Kirjoitukset avainsanalla syöpäkertomus

Tällä viikolla käynnistyi Roosa nauha -kampanja. Olin seuraamassa, kun tämän vuoden nauhan suunnittelija Anna Puu esitteli luomuksensa. 

Samassa tilaisuudessa syöpätutkijat ja lääkärit kertoivat rintasyöpähoitojen kehittymisestä ja tutkimustyöstä. Tutki rintasi säännöllisesti, mielellään joka kuukausi oli taas tärkein asia, joka nousi esille rintasyövän varhaisessa löytymisessä. Syövän hoitojen kehittyminen voidaan taata taas vain rahoittamalla syöpätutkimusta, johon peruspirkko voi taas osallistua ostamalla Roosa nauhan tai sen ympärille pinkkeistettyjä tuotteita. 

Kun isäni kuoli nopeasti ja yllättäen syöpään, sairastuin itse syöpäneuroosiin. Googlasin itselläni ja lapsilla jokaisen mahdollisen oireen merkkinä syövästä ja juoksin lääkärillä. Diagnosoin itselläni myös MS-taudin. Pahin vaihe kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen tietoisesti opettelin pitämään pään kylmänä.

Jos epäilyttäviä oireita oli, en googlaillut, vaan varasin suoraan lääkäriajan. Ennen lääkärivisiittiä olin tietoisesti ajattelematta koko asiaa.

"Mammografia on pieni hinta mielenrauhasta"

Täytin tänä vuonna 35 vuotta. Vuoden alussa päätin, että käyn kerran vuodessa omakustanteisesti mammografiassa. Se maksaa kyllä muutamia satasia, mutta on suhteessa pieni raha mielenrauhasta.

Lisäksi hoen virkettä, jonka kälyni oli kuullut opinnoissaan. Kyseessä on ennemmin harvinaisen taudin yleinen oire kuin yleisen taudin harvinainen oire.

Näillä keinoilla pääsin pahimmista peloistani, mutta kun kuulen syöpäfaktoja, jäädyn sisältä. Kuten sen, että joka kahdeksas suomalainen nainen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä rintasyöpään.

Roosa nauha -tilaisuudessa huomasin taas, että kun asiantuntijat ja lääkärit latoivat faktoja pöytään, siinä meni myös aika nöyräksi.  Niin kuin vakavan sairauden edessä itse kukin.

Pääsin tutustumaan uusiin Roosa nauha -tuotteisiin ja haluaisin esitellä teille sieltä mun lempparit. Tuotteet ovat myynnissä 4.11 saakka ja niitä ostamalla jokainen voi meistä osaltaan tukea syöpätutkimusta.

1. Hapsucollege* on osa Medantan Roosa nauha -mallistoa. Collegessa on selässä tuo Anna Puun kultainen Roosa nauha -salama. Paita edestä valkoinen peruscollege, mutta nuo hihojen hapsut tuovat piristävän lisän. Käytin paitaa viikonloppuna semicasuaalissa tilaisuudessa ja toimi siellä sekä kotipaitana loistavasti. 

2. Iittalan Rosa nauha -muki Esteri lähti myös mukaan meidän kahvipöytään. Tykkään tuosta klassisesta Esteri Tomulan vuonna 1973 suunnittelemasta Esteri-kuviosta ja oli mahtava saada pöytään roosan värinen keräilykappale.

 

3. Vaasan Roosa nauha -kanelipullat ovat meillä lasten kanssa jo melkein syyskuun lopun perinne. Samoin Roosa nauha -ruusut, joita voi napata mukaan Keskon ruokakaupoista. 

Pinkkiä lokakuuta kaikille! 

Lue myös Isäni kuoli poikani ristiäispäivänä

*tuotteet saatu

Kommentit (0)

Kello kolme torstai-iltapäivänä istun jäähallin puupenkillä katsomossa ja vilkuilen läppärini yli jäälle uteliaana ja pelokkaana.

Numero 41 on yli päätä lyhyempi kuin suurin osa kentällä viilettävistä, ja pelitilanteissa saa kamppailla täysillä elintilastaan. Nyt se vääntää kulmassa kiekkoa puolta suuremman tyypin kanssa - ja tippuu polvilleen, kun voima tai taito ei riitä voittamaan kiekkoa. 

Käännän katseen läppäriin. Valmentaja on järkevän tuntuinen tyyppi, kyllä hän sanoisi, jos tämä olisi liikaa juuri kuusi vuotta täyttäneelle. Kyseessä on usean ikäluokan vapaaehtoinen jääkiekon taitojääharjoitus, joukkueen omissa harjoituksissa tasoerot ovat pienempiä. Ja tänne poika joulun on jälkeen halunnut tulla. Ja minä olen yrittänyt järjestää torstaini sen mukaan minkä töiltäni olen pystynyt.

Enkä ole ainoa. Ennen kolme jäähallin edustalla on muitakin juoksevia äitejä ja isejä, osa vielä työunivormuissaan. Varusteita jälkikasvun ylle jumppaa myös useampi mummu ja pappa. Niinä hetkinä en voi olla miettimättä eläkesäästäjäisääni, joka suunnitteli jäävänsä kuusikymppisenä eläkkeelle. 

Poika tuntuu saaneen vanhempien pelikavereiden luottamuksen, nyt hänelle syötellään. Viimeinen maali on hieno, se menee suoraan ylämummoon, kuten hän kohta autolle kävellessä minulle selvittää.

Siinä puupenkillä se iskee. Vahva tietoisuus siitä, että täällä isä olisi jos eläisi.

Hakisi pojan ajoissa päiväkodista, eikä heidän tarvitsisi ikinä juosta läpi jäähallin ovelle vievän suoran ja hoputtaa pukemaan pojan ziljoonaa varustetta nopeammin. 

Ja ylpeä ukki olisi, niin ylpeä.

Näkökenttä sumenee kyynelistä. Uppoudun tiukemmin läppärini taakse.

Poika tekee neljännen maalinsa, mutta ei nykyään vilkuile enää kesken harjoituksen minuun. Istun katsomossa niin korkealla, että ei hän kyyneleitä erottaisikaan. Hävettää jos toiset vanhemmat huomaavat. 

Kaikki katsovat onneksi kentälle.

Viime kesänä kaipasin isää jalkapallokentän reunalla, kun poika teki ensimmäisen maalinsa turnauksessa. Minä muistan vain leveän virnistyksen, kun hän kääntyi ja katsahti minuun ennen kuin peli jatkui. Heilutin kättäni ja näytin peukkua. Yritin pitää kyyneleeni aurinkolasien takana.

Isä, voi kun olisit näkemässä. 

En tiedä, onko poika hyvä, mutta hän on tammikuun lapsena pärjännyt hyvin vuotta vanhempien kanssa kanssa. Eikä sillä, pärjäämisellä olisi isälle merkitystä. Hän hengittäisi tätä ilmapiiriä, näitä pelejä, nyt kun hänellä olisi viimein aikaa.

Osaan nähdä isän niin elävänä viereeni puupenkille, hieman etukenossa kyynärpäät polviin nojaamassa, kädet ristissä katse kaukaloon päin. On se ketterä kaveri.

Niin hän pojasta sanoisi.

Isäni oli urheiluhullu, joka katsoi viimeisinä elinkuukausinaan kotona mieluummin lentopallon MM-kilpailuija kuin istui syömään meidän kanssa yhdessä illallista. Meillä katsottiin kaikki olympialaiset ja MM-kisat lajista kuin lajista.

Yksi vuosi kun talviolympialaiset olivat toisella aikavyöhykkeellä ja ne näytettiin käytännössä yöllä. Isä, joka ei liikoja lomia pidellyt, ajoitti talvilomansa olympialaisten aikaan. Sain valvoa hänen kanssaan. Kerran joidenkin kesäolympialaisten aikaan, hän herätti minut katsomaan Jani Sievisen finaaliuintia.

Nyt kun käyn olympialaisten aikatauluja läpi, en voi olla miettimättä, miten hyvin ne sopisivat aamuvirkulle isälleni. 

Sellaista suru on kuuden vuoden jälkeen.

Se iskee yllättäen haikeutena tai jopa harmituksena. Isän syntymäpäivinä tai kuoleman vuosipäivinä en ole muistanut välttämättä koko asiaa. Mutta kun Niskasen sisarukset hiihtivät mitaleita viime talviolympialaisissa, en tiennyt itkinkö valtoimenaan ilosta heidän puolesta vai siitä, että isä ei ollut näkemässä kotipitäjänsä sankareiden menestystä. 

Ukki menetti hienoja vuosia kolmen lapsenlapsensa kanssa, joista nuorinta hän ei ikinä nähnyt. Pojan hän ehti nähdä muutaman kuukauden ajan ja kuoli sitten pojan ristiäispäivänä. 

Siksi kulunut, isän menettämä, aika konkretisoituu pojassa.

Viimeisen vuoden ajan poika on kysellyt ukista. Katsellut kuvia, joissa ukki hyppää korkeutta, pituutta ja ylittää maaliviivan ensimmäisenä.

Ää-ä olisi niiin kiva, jos ukki vielä eläisi.

Niin poika sanoi.

Kommentit (0)

Palasin juuri tämän vuoden Roosa Nauhan julkistamistilaisuudesta. Kampanjalla kerätään varoja taas syöpätutkimukseen, joten tuossa tilaisuudessa puhutaan aina luonnollisesti paljon syövästä. Tänäänkin juttelin muutaman ihmisen kanssa, miten elämä on jatkunut syöpädiagnoosin - joko oman tai läheisen - jälkeen.

Moni oli samaa mieltä siitä, että on veteen piirretty viiva, miten paljon syövän merkkejä kannattaa tarkkailla. Liikaa sille ei saa antaa sijaa. Sen opin viisi vuotta sitten.

Isän kuolinpäivänä, joka oli poikamme ristäispäivä, meille jäi vieraita yöksi. Valvoimme myöhään. Aamun brunssilla soi musikki ja tarjoilimme suunnitellusti kuohuvaa.

Jos ulkopuolinen olisi katsonut tuota kuvaa, ei hän olisi voinut aavistaa, että perhettä olisi kohdannut edellisenä päivänä yksi suurimmista mahdollisista menetyksistä, joita elämässä ihmiselle voi tapahtua.

Kuolinpäivän jälkeen kävin muutenkin ylikierroksilla. Minulle oli tärkeää, että mitään tapaamisia, kyläilyjä tai muita sovittuja menoja ei peruttu. Vauva ja 3-vuotias tyttäremme pitivät tiukasti arjessa kiinni, enkä halunnut heidän elämään yhtään enempää surua.

Täytin kalenteriani myös hautajaisjärjestelyillä. Tein ja treenasin kaverini kanssa tanssikoreografian isän hautajaisiin ja laadin muistopuheen. Liimasin loppuun muistokirjaa isän elämästä, jonka askartelun aloitin jo hänen kuolinvuoteen äärellä. Kai jokainen haluaa läheisensä muistoa kunnioitettavan mahdollisimman hyvin; tuo oli tuossa tilanteessa minun tapani toimia.

Keittiöpsykologin silmin pakenin kai surua. Itse arvelen, että elin suurimman suruni alussa, kun sisäistin, että isää ei voisi parantaa. Kohtasin 28-vuotiaana ensimmäistä kertaa elämän rajallisuuden. Sen jälkeen pitkät päivät sairaalassa ja kuolemanpelko saivat arvostamaan elämää niin, että halusin ottaa isän kuoleman jälkeen siitä maanisesti kaiken irti.

Äitiysloman loppu menikin niin. Oli paljon vieraita, mökkireissuja, festareita, polttareita ja häitä. Vasta kun syksy käänsi lehdet taas keltaiseen sävyyn, vuoden takaiset muistot nousivat pintaan. Puhelu, jonka isä soitti ja joka muutti kaiken. Loputtoman pitkät tunnit sairaalassa. Isän kyyneleet, jotka vetivät minut atomeiksi. 

Jos aikaisemmin olin ohittanut ei koske minua -asenteella syöpään liittyvät lehtijutut ja ohjelmat, niin nyt ahmin niitä. Haukoin henkeä yhä uudelleen koko paskan salakavaluudelle.

Uusin sairausvakuutukseni kattavammaksi, sillä olin löytänyt itsestäni monta alkavan syövän merkkiä. Pää märkänä googlasin yöllä oireitani ja tuntemuksiani. Usein varasin jo yöllä nettiajanvarauksesta ajan lääkärille.

Ensimmäiseksi olin aivan varma, että olin sairastunut suolistosyöpään. Vasta tähystyksessä uskoin, että kyseessä oli synnytyksen jälkeiset peräpukamat, mitä lääkäri oli alunperin ehdottanut. En uskonut.

Vaadin varuiksi vielä kurkun kautta tehtävän vatsatähystyksen. Mitään ei onneksi löytynyt.

Isän kuoleman jälkeen kaikki ei ollut enää harmaata. Syksy sai kuitenkin surun ja muistot pintaan.
Isän kuoleman jälkeen kaikki ei ollut enää harmaata. Syksy sai kuitenkin surun ja muistot pintaan.

Seuraavaksi aloin epäillä aivokasvainta. Migreeni vaivasi ja raajoissa tuntui pistelyä. Välillä osa jäsenistä puutui yhtä äkkiä. 

Google kertoi, että pistely saattoi olla myös oire MS-taudista. Luin plakeista ja taudin elinajanodotteista; ne olivat keskimäärin huomattavasti pidempiä kuin syöpäpotilailla. En tiennyt, mikä oli tässä tapauksessa paras vaihtoehto. Jompi kumpi minulla nimittäin varmasti oli. 

Kun odotin aulassa neurologille pääsyä, tärisin. Olin varma, että saisin kuolemantuomion. Olin saanut lietsottua mieheni ja äitini uskomaan tulevaan diagnoosiini.

Neurologi tutki ja jumppautti refleksejäni suhteellisen kauan. Totesi, ettei kyllä mitään kyseisiin tauteihin viittavaa ole. Antoi mielenrauhan vuoksi lähetteen magneettikuvaan, jonne mennessäni olin vielä täysin varma, että lääkäri on tehnyt virhediagnoosin. 

Magneetissa ei löytynyt MS-tautiin viittaavia plakkeja, eikä myöskään kasvaimia. Puutumiset ja pistely kehossa kuitenkin jatkuivat. Olin yhä paniikissa. 

Ystäväni suositteli hyvää fysioterapeuttia, joka kuunteli oireeni ja sai yhdellä niskan naksautuksella pistelyn loppumaan. Se tuntui epätodelliselle. Enkö kuolisikaan ihan vielä?

Kävin toki vielä jouluun mennessä ultraäänessä (kilpirauhassyöpä?), gynegologilla (munasarjasyöpä?) ja poistattamassa kolme luomea (ihosyöpä?). Kyttäsin myös huolestuneena tyttäreni jalkojen mustelmia (leukemia?). 

Kerran yksi yksityisen lääkäriaseman lääkäreistä nosteli hieman kulmiaan, kun joutui toista kertaa viikon sisään ultraamaan minut. Mutta  silti hänkin tutki kiltisti oireeni. Tajusin itsekin toimintani järjettömyyden, välillä vitsailinkin siitä, mutta pelkoni oli todellinen. 

Syöpäpelkoni ei johtunut pelkästään itsekäästä pelostani, ajatuksesta jos kuolisin. Maailman eniten pelkäsin lasten puolesta, miten he pärjäisivät tässä elämässä, jos äiti ei olisi taistelemassa heidän puolestaan?

En ikinä mennyt juttelemaan peloistani tai tuosta ajanjaksosta kenenkään ammattilaisen kanssa. Tein vain jossain vaiheessa talvea kylmän viileän järkipäätöksen, että lopetan sairauksien googlaamisen. En googlannut vuoteen mitään terveyteen liittyvää. Sillä internetistä löytyi aina se pahin vaihtoehto. 

Kävin kyllä talven aikana moninkertaisesti lääkärissä verrattuna aikaan ennen isän sairastumista. Pahimmassa paniikissa yritin muistella kälyni lääkäriluennolla kuulemaa ohjetta. Yleensä kyseessä on ennemmin yleisen taudin harvinainen oire kuin harvinaisen taudin yleinen oire.

Sitä muistelen välillä yhä. En ole viiden vuoden aikana päässyt kokonaan neuroottisuudestani, mutta olen vieläkin terveysaiheiden suhteen varovainen googlaaja. Varaan mieluummin lääkäriajan ja yritän unohtaa oireen käyntiin asti.

Jos jotain nimittäin ilmenee, en ole halunnut käyttää kallisarvoista aikaa siitä etukäteen murehtimiseen.

 

 

 

Kommentit (1)

Vierailija

Terveisiä toiselta neurootikolta! Hyvä teksti ja Tunnistin itseni siitä. Itsekin menetin nuorena useamman lähisukulaisen ja kehittelin itselleni esim. aivokasvaimen 16-vuotiaana sisareni kuoleman jälkeen. Vuosi sitten googlasin itselleni ihosyövän esiasteen. Fyysisesti suht terve olen silti edelleen. Se on juuri niin, ettei elämää voi elää etukäteen peläten ja murehtien oli sitten syytä tai ei.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat