Kirjoitukset avainsanalla Pekka Strang

En ensin edes tajua miksi, mutta ensimmäiset kyyneleet tippuvat jo ensimmäisten kerrostaloasfalttien, Karjala-lippisten ja Leijona-paitojen ilmestyttyä valkokankaalle.

Jos normaalisti silmäkulma kostuu, kun urheilija onnistuu tiukassa paikassa, niin 95-elokuvassa itkettää jo matkan varrella, koska elokuvan lopputulema on valmiiksi tiedossa.

95-elokuva ei ole pelkkä tarina Suomen ensimmäisen maailmanmestaruuden voittaneesta jääkiekkojoukkueesta, vaan se on tarina kansakunnasta, joka hakee oikeutta ikuisille Ruotsi-tappioilleen ja omille pettymyksilleen, kukin omista lähtökohdistaan. 

Yksinhuoltajaäiti Essi (Laura Birn) yrittää selvitä jääkiekkoa harrastavan poikansa harrastemaksuista, vaikka poika ei ole valmentajan (Samuli Edelmann) mukaan joukkueen lahjakkain pelaaja. 

Yksi kaveriporukka on sitä mieltä, että ruotsalaiset vievät naiset ja rahat  ja ovat muutenkin syynä elämän epäonneen. He haluavat kostaa hannuhanhille omalla tavallaan.

Toisen kaveriporukan jääkiekkojoukkueen kapteeni (Pekka Strang) tekee kuolemaa saattohoitokodissa.

Itse joukkueesta pääosassa on Leijonien päävalmentaja Curt Lindström (Jens Hulten). Varsinaisen MM-joukkueen näyttelijöiksi valittiin koekuvausten kautta lopulta 23 näyttelijää, joista osa tekee elokuvassa ensimmäisen roolinsa. 

Vuorosanoja on joukkueen pelaajista lähinnä Saku Koivulla (Jon-Jon Geitel), Ville Peltosella (Akseli Kouki), Timo Jutilalla (Joel Hirvonen), Raimo Helmisellä (Sebastian Rejman) ja Jukka Tammella (Lauri Tilkanen).

Elokuvassa kansalaisten ja joukkueen edesottamukset etenevät rinnakkain kohti suurta finaalia ja lopulta maailmanmestaruutta.

Ehkä 80-luvulla syntyneelle kyynelkanavat aukaisi kuitenkin se, kun 90-lukuiset lapsuusmuistot ja sielunmaisema marssitetaan silmien eteen. Autot, vaatteet, televisiot, musiikki, tekniikka, tyyli ja tietenkin tuo sunnuntai, kun tennareissa tarkeni kävellä ja kannoin ylläni suurella ylpeydellä Ville Peltosen HIFK:n pelipaitaa oli yhtäkkiä taas totta.

Ja tuo päivä, kun juoksimme kultaottelun jälkeen kavereiden kanssa kodista toiseen, riemu oli tarttuvaa ja sitä piti jakaa kollektiivisesti. Ja sohvalla istuvan isän ilme, kun ottelun tähdistökenttään valittu Ville Peltonen lähettää eräälle iisalmelaistytölle terveiset. 

Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva herättää siis nostalgisia tunteita, mutta napakymppi se ei ole. Dialogi elokuvan monissa kohdin on takkuista, jopa epäuskottavaa. Myös elokuvajoukkueen riemu ja läpänheitto tuntuu enemmin vaivaannuttavalta kuin hauskalta (joksi kai se on tarkoitettu).

Leikkaukset alkuperäisen joukkueen pelipätkien ja vaihtoaitiostanäyteltyjen kohtausten välillä eivät toimi. Ehkä oikean joukkueen riemu on piirtynyt aikoinaan verkkokalvoille niin toteana, että minkään elokuvasuorituksen on sitä vaikea ylittää.

Elokuvan käsikirjoitus jättää hyvin vähän tilaa piilomerkityksille ja osa juonenkäänteistä on päälleliimattuja, mutta silti itken ilosta, haikeudesta ja nostalgiasta loppuun asti.  

Minulle 95 on hämmentävin elokuva hetkeen. 

Ensi-ilta 25.12

Kommentit (0)

Näyttelijä Pekka Strang kiteyttää hyvin Suomen Solsidanin, eli Onnelan ytimen. 

"Kun ei tarvitse miettiä, miten saisi voita leivän päälle, voi murehtia kaikesta muusta."

Näin tänään ennakkoon muutaman Onnelan jakson ja huokaisin helpotuksesta. Viime kesänä kuvattu sarja tavoittaa juuri tämän, alkuperäisversionsa tarkan ja hauskan dialogin, absurdeiksi paisuvat olemattomat ongelmat ja kiiltokuvamaisen maiseman, jossa porvoolainen porvaristo arkeaan elelee.

Osa Onnelan tapahtumista on Solsidania seuranneille tuttuja, osa uusia. Käsikirjoittaja Melli Maikkula on lokalisoinut käsikirjoituksen Suomeen ja suomalaisille. Omaa versiota tehdessä hän otti huomioon kulttuurierot.

"Kulissien pitäminen on enemmän Ruotsiin kuuluvaa, me olemme vähän jäyhempiä. Tämä versio on tehty suomalaiseen kulttuuriin sopivaksi.", Melli kuvaili.

Hahmot ja synopsis Marja Pyykön ohjaamassa sarjassa ovat myös osittain tuttuja.

Hammaslääkärinä työskentelevä Antti (Eero Ritala)  ja hänen raskaana oleva näyttelijäpuolisonsa Saara (Elena Leeve) muuttavat Antin lapsuudenkotiin Porvooseen asettuakseen aloilleen. Antti ajattelee omakotitaloelämän mahdollistavan itsenäisen ja onnellisen perhe-elämän, mutta havahtuu nopeasti elävänsä keskellä keskiluokkaista unelmaa - tai painajaista, yhdessä äitinsä, naapureiden ja nolon menneisyytensä kanssa.

Läheisin ystäväpariskunta on Antin lapsuudenystävä Markus (Pekka Strang) ja tämän Mette-vaimo (Anna-Maija Tuokko), joista jälkimmäiselle tärkeää on kulissien ylläpitäminen. Naapurista löytyy myös Jorma (Santtu Karvonen) ja Titta (Pirjo Heikkilä), jotka eivät kuulu niihin miellyttävimpiin tyyppeihin.

Onnelan hahmot ovat äärimmilleen viritettyjä, hieman övereitä, mutta silti niistä löytää itseään. Meinasin pudota penkiltä, kun Markus ja Mette kävivät täsmäälleen samanlaisen dialogin grilleistä, kun minä mieheni kanssa viime keväänä.

Kaasu vai hiili, kas siinä yksi Onnelan ja länsimaisen ihmisen murheista!

Onnela alkaa 23.11 suoratoistopalvelu C Morella

kuvat Jonna Öhrnberg

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat