Kirjoitukset avainsanalla oma elämä

Tiedättekö sen tunteen, kun istut sohvalla töiden jälkeen, keittiö on käytännössä räjähtänyt nopeasti tehdyn (lue:lämmitetyn) päivällisen jälkeen ja et kykene muuhun kuin selaamaan Instagramia – vaikka feedin ilmoitus kertoo kolmatta kertaa, että ”olet nähnyt kaikki viimeisen kahden päivän päivitykset.”

Samalla pitäisi olla läsnä lapsille, puolisolle, pakata harjoituskamppeita illaksi tai viimeistään pestä päiväkotivaatteita aamuksi ja vähintään nostella astiat tiskikoneeseen.

Tämän takia vihaan ja rakastan sosiaalista mediaa. Se on niin perkuleen koukuttava ja se on ehkä vähän liiankin helppo pakotie, kun pitää saada hetki lepoa tai karata arkitodellisuutta.

Mashablen mukaan suuri syy meidän someaktiivisuudessa liittyy "paitsijäämisen syndroomaan". Verkkotoimintaa mittaavan MyLife.com -sivuston mukaan jopa 56 prosenttia ihmisistä pelkää jäävänsä vaille jostakin ”tärkeästä” uutisesta, tapahtumasta tai tilapäivityksestä, jos he eivät seuraa koko ajan sosiaalisia verkostojaan.

Computerworld-julkaisun kolumnisti Mike Elganin mukaan, some addiktoi yhtä paljon kuin huumeet. Osasyynä on se, että somettajan egoa hivelee, kun hän saa uusia seuraajia tai omasta päivityksestä tykätään. 

Itse olen huomannut, että riippuu päivästä, millaisia tunteita some ja vaikkapa Instagram-kuvat saavat aikaan. Joinain päivinä fitnessgurun bikinikuva inspiroi. Tälläisena päivänä, kun makaan joulupöhnissäni flunssassa en pysty edes katsomaan muiden treenikuvia, kun kärsimättömänä haluaisin palata liikunnan suhteen normirytmiin.

"Suuri syy someaktiivisuudessa liittyy paitsijäämisen syndroomaan"

Samoissa (flunssa)tunnelmissa tein uudenvuodenaattona #2018bestnine -kollaasin, mutta julkaisen sen vasta nyt, kolme päivää myöhemmin.  Olen viime vuoden aikana enemmän Instastoryn päivittämiseen, että vähän jopa järkytyin omaa ”vuoden parhaat” -kollaasiani. Ja vähän koko Insta-feediäni noin yleisestikin.

Mitä pönötystä!

Kuvissa kolmesta olin minä ja julkkis (Cheek, Jaajo Linnonmaa ja Tanhupallo).

Cheekin kanssa otettu kuva oli varmaan teennäisin, mihin ikinä olen hänen kanssaan asettunut. Se tapahtui ennen hänen viimeistä keikkaansa ja viimeisen yhteisen haastattelumme jälkeen. Kuvajonossa oli jokunen muukin toimittaja. Jare oli hyväntuulinen ja rento, mutta itsellä oli kiire purkamaan haastattelua, joten mumisin tökerösti vain jotain, että kiitos nyt vaan ja katellaan.

Tuo kuva on itseasiassa koko viime vuoden feedini tykätyin (278 tykkäystä), joten kiitos vaan someaalisesta lainavalosta edesmennyt Cheek, nykyinen JHT.

Jaajon kuvassa on sentään ripaus aitoutta, sillä punaisen maton sijaan se on otettu Kultaisen Venla -gaalan lehdistötilassa, joka sijaitsee Kansallisoopperan alakerrassa.

Puran tapahtumassa aina punaisen maton osuuden jälkeen gaalan ajan haastattelunauhoja ja teen alas kiikutetuista voittajista haastatteluita. Kun Jaajo saapui parhaasta Game show´sta palkittuna alakertaan, olin töiden osalta loppusuoralla ja pahin kiire oli hellittänyt. Kuulokkeet korvilla hyppäsin vielä penkistä, että nyt Jaajo pitää saada yksi kuva.

En muuten ikinä ole nähnyt, että kukaan olisi koskaan kieltäytynyt selfiestä Suomessa. Paitsi kai Kaija Koo ei aina kai innostu, mutta en ole ikinä nähnyt moista tilannetta livenä.

Kollaasin oli yltänyt myös koostekuva minun ja kahden vanhimman lapsen vierailusta X Factor -ohjelman finaaliin.

Lapset ovat yleensä kerran kaksi vuodessa mukana jollain työkeikalla. Siitä huolimatta esikoinen on viihdemeininkiin niin turtunut, että halusi esimerkiksi ennen joulua jäädä mieluummin rakentamaan lumilinnaa, kun lähteä Disneyn uuden elokuvan kutsuvierastilaisuuteen.

6-vuotias fanittaa urheilijoita, yhtä Mikael Gabriel -nimistä poikkeusta lukuun ottamatta. Joten otin lapset sitten mukaan katsomaan finaalia, sillä ehdolla, että kun teen haastatteluja, he eivät saa häiritä.

Lähetyksen jälkeen paikalla oli vain muutamia toimittajia, joten lopulta oli hyvä, että esikoinen oli pidättelemässä artisteja, kun napsi heidän kanssa kuvia, jotta me muut ehdimme tehdä haastattelut. Yhtäkkiä Mikael alkaa tehdä lähtöä ja ehdin juuri nappaamaan häntä olkapäästä, että hei meidän jannu tuli tänne sun takia. Sain lyhyen haastattelun ja vein artistin pojan luokse.

Kuusvee meni Miklun ilmestyessä selän taakse niin hämilleen, että alkoi nauraa, eikä suostunut kuvaan ja peitti kasvonsa. Lopulta kuva saatiin, mutta muihin kuviin hän asettui virnistelemään siskon – ei julkun viereen. Pojan ja Miklun kuva naurattaa meitä kaikkia vieläkin, se taisikin olla yhdeksikön ainoa aito tilannekuva.

"Mitä pönötystä!"

Los Angelesin reissukuvia on kaksi. Molemmat ovat, no jos ei lavastettuja, niin vahvasti aseteltuja.

Olin päättänyt, että joku päivä Santa Monicassa otetaan joulukorttikuvat ja uusia kuvia muutenkin meidän reissuseinälle. Pakkasin sitä varten mukaan lapsille valkoiset vaatteet, jotka eivät olleet enää niin valkoiset kun pääsimme kuvauslokaatioon. Lisäksi nassut halusivat malttamattomina uimaan, eikä ketään olisi voinut vähempää kiinnostaa koko äidin kuvaustuokio.

Ihana otos maailman rakkaimmasta kolmikosta kyllä saatiin, ja se on nyt Instagramin lisäksi vallan seinälläkin. 

Kaverini otti minusta samalla reissulla tämän pakollisen ”Baywatch-kuvan” hengenpelastajien rantatornissa. Niin ihania kuin nuo maisemat ovatkin, niin tuo oli kyllä loman stressaavin rantakeikka.

Viimeiseksi haluan lomalla ottaa stressiä jostain somekuvista!

Ehkä olisin kaivannut omaan topysiini enemmän spontaaneja, hei otetaan nyt yks kuva -tyyppisiä otoksia, arkista hauskuutta ja tilanteita, jotka ovat kuitenkin sitä elämää, jota arvostan ja pääsääntöisesti elän.

Toki somessa on kiva jakaa elämän kohokohtia (hääpäivä- ja synttäripostaus sekä Linnan juhlien pukukuva olivat kolme muuta tykätyintä kuvaa viime vuodelta), mutta tänä vuonna haluan olla Instagramissa vähän vähemmän pönöttävä ja enemmän oma itseni.

Somen käyttäjänä lupaan olla ajankäytöllisesti järjestelmällisempi. Jos vaikka joka toinen viikonloppu olisi vuonna 2019 somelomaa? Joulun pyhinä onnistuin pitämään sitä reilun viikon.

Hyvää (some)vuotta 2019!

Kommentit (0)

Tänä vuonna minulla tulee kymmenen vuotta täyteen aktiivisena Facebookin käyttäjänä. Liityin palveluun ystävien suosituksesta loppusyksystä 2007. Aktiivisemmin aloin käyttää palvelua monien muiden tavoin enemmän vuonna 2008, mutta nykyiseen käyttöön verrattuna palveluun käytetty aika oli toki todella vähäistä.

Nyt kymmenen vuotta sitten tehdyt postaukset näyttävät jopa hellyttäviltä ja noooh, hieman kömpelöiltä.

Our amazing, friendly Italian friends (kirjoitettu kuvan alle, jossa olemme illallispöydässä pari päivää tuntemieni tyyppien kanssa, joista yksi on mieheni kaveri).

New dress (ilman huutomerkkiä, tai "new life" tms jatkoa, miksi hemmetissä olen kirjoittanut tämän vuonna 2011 lontooksi? Koska olen Tallinnassako? :D)

Tuohon aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli superpaljon, jos kuvalla oli viisi tykkäystä. Monista ensimmäisistä julkaisemistani kuvista ei ole tykätty kertaakaan tai kerran pari. 

Kuvat olivat myös (ainakin meikäläisellä) nopeita räpsäisyjä eri tilanteista tavallisella kameralla otettuja, että täällä ollaan näiden kanssa. Mitään somekuvasessioita ei tuolloin todellakaan tunnettu.

Facesta tuli pian luonnollinen osa sosiaalista kanssakäymistä; enää ei tarvinnut lukiokavereiden kanssa vuosittain kokoontuessa kertoa kuulumisia aivan alusta. Olimmehan nähneet olennaiset tapahtumat jo somessa.

Oikeastaan facen käyttöni lisääntyi olennaisesti, kun ostin ensimmäisen älypuhelimen. Jos ennen face-kuulumiset oli katsonut töiden ohella läppäriltä, niin nyt somekanavien selailusta tuli meikäläisellekin arkipäivää niin junassa kuin tylsien palaverien ajantappajana.

Kesällä 2014 liityin Instagramiin, jonka selailu lisääntyi jossain vaiheessa Facen tasolle.

Viime vuonna aloin ensimmäistä kertaa kyllästyä Facebookiin. Tuntui, että jutut alkoivat toistaa itseään ja feedi täyttyi usein lähinnä linkeistä ja mainoksista. Tunnistin itsessäni myös tuon tutkijoidenkin toteaman seikan; kännykkää käyttäessä on vaikea keskittyä nykyhetkeen.

Mutta. Silti sieltä löytyi myös hienoja oivalluksia, tarinoita ja linkkejä juttuihin, joita en olisi muuten ymmärtänyt etsiä.

"Kymmenen vuotta sitten oli superpaljon, jos kuvalla oli viisi tykkäystä"

Mutta huomasin myös, että enemmän sosiaalista mediaa käytin, sitä vähemmän asioita siellä jaoin. Jos siis ei lasketa Snapchatia ja Instastorya. En tiedä, johtuiko noista livepalveluista, että kynnys nostaa kuvia tai tapahtumia varsinaiseen feediin viime vuosien aikana kasvoi. Tosin olen mielestäni ollut aina aika maltillinen postaaja, enkä todellakaan ole jokaista elämäntapahtumaa jakanut missään kanavassa.

Uusimmassa Me Naiset -lehdessä päätoimittajamme Iina kertoo pääkirjoituksessa, kuinka paljon on käyttänyt aikaa päivässä puhelimellaan. Itse en ole uskaltanut tuota sovellusta vielä kokeilla, sillä tiedän, että roikun puhelimella aivan liikaa.

Enkä halua demonisoida somea, sillä uskon, että sosiaalinen media on tullut jäädäkseen, vaikka kanavat ja viestintätyylit muuttuisivatkin. Onhan se myös ehdottomasti tarpeellinen, viihdyttävä ja lisännyt osaltani tavallaan sosiaalisuuttakin, koska yhteydenpito on helpottunut.

Itse olen vain havahtunut siihen, että miksi selaan samoja feedejä yhä uudelleen, vaikka tiedän, että olisi tärkeämpääkin tekemistä. Samalla kyllästytän itseäni kertaamalla samoja päivityksiä, koska somessa hengaamisesta oli tullut tapa. Myös egobuustailu somessa ärsyttää yhä enemmän, varsinkin kun huomaan syyllistyväni siihen välillä itsekin. 

Koska sosiaalinen media liittyy tiiviisti työhöni, niin olen aika varma, että en ole viettänyt sieltä poissa kovin montaa päivää vuoden 2008 jälkeen. Siksikin ajatus somelomasta joululoman ajaksi tuntui yhtäkkiä vallan luontevalta. Ajatus syntyi samana päivänä, kun suljin työkoneen - pyhien ajan sosiaalinen media selvinnee ilman meikäläisen panostustakin. 

Mieheni ei uskonut, että voisin olla viikon ilman Facebookia ja Instagramia. Otin vakuudeksi vielä sadan euron vedon ja siippani hiippaili keskiyöllä nollaamaan sivuhistoriani.

Ensimmäinen päivä ei alkanut kovin hyvin, painoin tottuneesti itseni puhelimen kautta Instagramiin. Samassa sekunnissa tajusin, minne olen menossa ja nollasimme pikakäynnin pois sivuhistoriasta. Muutama samanlainen pikäynti Instaan tapahtui muutaman kerran tauon aikana. Muutaman kerran minun piti avata Whatsapp, niin avasinkin Instan. Mutta näitä ei laskettu, sillä mitään informatiivistia en ehtinyt sekunnin sadaosien aikana bongata.

Facebookia en avannut (edes vahingossa) kertaakaan, mutta se ei päästänyt minua helpolla. Oltuani vuorokauden poissa palvelusta sain puhelimeen ilmoituksen. 

Emilia, tämä ja tämä ystäväsi ovat jakaneet kuvan. 

Kolmen vuorokauden kuluttua sain taas viestin.

Emilia, tämä ystäväsi päivitti pitkästä aikaa.

Neljän vuorokauden kuluttua Facebook alkoi olla todella huolissaan.

Emilia, sinulle on näin ja näin monta viestiä. 

Viikon sometauon aikana huomasin, että roikuin tyhjiä hetkiä (ruuan ollessa uunissa ja lapset katsoivat DVD:tä) yhtä lailla kännykällä, nyt selasin vain uutispalveluiden sivustoja. Ehkä testi olisikin pitänyt tehdä niin, että olisin ollut viikon ilman kännykkää?

En voi väittää, etteikö olo olisi ollut vähän tyhjä, kun tiedon määrä puolittui. Olkoonkin, että menetin lähinnä kuvia lumisista maisemista ja kissoista tonttulakeissa, kun viikon kuluttua palasin somekanaville.

" Mies ei uskonut, että pystyisin olemaan viikon ilman Instagramia ja Facebookia"

Samalla olo oli kuitenkin viikon aikana vapaampi.

Otin jouluna kuvia vain lasten omia kuva-albumeita varten, tapsan tansseissa oli olo kuin parikymppisenä, jolloin puhelinta ei kaivettu esille kuin soittamista tai tekstiviestin näpyttelyä varten. 

Viikon tauko opetti katsomaan sosiaalisen median kanavien käyttöäni kriittisemmin. Viikon poissaoloni aikana Facebookiin oli tullut tuo 31 ilmoitusta, Instagramiin 47.

Paristakymmenestä läheisimmistä kaveristani vain pari käyttää somea ahkerasti (muutama on poistunut sieltä kokonaan), joten heidän takiaan minun ei siellä todellakaan tarvitse olla. Heidän kanssaan kuvat ja viestit kulkevat whatsappin kautta. Tai sitten ihan soittamalla, joskus vallan näkemällä.

Mutta olen Antti Holman kanssa samaa mieltä siitä, että pidemmän päälle ihmiset ovat puuduttavia. Ystäviä on kiva nähdä, kun on aikaa ja skumppaa, mutta työpäivän jälkeen on helpompi valita puhelimen seura. Joskus toisten ihmisten seurassakin. Enkä tiedä, onko se huono asia, jos nettailu on molemmille ok.

Some on myös parhaimmillaan viihdyttävä tapa käyttää aikaa ja kommunikoida.

Vuodelle 2018 lupasin kuitenkin yhden asian; pitäydyn sosiaalisessa mediassa entistä enemmän laadukkaiden ja aitojen sisältöjen parissa. Samaa yritän tarjota alkaneena vuonna myös täällä blogissa.

*Jos haluat tsekata millaisia someen päätyneitä, ei someen otettuja kuvia, jotka otin someloman aikana, niin pääset tsekkaamaan kollaasin tililtäni sivuraiteillabyemilias

 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija

Tykkäysominaisuus taisi tulla Facebookiin vasta 2009. Sekin selittää miksi ekat kuvat eivät juuri keränneet tykkäyksiä. Mitähän siellä edes alkuaikoina tehtiin, ei ollut uutisvirtaakaan.. vaikea muistaa.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Totta! Mutta eipä tullut kyllä vuonna 2008 tehtyä postauksiakaan. Aika kivikautiselle näytti oma touhu, kun joskus selailin kurkkaamaan.

Vanhemmiten minusta on tullut laiska tutustumaan uusiin ihmisiin. Niitä on ihan kiva tavata työn kautta silloin tällöin, mutta että jaksaisin perinpohjin päästä jyvälle jostakin ihmisestä ja sen tavoista, tuntuu tässä elämäntilanteessa kuin yhdeltä palapelin uuvuttavalta lisäpalaselta!

Sama pätee tällä hetkellä sarjoihin ja elokuviin; aivan liian työlästä odottaa, että hahmoista paljastuu esiin se todellinen minä. 

Epäilen, että saavutin henkisen laiskuuspisteeni, kun naapurissa asuva ystäväni ehdotti, että haluaisinko jäädä heille katsomaan elokuvaa.

"Joo en mä jaksa enää vapaalla tutustua uusiin kuvitteellisiin ihmisiin."

Siksi olen tätänykyä entistä suurempi comeback-sarjojen fani. Tutut tyypit, mutta sopivasti uusilla kuulumisilla ja elämänkokemuksella; ihan kuin hyvä ystävä oli palannut ulkomaankomennukselta kotiin ja päästään juoruilemaan!

Viikonlopun ohjelmapalettini kuvaa tämänhetkistä tv-filosofiaani hyvin. Napakymppi, Greyn anatomian 13.kauden jaksot  ja uusin jaksoin kymmenen (!) vuoden tauon jälkeen palannut Will & Grace.

Will & Gracen tapauksessa ei ole kyse minisarjasta, joita on ollut viime vuosina muodikasta rakentaa comeback-sarjoista.

Nimittäin syyskuun lopulla Will & Grace palasi ruutuun NBC:lla kokonaan uusilla yhdeksännen kauden jaksoilla. Samalla tiedotettiin, että sarjaa on tilattu kymmenes kausi, eli Willin, Gracen, Karenin ja Jackin käänteitä seurataan hyvin suurella todennäköisyydellä useampi vuosi.

Varo juonipaljastuksia!

Kuten comeback-sarjoissa kuuluu, hahmot ovat myös Will & Grace -sarjassa tunnistettavia vanhoja itsejään. Heti alussa selviää, että 8.kauden päätös on ollut vain Karenin unta. Grace ei ole koskaan ollut raskaana ja sarjassa eletään nykyajassa, eli 11 vuotta myöhemmin. 

Sarjan dynamiikan kannalta käsikirjoittajat ovat tehneet oikean päätöksen. Pääpari on yhdeksännen kauden alussa taas sinkkuina ja sen ympärille on hyvä rakentaa taas uutta. Olen viihtynyt hahmojen parissa nyt kolmen jakson ajan ja aika varmasti katson kauden myös loppuun. 

Sopivasti vanhaa ja uutta tämmöselle kaavoihin kangistuneelle. 

Kurkkasin uusimmassa Me Naiset -lehdessä, mitä Gracea näyttelevälle Debra Messingille kuuluu. No ainakin sitä, että 49-vuotias tähti sai vasta oman tähden legendaariselle Walk of Famelle.
Kurkkasin uusimmassa Me Naiset -lehdessä, mitä Gracea näyttelevälle Debra Messingille kuuluu. No ainakin sitä, että 49-vuotias tähti sai vasta oman tähden legendaariselle Walk of Famelle.

Suomessa sarjan uusia (ja toki myös vanhoja) kausia voi katsoa Viaplayn suoratoistopalvelun kautta. 

kuvat: NBC ja MVphotos

Kommentit (0)

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ

Muistatteko, kun aloitin alkuvuodesta maailman hitaimman elämäntapamuutoksen?

Vuoden tavoitteeksi otin lähinnä järkevän ja jaksamista lisäävän liikuntamäärän löytymisen. Siis tämä ei olisi minusta kovinkaan vaikea temppu, jos aikaa olisi rajattomasti. Mutta kombinaatiolla kolme lasta+epäsäännöllinen työ+oma elämä (ja sitten ne parisuhde, ystävät, liikunta) ei voi vain valikoida kuntosalien ja tanssikoulujen tuntivalikoimista itselle noin vain inspiroivaa liikuntapalettia.

En edes usko ihan siihen, että liikunta voisi aina olla sellaista yhtä ilotulitusta. Joskus lenkki on vain vedettävä läpi, vaikka ei yhtään huvittaisi lähteä. Yleensä sen jälkeen kun vain jaksaa paremmin. Olen todella harvoin jättänyt elämässäni yhtään suunniteltua liikuntasuoritusta tekemättä ihan vain saamattomuuden vuoksi. 

Olen kyllä käynyt läpi senkin ortoreksisen liikuntavaiheen, jossa liikunta ei enää palauta, vaan lisää kuormitusta. Samoin on käynyt, jos kovin stressaavassa työtilanteessa yrittää jokaiseen väliin mahduttaa urheilua, eikä se ole tuonutkaan enää lisää virtaa.  Ylikunto on sekin ehtinyt tulla tässä elämässä tutuksi.

Tänä vuonna olen alkanut hakea tietoisemmin tasapainoa myös liikunnan osalta - ja se tuntuu vihdoin tänä syksynä löytyneen. Optimaalinen ja ihanteellinen liikuntaviikko-ohjelma on tässä elämäntilanteessa helppo toteuttaa, mutta antaa myös lisää energiaa. Eikä siis ole haitannut, että välillä on ollut ihan oikeesti kivaa urheilla!

Viikko-ohjelmani sisältää

*Kaksi 45min juoksulenkkiä (ulkona, jos kiire) salin juoksumatolla, jonka perään yritän kerran viikossa ottaa fustran tai step-aerobicin, joka onneksi löytyy kotisalini Forever Järvenpään aamutunneista.

*Perustimme tänä vuonna oman entisten voimistelijoiden ryhmän, jonka kanssa treenaaminen on ollut mahtavaa! Harjoittelemme myöhään maanantai-iltaisin 1,5 tuntia täällä kotikulmilla. 

*Fustra-treenejä olen sopinut syksylle viisitoista. Sellaisilla viikoilla, kun fustraa ei ole, fustraan toisen viikottaisen juoksulenkin perään. 

Eli normiviikoilla liikuntakertoja kertyy kolme 1,5 tunnin pätkää. En ole kokenut, että nämä veisivät kohtuuttomasti aikaa kodilta tai työltä, vaan nimenomaan lisäävät jaksamista ja toki tukevat myös painonhallintaa. Viikonloppuisin liikun lasten kanssa, mitä luonnollisesti kullekin viikonlopulle kehkeytyy. En halua tukkia viikonloppuja urheilulla, koska sinne jää joskus töitä ja ystäviäkin olisi hyvä joskus nähdä. 

Joskus tekisi mieli urheilla enemmän, mutta toppuuttelen itseäni. En halua totuttaa kehoa enää liikuntamääriin, jotka eivät ole realistisia ylläpitää. 

Kirjoitin fustrasta ja miksi olen valinnut sen lajikseni aikaisemmin täällä.  Vaikka tarkoitukseni ei ollut alkujaan kehittyä, vaan voida hyvin ja ylläpitää työkuntoa ja ryhtiä, niin pientä edistymistä puolen vuoden aikana on tästä huolimatta tapahtunut. 

Lyhyen juoksumatolla tapahtuvan lämmittelyn jälkeen fustrassa tehdään hetki avaavia liikkeitä. Liikkeet valitaan sen mukaan, missä paikoissa on eniten jumeja ja haetaan samalla keskivartalon kannatusta. Olen saanut avausliikkeissä lisää liikelaajuutta tekemiseen. Eli en myöskään kipeydy niskahartiaosastosta enää kovin nopeasti, vaikka kyhjötänkin yhä paljon koneella.

Voiman tasapainottaminen reisistä pakaralihaksiin on ollut koko vuoden teema. Tittidiii! Olen edennyt kahdelta yhdellä jalalla (ja sen pakaralla) tehtäviin harjoituksiin. 

Ei mulla mitkään fitness-pakarat ole, mutta tsemppiä pakaratreeneihin on tuonut ihan oikea tavoite; vahvemmilla pakaroilla pääsee  hyppäämään voikkaohjelmissa korkeammalle.

Keskivartaloharjoitteluun on tullut mukaan isommat painot.

Liike näyttää suhteellisen yksinkertaiselta ja teen sitä joskus keskenänikin. Omavalmentaja Kimmo tuo treeniin puolet enemmän tehoja, kun liikeradat selkeytyvät ja tehokkaita toistoja tulee enemmän. Keskenäni fustratessa päästän itseni välillä vähän helpolla, kun en huomaa kaikkia vääriä asentoja. 

Näissä painojen kanssa tehtävissä liikkeissä voima lähtee siis keskivartalosta. Kädet ovat vain sivuosassa. Olen saanut syksyn aikana ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen tuntuman alavatsalihaksiin. 

Toivomuksestani olemme juosseet aika paljon, yleensä kolme lyhyttä spurttia tunnin treenin aikana.

Juoksuasennon kohentumisen huomaa parhaiten, kun heti treenin alussa asento hakeutuu matolla oikeammaksi. Aikaisemmin tämä tapahtui vasta viimeisellä juoksuosiolla, kun olin fustrannut ylävartaloni suoremmaksi. Ehkä lihasmuistiin on tarttunut jotakin matkan varrella!

Nyt minulla on tavoite ylläpitää tätä sopivalta ja energisoivalta tuntuvaa liikuntarytmiä ilman suurempaa lisästressiä. Tavoitteena voisi olla myös yritys sateisina saliaamuina suunnata nopeammin kotiofficelle. Joskus salin pehmeä sohva houkuttaa, kun tässähän voi hyvin vastata meileihin. Sitten huomaat lukevasi Seiskaa ja onkin jo se kiire!

Oletko miettinyt, millainen olisi sinun optimaalinen liikuntaviikko, mikä onnistuisi perusarjessa?

Lisää tietoa ja tarjouksia fustrasta Forever-klubeilla täältä.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat