Kirjoitukset avainsanalla perhe

Ei taida tulla maailma valmiiksi täksi jouluksikaan.

Näin totesi äsken yksi kollega oman kaaoksensa keskeltä, jossa yrittää hänkin saada kaiken työsälän valmiiksi perjantaina, jotta viikonloppuna ehtii sitten siivota ja paketoida lahjat.

En tiedä, kuinka utopistinen oma haaveeni on, että pääsisin aloittamaan perjantaina oman joululoman. Olen yrittänyt ahkeroida kotona varastoon; vapaina iltoina paketoida joululahjoja, ottaa esille jouluun kuuluvia astioita ja koristeita sekä suunnitella joulupäivien ruokalistoja. Siivooja on tulossa huomenna, se on meille todellista luksusta.

Tosiasia kun kuitenkin on se, että kodin pitäisi samalla jollain ilveellä pysyä siistinä, että joulukoristeiden kera koko huusholli ei näyttäisi vain normaalia pahemmalta sotkukasalta. Tuuli tuppaa myös koko ajan kaatamaan yläterassille valoineen pystytetyn kuusen kumoon. Ja työtkin olisi tehtävä.

Fiilistele siinä nyt sitten.

Tänä jouluna hurahdin minäkin ja hankin koko perheelle yhtenäiset joulupyjamat. Ainoa ongelma on, että jostain syystä mies ei ole varsinaisesti innostunut tonttu-unelmastaan!
Tänä jouluna hurahdin minäkin ja hankin koko perheelle yhtenäiset joulupyjamat. Ainoa ongelma on, että jostain syystä mies ei ole varsinaisesti innostunut tonttu-unelmastaan!

Joulu on minulle juhlista ehdottomasti rakkain, tärkein ja perinteineen niin pyhä, että en voisi ikinä kuvitella vaikka matkustavani silloin pois Suomesta. Jostain syystä ehdottomasti jouluna haluan kaiken olevan tiptop; työt on silloin hoidettu pyhien ajaksi, lautapelit ja lomalle säästetyt kirjat kerätty yhteen laatikkoon. Jääkaappi on täynnä ruokaa ja mielellään kaikki mahdollisimman pitkälle valmistettua. 

Että voisi keskittyä tärkeimpään. Olemiseen ja läsnäolemiseen.

Joulu on ainoa ajankohta, jolloin näitä voi oikein luvan kanssa harrastaa. Kiireettömyys ja rauha ovat liian usein illuusio, korkeintaan pieniä hetkiä, mutta milloinkaan muulloin en pyri niihin yhtä järjestelmällisesti kuin jouluna.

Välillä menee suorittamisen puolelle, välillä taas rauha ja kiitollisuus valtaa mielen, kun annan katseen vaeltaa iltakymmeneltä jouluvaloja hohtavassa talossa.

"Milloinkaan en pyri kiireettömyyteen niin järjestelmällisesti kuin jouluna"

Näin kävi joulukuisena tiistaina, kun palasin Suvi Teräsniskan Joulun henki -konsertista Tuusulan kirkosta.

Lähtö oli hätäinen, lapsen treeniaika oli vaihtunut ja lastenhoitaja hommattava. Mietin viimeiseen asti, että perunko koko jutun. Vihaan itse yli kaiken viimehetken ohareita, niin hain lopulta lapsen kesken treeneistä ja kurvasimme naapurikuntaan kirkolle.

Olin aikaisemmin nähnyt Suvin joulukonsertin pohjoisessa, Kolarissa, työjutun yhteydessä seitsemän vuotta sitten. 

Täällä etelässäkin porukkaa tuntui riittävän, sillä kirkko oli Tuusulassa loppuunmyyty. Kun vihdoin saimme autopaikan, juoksimme esikoisen kanssa kirkolle ja löysimme viimeiset paikat aivan kirkon yläparvelta. 

Heti ensimmäiset tahdit ja Suvin läpitunkevan kaunis ääni toivat rauhan toivat rauhan.  Istuin, kuuntelin ja pidin käytännössä koko konsertin silmiä kiinni, sillä ensitahdeilla aukesivat myös kyynelhanat. Olimme jossain joulun olennaisen ja perinteisen alkulähteillä.

Suvi lauloi paljon perinteisiä joulukappaleita, mutta myös tunnetuimpia joulukipaleita omasta tuotannosta,

Kun konsertti oli ohi, meillä ei ollut tyttären kanssa enää kiire. Kävelimme kaikessa rauhassa hautausmaan poikki, luimme hautakivien tekstejä, jutustelimme. Vaikka jouluun oli aikaa, mielen valtasi lämmin tunne.

Kotona peittelin lapset ja sytytin kaksi kynttilää. Konsertin ja ehkä kirkonkin harras tunnelma viipyili vielä ytimessä seuraavaan päivään. En oikein keksi parempaa laskeutumista jouluun kuin jouluisen konsertin.

Viime lauantaiksi kutsuin lasten kummeja kylään. Pidimme myös meidän naapureiden perinteiset pikkujoulut meillä lasten kera ja yksi ystäväni tuli samalla pitkästä aikaa lapsensa kanssa yökylään. 

Niin monet isohkot kestit järjästenään päätin pitää menun niin simppelinä kuin mahdollista; iso kasa lihapullia, kasviksia, Vapun leivontakirjasta voitaikinaan tehtyjä piiraita sekä pieniä lohi-tuorejuusto -coktailpaloja. Jälkkäriksi itsenäisyyspäivänä leivottuja pipareita, aurajuustoa, karkkeja ja glögiä. Lapsille varasin pari leffaa, jos meno äitiysi vallan överiksi.

Simppelistä meiningistä huolimatta kiire tuli! Vartti ennen vieraiden saapumista pilkoin lohta lämpörullat päässä ja karjuin lapsille, että onhan kaikilla varmasti joulusukat jalassa.

Huulikiilto jäi sillekin päivälle ja illalle laittamatta, mutta olipa lystiä istua päivää ja iltaa näin syyskauden päätteeksi. Lapsillakin oli kerrankin kaikki maailman aika leikeille.

Joulu tuleekin aina, mutta on helpottavaa ymmärtää, että joulutunnelmaan voi päästä ihan yksin kynttilänvaloa ihmetellen ja hieman riehakkaassa kyläilytunnelmassa, jota rytmittää kymmenien lasten juoksuaskeleet, kaatuneet pillimehut ja piparin murut.  

Isojen juhlien emäntä, omiin oloihin vetäytyvä introvertti. Jouluhössötyksessä nämä molemmat puolet korostuvat ainakin meikäläisessä. Ja perheen kasvaessa olen (joutunut) oppinut antamaan myöten täydellisen joulun illuusiolle.

En kiellä, ettenkö vieläkin fiilistelisi sisutuslehtien täydellisiä jouluasetelmia tai Sara Siepin joulutuskuvia Instagramissa, mutta realisti minussa tietää, että juuri nyt käytännöllinen on parempi. 

Ja Siepin sangria-jouluboolia valmistimme silti! Ja sopivasti rajattuna kokonaisuus (kuva ylimpänä) näyttää täydellisen jouluiselta. Tai riippuu tietysti katsojasta. Minusta tämä elämänmakuinenkin on hyvä.

 

PSST. Booli oli muuten hyvää.

 

Kommentit (0)

Marraskuu on meidän perheessä yksi vuoden kiireisimmistä kuukausista.

Tyttären kaikki voimistelukilpailut ajoittuvat syyskauden osalta tuolle kuukaudelle ja niitä on joka viikonloppua 1-2 kappaletta eri puolilla eteläistä Suomea. Samaan aikaan lätkäkausi on kuumimmillaan. Ja olipa keskimmäisellä lisäksi kahtena viikonloppuna kaksi fudisturnausta. Keskimäärin jokainen marraskuun viikonloppupäivä sisälsi 2-3 tapahtumaa; harjoitusta, turnausta, kilpailua tai kaverin/kummilapsen synttäreitä, jossa olisi olla paikalla.

Miksi olemme päättäneet panostaa aikaamme lasten harrastuksiin on oma postauksen aihe, joka on tulossa myöhemmin, mutta sanon jo nyt, että viikonloppukiireestä huolimatta, minusta on turvallisempaa, että lapset saavat kuin eivät saisi toteuttaa intohimojaan.

Marraskuu on meillä yleisesti kuukausi, jolloin reissutyötä tekevä mieheni on poissa.

Se tarkoittaa, että elämämme näyttää välillä live-komedialta, kun juoksen läppäri toisessa ja lapsi toisessa kainalossa lätkäkassien, buffetiin myyntiin menevien limujen (mokkapalatalkoisiin en ole ryhtynyt) jäähallin pihalta autoon, ja siitä kisapaikalle viimeistelemään nutturoita hyppien yli käytävillä lämmittelevien voimistelijoiden. Tietenkin kolmevuotias perässä, joka huutaa ja osoittelee jumppatyttöjen pukuja. "Kato äiti, vau!" 

Vuosien myötä olen viisastunut ja yrittänyt rauhoittaa omaa kalenteria sen minkä yrittäjänä vain raskin miehen poissaolon ajaksi. Yritän saada työläimmät jutut valmiiksi ennen miehen lähtemistä. Yritän jättää kalenteriin vähän enemmän väljyyttä, jos joku sattuu sairastumaan. Viime vuoden marraskuu oli katastrofi, jolloin pelkäsin oikeasti, että voimani eivät riitä.

Olen perheen projektijohtaja ja aikatauluttaja, jonka käsien läpi kulkevat kimppakyytirinkien, eri harrasteryhmien whatsapp-ketjut, Wilma-viestit, lastenhoitajien aikataulut ja kavereiden synttärikutsut sekä viikon kauppalistat. Merkitsen kaikki huolellisesti kalenteriin ja yritän omien iltatöiden osuessa kohdalle sumplia lastenhoitajan ja kyydit treeneihin viikkoja aikaisemmin.

Aina kaikki on lopulta järjestynyt, mutta joskus sunnuntai-iltaisin minäkin huokaisen syvään, kun kaikki alkaa taas alusta. Mitään marttyyrin viittaa en silti halua. Tämä oli elämä, jonka halusin ja onnekseni myös sain.

Marraskuu on pitkälti selviämistä, senkin olen hyväksynyt.

Kuitenkin joskus somefeedejä selatessa en voi olla huomaamatta eronneiden kavereideni postauksia. Joka toinen viikonloppu he elävät aivan kuin minäkin ja halailevat mitali kaulassa poseeravan lapsen kanssa jäähallien käytävillä tai hengaavat leikkipuistossa. Joka toinen viikonloppu he ovat teatterissa, viinillä, messuilla tai reippailemassa ystävien kanssa, tai voimaantumassa keskenään (Ja heti disclaimerina, että en tarkoita tällä totaaliyksinhuoltajia, vaan yhteishuoltajuuteen päätyneitä yksinhuoltajia, joilla usein tuntuu olevan tasaisesti kaikkea).

Yhteishuoltajan viikko-viikko kuulostaa juoksuaikana taivaalliselta. On ne lapset, mutta myös oma vapaus. 

Ymmärrän hyvin, miksi tässä elämäntilanteessa ihmiset päätyvät eroamaan. Tajuan hyvin myös sen, että en halua kuitenkaan erota miehestäni. Meillä on paljon muutakin yhteistä hyvää kuin lapset.

Puolen tunnin junamatka on paras siirtymäriitti kotiarjesta työmaailmaan. Kehittelen kysymyksiä ja hengittelen.
Puolen tunnin junamatka on paras siirtymäriitti kotiarjesta työmaailmaan. Kehittelen kysymyksiä ja hengittelen.

Tilanne realisoituu tiistain vastaisena yönä.

Olen lauantaina saanut lapset hoitoon isovanhemmille Tampereelle tyttären kisan jälkeen ja ajan nelikymppisiä ja TTK-finaalia varten kotiin. Hässäkkää on sen verran, että havahdun vasta maanantai-iltana, että en ole kuullut miehestäni mitään lauantain jälkeen. Se ei ole tavatonta. Emme viestaile tai skypetä joka päivä. Hän yrittää selvitä siellä, minä kotona.

Nyt hän on ollut kuukauden työmatkalla Brasiliassa. Viimeisessä viestissään hän kertoo, että puhelimet ja luottokortit pöllitty ja pyörii turistina Rio de Janeirossa.

Puhelin ei siis luonnollisesti hälytä. Whatsapissa hän on viimeksi ollut lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Lähetän viestin Facebookiin, yleensä työkoneella mies tsekkaa välillä kuitenkin viestit. Ei vastausta.

Viesti mailiin. Ja taas miljoona whatsapp-viestiä.

Vilkuilen puhelinta yöllä vähän väliä. Ajatukset kiertävät kehää. Mies on varmasti murhattuna jossakin toisella puolella maailmaa, enkä voi tehdä mitään. Elämäni rakkaus, lasteni isä. Lapset musertuvat, miten ikinä selviämme tästä? Loppuelämäni minun on oltava vahva, äiti ja isä. Oksettaa. Nousen ylös ja yritän hengittää syvään.

Rikkonaisten yöunien jälkeen laitan viestiä appiukolle. Onko hän kuullut mitään?

Päätän, että odotan puolille päivin ennen kuin alan soitella miehen työpaikalle. Pakotan itseni tekemään töitä.

On tiistai ja hänen pitäisi tulla kotiin torstai-iltana. Olo on levoton. Aikaero Brasiliaan on neljä tuntia, kahdeksalta jonkun pitäisi olla siellä jo hereillä. Kenen kanssa mies työskentelikään?

Kun en voi keskittyä, alan siivota. Pyykkikasan keskellä saan vapauttavan viestin.

Joo kunnossa ollaan.

Siis missä oot?!!!!!

Lontoossa. Piti yllättää teidät.

Tyydyn toteamaan, että juuri nyt tässä elämäntilanteessa, yllätykset ovat viimeinen asia, joita kaipaan. Korttitalo on muutenkin koko ajan tuulessa.

Taksi kaartaa illalla pihaan, kun olen lähtemässä töihin ja lapsenvahti jo sisällä. Auton ikkunasta vaihdamme miehen kanssa vain nopean pusun.

Olen niin helpottunut, että melkein itkettää. Työkeikalta ei ole tulipalokiire kotiin. Kotona sohvalla on taas viisi paria varpaita. Kun lapset ovat nukkumassa, nyyhkytän miehen olkapäätä vasten, että olin kuolla pelosta. Mies saa minut lopulta nauramaan. Hanskat ovat tippuneet, kuorma taas puolitettu. 

Tässä on hyvä.

Mutta ihan hyvä oli lopulta myös marraskuu.

Kyynelsilmin näin, kun lapset ylittivät itsensä, mutta ottivat vastaan vuoroin gloriaa, vuoroin tappioita. Oli yhteisiä Putous-hetkiä saunan jälkeen sohvalla. Oli myös väsymystä, kiukkua ja liian nopeita lähtöjä. Mutta oli myös ensimmäinen marraskuu, kun kukaan ei sairastunut.

Oli täyttä elämää.

Mutta kyllä tämä joulukuukin kelpaa. Tänä viikonloppuna meidän jengi vihdoin vain relaa ja jouluttaa!  Ihanaa viikonloppua!

Kommentit (18)

Vierailija

Älä nyt viitti. Yksinhuoltaja ei todellakaan bailaa kaikkia lapsivapaita viikonloppuja ja tukiverkostokin voi olla olematon. Sinä olet saanut kaiken ja silti mikään ei riitä. Se että tulee petetyksi ja jätetyksi ei ole mitenkään tavoittelemisen arvoista.

Vierailija

Samaa mieltä ja jokainen ero syineen on omanlaisensa. Yhteishuoltajuudessakin on monta muutakin puolta kuin ns. runsas oma aika. Vastuu on omilla hartioilla aina. Ei kannata kadehtia ennen kuin on kokeillut elämistä toisen saappaissa...

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ja varmasti ikävä myös lapsia ns.omilla viikoilla. Enkä tiedä osasinko edes olla sitten stressaamatta, kun lapset ovat poissa. Onneksi nämä vain hypoteettisia pohdintoja vielä meillä.

Me

Hei kaikki Ruuhka-ajan porukat!  Nyt olisi meillä (70, 75 v.) aikaa pilettää mutta mutta ei tee mieli enää;) Aika kuluu todella nopeaan, nauttikaa lapsistanne ja toisistanne NYT !

Tuon kaiken kiireen kokeneena on ihanaa, että jaksoimme pitää yhtä perheenä kaikesta kiireestä yms. huolimatta. Yhdessä on ihanaa vanheta !

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ihana viesti, kiitos Anja <3 Tällaisia tarinoita pitäisi ehdottomasti kuulla enemmän. Itse viihdyn erinomiasesti puolisoni kanssa, mutta aika toki siihen on hyvin rajallista. Tai se niin sanottu laatuaika;)

Aina yksin

Pitäisikö hieman tarkentaa mikä on yksinhuoltaja..milloin kyse yhteishuoltajuudesta. Suuri osa tuntemistani yksinhuoltajista on jaksamisen äärirajoilla. Mua oksettaa "yksinhuoltajat" jotka eivät sitä oikeasti olekaan...käyttävät sitä termiä silloin kun siitä on hyötyä.

Vierailija

Siis näinhän se menee, että naisten sankaritarinoissa yhteishuoltaja muuttuu aina yksinhuoltajaksi.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ja totta viittaan tällä "kateus-kortilla" tässä tosiaan niihin, joilla joka toinen viikonloppu/viikko omaa aikaa.

neito

Sen mitä rivien välistä on voinut lukea, sekä sen mitä itse tiedän (hyvinkoulutettujen) reissuhommista, niin ne ovat hyvä palkkaisia hommia. Vievät asianomaiselta paljon aikaa, ja reissuhommilla on vaikutuksia myös perheeseen ja siksi korvaukset näistä hommista on yleensä hyvät. Sikäli siis en vertaisi tilannetta yksihuoltajaan tai yhteishuoltajuuteen. Vaikka toki sillä aikaa, kun miehesi on reissussa, niin sinä toki hoidat kaikki kotiasiat lasten kanssa keskenäsi, mutta sinulla ja miehelläsi on jotain enemmän mitä yksinhuoltajilla tai yhteishuoltajilla, nimittäin rahaa ja ilmeisesti myös lähipiirissä avuliaita ihmisiä ja teillä on myös kahden ihmisen palkkakäytössä. Rahalla saa kuitenkin esim. ostettua siivouspalvelua, tilata ruuat kotiin kaupasta ts. muita arkea/kiirettä helpottavia asioita, kun on puutetta ajasta.

Moneen asiaan voi omassa elämässään vaikuttaa ja sitä kuinka kiireistä oma arki on, niin täysin vapaa valintaista. Jos tykkää harrastaa ja lapsetkin tykkää, niin hyvä niin, mutta se myös vie aikaa. Kaikkea ei voi elämässään saada, ja siksi täytyy pyrkiä tekemään sellaisia valintoja joiden kanssa on koko perheellä hyvä olla. Mulla on lapset aika samanikäisiä kuin sulla, mutta ollaan tehty ihan toisen tyyppisiä valintoja ja meillä arki aika leppoista. Kumpikin vanhemmista kokopäivä töissä asiantuntija työssä, jossa palkka aavistus keskiverron yläpuolella. Vapaa-aika kuluu leppoisaan tahtiin muutamalla harrastuksella yhteensä koko perheellä, ja aikaa jää myös yhteiseen touhuamiseen, josta tykkäämme. Meillä ainakin lapsista näkyy negatiivisesti, jos emme ole viettäneet perheen yhteistä aikaa viikottain.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Tämä on hyvä pointti ja mietin itsekin sen esille tuomista, kun kirjoitin. Työskentelen itse yrittäjänä, mikä lisää joustoa, mutta toki myös tarkoittaa sitä, että esim sairauslomia ei oikein kannata/voi pitää. Se lisää toki arkeen myös paineita, silloin kun puoliso on poissa ja kaikki isovanhemmat asuvat muilla paikkakunnilla. Mutta tosiaan olemme viimeisen vuoden ajan palkanneet silloin tällöin minun iltatöiden ajaksi lastenvahtia, ja siitä on ollut iso apu perheelle. Isovnahemmat pystyvät toki auttamaan silloin tällöin viikonloppuisin, mutta ei työelämässä olevia voi vaatia jatkuvasti lapsenvahdiksi, vaikka he mielellään auttavatkin. Harmillisesti välimatkat ovat vain pitkiä, joten kuljetus on oma projektinsa, jonka vuoksi sinnittelen aika paljon keskenäni.

Perheitä ja lapsia on tosiaan erilaisia. Meillä lapset nauttivat harrastuksista, mutta toki meidän vanhempien tehtävä on katsoa, ettei kuormitus käy liian suureksi. Onneksi koulun loma-ajat ovat aika pitkiä ja silloin harrastukset ovat myös tauolla. Noihin ajoille pyritään myös saamaan katkolle miehen reissutyöt.

Vierailija

Tulin Karoliinan blogin kautta lukemaan ekaa kertaa blogiasi. Sulla on yksinhuoltajuuden ja yhteishuoltajuuden käsitteet sekaisin, tai ainakin se ettei niillä ole mitään tekemistä sen kanssa miten paljon lapset ovat kenenkin elämänsä aikuisen kanssa. Teillä kuulostaa olevan sellainen elämä ettei kahden lapsen kanssa yksin asuva äiti saa tästä mitään irti itselleen, joulupuukeräyksessä teillä on varaa antaa hyväntekeväisyyteen enemmän kuin minun lapseni saavat yhteensä :) Kuitenkin silmiä avaava kurkistus toiseen todellisuuteen tämä. Hyvä kun joku avoimesti kampanjoi tärkeiden asioiden puolesta ja käyttää niihin avoimesti rahaa. Toivon että muutkin kykenevät tekevät samoin.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Tosiaan olisi pitänyt vielä selkeämmin todeta jutussa, että viittasin yksinhuoltajiin, joilla lapset joka toinen viikonloppu poissa (ymmärsin, että näissäkin tapauksissa on määritelty joskus yksinhuoltajan käsite, vaikka toinen kumppani osallistuu lasten hoitoon) ja sitten ihan yhteishuoltajiin. Omassa lähipiirissä eroissa lapset ovat molemmilla vanhemmillaan, mutta tiedän toki, että aina ei ole näin. Onneksi materia ei itsessään tuo pelkästään joulua. Itse työskentelen yrittäjänä ja olen aina antanut jouluisin hyväntekeväisyyteen, jos on ollut varaa. Nyt ensimmäistä kertaa tosin kirjoitin siitä - tämmösenä hyvän mielen joulutempauksena. 

Sisukka

Sulla on ihan hyviä juttuja, mutta en ymmärrä näitä kuvia. Huulet töröttäenkö mietit näitä juttuja yksiksesi? Siis ei millään pahalla, mutta alkoi naurattaa. :D Ymmärrän kyllä kuormituksesi ja ajatuksesi hyvin. Hyvin sä vedät ja hyvää joulua teidän perheelle!

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Hih, kuvat nappasi kaverini, kun kerrankin oli joku kuvausapuna. Juna on mulle aika usein semmonen hengähdyspaikka kodin ja työn välillä, siksi tärkeä :) Jouluja myös sinne - huulet törröllään tai ilman :D

En voi uskoa, että minulla on tänään kymmenenvuotias lapsi!

Tuntuukohan yhtä epätodelliselta, kun lapsi pääsee ripille tai ylioppilaaksi? 

Lähdin synnyttämään synttärisankaria kymmenen vuotta ja yksi päivää sitten aamulla. Raskaus oli kaksi viikkoa yliajalla. Astelin käynnistykseen Kätilöopistolle rennosti treenilaukku olalla. Luottavaisin mielin, edes aavistamatta millaista kipua tulisin seuraavan kuudentoista tunnin aikana kohtaamaan.

Mutta samalla syntyi vielä suurempi rakkaus. 

Kymmenen vuotta sitten tänä aamuna en ollut nukkunut hetkeäkään.

Yö oli ehti vaihtua aamuksi, kun ihmettelin peikkotukkaista tytärtä. Kuudelta lähettelin hormonihöyryissäni jo tekstareita, hän on täällä!

Rakkaus toi mukanaan niin suuren menettämisen pelon, että en viikkoihin uskaltanut ajaa autolla. Ajatuskin siitä, että olisin lähtenyt vauva kyydissä liikenteen sekaan, tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Olin kaveripiirien nuorin, juuri 25 vuotta täyttänyt, kun sain esikoiseni. Kun meille kävi tämä teiniraskaus, silloisessa työpaikassani vitsailtiin.

Minua raskaus ei ahdistanut, päinvastoin. Se toi kaikkeen järkeä.

Suoraan sanottuna, en tiedä missä olisin ilman esikoistani. Ennen häntä tein kymmeniä eri projekteja, osaamatta päättää, mihin keskittyisin isona. Olin elänyt toisaalta impulsiivisesti, toisaalta stressaten. Minun kohdallani lapsi pakotti priorisoimaan ja löytämään merkityksellisimmät asiat.

Tuntuu oudolta ja ihanalta, että tänään hän on kymmenen.

Oudolta siksi, että ihan pelottaa, miten vuosikymmen on voinut todella mennä näin nopeasti. Ja myös siksi, että hyvin suurella todennäköisyydellä tyttö asuu meidän kanssa vähemmän aikaa, mitä hän on tähän asti asunut.

Ihanaa siksi, että uskallan varovaisesti todeta hänestä tulleen reilu, hauska ja oikeudenmukainen tyyppi. Ja on luonnollista, että elämä menee eteenpäin.

Eilen juhlistimme syntymäpäivää vähän ennakkoon ja kävimme katsomassa kahdestaan Mamma Mia!- Here we go again  -elokuvan. Etappi oli sinälläänkin merkittävä, että elokuva oli ensimmäinen niin sanotusti aikuisten elokuva, jonka molemmat jaksoimme katsoa.

Leffa selkeytti Donnan (nuorena Donnana maaginen Lily James) nuoruutta, ja sitä miten hän päätyi synnyttämään kreikkalaisella pikkusaarella tyttärensä Sophien (Amanda Seyfried) ja perustamaan sinne majatalon. Ja vaikka kyseessä oli taas ABBA:n kappalein rytmitetty fiktiivinen teos, niin kyynelhanani aukesivat isosti.

Miksi kaikki itkevät täällä?

Tätä tyttäreni ihmetteli elokuvan loppuvaiheilla. En halunnut vastata hänelle, että tiedät sitten, kun sinulla on omia lapsia. Puristin vain hänen kättä. 

Kun esikoiseni oli kymmenen kuukautta, jäimme kahden. Olisi naiivia samaistua fiktiivisen elokuvan Donnaan, mutta vasta leffan aikana ymmärsin, että ottaessani lapsen yksinhuoltajuuden minäkään en pelännyt. Ainoastaan toimin.

En kunnostanut kreikkalaista majataloa, mutta otin viiden huoneen ja keittiön rivitalopätkän asuntolainan omiin nimiini. Kiitin intuitiota, että olin tehnyt töitä koko äitiysvapaan ajan. Ikinä ei kannata rakentaa elämäänsä toisen varaan. 

Päätin, että lapseltani ei puuttuisi mitään.

Eikä toivottavasti näin käynytkään.

Isänsä lisäksi hänkin sai lopulta kaksi tärkeää isähahmoa elämäänsä, kun hän oli vuoden.

Hän ei edes muista elämää ilman nykyistä puolisoani ja appiukkoani, pappaa, jotka ovat aina rakastaneet tyttöä kuin omaansa. Läheisten joukko on kymmenessä vuodessa kasvanut tytön mukana. Olen siitä ja hänestä suunnattoman kiitollinen.

Lue myös: Lasteni isät ystävystyivät

                 Suomen Mamma mia! -musikaali on oodi keski-iälle

 

 

Kommentit (5)

Mummo -58v.

Jaahas,olin 20 risat kun tulin äidiksi...Olin kakara ..myönnän.Päivääkään en kadu poikaani,jonka synttärit tänään,siis 38v.kahden lapsen isä... Ennenvanhaan lapset ehtiin nuorina...nyt aloitetaan 40-vuotiana,jollion jo alkaa toisilla vaihdevuodet...sitte ei jakseta lapsiaan hoitaa..pitää juosta terapioissa ym.muissa hoidoissa. lapset pitää tehdä+20 viimeistään,että jaksaa vielä lapsienlasten kanssa temmeltää.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Nykyään työelämä on hyvin epävarmaa ja moni miettii siksikin sopivaa ajankohtaa. Itse huomasin, että sitä ei olisi tullut kohdallani oikein ikinä, joten sikäli olen oiekinkin tyytyväinen päätökseen.

Terapia my ass

No jaa.. en jaksa uskoa että lapsen tekemiselle/saamiselle on oikea aika ihmisen elämässä. Jokainen elää omaa elämäänsä ja perheenperustaminen osuu johonkin kohtaan 20-40 ikävuoden sisään.
Onneksi en saanut lasta 20-vuotiaana, jottei tarvinnut juosta terapioissa..

Vierailija

Myös 20 v äidiksi tullut ja toinen muutama vuosi myöhemmin. Näin jälkikäteen ajatellen heidän pienemmillä sisaruksillaan on ollut kypsempi ja kärsivällisempi äiti, kun taas nuorempana olin rohkeampi ja energisempi. Ihania aikuisia on kuitenkin kasvanut nuoren äidin lapsistakin.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ihana kuulla! Huomaan itse, että olin "nuorempana äitinä" paljon huolettomampi. Nykyään stressaan lähes kaikesta. En tiedä johtuuko se myös lasten lukumäärästä..

Reilu vuosi sitten kirjoitin siitä, kuinka unelmien koti olikin jatkuva työleiri.

Sitä tämä on yhä, mutta viime vuoden aikana saimme taakkaa hitusen pienemmäksi. Ainakin henkisesti.

Joka keskiviikko meillä kävi nimittäin lapsia (lähinnä kuopusta) leikittämässä Kiia, terveydenhoitajaopiskelija, jonka löysimme kaupunkimme Facebook-ryhmän kautta.

Kun ovikello soi keskiviikkoisin, niin kuopus oli jo asemissa. Leikitään nunalla!

Pyrin pitämään keskiviikko-illan aina, kun mahdollista töistä vapaana.  Kiian ollessa meillä pyrimme hoitamaan asioita, jotka muuten tuppaisivat lisäämään viikon aikana kaaosta. Taittelemaan kuivurista vaatteita kaappeihin, tyhjentämään eteisen sisällön oikeisiin huoneisiin ja pyykkiin. Joskus kuittasin keskiviikkoisin esikoisen kimppakyytivuoron. Lähes aina kun mies ei ollut työmatkalla, toinen meistä kävi kaupassa.

Välillä toki minulle tuli työkeikka, joka oli ihan pakko tehdä, mutta yritin niinä päivinä puuhata tunnin kaksi aamusta. Tällaisina iltoina Kiia oli saattanut siistiä keittiön, haki pienet päiväkodista. Viikkoina, jolloin mies oli työmatkoilla, se tuntui elämää suuremmalta avulta, kun illalla tulin kotiin.

Vaikka joskus Kiian ollessa meillä, oma aikaansaamisaste jäi välillä aiottua pienemmäksi, niin keskiviikon olemassaolo rauhoitti. Ulkoinen kaaos ei pääse tarttumaan sisäisesti, kun tietää, että keskiviikkona voin hoitaa nuo pyykit loppuun. 

Moni ihmetteli, miksi ette hanki vain siivoojaa? Koska emme ole löytäneet hinta-laatusuhteelta tarpeeksi hyvää. Lisäksi (ainakin meidän kokemuksella) siivousfirmojen kanssa toimimisessa on ollut kaikenlaista säätöä. Milloin päivä on muuttunut, siiivojaat ovat vaihtuneet ja kotona työskentelevänä olen joutunut järjestelemään töitä uudelleen.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Kiia valmistui keväällä ammattiin ja aloitti oman alan kesätyöt.

Kesäkuussa olen tuntenut kiiattomuuden jo nahoissani. Eilen yritin siivota, kun muut kuopusta lukuun ottamatta olivat harjoituksissa ja peleissä. Tunnen kuitenkin huonoa omatuntoa kuopuksen padittamisesta tunneiksi. Eilen puhkesi myrsky, joka pelotti kuopusta. Aikaansaamisaste jäi todella vähäiseksi.

Siksi lapsenvahti on hyvä keksintö. Voit rauhassa siivota, ilman, että siitä tarvitsee tuntea päälle vielä huonoa omatuntoa.

Tällä hetkellä mietin jo syksyä. Löytyisiköhän meille Uudenmaan alueelta uutta kiiaa?

Kommentit (6)

Anskuliini

Kiitokset hyvästä vinkistä ja ajatuksia herättävästä postauksesta. Itse painin juuri samojen ongelmien takia, joten lohdullista lukea, että jollakulla on samanlaista ja jopa ratkaisu tilanteeseen.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Yleensä lähes kaikkeen löytyy ratkaisu, jos löytyy vielä voimia ratkaista tilanne :) Tsemppiä sinne.

Vierailija

Täällä lapseton vanhapiika myötätunnolla mukana, ihana lukea minkälaisen hyvän ratkaisun olet löytänyt. 

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat