Kirjoitukset avainsanalla perhe

En voi uskoa, että minulla on tänään kymmenenvuotias lapsi!

Tuntuukohan yhtä epätodelliselta, kun lapsi pääsee ripille tai ylioppilaaksi? 

Lähdin synnyttämään synttärisankaria kymmenen vuotta ja yksi päivää sitten aamulla. Raskaus oli kaksi viikkoa yliajalla. Astelin käynnistykseen Kätilöopistolle rennosti treenilaukku olalla. Luottavaisin mielin, edes aavistamatta millaista kipua tulisin seuraavan kuudentoista tunnin aikana kohtaamaan.

Mutta samalla syntyi vielä suurempi rakkaus. 

Kymmenen vuotta sitten tänä aamuna en ollut nukkunut hetkeäkään.

Yö oli ehti vaihtua aamuksi, kun ihmettelin peikkotukkaista tytärtä. Kuudelta lähettelin hormonihöyryissäni jo tekstareita, hän on täällä!

Rakkaus toi mukanaan niin suuren menettämisen pelon, että en viikkoihin uskaltanut ajaa autolla. Ajatuskin siitä, että olisin lähtenyt vauva kyydissä liikenteen sekaan, tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Olin kaveripiirien nuorin, juuri 25 vuotta täyttänyt, kun sain esikoiseni. Kun meille kävi tämä teiniraskaus, silloisessa työpaikassani vitsailtiin.

Minua raskaus ei ahdistanut, päinvastoin. Se toi kaikkeen järkeä.

Suoraan sanottuna, en tiedä missä olisin ilman esikoistani. Ennen häntä tein kymmeniä eri projekteja, osaamatta päättää, mihin keskittyisin isona. Olin elänyt toisaalta impulsiivisesti, toisaalta stressaten. Minun kohdallani lapsi pakotti priorisoimaan ja löytämään merkityksellisimmät asiat.

Tuntuu oudolta ja ihanalta, että tänään hän on kymmenen.

Oudolta siksi, että ihan pelottaa, miten vuosikymmen on voinut todella mennä näin nopeasti. Ja myös siksi, että hyvin suurella todennäköisyydellä tyttö asuu meidän kanssa vähemmän aikaa, mitä hän on tähän asti asunut.

Ihanaa siksi, että uskallan varovaisesti todeta hänestä tulleen reilu, hauska ja oikeudenmukainen tyyppi. Ja on luonnollista, että elämä menee eteenpäin.

Eilen juhlistimme syntymäpäivää vähän ennakkoon ja kävimme katsomassa kahdestaan Mamma Mia!- Here we go again  -elokuvan. Etappi oli sinälläänkin merkittävä, että elokuva oli ensimmäinen niin sanotusti aikuisten elokuva, jonka molemmat jaksoimme katsoa.

Leffa selkeytti Donnan (nuorena Donnana maaginen Lily James) nuoruutta, ja sitä miten hän päätyi synnyttämään kreikkalaisella pikkusaarella tyttärensä Sophien (Amanda Seyfried) ja perustamaan sinne majatalon. Ja vaikka kyseessä oli taas ABBA:n kappalein rytmitetty fiktiivinen teos, niin kyynelhanani aukesivat isosti.

Miksi kaikki itkevät täällä?

Tätä tyttäreni ihmetteli elokuvan loppuvaiheilla. En halunnut vastata hänelle, että tiedät sitten, kun sinulla on omia lapsia. Puristin vain hänen kättä. 

Kun esikoiseni oli kymmenen kuukautta, jäimme kahden. Olisi naiivia samaistua fiktiivisen elokuvan Donnaan, mutta vasta leffan aikana ymmärsin, että ottaessani lapsen yksinhuoltajuuden minäkään en pelännyt. Ainoastaan toimin.

En kunnostanut kreikkalaista majataloa, mutta otin viiden huoneen ja keittiön rivitalopätkän asuntolainan omiin nimiini. Kiitin intuitiota, että olin tehnyt töitä koko äitiysvapaan ajan. Ikinä ei kannata rakentaa elämäänsä toisen varaan. 

Päätin, että lapseltani ei puuttuisi mitään.

Eikä toivottavasti näin käynytkään.

Isänsä lisäksi hänkin sai lopulta kaksi tärkeää isähahmoa elämäänsä, kun hän oli vuoden.

Hän ei edes muista elämää ilman nykyistä puolisoani ja appiukkoani, pappaa, jotka ovat aina rakastaneet tyttöä kuin omaansa. Läheisten joukko on kymmenessä vuodessa kasvanut tytön mukana. Olen siitä ja hänestä suunnattoman kiitollinen.

Lue myös: Lasteni isät ystävystyivät

                 Suomen Mamma mia! -musikaali on oodi keski-iälle

 

 

Kommentit (4)

Mummo -58v.

Jaahas,olin 20 risat kun tulin äidiksi...Olin kakara ..myönnän.Päivääkään en kadu poikaani,jonka synttärit tänään,siis 38v.kahden lapsen isä... Ennenvanhaan lapset ehtiin nuorina...nyt aloitetaan 40-vuotiana,jollion jo alkaa toisilla vaihdevuodet...sitte ei jakseta lapsiaan hoitaa..pitää juosta terapioissa ym.muissa hoidoissa. lapset pitää tehdä+20 viimeistään,että jaksaa vielä lapsienlasten kanssa temmeltää.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Nykyään työelämä on hyvin epävarmaa ja moni miettii siksikin sopivaa ajankohtaa. Itse huomasin, että sitä ei olisi tullut kohdallani oikein ikinä, joten sikäli olen oiekinkin tyytyväinen päätökseen.

Vierailija

Myös 20 v äidiksi tullut ja toinen muutama vuosi myöhemmin. Näin jälkikäteen ajatellen heidän pienemmillä sisaruksillaan on ollut kypsempi ja kärsivällisempi äiti, kun taas nuorempana olin rohkeampi ja energisempi. Ihania aikuisia on kuitenkin kasvanut nuoren äidin lapsistakin.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ihana kuulla! Huomaan itse, että olin "nuorempana äitinä" paljon huolettomampi. Nykyään stressaan lähes kaikesta. En tiedä johtuuko se myös lasten lukumäärästä..

Reilu vuosi sitten kirjoitin siitä, kuinka unelmien koti olikin jatkuva työleiri.

Sitä tämä on yhä, mutta viime vuoden aikana saimme taakkaa hitusen pienemmäksi. Ainakin henkisesti.

Joka keskiviikko meillä kävi nimittäin lapsia (lähinnä kuopusta) leikittämässä Kiia, terveydenhoitajaopiskelija, jonka löysimme kaupunkimme Facebook-ryhmän kautta.

Kun ovikello soi keskiviikkoisin, niin kuopus oli jo asemissa. Leikitään nunalla!

Pyrin pitämään keskiviikko-illan aina, kun mahdollista töistä vapaana.  Kiian ollessa meillä pyrimme hoitamaan asioita, jotka muuten tuppaisivat lisäämään viikon aikana kaaosta. Taittelemaan kuivurista vaatteita kaappeihin, tyhjentämään eteisen sisällön oikeisiin huoneisiin ja pyykkiin. Joskus kuittasin keskiviikkoisin esikoisen kimppakyytivuoron. Lähes aina kun mies ei ollut työmatkalla, toinen meistä kävi kaupassa.

Välillä toki minulle tuli työkeikka, joka oli ihan pakko tehdä, mutta yritin niinä päivinä puuhata tunnin kaksi aamusta. Tällaisina iltoina Kiia oli saattanut siistiä keittiön, haki pienet päiväkodista. Viikkoina, jolloin mies oli työmatkoilla, se tuntui elämää suuremmalta avulta, kun illalla tulin kotiin.

Vaikka joskus Kiian ollessa meillä, oma aikaansaamisaste jäi välillä aiottua pienemmäksi, niin keskiviikon olemassaolo rauhoitti. Ulkoinen kaaos ei pääse tarttumaan sisäisesti, kun tietää, että keskiviikkona voin hoitaa nuo pyykit loppuun. 

Moni ihmetteli, miksi ette hanki vain siivoojaa? Koska emme ole löytäneet hinta-laatusuhteelta tarpeeksi hyvää. Lisäksi (ainakin meidän kokemuksella) siivousfirmojen kanssa toimimisessa on ollut kaikenlaista säätöä. Milloin päivä on muuttunut, siiivojaat ovat vaihtuneet ja kotona työskentelevänä olen joutunut järjestelemään töitä uudelleen.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Kiia valmistui keväällä ammattiin ja aloitti oman alan kesätyöt.

Kesäkuussa olen tuntenut kiiattomuuden jo nahoissani. Eilen yritin siivota, kun muut kuopusta lukuun ottamatta olivat harjoituksissa ja peleissä. Tunnen kuitenkin huonoa omatuntoa kuopuksen padittamisesta tunneiksi. Eilen puhkesi myrsky, joka pelotti kuopusta. Aikaansaamisaste jäi todella vähäiseksi.

Siksi lapsenvahti on hyvä keksintö. Voit rauhassa siivota, ilman, että siitä tarvitsee tuntea päälle vielä huonoa omatuntoa.

Tällä hetkellä mietin jo syksyä. Löytyisiköhän meille Uudenmaan alueelta uutta kiiaa?

Kommentit (6)

Anskuliini

Kiitokset hyvästä vinkistä ja ajatuksia herättävästä postauksesta. Itse painin juuri samojen ongelmien takia, joten lohdullista lukea, että jollakulla on samanlaista ja jopa ratkaisu tilanteeseen.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Yleensä lähes kaikkeen löytyy ratkaisu, jos löytyy vielä voimia ratkaista tilanne :) Tsemppiä sinne.

Vierailija

Täällä lapseton vanhapiika myötätunnolla mukana, ihana lukea minkälaisen hyvän ratkaisun olet löytänyt. 

Sunnuntai-aamu.

Herätys laitettu 7.15, mutta herään aikaisemmin.

Stressailen löytävätkö fudisturnaukseen lähtöä tekevät mies ja lapsi löytävätkö kaikkia perjantaina valmiiksi pakkaamiani kamoja.

Huutelen ohjeita sängystä ja mies vastailee semiärtyneenä. Joojooo.

Nousen lopulta tekemään voimisteluleirille lähtevälle esikoiselle ja kuopukselle aamupalan.

Esikoinen on luvannut ennen leirille lähtöä katsoa kuopukusen kanssa piirrettyjä, että äiti voi suorittaa puolen tunnin liikuntahetken alakerrassa. Kyyti on tulossa 8.15-8.20, joten lasken että minulla on hyvin aikaa. Ainakin se puoli tuntia.

Pienin nukkuu vielä, kun puhelin soi. Puoli tuntia kohti Kouvolaa ajettua, on huomattu, että yhden kimppakyytiläisen nappikset ovat jääneet kotiin. Heille tulee sen takia tunnin lisälenkki, voisinko hakea nappikset ja lähteä ajamaan vastaan, jotta he eivät myöhästyisi ?

Jos jotain todella tahtoo, sen kyllä saa tapahtumaan! ( eli tässä tapauksessa ilmoittaisin, että jään kotiin jumppaamaan ja olisin täysi ****pää).

Herätän nukkuvan kuopuksen, pakkaan aamiaisen kanssa autoon ja lähden ajamaan.

Kun tulen takaisin esikoinen on ovella tekemässä lähtöä leirille.

Oma puolituntiseni meni siinä. 

Yritetään vielä.

Laitan valmiiksi alakertaan Youtube-jumpan ja annan kolmevuotiaan valita ylhäällä Ryhmä Haun jakson. 

Kipaisen alakertaan ja ehdin stepata noin kolme askelta, kun ylhäältä kuuluu huuto.

Nenni ei haua tätä hauta! 

Menen ylös ja ehdotan toista jaksoa (enempää ei YLE Areenasta löydy). Se sopii ja palaan alakertaan. Jumppavideo on seitsemän minuutin kohdalla, onhan tätä jäljellä vielä reilu 24 minuuttia.

Noin minuutin kuluttua puhelimen näytöllä pyörivä video keskeytyy. Esikoinen soittaa.

Vastaan puhelimeen. Hän kyselee, muistinko ilmoittaa valmennustiimille mahdollisesti edellisenä päivänä murtuneesta varpaasta. Muistin. 

Kaksi minuuttia lisää steppausta laudalle. Ylhäältä kuuluu huuto.

Äiti missä sinä olet? Nennillä on vieä nääkä!

Hyvä äiti on sellainen, joka pitää ensin huolta itsestään! (eli voisin tietty huutaa, hei oota nassu hetki, äiti vetää jumppaa täällä, koita pärjäillä siellä ylhäällä keskenäsi, tai ota ite joku banaani, oothan sä kohta jo kolme).

Menen yläkertaan ja laitan lapselle aamun toisen leivän kananmunalla (huomaan myöhemmin hajusta, että edellinen tipahti aamun ralliajon aikana auton lattialle, yhtään ihme jos tyypillä oli vielä nälkä).

En tiedä, olenko neuroottinen, mutta en uskalla jättää lasta vielä syömään yksin.

Kun leipä on syöty, selvitän lapselle, että jos hän katsoisi Haun loppuun, äiti jumppaisi vielä hetken alakerrassa. Sopii. 

Palaan alas. Puhelin soi.  Lätäisen luurin korvaan, tämän ehtii myöhemminkin.

Portaista kuuluu askelia. Pienin tulee alakertaan.

Nennikin haluaa jumpata.

Tule tekemään vain temppuja tuohon puolapuulle.

Pikkutyyppi tulee astelemaan laudan päätyyn. Pienennän askellusta. Pienennän vähän lisää.

Kun meinaan astella tyypin varpaille luovutan.

Olen luvannut pienelle hellepäivän viettoa uimarannalla ennen päiväunia. Jos menisimme sinne pyörällä? Siinä saa edes vähän liikettä, vaikka ei se sama asia ole kuin hikijumppa. 

Kestää hetken taivutella, että pikkutyyppi suostuu olemaan kyytiläinen, eikä lähtemään liikkeelle omalla potkupyörällä. Toisaalta siinä olisi mahdollisuus todelliseen hikiliikuntaan, jos kävelisin loppumatkan rannalle ja takaisin lapsi, tämän pyörä sekä uimakmappeet sylissä. Hän usein lähtee innoissaan pyöräilemään, mutta into hyytyy yleensä viimeistään paluumatkalla.

Vaihdan treenivaatteet pois ja heitän lisäpyyhkeen perjantaina valmiiksi pakkaamaani rantakassiin.

Nyt enää avaimet, jotka eivät (tietenkään) ole siellä missä yleensä ovat. 

Muistan hämärästi, että jossain kohtaa mies mainitsi eilen jotain avaimista. 

Pengon yleisimmät piilopaikat. Vielä auton. Ei missään.

Soitan miehelle. Peli varmaan juuri menossa, ei vastaa. Laitan viestiä.

MISSÄ MUN AVAIMET?!???????

Pikkutyyppi on pukenut ylleen uikkarit, Ryhmä Hau -käsikellukkeet, uimarenkaan, aurinkolasit, lippiksen ja crocsit. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen hän alkaa hermostua. 

Mennään pyöileee!!!!!!

Noin sadannen huudon jälkeen, minun on pakko tuottaa pettymys (liikuntahetkeä yrittäneelle itselleni). Avaimia ei löydy. Selitän lapselle, että meidän on pakko mennä autolla, sillä äidillä ei ole pyörän avainta. 

Laitan huutavan lapsen turvavöihin ja lähden ajamaan rannalle. 

Mennään pyöväilee! Nenni haluaa mennä pyövällä! Ei autoa, ei autoa!

Ymmärrän häntä hyvin. Olemme edellisenä päivänä ajelleet kemuista toiseen ympäri pääkaupunkiseutua.

Rannalla lapsi rauhoittuu. Puhaltelemme saippuakulpia. Pikkutyyppi juoksee (hyvä, että joku juoksee) kastautumaan välillä veteen.

Mieheltä tulee viesti.

Sanoin sulle eilen siellä Urheilukadulla, että ne avaimet Jiillä (esikoisella) ja että antaa sulle ne sieltä käsilaukusta.

Mietin, että kirjoitan joskus vielä kirjan perustuen ruuhkavuosina lähetettyihin viesteihin eri kanavissa. Jos kirjoittamiselle löytyy joskus joku sopiva rako.

 

                                                                                              *****

Tarinan opetus. Älä koskaan heitä pikkulapsiaikaa elävälle, että liikunta on vain järjestelykysymys. Tai että jos jotain tahtoo sen voi saavuttaa.

Se toden totta onkin, mutta vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja täynnä hyvää tahtoa, joskus liikkumaan pääseminen tuntuu tai yksinkertaisesti on sula mahdottomuus. Se tuntuu unohtuvan varsinkin vanhemmilta, joiden lapset ovat jo vanhempia. 

Itsekin uskon siihen, että asiat ovat järjestelykysymyksiä, mutta aika usein juuri viikonloppuisin joudun nostamaan kädet ylös. Ei vain ehdi, vaikka kuinka olisi puolisokin kotona ja vaikka kuinka jakaisi vastuuta keskenään.

En liikkuisi varmaan koskaan, jos minulla ei olisi työtä, jossa voin edes kerran kaksi viikossa järjestää liikunahetken aamulle.

Kummipoikani äiti juuri valitteli, että omaa rakoa liikuntahetkelle ei lasten harrastusrumban keskellä ole. Jos työt alkavat joka päivä kello 7, niin pitäisikö minun lähteä viideltä lenkille?, hän mietti. 

Ymmärrän hänen tilannetta oikein hyvin (meidän lapset harrastavat suunnilleen yhtä paljon). Aika moni vanhempi kuitenkin lienee sitä mieltä, että ei tunnu oikealta sysätä itse haluamia ja hankkimia lapsia monta kertaa viikossa hoitoon, jotta pääsisi itse urheilemaan. 

Huomaan urheilemaan pääsemisen mahdottomuuden juuri viikonloppuisin, jolloin ajattelen, että kyllä tuossa päivässä löytyy joku sopiva rako ja usein järjestänkin päivän sen mukaan - kuten viime sunnuntaille. Kuitenkin olen joutunut huomaamaan, että mitä enemmän pelissä on perheenjäseniä, sitä enemmän on myös muuttujia.

Liikunta on minulle kuitenkin painonhallinan kannalta yksi tärkeimpiä tekijöitä. Jos liikun sopivasti, syön terveellisemmin. Olen muutenkin rauhallisempi ja vähemmän impulsiivinen, kaikin puolin kai siedettävämpi ihminen.

Siksi yritän välillä liikuntahetkeä aivan naurettaviinkin rakoihin. Onnistumisprosentti vaihteleva.

kuva yllä HCR -puolimaratonilta, jota ei yrittänyt keskeyttää kuin oma kuntoni(puute)

Kommentit (0)

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ

Kun laivalla kaksi 2,5-vuotiasta pääsee vauhtiin, mitä he tekevät?

Juoksevat pitkin laivan käytäviä.

Kun toinen on hiipumassa, toinen yllyttää ja taas mennään.

Pikkutyypit näyttävät muutaman askeleen edellä kikatellessa paljon isommilta kuin ovatkaan.

 

Risteilimme keväällä kuopukseni kanssa M/S Gabriellalla ystäväni ja tämän samanikäisen tyttären kanssa. Kuopukselle laivareissu oli ensimmäinen (ellei vatsassa tehtyä matkaa lasketa).

Ohjelma

Tsekkasimme satamasta lähtiessä Viking linen oman sovelluksen kautta lasten ohjelman ja teimme sen mukaan suunnitelman päivien ajaksi. 

Yhdeksi tukikohdaksemme reissun aikana muodostui leikkipaikka, jonne menimme ensimmäisenä iltana heti ruokailun jälkeen. Pallomeri liukumäkineen, peuhutyynyt, leikkikeittiö ja laivan puolesta ohjattu toiminta piti tytöt niin tiukasti klubilla, että välillä saimme lahjoa heitä sieltä monta kertaa pois. Ville Viikinki -tatuoinnit ja itse tyypin tapaaminen olivat pienille jänniä paikkoja.

 

2,5-vuotialla oli laivalla paljon muutakin hämmästeltävää. Oikeastaan lasten riemu ja ihmetys oli reissussa parasta. Heille jokainen pienikin yksityiskohta; pelikone, laivan disco tai Tax free oli elämys.

Minusta oli ihana antaa huomiota välillä vain kuopukselle, sillä kotona pyrin jakamaan huomion tasaisesti kaikkien kolmen kesken. Ja kun molemmilla reissaajilla - äidillä ja tyttärellä - oli kaveri mukana, niin saatiin risteilystä kunnon miniloma.

Ravintolat:

Arjen luksusta lomilla on se, ettei tarvitse kokata. Varasimme lähes kaikki ruokailut reissun ajaksi laivalta.

Ensimmäisenä iltana menimme perinteisesti laivan Buffettiin syömään, jossa lapset söivät omasta lasten pöydästä niin hyvin pääruokaa (pizzaa, ranskalaisia, kurkkuja ja nakkeja), että jälkiruuat jäivät kesken. Tässä kohtaa mietin, että onneksi meitä aikuisia oli kaksi. Toinen vahti tirppoja ja toinen haki ruokaa.

Aamiasbuffetissa ennen Tukholmaan saapumista vedimme mahat täyteen karjalanpiirakoita ja lettuja, joten selvisimme Tukholman keikasta pienillä välipaloilla.

Junibackenilla vietetyn päivän jälkeen oli vuorossa todellinen tulikoe, nimittäin No name -ravintolan maistelumenu kahden karkaamista suunnittelevan nassun kanssa. Olimme varautuneet koitokseen tyydyttävästi; lasten lehdillä, ladatuilla puhelinten akuilla. 

Menu alkoikin mukavasti, sillä lapsille oli listalla kivoja annosvaihtoehtoja. Kun tytöt söivät lohta ja perunaa, meille tarjoiltiin yhdeksän ruokalajin maistelumenun ensimmäiset kala-annokset.

Ravintolan annokset olivat freesejä, perusraaka-aineista tehtyjä annoksia, joissa ei oltu tingitty fine dinigista. Jokainen annos oli kuin pieni taideteos. Suosittelen tätä ravintolaa ehdottomasti aikuisseurassa tai isompien lasten kanssa matkustaville jomman kumman laivaillan ohjelmanumeroksi. 

Vaikka ravintolan henkilökunta kehitteli tytöille tekemistä, niin loppuvaiheessa ruokailua heidän touhu alkoi käydä viihdykkeistä huolimatta levottomaksi. Tällä kertaa mutsit joutuivat jättämään herkullisen jälkiruuan kesken, sillä halusimme taata ruokarauhan muille illallistajille.

 

Viimeisen aamun aamiaisen nautimme Food Gardenissa. Oli ihanaa aloittaa maanantai-aamu merellisissä maisemissa skumppalasin kera, vaikka arki puski jo päälle piippaavine puhelimineen.

Arvostin myös aamupalalla tarjottavia smoothieta, joka tuntui laivan herkuttelun jälkeen terveelliseltä vaihtelulta. Viimeiselle aamulle aamupalan tilaaminen venytti minilomaa aina laivan sataman saapumiseen saakka.

Suunnittelen kesälle vuorostaan risteilyä isompien lasten kanssa. Kesälomien aikana lapsille suunnattua risteilyohjelmaa on entistä enemmän. Uskoisin, että meidän tyypit saattaisivat innostua tuosta Itämerilaboratoriosta

Haluaisimme lisäksi päästä testaamaan uudistetun lasten buffetin menun, jonka menun on suunnitellut Victor Magdeburg Ruotsin juniorikokkimaajoukkueesta. Lasten buffetpöytään on katettu nyt enemmän myös terveellisempiä herkkuja mm. retikkakierteitä, kanankoipia paahtokastikkeella ja hunajapaahdettuja juureksia. 

Joko teillä siellä on kesälomasuunnitelmat selvillä?

Lisää kesän lapsille suunnatuista risteilyistä täällä.

Edellinen postaus: Rentoutumisen maksimointia Viking Gracella

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat