Kirjoitukset avainsanalla perhe

Kohta on vuosi siitä, kun sain aivoinfarktin

Vaikka palasin sen jälkeen suhteellisen pian työelämään ja lasten kautta normiarkeen, niin tottakai aloin sairausloman jälkeen tarkkailla oireitani ja väsymisiäni tarkemmin. 

Luin myös paljon lisää aiheesta sosiaalinen introverttiys. Olin toki tiedostanut jo aikaisemminkin tuon määritelmän osuvan meikäläisen suhteen nappiin. 

Sosiaalinen introvertti on puhelias ja viihtyy ihmisten seurassa, mutta kohtuudella. Kun mitta täyttyy, introvertti kaivautuu sohvan nurkkaan ja häviää omaan kuplaansa lataamaan akkujaan.

Yllä yksi luonnehdinta, jonka löysin sosiaalisesta introverttiydestä Hidasta elämää -sivustolta.

Eli minusta ihmisten ja läheisten ystävienkin kanssa on kiva viettää aikaa, mutta välillä on päästävä lataamaan akkuja. Tuo sosiaalinen introverttiys ei tietenkään aiheuta kenellekään infarkteja, mutta vaikuttaa eri tavalla väsymiseen ja jaksamiseen. Aloin miettiä arkea kohtauksen jälkeen tuon piirteen kautta tarkemmin.

Työelämässä asia on ratkennut kevytyrittäjänä osin itsestään. Työkeikkojen ja haastattelupäivien välillä viikkoon jää yleensä 1-2 kotikonttoripäivää, jolloin saan ennen lasten paluuta koulusta tehdä töitä omassa rauhassa. Infarktin jälkeen aloin rytmittää näitä koti- ja työpäiviä astetta fiksummin.

Kun lapset oli pienempiä, arjen aikatauluja oli vielä helpompi säädellä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Pienimmän vielä nukkuessa päiväunia oma hetki oli yleensä lauantai-iltapäivänä. Isommat saivat katsoa ohjelmiaan, ja minä yleensä nukuin tai luin. Sunnuntain päiväunien aikaan tein taas rästitöitä. 

Kun päiväunet jäivät ja lapset ovat kasvaneet, meillekin on tullut aika, jolloin vapaa-aikaa ei enää määritä pelkästään perheen omat aikataulut, vaan myös harrastukset ja kaverit. Ja se on mielestäni pelkästään hyvä asia. Että molempia on. 

Mutta toki kaipaan välillä omaa rauhaa, kun talo on täynnä porukkaa. Noin kerran viikossa kiellän vierailut. En pelkästään omien töiden tai jaksamisen takia, vaan ihan siksi, että saisin perheen edes kerran viikossa saman pöydän ääreen, rauhoittaa hetkiä tästä elämästä. 

Töiden tekeminen kotona (varsinkin viikonloppuisin) on nyt siis haastavampaa kuin ennen. Huomaan stressaantuvani ja olen äreämpi. Kesäkuussa, kirjaprojektin loppusuosuoralla, perhe lähti viikonlopuksi pakoon anoppilaan, mutta pidemmän päälle sellainen ei onnistuisi ja tuntuisi vähän kohtuuttomaltakin. 

Kun kesäloma päättyi, mietin, että on pakko keksiä joku ratkaisu sellaisiin työsumiin, joissa töitä on väkisin tehtävä enemmänkin viikonloppuna.

Siksi päädyin yöpymään hotellissa.*

Olen toki hippausreissujen jälkeen jäänyt miehen kanssa muutamia kertoja Helsinkiin hotelliin yöksi muutenkin. Mutta nuo ovat aina olleet jotain niin sanottuja erityistilanteita; synttäreitä, häitä tai muita, jolloin lapsille on sovittu myös hyvissä ajoin hoitaja.  

Mutta. Eikö oma jaksaminen voisi olla muutaman kerran vuodessa erikoistilanne? 

Olin yöpynyt aikaisemmilla niin sanotuilla erikoisvapailla mieheni kanssa Radisson Blu Plaza -hotellissa. 

Ensinnäkin siksi, että se on kätevien yhteyksien äärellä Helsingin juna-aseman vieressä ja oikeasti kävelymatkan päässä mihin tahansa paikkaan ydinkeskustassa. Toiseksi tykkään hotellin ilmapiiristä. 

Keskeisestä sijainnista huolimatta hotelli on sen verran syrjässä, että liikenteen melu ei sinne. Hotellissa on kuitenkin tietyllä tapaa historiallinen, mutta myös modernin kansainvälinen tunnelma. Kun kerran hotellissa yöpyy, niin silloin on kiva larpata olevansa ulkomailla. 

Jättisänky vaan mulle! Ja toki myös mun läppärille..
Jättisänky vaan mulle! Ja toki myös mun läppärille..

Oikeastaan tässä elämäntilanteessa toimivuus ja rauha ovat hotellin tärkeimpiä ominaisuuksia, vaikka ihan unituristina en Plazassa yöpynytkään (siis sellaisen tyyppinä, joka tulee nukkumaan hotelliin mahdollisimman hyvät unet).

Nyt olen ollut Plazassa yötä kolme kertaa* muun muassa Kultaisen Venla -gaalan ja Linnan juhlien jälkeisinä öinä. On ollut luksusta, kun on voinut rauhassa laittautua hotellihuoneessa, hoitaa kiireisimmät työt illan aikana ja jatkaa loput hommat aamupalalla.  

Plazan bisneshuoneeseen kuuluu myös loungen palvelut.

Lähtökohtaisesti lounge kuulostaa aina vähän arvoitukselta; niissä kun voi olla vastassa mitä tahansa suolapähkinöistä pöytiin tarjoiltuun kaviaariin. Plazan lounge yllättikin tasollaan; tarjolla oli tapaksia, kalaa, juustoja ja viiniä sekä paljon erilaisia jälkkäreitä. 

Lounge on myös hyvä etkoilupaikka ja sinne voi vetäytyä syömään myös aamiaisen. 

Minulla oli syksyn aikana yksi poikkeuksellisen raskas kansijuttu tehtävänä ja myös yksi hippaus sovittuna. Yhdistin ne yöpymällä Plazassa. Etkot loungessa, illallinen Plazassa ja sitten yöhön. 

Aamiainen on Plazassa muuten viikonloppuisin 12 saakka, joten sen äärellä on hyvä tehdä töitä tai rentoutua pidempäänkin - tai niiden pitkien unien jälkeen. Olen kaksi kertaa saanut myös myöhäisemmän uloskirjautumisen, joten on ollut kiva palata kotiin, kun työt on tehty ja loppu viikonloppu on niistä hommista vapaata.

Vaikka hotelliyöpyminen yleensä liittyy eritystilainteisiin tai työmatkoihin, ajattelen omaa hotelliyötä satsauksena jaksamiseeni. Hotelliyöpyminen on itse asiassa apu sosiaaliselle introvertille myös sosiaalisen arjen keskellä. Jos illan on ollut hälinässä ja jutellut itsensä puolikuolleeksi, niin on luksusta kirjoitella omassa rauhassa. Silloin jaksaa taas kotona odottavaa toisenlaista sosiaalista arkea. 

Muutaman kerran vuodessa työpöytä voi näyttää tältä.
Muutaman kerran vuodessa työpöytä voi näyttää tältä.

 Aion käyttää hotellimajoitusta myös jatkossa muutaman kerran vuodessa, kun perheen ja työn yhteensovittaminen alkaa näyttää jo kalenteria katsoessa alkavalta katastrofilta. Ja haluaisin tarjota samaa mahdollisuutta myös teille! 

Toimi näin: Seuraa Instagramissa Galawoman-tiliä ja kerro siellä ylläolevan hotellikuvan alla kenen kanssa haluaisit yöpyä Radisson Blu -hotellissa. Kilpailuun voit osallistua myös seuraamalla Facebookissa Sivuraiteilla -sivustoa ja kertoa hotellipostauksen alla kenen kanssa haluaisit oman hotelliyön jakaa. Voittaja saa yöpymisen ja aamiaisen kahdelle Double King -huoneessa valitsemassaan Radisson Blu -ketjun hotellissa Suomessa. Hotellista riippuen majoitukseen sisältyy asiakassaunan ja uima-altaan käyttö. Arvon ja julkaisen voittajan ystävänpäivänä, eli 14.2 perjantaina <3

Lisää tietoa Radisson Blu Plaza -hotellista täällä

*saatu

Kommentit (1)

PäiviS
1/1 | 

Ehdottomasti haluaisin yöpyä aviomiehen kanssa, edelleenkin 34 avioliittovuoden jälkeen. Yksityisyrittäjinä nuo yhteiset hotelliyöt ovat jääneet aika vähiin. Meille hotelliyö olisi luksusta ja lomaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjoitin joskus, kun suomalaisia tähtiämme on menehtynyt, että olen arkaillut kirjoittaa heistä muistoja. Se on tuntunut omaisten yksinoikeudelta ja jollain asteella kuoleman gloryhunttaamiselta.

Vielä absurdimpaa olisi alkaa muistella tyyppiä, jonka olet nähnyt kerran koriskentällä, joten jätän sen nyt kaiken kunnioituksen nimissä tekemättä. 

NBA-legenda Kobe Bryantin, 41, ja hänen 13-vuotiaan tyttärensä Giannan sekä seitsemän muun hengen vaatinut helikopterionnettomuus oli kuitenkin tragedia, joka vei kyllä meikäläisenkin yöunet. Varsinkin kun oma puoliso on tulossa sieltä suunnalta työmatkalta, eikä kone ole saanut lentolupaa huonon sään takia, niin yöllä omatkin ajatukset alkoivat kiertää vielä villimmin kehää.

Elämä kun on yhtä hauras ja sattuman varassa olit kansallissankari tai et. Joka tapauksessa Pohjois-Amerikka menetti heistä yhden merkittävimmän. 

Kobe Bryant oli niin suuri tähti, että hän edusti lähes kaikille urheilufanille jotakin. Minulle hän oli tyyppi, jonka ansiosta ymmärsin, miten suuri ja merkittävä laji koripallo on Pohjois-Amerikassa. Bryantin molemmat pelinumerot 8 ja 24 on jäädytetty Staples Centerin, Los Angeles Lakersin kotihallin, jossa eilen illalla oli Grammy-gaala. Koben merkityksellisyydestä amerikkalaisilla kertoo myös se, ettei ollut juuri puheenvuoroa, jossa häntä ei olisi mainittu. Gaalan juontanut Alicia Keys ja laulaja Lizzo omistivat heti alussa ohjelmanumeronsa koripallotähdelle.

Vuonna 2014 Kobe Bryantin pelinumerot 8 ja 24 eivät luonnollisesti olleet hallin katossa.
Vuonna 2014 Kobe Bryantin pelinumerot 8 ja 24 eivät luonnollisesti olleet hallin katossa.

Olen ollut kaksi kertaa katsomassa Staplesissa Lakersien kotipeliä. Jälkimmäisellä kerralla Koben, joka pelasi koko 20-vuotisen NBA-uransa Lakersissa, puuttumisen huomasi ja tunnelma hallissa oli vaisumpi. Kobe oli lopettanut edellisenä keväänä ja seura ei ollut saanut hankittua tilalle yhtä suurta johtotähteä. Tai Koben kaltaista seuraikonia tuskin pystyy paikkaamaan kukaan. Sittemmin Lakers osti LeBron Jamesin ja se nosti lippujen hinnat taivaisiin. Emme raskineet viime reissulla mennä katsomaan, onko hän saanut Lakers-hallin taas entisenlaiseen hurmokseen.

Meidän jannu sai Koben pelipaidan matkamuistoksi. Kuva otettu vuonna 2016 Walk of Famelta.
Meidän jannu sai Koben pelipaidan matkamuistoksi. Kuva otettu vuonna 2016 Walk of Famelta.

Minun heikkous ovat nämä Jenkkilän urheiluareenoiden fanikaupat. Kobyn numeroilla 8 ja 24 myytiin tuotteita vielä uran päättymisen jälkeen.
Minun heikkous ovat nämä Jenkkilän urheiluareenoiden fanikaupat. Kobyn numeroilla 8 ja 24 myytiin tuotteita vielä uran päättymisen jälkeen.

Jos mahdollista entistä traagisemman onnettomuudesta tekee se, että uran päättymisen jälkeen Kobe ja juuri ammattikoripalloilijan urasta haaveileva Gianna-tytär viettivät paljon aikaa yhdessä. Kobe ilmeisesti oli vahvasti mukana tyttärensä koripallojoukkueen valmentamisessa ja koripallopeliin he olivat matkalla myös sunnuntai-aamuna. Myös joukkueen päävalmentaja menehtyi turmassa.

Kobella ja Vanessa-vaimolla oli neljä tytärtä, joista vanhin on 17 ja nuorin syntyi viime kesänä. Kun uutiset eilen tulivat, pelkäsin ensin, että onko turmakopterissa ollut Kobe ja lapset? Jokaisen äidin painajainen menettää kaikki. 

Vaikka Kobe ei ollut mikään pyhimys, niin en pysty lukemaan kuivin silmin, miten kauniisti Kobe kirjoitti Instagramissaan tyttäristään ja vaimostaan. Ehkä tämän sinkoilevan ajatusvirtani pointti on, että jos maanantai tuntuu liian maanantailta niin kannattaa käydä lueskelemassa ja katsomassa perhekuvia Koben Instagramissa (kobebryant). Sen jälkeen tuntuu etuoikeuteltulta, että sai herätä rakkaittensa kanssa tähänkin viikkoon. 

Etuoikeutettua viikkoa siis meille kaikille!

Aikaisemmat;

R.I.P Hanna-Riikka Siitonen

Kommentit (0)

En voi uskoa, että mun viimeisimmästä blogipostauksesta (maaliskuussa) on melkein vuosi!

Alunperin minun piti palata bloggaamaan, kun saan Anne Kukkohovin elämäkerran valmiiksi. No elämä muistutti suunnittelija-luonnettani arvaamattomuudesta. Heti samaisena iltana, kun tuon edellisen blogipostauksen postasin, sain aivoinfarktin. Luonnollisesti jouduin sairaalaan ja vuosisuunnitelma meni uusiksi kuin jokavuotiset uuden vuoden lupaukset.

Kerron tästä infarktihommasta myöhemmin lisää. Tällä hetkellä vakuutustaistelu on vielä kesken, joten en uskalla avata asiaa julkisesti sen enempää.

Minä ja Iina Kuustonen vuonna 2015. Odotin kolmatta lastamme ja kädet hakeutuivat meghanmarklemaisesti vatsalle.
Minä ja Iina Kuustonen vuonna 2015. Odotin kolmatta lastamme ja kädet hakeutuivat meghanmarklemaisesti vatsalle.

Väliesittäytyminen

Mutta siis. Moi taas ja kiva, että luet tätä nyt! Koska vuosi on some-maailmassa pieni ikuisuus, päivitin myös blogin esittelytekstit. Se on aina yhtä vaikeaa, itsensä tiivistäminen kiinnostavasti muutamalle riville. Ehkä siksi myös vähän laveampi esittäytyminen voisi olla paikalla.

Olen aina määrittänyt itseni aika paljon sen kautta, mitä teen. Ehkä siksi, että olen onnekseni päässyt tekemään elämäni aikana työkseni aika paljon kivoja juttuja tai sitten minulla huono itsetuntoa, jota yritän paikata erinäisillä meriiteillä (en ole vieläkään keksinyt kumpi on enemmän totta).

Nuorempana ohjasin jumppia ja tanssin työkseni. Opiskelin valtsikassa, mutta en koskaan valmistunut, sillä aloitin toimittajan työt samana kesänä, kun täytin 23. Sittemmin olisin voinut elää edes hieman huoletonta opiskelija(nuoruutta), mutta en malttanut, kun unelmatyö tuntui tulevan todeksi. 

Käytännössä teen aika paljon samoja töitä kuin 13(!) vuotta sittenkin. Olen toimittanut freelancer-urani aikana Anna- ja Apu -lehtien seurapiiripalstoja. Viimeiset kolme vuotta olen toimittanut Me naiset -lehden Radalla-palstaa. Käytännössä suunnittelen ja säädän, mitkä ensi-illat, lanseeraukset ja muut julkkisvetoiset tapahtumat tulevat lehteen. Toimitan, eli menen siis itse kuvaajan kanssa valtaosalle keikoista, jonka jälkeen kirjoitan tapahtumasta juttuja verkkoon (usein heti keikan jälkeen kellon ajasta riippumatta) ja seuraavan viikon lehteen. Teen (tai siis oon aina tehnyt lisäksi) myös lisäksi eri lehtiin kansijuttuja ja kaupallisia advertionaaleja sekä nyt viimeisimpänä muutamalle julkulle avustavia managerin hommia. Bloggaamisen aloitin vuonna 2011.

Työnkuvani on muuttunut 13(!) toimittajavuoden aikana aika paljon. Uskon, että olen pysynyt hyvin työllistettynä siksi, että olen aika sinnikäs ja pyrin tekemään joka asiakkaalle itseni korvaamattomaksi.

Tämä korvaamaton-homma ei tietenkään pidä oikeasti paikkaansa. Kun jäin aivoinfarktin takia sairauslomalle, niin tietenkin sovituille jutuille löytyi hyvät tekijät. Mutta ehkä pyrkimys siihen, ettei sinua kovin mielellään korvattaisi, voisi olla ohjenuora, jota olen pyrkinyt noudattamaan. Eli olen aika joustava sekä reilu niin asiakkaille kuin haastateltaville - ja usein siihen vastataan samalla tavalla.

Eli jos vaikka meinaat kuolla, niin saat toipua siitä rauhassa, etkä menetä töitäsi ja asiakkaitasi. 

Levy-yhtiö Warnerin kevätjuhlat ovat joka vuosi harvoja kemuja, jonne menen hippaamaan ihan vapaalla.
Levy-yhtiö Warnerin kevätjuhlat ovat joka vuosi harvoja kemuja, jonne menen hippaamaan ihan vapaalla.

Mutta kuka mää siis oon?

Koska työni ovat aika epäsäännöllisiä, ne määrittäävät kokonaisvaltaisesti arkea. Toisaalta saan myös määritellä keskivertoa enemmän itse aikataulujani. Mutta tapahtumat ovat tiettyyn aikaan ja ne täytyy saada sopimaan omiin ja perheen aikatauluihin sopiviksi.

Kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti 25-vuotiaana, alkoi myös oppitieni mestarilliseksi aikatauluttajaksi. Tänä vuonna esikoinen täyttää kaksitoista, keskimmäinen ihan kohta kahdeksan ja kuopus viisi. Mies reissaa työn puolesta aika paljon ja pyöritän aika paljon kimppakyyti- ja lastenvahtijaoston vuoroja keskenäni.

Tunsin syksyllä syvää sisarellisuutta, kun Paula Vesala totesi minulle haastattelussa kutakuinkin näin, että häneltä ei jää koskaan mikään ennalta suunnittelematta tai tule arjessa yllätyksenä. Hän tietää tasan kuukauden päästä, missä hän on ja kenen kanssa hänen lapsi ja koira ovat silloin. Nyökyttelin hänen sanomisten tahdissa varmaan vähän turhankin innokkaasti! 

Kun siis mietin, kuka minä olen nyt 36-vuotiaana, niin voin sanoa, että olen suunnitelmallinen, työasioissa järjestelmällinen suorittaja. Sosiaalinen introvertti, joka haluaa olla muiden seurassa aina parhaimmillaan. Olen kai aika hauska, tai ainakin minusta on aina ollut kiva saada ihmiset nauramaan. Olen myös vähän epäsovinnainen ja tietyllä tapaa kokeilen aika usein rajojani. 

Tarvitsen usein paljon omaa tilaa ja sosiaalisuuden vastapainoksi on pakko päästä tänne oman työhuoneen suojiin. Mieluummin näen ystäviänikin, kun on siideriä ja kaikki maailman aika ja parhaimmillaan pilleet, kuin pikaisilla lounailla, joissa jutut jää kesken ja työt illaksi. Eli siis aivan liian harvoin.

Äitinä vaadin lapsia yrittämään parhaansa, mutta rakkaudella. Aika usein meillä suorittamisen vastapainoksi saatetaan katsoa lauantai-iltana monta tuntia putkeen Netlix-sarjoja, vaikka tietenkin vastaan neuvolan kyselylomakkeisiin aina, että meidän lapsilla on ruutuaika viikonloppuisin ihan maksimissaan kaksi tuntia. 

Ja täytyy todeta, että jollan tavalla tällaisten itsekorostus-listojen tekeminen hävettää. Egobuustailu tuntuu vieraalle ja usein tuntuu, että minäminä -somemaailmassa jokaisesta ihan normaalista arkielämään liittyvästä isosta tai pienestä asiasta tehdä dramaattinen selviytymistarina. Tässäkin asiassa koitan löytää tasapainoa ja tervettä itsetuntoa. Minulla ja minun tekemisillä on väliä, mutta ei tietenkään sen enempää tai toki vähempää kuin kenenkään muidenkaan. 

Paparazzi iski, kun haastattelin Saara Aaltoa vuonna 2013. Mua ahdisti oma olemus, muistan myös kun kauhistuin nähdessäni kuvan. Nyt en ymmärrä miksi.
Paparazzi iski, kun haastattelin Saara Aaltoa vuonna 2013. Mua ahdisti oma olemus, muistan myös kun kauhistuin nähdessäni kuvan. Nyt en ymmärrä miksi.

Mitä minä haluan 2020-luvulla?

Vuonna 2019 huomasin, että tunnen itseni ja sudenkuoppani aika hyvin. Muutaman kerran kävin myös juttelemassa ulkopuolisille ammattilaisille, mutta niissäkin usein kävi samoin kuin Vesalalle - jätin kesken. Aika, rahat ja kärsivällisyys loppuivat. 

Loppuvuodesta sähköposti muistutteli, että muisti on täynnä. Käytin yhden viikonlopun, kun tyhjensin vanhimpia, 5-8-vuoden takaisia maileja. Eniten yllätyin, kun avasin kuvaliitteitä. 

Näytölle avautui kuvia, jotka muistin nopeasti vain sulkeneen, koska ne olivat niiiiiiin hirveitä. Jopa niin, että olen ollut vähän järkyttynyt. Tuoltako minä oikeasti näytän? Olin mielestäni kuvissa joko lihava tai ruma tai väsyneen näköinen. Nyt katselin näitä ammattikuvaajan keikoilla räpsäisemiä kuvia täynnä ihmetystä. Olen ihan nätti ja ennemmin hoikka kuin lihava. Ja nuoren näköinen. 

Mutta. Kuinka paljon vähemmän hän tuolloin tiesikään.

Kirjoittamani artikkelit, jotka muistikuvissani olivat timanttisia, olivat aika naiiveja ja vähän korneja. 

Koska vuosikymmen vaihtui juuri, voisin kloussata siisi menneen vuosikymmenen siten, että olen oppinut tuntemaan itseni ja kai kehittynyt myös ammatillisesti.  Kasvanut kai ihan vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, mutta onneksi en ole kadottanut itseäni kokonaan äitiyteen.

Toinen kysymys, johon en oikein tohdi tai osaa vastata, on viime viikonloppuna ystäväni minulle asettama. Mitä minä haluan?

Haluaminen tuntuu, kuten myös egobuustailu, jotenkin kovin itsekkäälle. Se on liian paljon.

Tässä kohtaa elämää osaan esittää vain varovaisia toiveita. Olisi terveyttä ja elämää. Arki pysyisi toimivana ja lapsilla kaikki menisi suhteellisen hyvin. Ehkä voisin toivoa, että oppisin katsomaan itseäni peilistä yhtä rakastavasti kuin noista vanhoista kuvista (joista aikanaan eniten puistatusta aiheuttaneet keräsin tähän postaukseen). Ehkä kahdeksan vuoden kuluttua tai seuraavan vuosikymmenen vaihtuessa saatan kaivata tätä aikaa - ja jopa tätä peilikuvaa.

Ja nämä mun kirjoittamat jutut kuulostaa taas helvetin lapsellisilta.

 

kuvat;  Jaakko Jaskari

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (2)

Ei taida tulla maailma valmiiksi täksi jouluksikaan.

Näin totesi äsken yksi kollega oman kaaoksensa keskeltä, jossa yrittää hänkin saada kaiken työsälän valmiiksi perjantaina, jotta viikonloppuna ehtii sitten siivota ja paketoida lahjat.

En tiedä, kuinka utopistinen oma haaveeni on, että pääsisin aloittamaan perjantaina oman joululoman. Olen yrittänyt ahkeroida kotona varastoon; vapaina iltoina paketoida joululahjoja, ottaa esille jouluun kuuluvia astioita ja koristeita sekä suunnitella joulupäivien ruokalistoja. Siivooja on tulossa huomenna, se on meille todellista luksusta.

Tosiasia kun kuitenkin on se, että kodin pitäisi samalla jollain ilveellä pysyä siistinä, että joulukoristeiden kera koko huusholli ei näyttäisi vain normaalia pahemmalta sotkukasalta. Tuuli tuppaa myös koko ajan kaatamaan yläterassille valoineen pystytetyn kuusen kumoon. Ja työtkin olisi tehtävä.

Fiilistele siinä nyt sitten.

Tänä jouluna hurahdin minäkin ja hankin koko perheelle yhtenäiset joulupyjamat. Ainoa ongelma on, että jostain syystä mies ei ole varsinaisesti innostunut tonttu-unelmastaan!
Tänä jouluna hurahdin minäkin ja hankin koko perheelle yhtenäiset joulupyjamat. Ainoa ongelma on, että jostain syystä mies ei ole varsinaisesti innostunut tonttu-unelmastaan!

Joulu on minulle juhlista ehdottomasti rakkain, tärkein ja perinteineen niin pyhä, että en voisi ikinä kuvitella vaikka matkustavani silloin pois Suomesta. Jostain syystä ehdottomasti jouluna haluan kaiken olevan tiptop; työt on silloin hoidettu pyhien ajaksi, lautapelit ja lomalle säästetyt kirjat kerätty yhteen laatikkoon. Jääkaappi on täynnä ruokaa ja mielellään kaikki mahdollisimman pitkälle valmistettua. 

Että voisi keskittyä tärkeimpään. Olemiseen ja läsnäolemiseen.

Joulu on ainoa ajankohta, jolloin näitä voi oikein luvan kanssa harrastaa. Kiireettömyys ja rauha ovat liian usein illuusio, korkeintaan pieniä hetkiä, mutta milloinkaan muulloin en pyri niihin yhtä järjestelmällisesti kuin jouluna.

Välillä menee suorittamisen puolelle, välillä taas rauha ja kiitollisuus valtaa mielen, kun annan katseen vaeltaa iltakymmeneltä jouluvaloja hohtavassa talossa.

"Milloinkaan en pyri kiireettömyyteen niin järjestelmällisesti kuin jouluna"

Näin kävi joulukuisena tiistaina, kun palasin Suvi Teräsniskan Joulun henki -konsertista Tuusulan kirkosta.

Lähtö oli hätäinen, lapsen treeniaika oli vaihtunut ja lastenhoitaja hommattava. Mietin viimeiseen asti, että perunko koko jutun. Vihaan itse yli kaiken viimehetken ohareita, niin hain lopulta lapsen kesken treeneistä ja kurvasimme naapurikuntaan kirkolle.

Olin aikaisemmin nähnyt Suvin joulukonsertin pohjoisessa, Kolarissa, työjutun yhteydessä seitsemän vuotta sitten. 

Täällä etelässäkin porukkaa tuntui riittävän, sillä kirkko oli Tuusulassa loppuunmyyty. Kun vihdoin saimme autopaikan, juoksimme esikoisen kanssa kirkolle ja löysimme viimeiset paikat aivan kirkon yläparvelta. 

Heti ensimmäiset tahdit ja Suvin läpitunkevan kaunis ääni toivat rauhan toivat rauhan.  Istuin, kuuntelin ja pidin käytännössä koko konsertin silmiä kiinni, sillä ensitahdeilla aukesivat myös kyynelhanat. Olimme jossain joulun olennaisen ja perinteisen alkulähteillä.

Suvi lauloi paljon perinteisiä joulukappaleita, mutta myös tunnetuimpia joulukipaleita omasta tuotannosta,

Kun konsertti oli ohi, meillä ei ollut tyttären kanssa enää kiire. Kävelimme kaikessa rauhassa hautausmaan poikki, luimme hautakivien tekstejä, jutustelimme. Vaikka jouluun oli aikaa, mielen valtasi lämmin tunne.

Kotona peittelin lapset ja sytytin kaksi kynttilää. Konsertin ja ehkä kirkonkin harras tunnelma viipyili vielä ytimessä seuraavaan päivään. En oikein keksi parempaa laskeutumista jouluun kuin jouluisen konsertin.

Viime lauantaiksi kutsuin lasten kummeja kylään. Pidimme myös meidän naapureiden perinteiset pikkujoulut meillä lasten kera ja yksi ystäväni tuli samalla pitkästä aikaa lapsensa kanssa yökylään. 

Niin monet isohkot kestit järjästenään päätin pitää menun niin simppelinä kuin mahdollista; iso kasa lihapullia, kasviksia, Vapun leivontakirjasta voitaikinaan tehtyjä piiraita sekä pieniä lohi-tuorejuusto -coktailpaloja. Jälkkäriksi itsenäisyyspäivänä leivottuja pipareita, aurajuustoa, karkkeja ja glögiä. Lapsille varasin pari leffaa, jos meno äitiysi vallan överiksi.

Simppelistä meiningistä huolimatta kiire tuli! Vartti ennen vieraiden saapumista pilkoin lohta lämpörullat päässä ja karjuin lapsille, että onhan kaikilla varmasti joulusukat jalassa.

Huulikiilto jäi sillekin päivälle ja illalle laittamatta, mutta olipa lystiä istua päivää ja iltaa näin syyskauden päätteeksi. Lapsillakin oli kerrankin kaikki maailman aika leikeille.

Joulu tuleekin aina, mutta on helpottavaa ymmärtää, että joulutunnelmaan voi päästä ihan yksin kynttilänvaloa ihmetellen ja hieman riehakkaassa kyläilytunnelmassa, jota rytmittää kymmenien lasten juoksuaskeleet, kaatuneet pillimehut ja piparin murut.  

Isojen juhlien emäntä, omiin oloihin vetäytyvä introvertti. Jouluhössötyksessä nämä molemmat puolet korostuvat ainakin meikäläisessä. Ja perheen kasvaessa olen (joutunut) oppinut antamaan myöten täydellisen joulun illuusiolle.

En kiellä, ettenkö vieläkin fiilistelisi sisutuslehtien täydellisiä jouluasetelmia tai Sara Siepin joulutuskuvia Instagramissa, mutta realisti minussa tietää, että juuri nyt käytännöllinen on parempi. 

Ja Siepin sangria-jouluboolia valmistimme silti! Ja sopivasti rajattuna kokonaisuus (kuva ylimpänä) näyttää täydellisen jouluiselta. Tai riippuu tietysti katsojasta. Minusta tämä elämänmakuinenkin on hyvä.

 

PSST. Booli oli muuten hyvää.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat

Instagram