Kirjoitukset avainsanalla työ

Viime kuukausina on tuntunut kuin aika olisi pysähtynyt samalla tavalla kun joskus kauan sitten lapsena.

Tunne on outo, sillä samalla olen ymmärtänyt, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tuntea myöhemmissä elämänvaiheissa samanlaista tylsistymisen ja turhautumisen sekaista tunnetta. On ollut mahdollisuus pysytellä kiireisenä, sosiaalisen median myötä jatkuvasti viihdytettynä.

Nyt nuo mahdollisuudet ovat välillä tuntuneet ensimmäistä kertaa nähdyiltä. Jäljellä on yhtäkkinen tunnemuisto lapsuudesta - outo tylsistyminen.

Toki lapsuuden erottaa aikuisuudesta siitä, että jäljellä on aina tylsistyessäkin on tekemättä tylsiä vaihtoehtoja, kuten pyykinpesua ja jatkuvaa keittiön siistimistä.

Jos taas mietitään hetkiä, jolloin elämä on hetkessä tuntunut konkreettisesti pysähtyvän; niitä minulla on kaksi.

Elettiin syyskuun 2011 ensimmäisiä päiviä, ulkona helli vielä kesän lämpö. Astuin ulos kepeällä mielellä Kuorosota-ohjelman lehdistötilaisuudesta. Olin kertonut edellisellä viikolla raskaudesta. Lordin kanssa otettiin mahakuvia ”minä ja lapsen isä” -hengessä. 

Ei ollut älypuhelimia, joten vilkaisin ensimmäistä kertaa kännykkää, kun astuin ulos Klaus K:n ovesta. Kaksi puhelua tullut. Haastateltavalta. Ja isältä.

Lehti on menossa Kulosaaressa kiinni, säikähdän onko haastateltavalla jotain lisäkorjauksiajuttuun. Isän puhelua en osaa säikähtää. Hän soittelee yleensä, kun ajaa autoa työmatkoilla. 

Haastateltava oli soittanut vahingossa taskupuhelun. Soitan isälle, kun istahdan odottamaan ratikkaa. Sekunnissa kepeys on poissa. Ikäviä uutisia on sanonta, jota isä ei ole käyttänyt ikinä. 

Mummo, aivan varmasti mummo, onneksi olin ja kävin kesällä monta kertaa. Luin lehtiä, hieroin jalkoja.

Muutamassa hetkessä ajatukset ehtivät laukata itkunsekaisesti ja muodostaa erilaisia päättelyketjuja. Mutta isä sanookin sanan syöpä ja sillä hetkellä oma maailma pysähtyy.

Nousen ylös, kävelen takaisin ravintolaan päin. Googlaan keuhkosyöpä, kyyneleet valuvat, väistelen ihmisiä. Ihmiset kiirehtivät, nauravat, autot tööttäävät Bulevardilla kuten ennenkin, mutta minun maailmani on pysähtynyt.

Aina on toivoa. Seuraavat yhdeksän kuukautta osoittavat, että aina on toivoa – paitsi jos olet kuolemansairas.

Viime vuoden maaliskuussa hyppäsin kuuden aikoja autoon. Oli perjantai ja takana ehkä keskimääräistä kiireisempi työviikko.  Mies oli palannut pitkältä työmatkalta tiistai-iltana ja tapani mukaan olin tunkenut kaikki mahdolliset työmenot loppuviikolle. Siis sellaiset, joista ei missään tapauksessa voisi olla poissa, jos joku pienemmistä lapsista sattuisi sairastumaan.

Työpäivät olivat huidelleet loppuviikon työmatkoineen 14 tunnin hujakoilla, mutta torstaina käväisin keikkojen välissä tunnin hieronnassa. Kuvittelin levänneeni ja hoitaneeni itseäni. 

Tuoksi perjantai-illaksi olin sopinut yökyläilyn ystäväni luokse, jolla on kuopuksen kanssa samanikäinen tytär. Menimme kuopuksen kanssa kahdestaan. Hän kun joutuu isän työmatkojen ajan istumaan jäähallien ja voimisteluareenoiden katsomoissa ja raasun omat menot ovat vähäisiä. Oli myös kiva päästä juttelemaan rauhassa ystäväni kanssa. 

Ilta meni oikein leppoisasti, söimme sushia ja pizzaa. Kun tytöt oli saatu nukkumaan, istuimme juoruilemassa sängyllä, joka minulle oli levitetty olohuoneeseen.

Vähän jälkeen puolen yön aloin vastata ystäväni heittoon, mutta yhtäkkiä päässä kuului vain kohinaa. Yritin liikuttaa suutani, mutta se ei onnistunut.Oli pakko haudata pää tyynyyn. Sanat, joita yritin muodostaa, eivät tulleet ulos. Pelkkää epämääräistä puuroa. 

Sellaista kuin isällä, kun aivojen kasvaimet alkoivat myöhemmin sädehoitojen seurauksena vuotaa. 

Vaikka en pystynyt puhumaan, ajatus juoksi yhtä kirkkaasti ja paniikinomaisesti kun kuulin sanat ikäviä uutisia. Olen kirjoittanut sen verran juttuja aivoinfarktista, että tiesin oikeastaan heti, että tätä se on. Pakko olla.

Apua mikä sulle tuli?, ystäväni kysyy ja soittaa samassa hetkessä ambulanssia.

Itse yritän vain pysyä jotenkin tajuissani. Pelotti. Ja minun maailmani oli jälleen pysähtynyt.

 

 

 

 

Kommentit (1)

ElinaTuulia
1/1 | 

Hyvä kirjoitus ja kiinnostavaa kuulla vihdoin infarktistasi, mielelläni lukisin aiheesta lisääkin! Mahtavaa että paranit täysin!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun kuulin torstaina koronan aiheuttamista rajoituksista, minuun iski hetkeksi puhdas lamaannus. Muutaman tunnin sisällä sähköpostiin tuli 12 työkeikan peruutusta. Lasten kisa- ja turnauskalentereista vedettiin ruksit yli seuraavalta kuukaudelta kymmenen tapahtuman päälle. Oma työmatkani Tanskaan peruuntui, samoin lapsen kisamatka sinne. Äsken laskin, että koronaviruksen ehkäisy ja välttelytoimenpiteet vapauttavat kalenterista 51 menoa! 

Itsekkäästi suoraan sanottuna veetutti! Olin saanut kevään työt pitkälle myytyä, koko perheen aikataulut soviteltua. Esikoiseni levitteli käsiään, he olivat hioneet iltakaudet uutta ohjelmaa ja kisakauden piti alkaa nyt seuraavana viikonloppuna. Myytyjen töiden tilalle tuli taloudellinen epävarmuus kun mietimme lomautusuhkaa ja omien töiden uudelleenjärjestelyjä ja peruuntumisia. 

Korona-viikonloppu on tuntunut toiselta todellisuudelta.

Oli outoa herätä lauantai-aamuna, kun yhtäkkiä koko päivä oli vapaa. Mihin haluaisimme tai voisimme tämän kaiken vapautuvan ajan käyttää? Mietin kaappien perusteellista konmarittamista, kuopuksen valokuva-albumin päivittämistä. Toisaalta ihan vain oleilu houkutti. 

Vapaus tuntui jopa huumaavalta, mutta huomasin pian, että se oli toisenlaista kuin normaalisti. Elokuviin ja hoplopeihin, jonne emme normaalisti perheen kanssa ehdi, ei kai olisi hyvä mennä nytkään. Ei kai kuntosalille menokaan ole nyt kokonaisuutta ajatellen kovin järkevää?

Ruokakauppa on ainoa julkinen tila, jossa olen käynyt viime päivinä. Kauppiaat ovat minusta hyvin ottaneet huomioon koronan leviämisen ehkäisyn. Käsidesiä on tarjolla joka paikassa ja muun muassa salaattibuffet näytti nyt tältä.
Ruokakauppa on ainoa julkinen tila, jossa olen käynyt viime päivinä. Kauppiaat ovat minusta hyvin ottaneet huomioon koronan leviämisen ehkäisyn. Käsidesiä on tarjolla joka paikassa ja muun muassa salaattibuffet näytti nyt tältä.

Kuitenkin huomasin, että päivä lipui nopeasti enempää suunnittelematta tai ohjelmaa järjestämättä. 

Aamupäivästä mies alkoi pitää parin muun lätkä-isän kanssa pojalle ja tämän kavereille ”vetoklinikkaa”, harjoittelivat kolme tuntia lätkämaaliin laukaisuja. Kun kavereilla ei ollut harrastuksia, niin piha alkoi täyttyä lapsista (samalla vetoklinikan pitäjät taisivat nauttia samalla muutaman coronan). Sain esikoisen mukaan kävelylenkille ja illasta kaveriperhe pyöräili meille. Lämmiteltiin lapsille edellispäivän pastabolognesea ja heitin karjalanpiirakat uuniin.

Lapset juoksivat vielä illasta pihalla, katsoivat hetken Maikkarin uutta Masked Singer Suomi -ohjelmaa. Lapsilla on kyky ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat.

En tiedä, mitä muut lapsiperheet ovat hamstranneet, mutta meillä on vain kasa limejä. Mutta mikäpä sopiikaan paremmin yhteen koronan kanssa..
En tiedä, mitä muut lapsiperheet ovat hamstranneet, mutta meillä on vain kasa limejä. Mutta mikäpä sopiikaan paremmin yhteen koronan kanssa..

Samalla ymmärrän, että tämä kaikki varovaisuus on ainoa oikea tapa toimia. Nyt ei ole itsekkyyden aika, vaan on pakko miettiä kokonaiskuvaa ja heikoimpien terveyttä, sekä sairaalajärjestelmän toimivuutta. Ja toivoa, että tästä ei seuraa lamaa ja henkilökohtaisia konkursseja.

Tänään sunnuntaina ollaan pelattu uunoa ja ulkoiltu. Ja kohta pitäisi kokata seuraavan viikon ruokia. Huomaan, että kun minulta lähtee alta minuuttiaikataulu, niin hanskat tahtovat pudota kerralla kokonaan. Eli kun kontrolli hellittää, niin iskee jonkunmoinen saamattomuus.

Mutta nyt täytyy vain ajatella, että jokainen toimii ja tekee valintoja kokonaisuuden hyväksi.

Se, että ei nyt pääse harrastuksiin, elokuviin ja hoploppeihin on pientä, kun miettii infektiovaarassa olevia pitkäaikaissairaita, jotka ovat erityksissä vuosia. Ehkä kestämme tämän muutaman viikon tai kuukauden.

Ja lopulta kaikki on hyvin suhteellista.

Vaikka esikoinen on toki harjoitellut ahkerasti, niin juttelin torstaina taitoluistelija Emmi Peltosen kanssa, jolta oli peruuntunut MM-kilpailut. Juuri kun hän oli hyvässä kunnossa!

Vaikka omia töitä peruuntui, niin minulla on silti kalenterissa töitä ja kasa rästitöitä! Näin torstaina useita artisteja ja tapahtumajärjestäjiä, joilta oli peruttu aivan kaikki!

Ja vaikka talous huolettaa, niin tämä ei ole sotatila, jossa pitäisi pelätä ulkona liikkumista tai välitöntä hengen menettämistä. Meillä on ruokaa (vaikka ei olla hamstrattu), katto pään päällä ja ennen kaikkea toisemme.

Se on lopulta kaikki.

Minä ja hyvä ystäväni David Hasselhoff siinä naureskelemassa keskellä mennyttä vuosikymmentä.

Ja alkuun KIIITOS, että niiiiiin moni löysi lähes vuoden tauon jälkeen taas tänne sivuraiteille.

Mietin nimittäin bloggaamisen jatkamista todella kauan. Ensinnäkin se vie ajankäytöllisesti todella paljon aikaa. Lisäksi videoiden lisääntyessa moni vinkkasi, miksi et aloittaisi omaa Youtube-kanavaaa (näitä keskusteluja olen käynyt vuodesta 2013)? Itse tykkään katsoa meininkejä tällä hetkellä Instastoryjen puolelta. Eittämättä tuli mieleen, että onko bloggaaminen nopeutuvassa maailmassa jo vallan vanhanaikaista?

Toiseksi, kuten kirjoitin edellisessä julkaisussa,  blogimaailmaan liittyvä itsensä brändääminen ja somen vaatima egobuustailu on alkanut välillä ahdistaa. On hyvä, että inhimilliset tragediat nousevat esille, mutta välillä tuntuu että huomion ja lisäseuraajien toivossa tehdyistä avautumisista osa on väkisin väännettyjä.

Mietin itsekin perinpohjaisesti, miten paljon minulla on oikeasti kiinnostavaa ja ehkä parhaimmillaan jollain tavalla avartavaa sanottavaa lukijoille? Onko niin sanottu brändini liian sekava; skumppalasi kädessä haastatteluja tekevä kolmen lapsen äiti? Tyyppi joka tavallaan saavutti kaiken mitä toivoi, mutta nyt ihmettelee yön pitkinä tunteina, että miten tästä kaikesta nyt selvitäänkään.

Siinäpä meikäläinen työssäni bäkkärillä festariglamuuurissa. Bajamajat ja kaikki!
Siinäpä meikäläinen työssäni bäkkärillä festariglamuuurissa. Bajamajat ja kaikki!

 

"Kaikenlainen kaunistelu on jäänyt"

Kuitenkin syksyn aikana huomasin, miten paljon sanottavaa minulle nousi ajankohtaisistä ilmiöstä, uutuusleffoista, edesmenneistä staroista. Toimittajana minun on oman äänen sijaan pyrittävä siihen, että jutussa vahvimpana kuuluu haastateltavan ääni. Aloin kaivata omaa kanavaa ihan omalle äänelle ja alkoi tuntua, ettei Instagram pelkästään riitä siihen.

Lisäksi ikä on tehnyt minulle saman kuin monelle. Kaikenlainen turha kaunistelu on jäänyt. Ihan siis kaiken suhteen. Arvostan aitoja tarinoita, aitoja kohtaamisia ja en jaksa enkä halua kaunistella itseäni tai elämäänikään. Tai pyrin ainakin tarkkailemaan itseäni kriittisesti, että lähtisi sellaiseen.

Ja onhan bloggaaminen myös hyvä tapa dokumentoida mennyttä elämää. Vuosikymmentä kloussatessa kävin läpi myös omia vanhoja kirjoituksiani. Oli aika mahtava huomata, että sellaiset kirjoitukset, joissa olin mielestäni onnistunut aidosti kuvaamaan fiiliksiä, löytämään niihin ehkä kiinnostavan kulman, olivat kiinnostaneet myös teitä.

Keräsin näin viikonlopun alkajaisiksi kymmenen täällä Me naisissa kirjoittamaani postausta, joita luettu vähintään 10 000 kertaa (jätin yhteistyöpostaukset tämän otannan ulkopuolelle). 

Tässä TOP 10 - olkaapa hyvät

* Unelmien koti olikin helvetillinen työleiri

* Olisin toivonut syöpäsairaalle isälleni kivuttomamman kuoleman

*Häpesin kun vauvavuosi päättyi eroon

*Entä jos 65 kiloa onkin ruuhkavuosien ihannepainoni?

*Reissumiehen vaimona kadehdin joskus yksinhuoltajia

*2xviihdetoimittajan työpäivä

*Ensitreffit alttarilla Rosan kiukuttelu - ohjelmaan osallistuvien pitäisi olla yli kolmekymppisiä!

*Testasin Gladiaattorit-ohjelman radan ja kastuin!

*Tankotanssia ja maailmanluokan show - Antti Tuisku ylittää areenakiertueen avauksessa itsensä

*R.I.P Hanna-Riikka Siitonen

* Vain elämää - osaisinpa kasvattaa yhden Robinin

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

"Siinäpä meikäläinen työssäni bäkkärillä festariglamuuurissa. Bajamajat ja kaikki!"Mukavaa kun naisella on realiteetit kohdallaan. Toivotaan kuitenkin, että bajamajassa on sentään käynyt enemmän ihmisiä tyydyttämässä tarpeensa

En voi uskoa, että mun viimeisimmästä blogipostauksesta (maaliskuussa) on melkein vuosi!

Alunperin minun piti palata bloggaamaan, kun saan Anne Kukkohovin elämäkerran valmiiksi. No elämä muistutti suunnittelija-luonnettani arvaamattomuudesta. Heti samaisena iltana, kun tuon edellisen blogipostauksen postasin, sain aivoinfarktin. Luonnollisesti jouduin sairaalaan ja vuosisuunnitelma meni uusiksi kuin jokavuotiset uuden vuoden lupaukset.

Kerron tästä infarktihommasta myöhemmin lisää. Tällä hetkellä vakuutustaistelu on vielä kesken, joten en uskalla avata asiaa julkisesti sen enempää.

Minä ja Iina Kuustonen vuonna 2015. Odotin kolmatta lastamme ja kädet hakeutuivat meghanmarklemaisesti vatsalle.
Minä ja Iina Kuustonen vuonna 2015. Odotin kolmatta lastamme ja kädet hakeutuivat meghanmarklemaisesti vatsalle.

Väliesittäytyminen

Mutta siis. Moi taas ja kiva, että luet tätä nyt! Koska vuosi on some-maailmassa pieni ikuisuus, päivitin myös blogin esittelytekstit. Se on aina yhtä vaikeaa, itsensä tiivistäminen kiinnostavasti muutamalle riville. Ehkä siksi myös vähän laveampi esittäytyminen voisi olla paikalla.

Olen aina määrittänyt itseni aika paljon sen kautta, mitä teen. Ehkä siksi, että olen onnekseni päässyt tekemään elämäni aikana työkseni aika paljon kivoja juttuja tai sitten minulla huono itsetuntoa, jota yritän paikata erinäisillä meriiteillä (en ole vieläkään keksinyt kumpi on enemmän totta).

Nuorempana ohjasin jumppia ja tanssin työkseni. Opiskelin valtsikassa, mutta en koskaan valmistunut, sillä aloitin toimittajan työt samana kesänä, kun täytin 23. Sittemmin olisin voinut elää edes hieman huoletonta opiskelija(nuoruutta), mutta en malttanut, kun unelmatyö tuntui tulevan todeksi. 

Käytännössä teen aika paljon samoja töitä kuin 13(!) vuotta sittenkin. Olen toimittanut freelancer-urani aikana Anna- ja Apu -lehtien seurapiiripalstoja. Viimeiset kolme vuotta olen toimittanut Me naiset -lehden Radalla-palstaa. Käytännössä suunnittelen ja säädän, mitkä ensi-illat, lanseeraukset ja muut julkkisvetoiset tapahtumat tulevat lehteen. Toimitan, eli menen siis itse kuvaajan kanssa valtaosalle keikoista, jonka jälkeen kirjoitan tapahtumasta juttuja verkkoon (usein heti keikan jälkeen kellon ajasta riippumatta) ja seuraavan viikon lehteen. Teen (tai siis oon aina tehnyt lisäksi) myös lisäksi eri lehtiin kansijuttuja ja kaupallisia advertionaaleja sekä nyt viimeisimpänä muutamalle julkulle avustavia managerin hommia. Bloggaamisen aloitin vuonna 2011.

Työnkuvani on muuttunut 13(!) toimittajavuoden aikana aika paljon. Uskon, että olen pysynyt hyvin työllistettynä siksi, että olen aika sinnikäs ja pyrin tekemään joka asiakkaalle itseni korvaamattomaksi.

Tämä korvaamaton-homma ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa. Kun jäin aivoinfarktin takia sairauslomalle, niin tietenkin sovituille jutuille löytyi hyvät tekijät. Mutta ehkä pyrkimys siihen, ettei sinua kovin mielellään korvattaisi, voisi olla ohjenuora, jota olen pyrkinyt noudattamaan. Eli olen aika joustava sekä reilu niin asiakkaille kuin haastateltaville - ja usein siihen vastataan samalla tavalla.

Eli jos vaikka meinaat kuolla, niin saat toipua siitä rauhassa, etkä menetä töitäsi ja asiakkaitasi. 

Levy-yhtiö Warnerin kevätjuhlat ovat joka vuosi harvoja kemuja, jonne menen hippaamaan ihan vapaalla.
Levy-yhtiö Warnerin kevätjuhlat ovat joka vuosi harvoja kemuja, jonne menen hippaamaan ihan vapaalla.

Mutta kuka mää siis oon?

Koska työni ovat aika epäsäännöllisiä, ne määrittäävät kokonaisvaltaisesti arkea. Toisaalta saan myös määritellä keskivertoa enemmän itse aikataulujani. Mutta tapahtumat ovat tiettyyn aikaan ja ne täytyy saada sopimaan omiin ja perheen aikatauluihin sopiviksi.

Kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti 25-vuotiaana, alkoi myös oppitieni mestarilliseksi aikatauluttajaksi. Tänä vuonna esikoinen täyttää kaksitoista, keskimmäinen ihan kohta kahdeksan ja kuopus viisi. Mies reissaa työn puolesta aika paljon ja pyöritän aika paljon kimppakyyti- ja lastenvahtijaoston vuoroja keskenäni.

Tunsin syksyllä syvää sisarellisuutta, kun Paula Vesala totesi minulle haastattelussa kutakuinkin näin, että häneltä ei jää koskaan mikään ennalta suunnittelematta tai tule arjessa yllätyksenä. Hän tietää tasan kuukauden päästä, missä hän on ja kenen kanssa hänen lapsi ja koira ovat silloin. Nyökyttelin hänen sanomisten tahdissa varmaan vähän turhankin innokkaasti! 

Kun siis mietin, kuka minä olen nyt 36-vuotiaana, niin voin sanoa, että olen suunnitelmallinen, työasioissa järjestelmällinen suorittaja. Sosiaalinen introvertti, joka haluaa olla muiden seurassa aina parhaimmillaan. Olen kai aika hauska, tai ainakin minusta on aina ollut kiva saada ihmiset nauramaan. Olen myös vähän epäsovinnainen ja tietyllä tapaa kokeilen aika usein rajojani. 

Tarvitsen usein paljon omaa tilaa ja sosiaalisuuden vastapainoksi on pakko päästä tänne oman työhuoneen suojiin. Mieluummin näen ystäviänikin, kun on siideriä ja kaikki maailman aika ja parhaimmillaan pilleet, kuin pikaisilla lounailla, joissa jutut jää kesken ja työt illaksi. Eli siis aivan liian harvoin.

Äitinä vaadin lapsia yrittämään parhaansa, mutta rakkaudella. Aika usein meillä suorittamisen vastapainoksi saatetaan katsoa lauantai-iltana monta tuntia putkeen Netlix-sarjoja, vaikka tietenkin vastaan neuvolan kyselylomakkeisiin aina, että meidän lapsilla on ruutuaika viikonloppuisin ihan maksimissaan kaksi tuntia. 

Ja täytyy todeta, että jollan tavalla tällaisten itsekorostus-listojen tekeminen hävettää. Egobuustailu tuntuu vieraalle ja usein tuntuu, että minäminä -somemaailmassa jokaisesta ihan normaalista arkielämään liittyvästä isosta tai pienestä asiasta tehdä dramaattinen selviytymistarina. Tässäkin asiassa koitan löytää tasapainoa ja tervettä itsetuntoa. Minulla ja minun tekemisillä on väliä, mutta ei tietenkään sen enempää tai toki vähempää kuin kenenkään muidenkaan. 

Paparazzi iski, kun haastattelin Saara Aaltoa vuonna 2013. Mua ahdisti oma olemus, muistan myös kun kauhistuin nähdessäni kuvan. Nyt en ymmärrä miksi.
Paparazzi iski, kun haastattelin Saara Aaltoa vuonna 2013. Mua ahdisti oma olemus, muistan myös kun kauhistuin nähdessäni kuvan. Nyt en ymmärrä miksi.

Mitä minä haluan 2020-luvulla?

Vuonna 2019 huomasin, että tunnen itseni ja sudenkuoppani aika hyvin. Muutaman kerran kävin myös juttelemassa ulkopuolisille ammattilaisille, mutta niissäkin usein kävi samoin kuin Vesalalle - jätin kesken. Aika, rahat ja kärsivällisyys loppuivat. 

Loppuvuodesta sähköposti muistutteli, että muisti on täynnä. Käytin yhden viikonlopun, kun tyhjensin vanhimpia, 5-8-vuoden takaisia maileja. Eniten yllätyin, kun avasin kuvaliitteitä. 

Näytölle avautui kuvia, jotka muistin nopeasti vain sulkeneen, koska ne olivat niiiiiiin hirveitä. Jopa niin, että olen ollut vähän järkyttynyt. Tuoltako minä oikeasti näytän? Olin mielestäni kuvissa joko lihava tai ruma tai väsyneen näköinen. Nyt katselin näitä ammattikuvaajan keikoilla räpsäisemiä kuvia täynnä ihmetystä. Olen ihan nätti ja ennemmin hoikka kuin lihava. Ja nuoren näköinen. 

Mutta. Kuinka paljon vähemmän hän tuolloin tiesikään.

Kirjoittamani artikkelit, jotka muistikuvissani olivat timanttisia, olivat aika naiiveja ja vähän korneja. 

Koska vuosikymmen vaihtui juuri, voisin kloussata siisi menneen vuosikymmenen siten, että olen oppinut tuntemaan itseni ja kai kehittynyt myös ammatillisesti.  Kasvanut kai ihan vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, mutta onneksi en ole kadottanut itseäni kokonaan äitiyteen.

Toinen kysymys, johon en oikein tohdi tai osaa vastata, on viime viikonloppuna ystäväni minulle asettama. Mitä minä haluan?

Haluaminen tuntuu, kuten myös egobuustailu, jotenkin kovin itsekkäälle. Se on liian paljon.

Tässä kohtaa elämää osaan esittää vain varovaisia toiveita. Olisi terveyttä ja elämää. Arki pysyisi toimivana ja lapsilla kaikki menisi suhteellisen hyvin. Ehkä voisin toivoa, että oppisin katsomaan itseäni peilistä yhtä rakastavasti kuin noista vanhoista kuvista (joista aikanaan eniten puistatusta aiheuttaneet keräsin tähän postaukseen). Ehkä kahdeksan vuoden kuluttua tai seuraavan vuosikymmenen vaihtuessa saatan kaivata tätä aikaa - ja jopa tätä peilikuvaa.

Ja nämä mun kirjoittamat jutut kuulostaa taas helvetin lapsellisilta.

 

kuvat;  Jaakko Jaskari

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (2)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat