkanen

Se olisi maaliskuu, joka tarkoittaa minulle kevättä, vaikka ulkona onkin vielä sairaan kylmä. Ihan keski-ikäisenä tässä päivittelen ajan kulumista, juurihan listasin leffavinkkejä joulun pyhiksi.

Viime aikoina en ole ehtinyt katsomaan televisiosta juuri kuin Selviytyjät ja Yökylässä Maria Veitola, jotka molemmat ovat loistavia. 

Työn kautta olen tutustunut kevään uutuusohjelmiin, joita olen nyt paukkupakkasilla katsellut ennakkoon. Nämä kolme vaikuttavat sellaisilta, joihin on vakava vaara koukuttua.

1. Pihla Viitalan tähdittämä Karppi on rikosdraamasarja, jossa yksittäisen murhan vaikutus yltää odottamattomasti lopulta koko yhteiskunnan tasolle. Sarjassa rikosetsivä Sofia Karppi (Pihla Viitala) palaa työhönsä Helsingin poliisin murharyhmään vuoden sapattivapaan jälkeen. Aviomiehen tapaturmainen kuolema on muuttanut Karpin elämän kertaheitolla. Hän on nyt leski ja kahden lapsen yksinhuoltaja.

Karpin ensimmäinen tehtävä murharyhmässä alkaa rutiininomaisena katoamistapauksena. Työparikseen Karppi saa nuoren Sakari Nurmen (Lauri Tilkanen), joka on anonut siirtoa murharyhmään talousrikoksien puolelta. Mielipide-erot kärsimättömän ja käytännönläheisen Karpin kanssa alkavat välittömästi.

Tuuliselta rannalta löydetyt, kivelle siististi pinotut naisten vaatteet muuttuvat nopeasti murhamysteeriksi, kun rannan uumenista kaivetaan esiin naisen ruumis. Kyseessä on poliittista kiistelyä herättänyt alue, johon kaavaillaan pelkästä tuulivoimasta energiansa saavaa asuinaluetta.

Karppi aloittaa murhan tutkimukset, eikä arvaa mikä valtava vaikutus niillä on hänen oman elämänsä lisäksi useisiin yhteiskunnan eri kerroksissa toimiviin ihmisiin.

TV2 14.3
 

2. Ehdin illalla katsoa kolme jaksoa Jättekiva-sarjasta, joka sai ainakin meikäläisen alkulämmittelyn jälkeen nauramaan.

Draamakomediassa kaksikielinen, punavihreä pariskunta Aino (Anna Paavilainen) ja Micke (Elmer Bäck)  joutuu muuttamaan vauraaseen kaupunginosaan Micken vanhempien omistamaan asuntoon. Samassa rapussa asuvat myös Micken vanhemmat sekä Micken lapsuuden ystävä, konsulttina työskentelevä Petski (Kari Ketonen). Uusi asuinympäristö naapureineen alkaa vaikuttaa Ainoon ja Mickeen eri tavoin: lappilainen Aino provosoituu porvarillisessa ympäristössä, kun taas Mickeä alkaa houkuttaa helppo elämä. Kun Aino pyytää kodittomaksi joutuneen pikkuveljensä Jussin (Mikko Penttilä) asumaan heille, saman katon alla kohtaavat hyvin erilaiset arvot ja tavat.

Ainakin meikäläinen hihitteli katsellessa vapautuneesti noille kulttuurieroille, mikä lienee yksi sarjan tavoitteista.

Jättekiva nähtävissä nyt Elisa Viihteessä

3. Menen ensi viikolla tutustumaan Sunnuntailounas -sarjaan, jonka synopsis kuulostaa kiinnostavalta. Saan jaksot vasta ensi viikolla ennakkokatseluun, mutta tämän perusteella aion ne myös katsoa.

Sunnuntailounas kertoo erikoisesta perheestä, jossa aikuisista lapsistaan etääntynyt isä (Taneli Mäkelä) aloittaa uuden perinteen ja kutsuu lapsensa luokseen lounaalle joka sunnuntai. Lounaalla perhe käy läpi viikon tapahtumia, jotka nähdään takautumien kautta. Sanoja ei säästellä, kun perheenjäsenet kommentoivat toistensa tekemisiä ja kokemuksia. Samaistuttava ja laadukas perhesarja käsittelee asioita, joista ihmiset oikeasti keskenään puhuvat. Vakavista ja kipeistä asioista, mutta kepeästi ja koomisten lasien läpi katsottuna. Muissa rooleissa  nähdään muun muassa Taneli Mäkelä, Elena Leeve, Santtu Karvonen, Jarkko Niemi ja Samuli Niittymäki.

Sunnuntailounas alkaa C Morella 29.3

Joulun jälkeen meillä on katsonut Netflixiä lähinnä lapset. Olisiko siellä jotain sarjaa, joka kannattaisi ottaa viikonloppuna katseluun?

Mahtavaa viikonloppua!

kuvat C More, Elisa Viihde ja Yle

Kommentit (2)

LeenaMust
Liittynyt2.3.2018

Kiitos hyvistä vinkeistä, täytyypäs katsoa tulevana viikonloppuna, juuri katsoin Ozarkin netflixiltä loppuun, suosittelen, ellet ole jo katsonut :)

En ensin edes tajua miksi, mutta ensimmäiset kyyneleet tippuvat jo ensimmäisten kerrostaloasfalttien, Karjala-lippisten ja Leijona-paitojen ilmestyttyä valkokankaalle.

Jos normaalisti silmäkulma kostuu, kun urheilija onnistuu tiukassa paikassa, niin 95-elokuvassa itkettää jo matkan varrella, koska elokuvan lopputulema on valmiiksi tiedossa.

95-elokuva ei ole pelkkä tarina Suomen ensimmäisen maailmanmestaruuden voittaneesta jääkiekkojoukkueesta, vaan se on tarina kansakunnasta, joka hakee oikeutta ikuisille Ruotsi-tappioilleen ja omille pettymyksilleen, kukin omista lähtökohdistaan. 

Yksinhuoltajaäiti Essi (Laura Birn) yrittää selvitä jääkiekkoa harrastavan poikansa harrastemaksuista, vaikka poika ei ole valmentajan (Samuli Edelmann) mukaan joukkueen lahjakkain pelaaja. 

Yksi kaveriporukka on sitä mieltä, että ruotsalaiset vievät naiset ja rahat  ja ovat muutenkin syynä elämän epäonneen. He haluavat kostaa hannuhanhille omalla tavallaan.

Toisen kaveriporukan jääkiekkojoukkueen kapteeni (Pekka Strang) tekee kuolemaa saattohoitokodissa.

Itse joukkueesta pääosassa on Leijonien päävalmentaja Curt Lindström (Jens Hulten). Varsinaisen MM-joukkueen näyttelijöiksi valittiin koekuvausten kautta lopulta 23 näyttelijää, joista osa tekee elokuvassa ensimmäisen roolinsa. 

Vuorosanoja on joukkueen pelaajista lähinnä Saku Koivulla (Jon-Jon Geitel), Ville Peltosella (Akseli Kouki), Timo Jutilalla (Joel Hirvonen), Raimo Helmisellä (Sebastian Rejman) ja Jukka Tammella (Lauri Tilkanen).

Elokuvassa kansalaisten ja joukkueen edesottamukset etenevät rinnakkain kohti suurta finaalia ja lopulta maailmanmestaruutta.

Ehkä 80-luvulla syntyneelle kyynelkanavat aukaisi kuitenkin se, kun 90-lukuiset lapsuusmuistot ja sielunmaisema marssitetaan silmien eteen. Autot, vaatteet, televisiot, musiikki, tekniikka, tyyli ja tietenkin tuo sunnuntai, kun tennareissa tarkeni kävellä ja kannoin ylläni suurella ylpeydellä Ville Peltosen HIFK:n pelipaitaa oli yhtäkkiä taas totta.

Ja tuo päivä, kun juoksimme kultaottelun jälkeen kavereiden kanssa kodista toiseen, riemu oli tarttuvaa ja sitä piti jakaa kollektiivisesti. Ja sohvalla istuvan isän ilme, kun ottelun tähdistökenttään valittu Ville Peltonen lähettää eräälle iisalmelaistytölle terveiset. 

Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva herättää siis nostalgisia tunteita, mutta napakymppi se ei ole. Dialogi elokuvan monissa kohdin on takkuista, jopa epäuskottavaa. Myös elokuvajoukkueen riemu ja läpänheitto tuntuu enemmin vaivaannuttavalta kuin hauskalta (joksi kai se on tarkoitettu).

Leikkaukset alkuperäisen joukkueen pelipätkien ja vaihtoaitiostanäyteltyjen kohtausten välillä eivät toimi. Ehkä oikean joukkueen riemu on piirtynyt aikoinaan verkkokalvoille niin toteana, että minkään elokuvasuorituksen on sitä vaikea ylittää.

Elokuvan käsikirjoitus jättää hyvin vähän tilaa piilomerkityksille ja osa juonenkäänteistä on päälleliimattuja, mutta silti itken ilosta, haikeudesta ja nostalgiasta loppuun asti.  

Minulle 95 on hämmentävin elokuva hetkeen. 

Ensi-ilta 25.12

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat