Kirjoitukset avainsanalla työ

Minä ja hyvä ystäväni David Hasselhoff siinä naureskelemassa keskellä mennyttä vuosikymmentä.

Ja alkuun KIIITOS, että niiiiiin moni löysi lähes vuoden tauon jälkeen taas tänne sivuraiteille.

Mietin nimittäin bloggaamisen jatkamista todella kauan. Ensinnäkin se vie ajankäytöllisesti todella paljon aikaa. Lisäksi videoiden lisääntyessa moni vinkkasi, miksi et aloittaisi omaa Youtube-kanavaaa (näitä keskusteluja olen käynyt vuodesta 2013)? Itse tykkään katsoa meininkejä tällä hetkellä Instastoryjen puolelta. Eittämättä tuli mieleen, että onko bloggaaminen nopeutuvassa maailmassa jo vallan vanhanaikaista?

Toiseksi, kuten kirjoitin edellisessä julkaisussa,  blogimaailmaan liittyvä itsensä brändääminen ja somen vaatima egobuustailu on alkanut välillä ahdistaa. On hyvä, että inhimilliset tragediat nousevat esille, mutta välillä tuntuu että huomion ja lisäseuraajien toivossa tehdyistä avautumisista osa on väkisin väännettyjä.

Mietin itsekin perinpohjaisesti, miten paljon minulla on oikeasti kiinnostavaa ja ehkä parhaimmillaan jollain tavalla avartavaa sanottavaa lukijoille? Onko niin sanottu brändini liian sekava; skumppalasi kädessä haastatteluja tekevä kolmen lapsen äiti? Tyyppi joka tavallaan saavutti kaiken mitä toivoi, mutta nyt ihmettelee yön pitkinä tunteina, että miten tästä kaikesta nyt selvitäänkään.

Siinäpä meikäläinen työssäni bäkkärillä festariglamuuurissa. Bajamajat ja kaikki!
Siinäpä meikäläinen työssäni bäkkärillä festariglamuuurissa. Bajamajat ja kaikki!

 

"Kaikenlainen kaunistelu on jäänyt"

Kuitenkin syksyn aikana huomasin, miten paljon sanottavaa minulle nousi ajankohtaisistä ilmiöstä, uutuusleffoista, edesmenneistä staroista. Toimittajana minun on oman äänen sijaan pyrittävä siihen, että jutussa vahvimpana kuuluu haastateltavan ääni. Aloin kaivata omaa kanavaa ihan omalle äänelle ja alkoi tuntua, ettei Instagram pelkästään riitä siihen.

Lisäksi ikä on tehnyt minulle saman kuin monelle. Kaikenlainen turha kaunistelu on jäänyt. Ihan siis kaiken suhteen. Arvostan aitoja tarinoita, aitoja kohtaamisia ja en jaksa enkä halua kaunistella itseäni tai elämäänikään. Tai pyrin ainakin tarkkailemaan itseäni kriittisesti, että lähtisi sellaiseen.

Ja onhan bloggaaminen myös hyvä tapa dokumentoida mennyttä elämää. Vuosikymmentä kloussatessa kävin läpi myös omia vanhoja kirjoituksiani. Oli aika mahtava huomata, että sellaiset kirjoitukset, joissa olin mielestäni onnistunut aidosti kuvaamaan fiiliksiä, löytämään niihin ehkä kiinnostavan kulman, olivat kiinnostaneet myös teitä.

Keräsin näin viikonlopun alkajaisiksi kymmenen täällä Me naisissa kirjoittamaani postausta, joita luettu vähintään 10 000 kertaa (jätin yhteistyöpostaukset tämän otannan ulkopuolelle). 

Tässä TOP 10 - olkaapa hyvät

* Unelmien koti olikin helvetillinen työleiri

* Olisin toivonut syöpäsairaalle isälleni kivuttomamman kuoleman

*Häpesin kun vauvavuosi päättyi eroon

*Entä jos 65 kiloa onkin ruuhkavuosien ihannepainoni?

*Reissumiehen vaimona kadehdin joskus yksinhuoltajia

*2xviihdetoimittajan työpäivä

*Ensitreffit alttarilla Rosan kiukuttelu - ohjelmaan osallistuvien pitäisi olla yli kolmekymppisiä!

*Testasin Gladiaattorit-ohjelman radan ja kastuin!

*Tankotanssia ja maailmanluokan show - Antti Tuisku ylittää areenakiertueen avauksessa itsensä

*R.I.P Hanna-Riikka Siitonen

* Vain elämää - osaisinpa kasvattaa yhden Robinin

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

"Siinäpä meikäläinen työssäni bäkkärillä festariglamuuurissa. Bajamajat ja kaikki!"Mukavaa kun naisella on realiteetit kohdallaan. Toivotaan kuitenkin, että bajamajassa on sentään käynyt enemmän ihmisiä tyydyttämässä tarpeensa

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

En voi uskoa, että mun viimeisimmästä blogipostauksesta (maaliskuussa) on melkein vuosi!

Alunperin minun piti palata bloggaamaan, kun saan Anne Kukkohovin elämäkerran valmiiksi. No elämä muistutti suunnittelija-luonnettani arvaamattomuudesta. Heti samaisena iltana, kun tuon edellisen blogipostauksen postasin, sain aivoinfarktin. Luonnollisesti jouduin sairaalaan ja vuosisuunnitelma meni uusiksi kuin jokavuotiset uuden vuoden lupaukset.

Kerron tästä infarktihommasta myöhemmin lisää. Tällä hetkellä vakuutustaistelu on vielä kesken, joten en uskalla avata asiaa julkisesti sen enempää.

Minä ja Iina Kuustonen vuonna 2015. Odotin kolmatta lastamme ja kädet hakeutuivat meghanmarklemaisesti vatsalle.
Minä ja Iina Kuustonen vuonna 2015. Odotin kolmatta lastamme ja kädet hakeutuivat meghanmarklemaisesti vatsalle.

Väliesittäytyminen

Mutta siis. Moi taas ja kiva, että luet tätä nyt! Koska vuosi on some-maailmassa pieni ikuisuus, päivitin myös blogin esittelytekstit. Se on aina yhtä vaikeaa, itsensä tiivistäminen kiinnostavasti muutamalle riville. Ehkä siksi myös vähän laveampi esittäytyminen voisi olla paikalla.

Olen aina määrittänyt itseni aika paljon sen kautta, mitä teen. Ehkä siksi, että olen onnekseni päässyt tekemään elämäni aikana työkseni aika paljon kivoja juttuja tai sitten minulla huono itsetuntoa, jota yritän paikata erinäisillä meriiteillä (en ole vieläkään keksinyt kumpi on enemmän totta).

Nuorempana ohjasin jumppia ja tanssin työkseni. Opiskelin valtsikassa, mutta en koskaan valmistunut, sillä aloitin toimittajan työt samana kesänä, kun täytin 23. Sittemmin olisin voinut elää edes hieman huoletonta opiskelija(nuoruutta), mutta en malttanut, kun unelmatyö tuntui tulevan todeksi. 

Käytännössä teen aika paljon samoja töitä kuin 13(!) vuotta sittenkin. Olen toimittanut freelancer-urani aikana Anna- ja Apu -lehtien seurapiiripalstoja. Viimeiset kolme vuotta olen toimittanut Me naiset -lehden Radalla-palstaa. Käytännössä suunnittelen ja säädän, mitkä ensi-illat, lanseeraukset ja muut julkkisvetoiset tapahtumat tulevat lehteen. Toimitan, eli menen siis itse kuvaajan kanssa valtaosalle keikoista, jonka jälkeen kirjoitan tapahtumasta juttuja verkkoon (usein heti keikan jälkeen kellon ajasta riippumatta) ja seuraavan viikon lehteen. Teen (tai siis oon aina tehnyt lisäksi) myös lisäksi eri lehtiin kansijuttuja ja kaupallisia advertionaaleja sekä nyt viimeisimpänä muutamalle julkulle avustavia managerin hommia. Bloggaamisen aloitin vuonna 2011.

Työnkuvani on muuttunut 13(!) toimittajavuoden aikana aika paljon. Uskon, että olen pysynyt hyvin työllistettynä siksi, että olen aika sinnikäs ja pyrin tekemään joka asiakkaalle itseni korvaamattomaksi.

Tämä korvaamaton-homma ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa. Kun jäin aivoinfarktin takia sairauslomalle, niin tietenkin sovituille jutuille löytyi hyvät tekijät. Mutta ehkä pyrkimys siihen, ettei sinua kovin mielellään korvattaisi, voisi olla ohjenuora, jota olen pyrkinyt noudattamaan. Eli olen aika joustava sekä reilu niin asiakkaille kuin haastateltaville - ja usein siihen vastataan samalla tavalla.

Eli jos vaikka meinaat kuolla, niin saat toipua siitä rauhassa, etkä menetä töitäsi ja asiakkaitasi. 

Levy-yhtiö Warnerin kevätjuhlat ovat joka vuosi harvoja kemuja, jonne menen hippaamaan ihan vapaalla.
Levy-yhtiö Warnerin kevätjuhlat ovat joka vuosi harvoja kemuja, jonne menen hippaamaan ihan vapaalla.

Mutta kuka mää siis oon?

Koska työni ovat aika epäsäännöllisiä, ne määrittäävät kokonaisvaltaisesti arkea. Toisaalta saan myös määritellä keskivertoa enemmän itse aikataulujani. Mutta tapahtumat ovat tiettyyn aikaan ja ne täytyy saada sopimaan omiin ja perheen aikatauluihin sopiviksi.

Kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti 25-vuotiaana, alkoi myös oppitieni mestarilliseksi aikatauluttajaksi. Tänä vuonna esikoinen täyttää kaksitoista, keskimmäinen ihan kohta kahdeksan ja kuopus viisi. Mies reissaa työn puolesta aika paljon ja pyöritän aika paljon kimppakyyti- ja lastenvahtijaoston vuoroja keskenäni.

Tunsin syksyllä syvää sisarellisuutta, kun Paula Vesala totesi minulle haastattelussa kutakuinkin näin, että häneltä ei jää koskaan mikään ennalta suunnittelematta tai tule arjessa yllätyksenä. Hän tietää tasan kuukauden päästä, missä hän on ja kenen kanssa hänen lapsi ja koira ovat silloin. Nyökyttelin hänen sanomisten tahdissa varmaan vähän turhankin innokkaasti! 

Kun siis mietin, kuka minä olen nyt 36-vuotiaana, niin voin sanoa, että olen suunnitelmallinen, työasioissa järjestelmällinen suorittaja. Sosiaalinen introvertti, joka haluaa olla muiden seurassa aina parhaimmillaan. Olen kai aika hauska, tai ainakin minusta on aina ollut kiva saada ihmiset nauramaan. Olen myös vähän epäsovinnainen ja tietyllä tapaa kokeilen aika usein rajojani. 

Tarvitsen usein paljon omaa tilaa ja sosiaalisuuden vastapainoksi on pakko päästä tänne oman työhuoneen suojiin. Mieluummin näen ystäviänikin, kun on siideriä ja kaikki maailman aika ja parhaimmillaan pilleet, kuin pikaisilla lounailla, joissa jutut jää kesken ja työt illaksi. Eli siis aivan liian harvoin.

Äitinä vaadin lapsia yrittämään parhaansa, mutta rakkaudella. Aika usein meillä suorittamisen vastapainoksi saatetaan katsoa lauantai-iltana monta tuntia putkeen Netlix-sarjoja, vaikka tietenkin vastaan neuvolan kyselylomakkeisiin aina, että meidän lapsilla on ruutuaika viikonloppuisin ihan maksimissaan kaksi tuntia. 

Ja täytyy todeta, että jollan tavalla tällaisten itsekorostus-listojen tekeminen hävettää. Egobuustailu tuntuu vieraalle ja usein tuntuu, että minäminä -somemaailmassa jokaisesta ihan normaalista arkielämään liittyvästä isosta tai pienestä asiasta tehdä dramaattinen selviytymistarina. Tässäkin asiassa koitan löytää tasapainoa ja tervettä itsetuntoa. Minulla ja minun tekemisillä on väliä, mutta ei tietenkään sen enempää tai toki vähempää kuin kenenkään muidenkaan. 

Paparazzi iski, kun haastattelin Saara Aaltoa vuonna 2013. Mua ahdisti oma olemus, muistan myös kun kauhistuin nähdessäni kuvan. Nyt en ymmärrä miksi.
Paparazzi iski, kun haastattelin Saara Aaltoa vuonna 2013. Mua ahdisti oma olemus, muistan myös kun kauhistuin nähdessäni kuvan. Nyt en ymmärrä miksi.

Mitä minä haluan 2020-luvulla?

Vuonna 2019 huomasin, että tunnen itseni ja sudenkuoppani aika hyvin. Muutaman kerran kävin myös juttelemassa ulkopuolisille ammattilaisille, mutta niissäkin usein kävi samoin kuin Vesalalle - jätin kesken. Aika, rahat ja kärsivällisyys loppuivat. 

Loppuvuodesta sähköposti muistutteli, että muisti on täynnä. Käytin yhden viikonlopun, kun tyhjensin vanhimpia, 5-8-vuoden takaisia maileja. Eniten yllätyin, kun avasin kuvaliitteitä. 

Näytölle avautui kuvia, jotka muistin nopeasti vain sulkeneen, koska ne olivat niiiiiiin hirveitä. Jopa niin, että olen ollut vähän järkyttynyt. Tuoltako minä oikeasti näytän? Olin mielestäni kuvissa joko lihava tai ruma tai väsyneen näköinen. Nyt katselin näitä ammattikuvaajan keikoilla räpsäisemiä kuvia täynnä ihmetystä. Olen ihan nätti ja ennemmin hoikka kuin lihava. Ja nuoren näköinen. 

Mutta. Kuinka paljon vähemmän hän tuolloin tiesikään.

Kirjoittamani artikkelit, jotka muistikuvissani olivat timanttisia, olivat aika naiiveja ja vähän korneja. 

Koska vuosikymmen vaihtui juuri, voisin kloussata siisi menneen vuosikymmenen siten, että olen oppinut tuntemaan itseni ja kai kehittynyt myös ammatillisesti.  Kasvanut kai ihan vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, mutta onneksi en ole kadottanut itseäni kokonaan äitiyteen.

Toinen kysymys, johon en oikein tohdi tai osaa vastata, on viime viikonloppuna ystäväni minulle asettama. Mitä minä haluan?

Haluaminen tuntuu, kuten myös egobuustailu, jotenkin kovin itsekkäälle. Se on liian paljon.

Tässä kohtaa elämää osaan esittää vain varovaisia toiveita. Olisi terveyttä ja elämää. Arki pysyisi toimivana ja lapsilla kaikki menisi suhteellisen hyvin. Ehkä voisin toivoa, että oppisin katsomaan itseäni peilistä yhtä rakastavasti kuin noista vanhoista kuvista (joista aikanaan eniten puistatusta aiheuttaneet keräsin tähän postaukseen). Ehkä kahdeksan vuoden kuluttua tai seuraavan vuosikymmenen vaihtuessa saatan kaivata tätä aikaa - ja jopa tätä peilikuvaa.

Ja nämä mun kirjoittamat jutut kuulostaa taas helvetin lapsellisilta.

 

kuvat;  Jaakko Jaskari

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (2)

Joulolomaa edeltävä palaveri erään asiakkaan toimituksessa.

Olen joutunut perumaan syksyllä erään pienen keikan viime metreillä, josta tunnen yhä huonoa omatuntoa. Minua kohtaan oltiin äärimmäisen ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, mutta silti tapahtunut vaivaa omaa mieltä yhä. Kun yritän vielä selvittää asiaa, purskahdan itkuun.

Peruuntuneen keikan aikaan olin kolmatta viikkoa yksin lasten kanssa kotona, sillä puoliso oli ollut työmatkalla. 

Olin saanut hoidettua kaikki työkeikat, muutaman homman pyynnöstä alkuperäistä kiireisemmällä aikataululla, lasten harrastukset, lääkärikäynnit, kilpailut ja turnaukset, joita sattui tuolloin olemaan tuolloin joka viikonloppu, samoin kavereiden syntymäpäiväjuhlia. Järjestin naapuruston lapsille Halloween-juhlat, koska olin luvannut. 

Kun iltaisin olin saanut lapset nukkumaan, siistin keittiön siedettävään kuntoon ja sulloin lasten vaatteet valmiiksi päiväkotiaamua varten kasseihin.

Säästämme aamuisin aikaa, kun ulkovaatteita ei pue ollenkaan päälle. Kodistamme on suora kulku autotalliin.

Pakkaan keskimmäisen harrastuskamppeet omaan kassiinsa, esikoinen huolehtii omistaan onneksi itse. Sen jälkeen teen 2-3 tuntia töitä, nukahdan sohvalle. Herään aamulla, pesen meikit pois, jatkan töitä. Herätän lapset päiväkotiin tai viikonloppuna kisoihin tai turnauksiin. Pakkaan autoon ja lähden. 

Illalla kaikki alkaa taas alusta.

Koko kolme viikkoa oli kauhun tasapainoa, sillä minulle sattui siihen monta tärkeää haastattelua juttua, joita olin yrittänyt saada pitkään. Sellaisia voi kai kutsua työvoitoiksi.

Samaan aikaan lapset sairastelivat, mikä tarkoittaa sitä, että hyvästä ennakkosuunnittelusta huolimatta korttitalo pitää rakentaa uudelleen joka ilta, välillä joka hetki uudelleen.

Ennen viimeistä isoa haastattelua keskimmäinen saa edellisenä iltana infernaalisen kovan korvatulehduksen. Saan viimeisen ajan läheiselle lääkäriasemalle, jonne suuntaamme pienten lasten kanssa. Sillä aikaa esikoinen on tullut harjoitukisista kimppakyydillä, mutta hänellä ei ole avaimia.

Kyydittäjä vie tytön joukkuekaverille, kun ei saa minua kiinni (puhelin jäänyt kiireessä kotiin). Tytön isän saadaan kiinni, joka tulee noutamaan lapsen. Kun tulen kotiin minulle on tullut 12 puhelua ja seuraava päivä on suuri kysymysmerkki. Edessä työyö.

Haastattelu on taloudellisesti aivan liian iso siirrettäväksi toiselle toimittajalle.

Yritän miettiä kaikki keinot, minne voin lapsen laittaa haastattelun ajaksi. Lopulta esikoiseni isä keksii, että yksi hänen työkaverinsa on sairauslomalla jalan takia. Jos lapsi menisi neljäksi tunniksi sinne katsomaan padia?

Asiat järjestyvät muutenkin sairastaessa tavalla tai toisella. Sitten pieninkin sairastuu. Itselläkin flunssa pistelee keuhkoihin, mutta pystyn kirjoittamaan. Eräänä iltana, kun olen hakenut lapset päiväkodista oma hengitys tuntuu niin raskaalta, että tuntuu, että en pääse kiipeämään portaita ylös.

Vedän lähellä olevat jumppamatot eteisen lattialla ja maanittelen pienimmän katsomaan puhelimesta muumeja. Torkahtelen siinä hetken. Lapset syövät kolmatta iltaa putkeen pinaattilettuja.

Seuraavana päivänä on onneksi kotityöpäivä. Kun käyn kaupassa ja haen lapset päiväkodista iskee päänsärky joka vie näön. Migreenikohtaus, jonka saa noin 2-3 kertaa vuodessa. Kuume nousee, mutta en tiedä paljonko, koska - no öh - en näe. Pyydän naapurissa asuvaa kaveria sirin avulla käymään. Hän kirjoittaa puhelimestani tekstiviestejä, joilla yritän saada sijaista aamun keikalle. Lopulta on pakko laittaa viestit pomoille. He hoitavat tilanteen.

Silti peruminen vaivaa minua yhä jouluna. 

Olen karsinut elämästä kaiken ylimääräisen, mutta joululomalla päätän karsia lisää. En halua enää joutua jatkuvasti läheltä piti tilanteisiin. 

Rytmitän töitä vielä järkevämmin. Optimoin kyläilyt lasten syntymäpäivien yhteyteen. Käyn vain pakollisilla työlounailla. Muuten syön koneen ääressä. Käytän lapsenvahtia miehen työmatkojen aikaan enemmän.

Kalenteri on rakkain työkaluni, jota täytän ja liitän siihen klemmareilla listoja.

Mitä keväämmälle edetään, sitä enemmän minusta tuntuu, että jokainen ihminen tässä länsimaisessa elämässä pääsee minua helpommalla. Ajatukseni ovat katkeria.

Unohtelevat ihmiset: Jos minä tässä kaaoksessa pystyn huomioimaan ja ajattelemaan kaikkea, miten se voi olla teille muka niin kamalan mahdotonta!

Kaikki on niin kauhean vaikeeta -ihmiset: Asiat on kuulkaa järjestelykysymyksiä, priorisoitavia!

Sun pitää vaan keventää sun kuormaa -ihmiset: Kyllä kai minäkin olisin tasapainoisempi saatana, jos voisin elää neljä viikkoa jossain mökillä vähät välittämättä mistään velvollisuuksista ja toisten tarpeista! Stanan suojatyöpaikkalainen, sinä et tiedä yrittäjän elämästä mitään!

Minulla on lähellä ihmisiä, ystäviä, joiden tiedän haluavan minulle hyvää. Avaudun välillä muutamalle, mutta olen tottunut myös elämään niin, että en vieritä omaa taakkani muille. Pyydän ystäväiltä, että minua ei kannata pyytää mihinkään ex-tempore tapaamisiin. Minulle tulisi kieltäytymisestä vain huono omatunto tai yrittäisin väkisin järjestää aikaa, jota ei olisi.

Pystyn olemaan kevään ajan tehokas, mutta lopulta väsymys on kasvanut niin suureksi, että sitä ei saa enää pois nukkumalla. Vatsaan sattuu, keho on kai koko ajan ylikierroksilla. 

Keväällä saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen.

Soitan seurakunnalle, jonka google löytää ensimmäisenä. Siellä  kuunnellaan ja sanotaan, että nyt tapauksessani olisi tärkeintä säilyttää työkyky.

Seuraavalla viikolla äiti on tulossa kylään, jolloin meidän on tarkoitus lähteä risteilylle. Se peruuntuu ja olen salaa helpottunut. Saan levättyä sen verran, että selviän taas kuukauden.

Kaksi viikkoa ennen kesäloman alkamista itkuisuus lisääntyy. Lasten harrastukset ovat lähes kokonaan tauolla, mutta olen väsyneempi kuin talvella. Esikoisella on kesäloma, joka vaikeuttaa osaltaan kotona työskentelemistä. 

Ajattelen, että miniloma Kööpenhaminassa auttaa. Nukun siellä aamulla kaikista pisimpään. Oikeastaan herättyä tekisi nukkua vielä lisää. 

Miniloman jälkeen olen entistä väsyneempi. Aikataulut kiristyvät, jos ajattelin oikeasti pitää muutaman viikon loman. Tulee vielä kaksi työjuttua, joista ei voi kieltäytyä (samanlaiset jutut saattaisivat vaatia vuosien työn, nyt ne käytännössä tippuvat syliin). 

Viime lauantaina, juhannuspäivänä, kun saavumme Lintsiltä, aloitan taas työyön. Teen niitä joka ilta, kunnes nukahdan. Vauhti on sama kuin taannoin viime syksynä. Poikkeuksena on se, että mies on kotona.

Keskiviikkona käymme syömässä kavereilla. Uupumuksen läpikäynyt ystäväni tosin ehdottaa, että oikeasti voitte tulla joku kerta myöhemminkin, jos tuntuu, että tekemistä on liikaa.

Olen itsepäinen, tullaan jos kerta on sovittu!

Ihmettelen itsekin, miksi hemmetissä en siirrä tapaamista. Kylässä olen ahdistunut edessä olevasta yöstä. Juttu on saatava valmiiksi aamuun mennessä. Jos en saa, sen saaminen haastateltaville venyy ensi viikkoon. Se tarkoittaa loman lyhenemistä.

Kotona avaan instastoryn. Hetken mielijohteesta höpöttelen sinne ajatuksiani. Olen some-avautumisissa maltillinen. Suoraan sanottuna monet näkemistäni avautumisista sosiaalisessa mediassa kuulostavat usein liiotelluilta tai tekopyhiltä.

Mietin samassa, mistä minä tiedän toisten ahdingosta mitään? Tai miksi minä haen omalle ahdingolleni huomiota muilta? 

Kirjoitan pari tuntia.

Jutun kulma alkaa aueta, mietin nukkumaan menoa.

Selailen välissä somea. Avaan Instagramin. Inboxiin on tullut kymmeniä viestejä. Alan availla niitä.

Olen aina ihaillut tapaasi työskennellä.

Olet tosi hyvä siinä mitä teet.

Olen hereillä. Haluatko jutella?

Oon pidempään ollut huolissaan sun jaksamisesta. Sanothan jos tarvitset apua?

Voidaan siirtää sitä ensi viikon tapaamista. Olet rakas <3

Lisäksi useita vertaistukitarinoita, sydämejä ja tsemppiviestejä ystäviltä, työkavereilta, tutuilta, haastateltavilta.

Jotenkin olen pitänyt viestimistä sosiaalisessa mediassa vähän teennäisenä, mutta viesteistä tulee oikeasti lohdullinen olo. Ehkä voisin itsekin ottaa siellä toisten heikkouden esiin tuomisen jatkossa vakavammin. Katselen kuvihistoriaa edelliseltä kuulta kännykästä. Mistään kuvasta ei voisi päätellä, että siinä oleva ihminen (minä) on voimiensa äärirajoilla (muutama kuva esillä postauksessa).

Päinvastoin. Näytän niissä onnelliselta, seesteiseltä, vähän riehakkaaltakin.

Uskon vastaisuudessa some-kuviin vielä nykyistä vähemmän.

Aloitan huomenna loman. Olen samalla isojen kysymysten äärellä. Mitä haluan todistaa jatkuvalla suorittamisella? Onko tavassani suorittaa kyse miellyttämisestä vai kunnianhimosta? Olenko oikeasti niin tehokas kuin kuvittelen? Miksi asetan omat tarpeet aina viimeisiksi? 

Myös blogini jää näissä mietteissä kesälomalle. Tällä kertaa en määrittele bloginloman pituutta. Palaan, kun olen löytänyt vastaukset kysymyksiin.

Ihanaa kesää kaikille!

Kommentit (1)

Presidentin virkaanastujaiset alkavat puolilta päivin eduskuntatalolla. Toimittajan on vähän vaarallista tällaista kirjoittaa, mutta ehkä näin toisen kauden (kolmannelle kun ei voi enää virallisesti pyrkiä) alkaessa voin tunnustaa, että Sauli Niinistö on minun presidenttini.

Suoraselkäinen, karismaattinen, epäitsekäs ja luotettava.

Moni (politiikko) haluaa antaa itsestään tällaisen kuvan, mutta Niinistö ei ole antanut olettaa olevansa tällainen - vaan hän on teoillaan olevansa tällainen, niitä kuitenkaan itse alleviivaamatta.

Teoilla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, kun Niinistö eduskunnan puhemiehenä antoi puhemiehen palkkiot hyväntekeväisyyteen, nyt hän torppasi presidentin palkan korotuksen.

Valtionvarainministerinä ja eduskunnan puheenjohtajana hän piti tiukkaa kulukuria ja hänen ministerikaudella valtion velka laski melkein puolella.

Niinistö on lisäksi vilpittömästi yrittänyt selvittää keinoja koulukiusaamisen ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Hauska esimerkki sattui vuosi sitten Linnan juhlissa, kun kyselimme Robinilta, mitä presidentti oli sanonut hänelle kättelyssä.

"Hän halusi, että menen keskustelemaan hänen kanssa koulukiusaamisen lopettamisesta. Mutta en yhtään tiedä, minne minun pitäisi nyt täällä mennä", luonnonlapsi poppari selvitti ja katseli ympärilleen ensimmäisissä juhlissaan. 

Kolmisen kuukautta myöhemmin luin #kannustusryhmästä. Kampanjan, jonka Niinistö oli pistänyt pystyyn Robinin ja Diandran kanssa kiusaamisen vähentämiseksi. Niinistö kutsui myös viime vuonna kiusaamiseen rohkeasti puuttuneita nuoria Linnan juhliin.

Ja kuinka moni olisi uskaltanut jättää supersuositun Lennu-koiran vaalikaranteeniin? Sauli jätti, samoin raskaana olevan puoliso Jenni Haukio, loisti poissaolollaan vaalikentillä. Kansaan menevien vaaliaseiden jättäminen kotiin osoitti suoraselkäisyyttä, jota ihailen, vaikka niin kovin mielelläni olisin toki viihdetoimittajana heitä julkisuudessakin katsellutkin. Näin Sauli näytti, että hän riittää presidentiksi ihan itsenään. 

Jos nyt vielä vähän hehkutan, niin huokaisin myös helpotuksesta Saulin jatkokauden varmistuttua, että minulla on turvallisempi olo, kun maata johtaa tyyppi, jolla on auktoriteettia myös idän suuntaan ja järkevää malttia. 

Mutta niin. Ensitapaamiseni tämän silloisen eduskunnan puhemiehen kanssa vuonna 2007 ei ollut kovin mairitteleva. Oli jonkun kustantamon julkaisujuhlat ja Niinistö oli paikalla, sillä häneltä oli julkaistu vasta Hiljaisten historia -teos. 

Minä vasta aloittaneena toimittajana pääsin hänen kanssa jutuille sattumalta, kun hän oli lähdössä juhlista pois. Todennäköisesti hän oli poistumassa heti pippaloista ensimmäisten joukossa..

"Puhemieheltä voisi varmaan saada muutaman kommentin, kun ihan kirjakin on julukastu" (alan aina puhumaan savoa, jos olen hermostunut haastattelutilanteessa).

"Hmpph, jos nopeasti sitten", Niinistö sanoi ja sytytti tupakan.

En muista haastattelusta enää muuta kuin, että Niinistön lyhytpuheisuus nauratti silloisia työkavereitani, kun sitä myöhemmin matkin. Kovin monella sanalla hän ei kysymyksiini vastannut, vaikka kuinka olin vuoroin asiallinen, vuoroin yritin imarrella (ja varmaan puhuin yhä liikaa savoa). Sale tuprutteli siinä tupakkaansa ja oli sen oloinen, että tässä olisi jotain tärkeämpääkin tekemistä.

Eikä minua oikeastaan edes ärsyttänyt, huvitti vain. Kun tuollainen lahjomaton kaveri se meidän Sauli taitaa olla.

Virkaanastujaisten ohjelma tänään (TV1 ja YLE Areena):

Klo 12.00 Eduskunnan täysistunto alkaa
klo 12.30 Tasavallan presidentti tarkastaa kunniakomppanian Eduskuntatalon edessä.
klo 12.40 Presidentti Niinistö siirtyy Presidentinlinnaan, jossa hän tervehtii kansalaisia Presidentinlinnan parvekkeelta
klo 13.30 Presidentti Niinistö tapaa diplomaattikuntaa peilisalissa, Valtiosalissa kuullaan pääministerin puhe tasavallan presidentille sekä tasavallan presidentin puhe.
Tilaisuus päättyy viimeistään kello 14.30.

kuva: Me Naiset/Jonna Öhrnberg

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Pakko jakaa kokemus: Minun ensitapaamiseni Minun presidenttini kanssa oli vuonna 2006 vaalikampanjan aikaan: Olin kunnostamassa tilaa, johon Cafe Niinistö avattiin, ja vielä avajaisissa heiluin paikalla maalarinhaalareissani pukuväen keskellä . Oli pakko mennä huikkaamaan Saulille, että minä muuten olen restauroinut tämän tilan, ja presidenttimme vastasi: Tila on yhtä tyylikäs kuin tekijänsä, ja se on paljon se! Arvannet, kuka on saanut äänen vaaleissa sen koommin😁

Vierailija

Ihanaa!

Antaa todella ihqun kuvan naisten älystä armon vuonna 2018, kun päättäjien valinta perustuu näin harkittuihin ja perusteltuihin ansioiden ja tekojen punnintaan. <3

Vierailija
2/3 | 

Nå voi voi,

Ehkä siihen 1875000:n äänestäjään mahtui tosiaan joku tyhmä mieskin? Joitain on siunattu älyllä, karismalla, tilannetajulla ja huumorilla (viittaan presidenttiin), ja joitain ei, näinhän se menee.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat

Instagram