Kirjoitukset avainsanalla hyvä elämä

Lopetin kaksi vuotta sitten laihduttamisen, jota olin harrastanut aktiivisesti 11-vuotiaasta lähtien.

Suurin syy siihen oli henkinen. Halusin opetella rakastamaan itseäni painosta riippumatta ja halusin päästä (ikuisista) itseäni soimaavista ajatuksista eroon. 

Toinen syy oli ihan fyysinenkin. Painon jojoilu johtaa lopulta vain lihomiseen ja olin vielä nippanappa normaalipainon puolella. 

Kaksi vuotta sitten ymmärsin myös, että elämäntilanteeni ei ollut otollinen painonpudotukseen. Kuopus oli vasta vuoden ikäinen ja minä aloitin uudessa työssä. Miehen reissutyö ja uuden työn istuttaminen freelancerin kalenteriin vei kolmen lapsen puoliyksinhuoltajana kaikki voimat. Juuri aloitettu päiväkoti toi flunssia, joka tarkoitti, että tein liian usein yöt töitä, kun hoidin lapsia päivällä.

Päätin, että opettelen yksinkertaisesti elämään viimeisestä raskaudesta (ja vähän ennen sitä) jääneen noin seitsemän kilon kanssa. Ainoa tavoite oli saada paino pysymään samoissa lukemissa.

Sisäistä laihduttajaa lahjoin lupaamalla itselleni, että saan tehdä yhden elämäntapamuutoksen vuodessa, sillä olin viimein ymmärtänyt, että kaikki aikaisemmat laihdutukseni olivat pikaratkaisuja, jotka olivat tehneet minusta vain lopulta joka kerta kilon, kaksi edellistä kuuria painavamman (enkä usko, että kovin monta grammaa painosta oli lihasta).

Olen kehitellyt yhden hyvän vihersmoothien, jota voin kuvitella juovansi loppuelämäni.
Olen kehitellyt yhden hyvän vihersmoothien, jota voin kuvitella juovansi loppuelämäni.

Ensimmäisenä vuonna opettelin järkevän liikuntarytmin ja jopa vähensin liikunnan määrää sellaiseksi, että se toi enemmän voimia kuin vei. Kolme kertaa viikossa on minulle juuri nyt hyvä määrä, enemmän kertoja vaatisi perheeltä ja työltä kohtuutonta säätöä. Toki kävelyä ja hyötyliikuntaa voi harrastaa päälle ihan reippaastikin, mutta nuo kolme kertaa on siis niin sanotusti ihan reipasta hikoilua.

Viime vuonna lisäsin taas kasviksia ruokavalioon nimenomaan kotiruokailun suhteen. Käytännössä lisäsin muutamaan kotikokkailupäiville kasan vihannesten ja kasvisten pilkkomista. 

Kai opin myös hyväksymään, että painoni on sillä hetkellä mikä on, eikä sen tarvitse määrittää minua ihmisenä.

Viime kesän ja syksyn reissun aikana huomasin, että suhtauduin jo hälläväliä-asenteella bikineissä keekoiluun julkisella paikalla. Tiedostin kyllä, että tietyt ihmiset katsoivat hitusen arvostelevasti pehmeitä muotojani, mutta samalla tiedän, että samanhenkiset ihmiset katsoisivat sixpackin puuttumista, vaikka olisin sen kymmenen kiloa hoikempi.

Ja miellyttäjä-minäni on ajatellut, ettei enää niinkun välittäisi täysin ulkonäkökeskeisten tyyppien mielipiteistä! Olin ehkä kehoni suhteen enemmän sinut kuin koskaan.

Syksyn aikana huomasin myös, että elämä kotona lasten osalta on hitusen helpottanut. Kolmevuotias on alkanut kyläillä naapurintytön kanssa ristiin (toki tämän vaatii vielä meidän vanhempien organisointia) ja Muumi-jakson sijaan hän jaksaa innolla katsoa kokonaisen elokuvan. Tämä ei tarkoita pelkästään mahdollisuutta kotitreenille, vaan myös hitusen enemmän aikaa ruuanlaittoon ja sen parempaan suunnitteluun.

Aloin miettiä syksyn mittaan, että voisikohan nyt olla minun aikani laittaa elämätapojen muuttamisessa vähän isompaa vaihdetta silmään?

Lisäksi uskon, että olen kahden vuoden aikana huomannut aika hyvin sudenkuopat, joissa perusterveelliset elämäntapani lähtevät niin sanotusti laukalle.

Pohdin myös syksyn aikana, kuinka monta näistä huonoista tavoista, jotka eivät tuo kuin pahaa oloa, voin välttää, etteivät ne vaikuttaisi astetta isompaan elämäntapamuutosprojektiin? Yhä useammin mietin sellaisten jaksojen jälkeen, jolloin olin suhteellisen helposti pystynyt noudattamaan terveellisempiä elämäntapoja, että miksi en aina eläisi näin, energisenä?

Oli hauska sattuma, että kun kaksi vuotta sitten lopetin laihdutuksen, niin Vastaisku ankeudelle -bloggaaja Jenny Belitz-Henriksson aloitti oman, elämänsä viimeisen elämäntapamuutoksen, jota olen seurannut hänen bloginsa kautta. Jennyn metodit olivat sellaisia, joista monta kertaa mietin, että jos johonkin tässä elämässä enää näissä hommissa lähden niin tuohon!

Jennyn elämäntapamuutoksessa minua kiehtoi eniten juuri kärsivällisyys ja muutoksen pysyvyys. Myös se, että hän on suhtautunut luottavaisesti koko matkansa ajan, että muutosta tulee, mutta hitaasti, antaa uskoa itsellekin.

Kertailin Jennyn oivalluksia nyt joululomalla kuuntelemalla hänen vasta julkaistua Uuteen nousuun -kirjaa äänikirjana (Tammi). Eilen sain kotiin ihan konkreettisen kirjan ja pääsin vihdoin vastailemaan kirjassa esitettyihin kysymyksiin (niitä oli äänikirjasta vähän vaivalloista poimia, vaikka muuten se toimi vallan hyvin).

Vuoden ensimmäisen aamun brunssi; smoothieta ja donitseja. Pyhien herkutteluiden jälkeen donitsia ei yllättäen tehnyt edes mieli.
Vuoden ensimmäisen aamun brunssi; smoothieta ja donitseja. Pyhien herkutteluiden jälkeen donitsia ei yllättäen tehnyt edes mieli.

Jenny on kirjoittanut myös blogin puolella siitä, kuinka elämäntapamuutos on hyvä tehdä juuri nyt. Kirjassakin hän muistuttaa, että paras tapa elämäntapamuutos on juuri nyt, koska oikeastaan muusta kun tästä hetkestä ei voi tietää.

Tämä ajatus on auttanut minua silloin tällöin kahden vuoden aikana tekemään niin sanotusti tiukassa paikassa parempia valintoja.

Ja kuulkaas tein sitten niin radikaalin vedon, että ilmottauduin alkuviikosta Jennyn sekä Marjaana Lehtisen ja Tuukka Pursiainen ylläpitämään Minä onnistuin -verkkovalmennukseen.

Oma elämäntapamuutokseni on nimittäin tälle vuodelle se, että opettelen syömään paremmin koostettuja pienempiä annoksia. Tiedän, kuten meistä varmasti moni muukin, millaisia niiden pitäisi olla, mutta uskon, että tuolta valmennuksesta saan motivaatiota kärsivällisyyteen, tsemppiä ja henkisiä työkaluja silloin, kun usko muutokseen meinaa olla tiukassa.

"Uskon, että olen kahden vuoden aikana sisäistänyt ne sudenkuopat jolloin terveelliset elämäntapani lähtevät niin sanotusti laukalle"

Uskon, että oikea hetki tehdä isompi elämäntapamuutos on nyt sopiva.

Vältän jatkossakin sanaa laihdutus, mutta sanotaanko, että tänä vuonna muutan aktiivisemmin elämäntapojani terveellisempään suuntaan ja jos sivutuotteena tippuisi kiloja ja senttejä, se ei haittaisi, mutta otan ensisijaisesti tavoitteeksi sen energisemmän olon.

Ja itse asiassa itselleni paras viikko tehdä muutos on aina ollut tämä loppiaisen jälkeinen viikko.

Vuoden ensimmäinen päivä on yleensä aina poikkeuksellinen; me vietämme uutta vuotta aina jossain kylässä tai meillä on porukkaa. Uudenvuoden ja loppiaisen välissä minulla on tapana käydä vuotta läpi ja siinä näkee helposti myös elämäntilanteen kokonaiskuvan; mihin minulla on realistisesti tällä hetkellä voimavaroja, niin että muutoksista tulisi nimenomaan pysyviä, enregiaa ja iloa tuovia, ei vain kuluttavia.

Loman jälkeen on hyvä aloittaa arki ja siihen sopivat rutiinit.

Jos muutoksiin ei ole valmis tai elämäntilanne on sillä hetkellä kuluttava niin, ettei siihen voi tai jaksa vaikuttaa, niin minusta silloin painonhallinta on paras välipysäkki.

Nyt olen ollut sillä pysäkillä kaksi vuotta, joten miksi ei paras hetki lähteä tekemään muutoksia olisi oikeasti juuri nyt! Raportoin oivalluksista tässä kevään mittaan täällä blogin ja Instan puolella.

 

Edellinen: Elämäntapamuutos, joka ei laihduttanutkaan

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sunnuntai on aina ollut minulle päivä, jolloin valmistaudutaan seuraavaan viikkoon.

Pidetään kalenterisulkeisia, kokataan isommat satsit ruokaa arkea varten, pyykätään korit tyhjiksi. Tehdään töitä maanantain taakan keventämiseksi.

Viime vuosina on kuskattu sunnuntaisin yhä enemmän lapsia harrastuksiin ja turnauksiin, jossain välissä yritetään paikalla olevien kanssa ulkoilla yhdessä. 

Ennen perhe-elämää sunnuntait olivat usein virallisia krapulapäiviä, jolloin olisi saanut katsoa koko päivän Netflix-sarjoja. Olisipa tuohon maailmaan aikaan ollut Netflix, niin olisin ehkä osannut laiskotella paremmin. 

Yksi yhdistävä asia sunnuntaihini on liittynyt aina - ennen ja jälkeen perhe-elämän. Nimittäin uuden elämän aloitus. Tuossa elämässä perjantai ja lauantai olivat repsahduksia varten. Sunnuntaisin suunnittelin, miten ja millaisen dieetin aloittaisin maanantaisin. Laadin listoja ja suunnitelmia kuukausienkin päähän. 

Poikkeuksetta elin näin viitisentoista vuotta. Jos olin liian väsynyt laatimaan mitään konkreettisia suunnitelmia paperille, ajatusketju  laihduttamisesta rullasi kyllä säännöllisesti päässäni. Kuten ruuhkavuosipainosta kirjoittaessa totesin, minulle kehittyi noina vuosina vahva laihduttajan identiteetti. 

Lopulta väsyin uusiin alkuihin ja ikuiseen laihdutukseen, josta kerron enemmän täällä.

Enkä edelleenkään väitä, että tuo kaikki olisi ollut turhaa.

Opin tuntemaan kehoni. Läpäisisin takuuvarmasti yliopiston ravintotieteiden perusopinnot paremmin arvosanoin kuin oman pääaineeni. Opin myös sen, että oikeanlaisen ruokavalion löytää vain kokeilemalla. Ja olen varma, että jokainen keho toimii yksilöllisesti. Koska olen aina ollut pehmeyteen taipuvainen, voisin ilman ravintotietämystäni olla myös paljon huonovointisempi ja sairaampi.

Laihduttamisen lopettaminen ei ole tarkoittanut minulle sitä, että olisin rynnännyt joka päivä ostamaan kilon irtokarkkeja ja kuusi pussia sipsejä. Laihduttamisen lopettaminen tarkoitti kohdallani energian suuntaamista muihin ajatuksiin ja asioihin, jotka koen elämässä oikeasti tärkeäksi (kaikilla mittareilla katsottuna, olen kuitenkin normaalipainoinen). 

Kun ikuisesta viiden kilon painonpudottamishaasteesta päästää irti, joutuu kohtaamaan itsensä uudella tavalla. Ensimmäisenä olen opetellut katsomaan omia kuviani hyväksyvästi.

Tältä näytän yhtä pitkänä kuin painavana (163cm 63kg).

Tämä tekee vaikeaa yhä tänäkin aamupäivänä tyttäreni minusta ottamia kuvia katsoessa. Olen aina nähnyt itseni isona kuvissa, olen painanut sitten 52 kiloa ja tai 65 kiloa. Muistutan itseäni, että jos jatkan ikuista jojoilua, saatan katsoa näitä kuvia joskus ja ajatella, että enhän minä ollut edes iso.

Olen yrittänyt vuoden ajan etsiä aitoa hyvää oloa, joka on kadonnut syömättämyyden, ortoreksisen liikkumisen, pakkoajatusten ja niitä seuranneiden yötöiden sokeriövereihin.

Laihduttamiseen ja sen kanssa tuskailuun aikaisemmin käyttämällä ajalla pyrin aikatauluttamaan ja helpottamaan arkea niin paljon kuin se vain on mahdollista.

Urheilussa olen asettanut tavoitteeksi vain kunnon (puolimaraton) ja uusien voimisteluliikkeiden haltuunottamisen. Liikunta saa ja pitää hikoiluttaa sekä puskea adrealiinia pintaan, mutta ennen kaikkea olen opetellut olemaan tuijottamatta kalorimittareita.

On ollut jännä huomata, että kun on koko elämänsä laihduttanut, koen välillä tarvetta selitellä kokoani muille. Olen yrittänyt opetella pois itseni ääneen solvaamisesta, sillä uskon, että olen lähinnä minä itse, jolle oikeasti edes kokoani selittelen. 

 

Ja olen tässä vasta puolimatkassa. Parasta ja motivoivinta muutoksessa on ollut ajoittainen rauha. Kun ympärillä ihmiset aloittavat tasaisesti kuureja, dieettejä ja vauhdikkaita elämäntapamuutoksia. Tavallaan tunnistan heissä tuon innon uudesta alusta ja olen välillä ollut jopa vähän kateellinen; miksi en itselleni soisi vielä tuota kaikki on mahdollista -ajatusta. 

"Läpäisisin takuuvarmasti yliopiston ravintotieteiden peruskurssin paremmin arvosanoin kuin oman pääaineeni."

Toivon sydämestäni jokaiselle onnistumista omissa tavoitteissa, mutta samalla muistutan itseäni, mihin tie on vienyt minut niin monta kertaa ennenkin. Jojoiluhelvettiin, johon voimien laittaminen vie aivan liian paljon arvokkaasta ajasta, jota en tiedä, paljonko minulla on edes jäljellä tässä elämässä.

Periaatteeni on, että en tee elämässäni enää yhtäkään muutosta, mitä en voi aidosti ottaa elämäntavakseni.

Sisäistä laihduttajani olen lahjonut ajatuksella, että saan tehdä yhden muutoksen vuodessa. Jos se lisää aidosti hyvinvointiani ilman älyttömiä erikoisvoltteja, niin seuraavana vuonna voin tehdä seuraavan. 

Viime vuonna sisäistin järkevän liikuntamäärän, tänä vuonna olen ottanut vähän haltuun pienempää asiaa, jonka esittelen tällä viikolla täällä ja Instagramissa. Aiheeseen liittyvät kuvat ja postaukset löytyvät 63163 -hashtagin alta.

Se on ihan oikeastaan ihan hyvä lukema.

 

Kommentit (6)

neito
1/6 | 

Olisiko tavoite löytää tasapaino painon / ruokailujen / liikunnan kanssa? Huomata, että syöminen ei ole joko tai -laji. Olla laihiksella vs. syödä ihan mitä sattuu. Huomata, että jos syö 80 % terveellisesti, niin  20 % edestä voi hullutella halutessaan. Huomata, että muutokset joista haluaa tehdä pysyviä, niin ne kannattaa suhteuttaa omaan elämään ja tehdä ne sellaisin askelin, että pystyy niiden kanssa elämään.  

Sellainen huomautus, että sinä et ole isokokoinen, vaan "ihan tavallisen" kokoinen ja kaunis nainen. Tosin tiedän, että aika useasti todellisen ulkokuoren ja oman mielikuvan välillä saattaa olla paha epäsuhta ja ulkopuolisten vakuuttelut eivät auta sisäistä minää uskomaan todellisuutta. Omalta kohdaltani olen huomannut, että omaa asennetta itseään kohtaa kannattaa kovastikin työstää ja itselleen saa ja pitää olla sekä armollinen ja vaativa. Armollisuutta tulee valitettavan harvoin harjoitettua. Mut hitaasti hyvä tulee. :)

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Heippa, kiitos kommentistasi. Minusta tuo 80/20 -malli on aina ollut ihanteellinen. Se mahdollistaa terveellisen syömisen, mutta ei liian tiukasti. Tasapaino on löytynyt liikunnan kanssa. Nyt etsitään tosiaan tavoitetta ruokailun kanssa, juurikin niin, että se ei olisi liian tiukkapipoista. Kaikki äärilaidat on koettu. Kuvailit hyvin tuon armollisuuden ja vaativuuden ristituulta. Molempia tarvitaan. Hyvää kevättä! :)

Vierailija
2/6 | 

Hei. Kun luin tätä kirjoitusta, niin olen kokenut juuri nämä samat asiat. Aivan kun itse olisin kirjoittanut! Olen useasti ajatellut, että olen ainoa, joka pyörittelee näitä asioita mielessään. On ollut pakkoliikuntaa, kiellettyjä ja sallittuja ruokia, ikuista laihduttamista..lista on pitkä. Tästä seurasi pettymystä, väsymystä, itseinhoa. Olen myös lopettanut ikuisen laihduttamisen ja energiaa riittää muihin asioihin. Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja mukavaa kevättä:))

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Kiitos sinulle kommentistasi. Ehkä juuri tuon itseinhon kautta ei lopullisesti tapahdu mitään hyvää. Se on usein sysäys, mutta ainakin minun mielestä vääränlainen. Ehkä todelliset elämänmuutokset voi tehdä, kun on edes jotenkin tasapainossa itsensä kanssa. Kivaa kevättä myös sinulle, kirjoitan aiheesta jatkossakin :)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat