Kirjoitukset avainsanalla liikunta

Monilla alkaa lomien jälkeen ja ilmojen viiletessä liikunta-arki. Itsekin palasin elokuun puolella taas salille fustraamaan omavalmentajan kanssa. Myös aikuisten voimistelujoukkueemme aloitti harjoittelun taas yhdessä kesätauon jälkeen.

Määrällisesti liikuntamäärät ovat minulla elämäntapamuutoksen jälkeen pysyneet samana (kolme kertaa viikossa). Liikun tuon verran kesät talvet loma-aikoineen.

Kesäloman lopulla kävin tosin pelaamassa tennistä ”ylimääräisen” liikuntakerran viikossa. Periaatteessa neljännen liikuntakerran järjestäminen ei olisi vallan mahdotonta, sillä kuopus täytti juuri kolme. Tällä viikolla hänellä alkaa ihan omat jumpat, joita hän on kovasti odottanut (tähän asti olemme olleet vanhempi-lapsi ryhmässä). Tämä vapauttaa minulle sen ylimääräisen tunnin lenkkiaikaa, eli neljännen liikuntakerran. Tämä tulisi samalle päivälle fustra-aamun kanssa, joten menisi vielä samoilla verkkareilla.

"Kuopuksen harrastus vapauttaa minulle viikossa tunnin omaa lenkkiaikaa"

Olen fustrannut myös kesällä kerran viikossa keskenäni. Huomasin monissa liikkeissä eron, kun palasin treenaamaan omavalmentajani Kimmon kanssa. Yksin harjoitellessa kuvittelee helposti olevansa oikeassa asennossa, mutta monissa liikkeissä todellisuuden ymmärtää viimeistään, kun omavalmentaja tuo vertailun vuoksi fustra-keppin oman asennon tueksi.

Kuten näette, suora linja ei ole ihan vielä täydellisesti hallussa! 

 

Vierastan vähän sanaa liikuntahaaste, vaikka sen tuohon otsikkoon laitoinkin. Viime vuosina liikunta on ollut minulle lähinnä jaksamista ja toki myös painonhallintaa tukeva arjen piristys.

Pienen treenimuodon kuitenkin lisään tälle syksylle. Nimittäin kylkilihasten harjoittamisen. Ohjausvuosien jälkeen olin unohtanut ne nimittäin käytännössä treeneistä kokonaan. 

Kimmo lisäsi fustraohjelmaan sivulankutuksen, josta otimme aikaa. Itse olen tehnyt lenkin jälkeen salilla nyt muutamaa kylkeä vahvistavaa (ja toivottavasti myös kiinteyttävää) liikettä. Kylkien osaltakin fustrassa edetään helposta vaikeampaan.

Ajattelin siis lisätä syksyn liikuntarutiineihin joustavasti tuon neljännen liikuntakerran, eikä olisi haittaa jos vyötäröltä lähtisi muutama sentti ja kylkilankutuksen kesto pidentyisi mukavasti.

Tämä on ensimmäinen varsinainen kaventumiseen tähtäävä toimenpide dieettielämän lopetettuani, joten pidän tavoitteen maltillisena.

Kiitos fustran ryhtini on kuitenkin parantunut viimeisen vuoden aikana. Foreverillä on tarjolla ilmainen liikeanalyysi, jossa voi testata lähtötason ja kehityskohteet. Mietin, jos kävisin tekemässä sen tuomaan lisämotivaatiota?

Fustran hinnoista kyselleille tiedoksi. Tälle syksylle fustralla on nyt vihdoin tarjolla pienryhmäohjausta (hinta on yksilöohjausya huokeampi), joka sopii myös kaverin kanssa treenaamisesta nauttiville.

Mitä teidän liikuntasyksyn suunnitelmiin muuten kuuluu?

 

 

Kommentit (0)

Yksi unohtunut kisa-asu. Yhdet kisan jälkeen terassilla. Venyttelyä käytävillä, lämmittelyä pukukopissa.

Vuosi sitten alkukesästä ajoimme kotiin joukkuevoimistelun MM-kilpailuiden katsomosta kaverini ja lapseni voimisteluohjaajan kanssa.

Pyörittelimme kaverini kanssa ikuisuusajatusta siitä, että olisipa kiva, jos saataisiin kasaan meidän tasoinen aikuisten joukkue, joka voisi treenailla yhdessä ja osallistua joihinkin kilpailuihin. Koska voimisteluohjaaja sattuu olemaan omassa työssään aikaan saavaa sorttia, hän varasi heti tuollaiselle ryhmälle sopivan harjoitusajan ja haali siihen muutamia tuttuja. 

Syksyllä Illuusiaksi myöhemmin nimetty joukkue aloitti harjoittelun kerran viikossa. Ryhmään tulijoita yhdisti se, että kaikilla on jonkunlainen voimistelu- ja tanssitausta. Kukin palasi lajin pariin eri syistä.

Minä haikailin voimistelun pariin lähinnä siitä syystä, että tykkään (ja samalla vihaan, vähän niin kuin kirjoittamistakin) tehdä koreografioita. Olen silloin tällöin flirttaillut lajin kanssa ja tehnyt ohjelmia pyynnöstä eri ryhmille, mutta edellisestä ohjelmasta oli aikaa viisi vuotta.

Lisäksi kaipasin voimistelun keholle tuomaa kokonaisvaltaisuutta. Yhä vain olen kyllästynyt kuntoklubien aika yksipuolisiin tunteihin, omassa ryhmässä saisin ohjata sellaisia juttuja, joita ei muualla (tai ainakaan viiden minuutin ajomatkan päässä) edes ole tarjolla.

Koska harjoittelimme vain kerran viikossa ja monien elämäntilanne on aika kiireinen, teimme vuoden kilpailuaikataulun aika kevyeksi. Teimme vain yhden ohjelman, jolla kisasimme kaksi kertaa ja esiinnyimme kahdessa seuran näytöksessä. Kauden päätimme viime viikonloppuna Suomi Gymnaestradaan, joka oli iso voimistelutapahtuma Turussa.

Viimeisessä kilpailuissa huomasin, että olen rentoutunut lajin suhteen vuoden aikana todella paljon.

1. Rentous

Hyppäsimme ensimmäisiin kilpailuihin sillä tietämyksellä, mitä kyseinen laji (tanssillinen voimistelu) oli ollut viisi vuotta sitten. No kisassa selvisi, että tekniset säännöt olivat kiristyneet ja olimme niin sanotusti väärässä sarjassa. Kymmenen vuotta sitten olisin hajonnut harmituksesta palasiksi, nyt "väärä sarja" sai meidät nauramaan vedet silmissä.  

Viikonloppuna olimme jo askeleen lähempänä "oikeaa" sarjaa ja sijoituimme vallan hopeakategoriaan.

Huomasin samalla, että entinen "pakko voittaa" -asenne oli muuttunut haastajana taitaa olla kivempaa (ja rennompaa) -asenteeksi. Tämä ei tarkoita, ettemmekö pyrkisi tekemään mahdollisimman hyviä ohjelmia ja harjoittelemaan kunnolla, mutta tällä iällä ymmärtää jo, että kyseisen kilpailun lopputulokset kiinnostavat kuitenkin aika marginaalijoukkoa maan ja lajin ihmisistä. Niiden lopputulos ei ole lähelläkään maailmaloppua (kuten joskus nuorenpana olisin saattanut ajatella).

2. Oma aika

Kun lapsena ja nuorena kilpailuissa odottelu tuntui maailman tylsimmältä touhulta, ruuhkavuosien keskellä nautiin siitä omana aikana. Höpisen pukkarissa, lämmitän ja venytän kehoa, nautin välillä hiljaisuudesta tyhjentyneessä pukuhuoneessa ja muista esityksistä.

3. Omat aikataulut

Kisapäivät nuoruudessa ja valmentajana olivat piiiiiitkiä. Gymnaestrdan kaltaisina tapahtumaviikonloppuina ollaan asemissa ja harjoituksissa aamusta iltaan. Katselin viikonloppuna sivusta, kun lapset harjoittelivat kisapaikkamme vierellä omaa kenttäohjelmaa. Kyseessä on iso ohjelmakokonaisuus, jossa Ivalosta Hankoon osallistuvat voimistelijat esittävät saman ohjelman. Voitte kuvitella (hyvästä ennakkoharjoittelusta huolimatta) sitä paikkamerkkien ja paikkojen säätämisen määrää, kun satoja ja taas satoja voimistelijoita saadaan muodostamaan hienoja kuvioita. 

Me sen sijaan lähdimme oman suoritusen jälkeen syömään, emme suinkaan ABC:lle, kuten männävuosina joukkueella oli tapana, vaan pöytävaraus oli astetta fiinimmästä paikasta Turun keskustasta. Pöytää odotellessa joimme yhdet ravintolan terassilla ja katselimme keskustan voimisteluvilinää aurinkoisessa Turussa. Ravintolan pöydästä seurasimme kisapalvelun kautta myös oman kilapilun lopptuloksia, emmekä lähteneet ihmispaljouteen tapahtumatorille. 

Jaahas, olisi aika vaihtaa sandaalit voikkatossuun.
Jaahas, olisi aika vaihtaa sandaalit voikkatossuun.

4. Ihmiset

Lapsena ja nuorena voimistelukaverit olivat luonnollisesti samassa elämäntilanteessa. Meidän joukkue on aika nuori. Suurin osa jäsenistä on parikymppisiä, osa heistä kirjoittanut vuoden sisään ylioppilaaksi. Niinkin hyvää ja tarpeellista on  ruuhkavuosina  vertaistuen jakaminen, niin minusta on ollut kiva larpata myös joukkuekavereiden kautta tuota elämänvaihetta, kun kaikki on vielä auki ja mahdollista. On rikkaus tuntea eri-ikäisiä ihmisiä.

5. Pienikin kehitys tuottaa iloa

Olin voimistelullisesti elämäni pohjakuopissa sitten syntymäni, kun aloitin ryhmässä. Lihasmuisti tiesi, miten liikkeet pitäisi tehdä, mutta jostain syystä lihakset eivät suostuneet toteuttamaan niitä. Kevään mittaan huomasin, että jotkut liikkeet olivat palautuneet ja kevään viimeisessä kisassa en enää meinannut pyörtyä. 

Tällä iällä pienikin kehitys (tai vanhojen taitojen palautuminen) tuottaa suurta tyydytystä. Kun tietää olevansa vastuussa muulle joukkueelle, treenaa myös silloin, kun ei huvittaisi.

 

Eli tiivistettynä; näin aikuisiällä myös harrastuksessa on itsemääräämisoikeutta enemmän, vaikka tapahtumat ja kisamiljööt ovatkin usein samoja. Rentous tuo hauskuutta. 

Gymnaestrada-viikonlopun jälkeen hyvillä mielin kesän jumppavapaalle. Viikonlopun meininkejä Turusta nähtävissä Yle Areenassa.

Onko sulla tai teillä joku laji, jonka pariin haluaisit palata?

Kommentit (1)

Sunnuntai-aamu.

Herätys laitettu 7.15, mutta herään aikaisemmin.

Stressailen löytävätkö fudisturnaukseen lähtöä tekevät mies ja lapsi löytävätkö kaikkia perjantaina valmiiksi pakkaamiani kamoja.

Huutelen ohjeita sängystä ja mies vastailee semiärtyneenä. Joojooo.

Nousen lopulta tekemään voimisteluleirille lähtevälle esikoiselle ja kuopukselle aamupalan.

Esikoinen on luvannut ennen leirille lähtöä katsoa kuopukusen kanssa piirrettyjä, että äiti voi suorittaa puolen tunnin liikuntahetken alakerrassa. Kyyti on tulossa 8.15-8.20, joten lasken että minulla on hyvin aikaa. Ainakin se puoli tuntia.

Pienin nukkuu vielä, kun puhelin soi. Puoli tuntia kohti Kouvolaa ajettua, on huomattu, että yhden kimppakyytiläisen nappikset ovat jääneet kotiin. Heille tulee sen takia tunnin lisälenkki, voisinko hakea nappikset ja lähteä ajamaan vastaan, jotta he eivät myöhästyisi ?

Jos jotain todella tahtoo, sen kyllä saa tapahtumaan! ( eli tässä tapauksessa ilmoittaisin, että jään kotiin jumppaamaan ja olisin täysi ****pää).

Herätän nukkuvan kuopuksen, pakkaan aamiaisen kanssa autoon ja lähden ajamaan.

Kun tulen takaisin esikoinen on ovella tekemässä lähtöä leirille.

Oma puolituntiseni meni siinä. 

Yritetään vielä.

Laitan valmiiksi alakertaan Youtube-jumpan ja annan kolmevuotiaan valita ylhäällä Ryhmä Haun jakson. 

Kipaisen alakertaan ja ehdin stepata noin kolme askelta, kun ylhäältä kuuluu huuto.

Nenni ei haua tätä hauta! 

Menen ylös ja ehdotan toista jaksoa (enempää ei YLE Areenasta löydy). Se sopii ja palaan alakertaan. Jumppavideo on seitsemän minuutin kohdalla, onhan tätä jäljellä vielä reilu 24 minuuttia.

Noin minuutin kuluttua puhelimen näytöllä pyörivä video keskeytyy. Esikoinen soittaa.

Vastaan puhelimeen. Hän kyselee, muistinko ilmoittaa valmennustiimille mahdollisesti edellisenä päivänä murtuneesta varpaasta. Muistin. 

Kaksi minuuttia lisää steppausta laudalle. Ylhäältä kuuluu huuto.

Äiti missä sinä olet? Nennillä on vieä nääkä!

Hyvä äiti on sellainen, joka pitää ensin huolta itsestään! (eli voisin tietty huutaa, hei oota nassu hetki, äiti vetää jumppaa täällä, koita pärjäillä siellä ylhäällä keskenäsi, tai ota ite joku banaani, oothan sä kohta jo kolme).

Menen yläkertaan ja laitan lapselle aamun toisen leivän kananmunalla (huomaan myöhemmin hajusta, että edellinen tipahti aamun ralliajon aikana auton lattialle, yhtään ihme jos tyypillä oli vielä nälkä).

En tiedä, olenko neuroottinen, mutta en uskalla jättää lasta vielä syömään yksin.

Kun leipä on syöty, selvitän lapselle, että jos hän katsoisi Haun loppuun, äiti jumppaisi vielä hetken alakerrassa. Sopii. 

Palaan alas. Puhelin soi.  Lätäisen luurin korvaan, tämän ehtii myöhemminkin.

Portaista kuuluu askelia. Pienin tulee alakertaan.

Nennikin haluaa jumpata.

Tule tekemään vain temppuja tuohon puolapuulle.

Pikkutyyppi tulee astelemaan laudan päätyyn. Pienennän askellusta. Pienennän vähän lisää.

Kun meinaan astella tyypin varpaille luovutan.

Olen luvannut pienelle hellepäivän viettoa uimarannalla ennen päiväunia. Jos menisimme sinne pyörällä? Siinä saa edes vähän liikettä, vaikka ei se sama asia ole kuin hikijumppa. 

Kestää hetken taivutella, että pikkutyyppi suostuu olemaan kyytiläinen, eikä lähtemään liikkeelle omalla potkupyörällä. Toisaalta siinä olisi mahdollisuus todelliseen hikiliikuntaan, jos kävelisin loppumatkan rannalle ja takaisin lapsi, tämän pyörä sekä uimakmappeet sylissä. Hän usein lähtee innoissaan pyöräilemään, mutta into hyytyy yleensä viimeistään paluumatkalla.

Vaihdan treenivaatteet pois ja heitän lisäpyyhkeen perjantaina valmiiksi pakkaamaani rantakassiin.

Nyt enää avaimet, jotka eivät (tietenkään) ole siellä missä yleensä ovat. 

Muistan hämärästi, että jossain kohtaa mies mainitsi eilen jotain avaimista. 

Pengon yleisimmät piilopaikat. Vielä auton. Ei missään.

Soitan miehelle. Peli varmaan juuri menossa, ei vastaa. Laitan viestiä.

MISSÄ MUN AVAIMET?!???????

Pikkutyyppi on pukenut ylleen uikkarit, Ryhmä Hau -käsikellukkeet, uimarenkaan, aurinkolasit, lippiksen ja crocsit. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen hän alkaa hermostua. 

Mennään pyöileee!!!!!!

Noin sadannen huudon jälkeen, minun on pakko tuottaa pettymys (liikuntahetkeä yrittäneelle itselleni). Avaimia ei löydy. Selitän lapselle, että meidän on pakko mennä autolla, sillä äidillä ei ole pyörän avainta. 

Laitan huutavan lapsen turvavöihin ja lähden ajamaan rannalle. 

Mennään pyöväilee! Nenni haluaa mennä pyövällä! Ei autoa, ei autoa!

Ymmärrän häntä hyvin. Olemme edellisenä päivänä ajelleet kemuista toiseen ympäri pääkaupunkiseutua.

Rannalla lapsi rauhoittuu. Puhaltelemme saippuakulpia. Pikkutyyppi juoksee (hyvä, että joku juoksee) kastautumaan välillä veteen.

Mieheltä tulee viesti.

Sanoin sulle eilen siellä Urheilukadulla, että ne avaimet Jiillä (esikoisella) ja että antaa sulle ne sieltä käsilaukusta.

Mietin, että kirjoitan joskus vielä kirjan perustuen ruuhkavuosina lähetettyihin viesteihin eri kanavissa. Jos kirjoittamiselle löytyy joskus joku sopiva rako.

 

                                                                                              *****

Tarinan opetus. Älä koskaan heitä pikkulapsiaikaa elävälle, että liikunta on vain järjestelykysymys. Tai että jos jotain tahtoo sen voi saavuttaa.

Se toden totta onkin, mutta vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja täynnä hyvää tahtoa, joskus liikkumaan pääseminen tuntuu tai yksinkertaisesti on sula mahdottomuus. Se tuntuu unohtuvan varsinkin vanhemmilta, joiden lapset ovat jo vanhempia. 

Itsekin uskon siihen, että asiat ovat järjestelykysymyksiä, mutta aika usein juuri viikonloppuisin joudun nostamaan kädet ylös. Ei vain ehdi, vaikka kuinka olisi puolisokin kotona ja vaikka kuinka jakaisi vastuuta keskenään.

En liikkuisi varmaan koskaan, jos minulla ei olisi työtä, jossa voin edes kerran kaksi viikossa järjestää liikunahetken aamulle.

Kummipoikani äiti juuri valitteli, että omaa rakoa liikuntahetkelle ei lasten harrastusrumban keskellä ole. Jos työt alkavat joka päivä kello 7, niin pitäisikö minun lähteä viideltä lenkille?, hän mietti. 

Ymmärrän hänen tilannetta oikein hyvin (meidän lapset harrastavat suunnilleen yhtä paljon). Aika moni vanhempi kuitenkin lienee sitä mieltä, että ei tunnu oikealta sysätä itse haluamia ja hankkimia lapsia monta kertaa viikossa hoitoon, jotta pääsisi itse urheilemaan. 

Huomaan urheilemaan pääsemisen mahdottomuuden juuri viikonloppuisin, jolloin ajattelen, että kyllä tuossa päivässä löytyy joku sopiva rako ja usein järjestänkin päivän sen mukaan - kuten viime sunnuntaille. Kuitenkin olen joutunut huomaamaan, että mitä enemmän pelissä on perheenjäseniä, sitä enemmän on myös muuttujia.

Liikunta on minulle kuitenkin painonhallinan kannalta yksi tärkeimpiä tekijöitä. Jos liikun sopivasti, syön terveellisemmin. Olen muutenkin rauhallisempi ja vähemmän impulsiivinen, kaikin puolin kai siedettävämpi ihminen.

Siksi yritän välillä liikuntahetkeä aivan naurettaviinkin rakoihin. Onnistumisprosentti vaihteleva.

kuva yllä HCR -puolimaratonilta, jota ei yrittänyt keskeyttää kuin oma kuntoni(puute)

Kommentit (0)

Kerroin alkuvuonna blogissa, miksi päätin lopettaa laihduttamisen ja olen sen sijaan pyrkinyt pysyvillä muutoksilla pysymään nykyisessä kunnossa ja painossa. Viime vuonna painotin ruuhkavuosiin soveltuvan liikuntamäärän löytymistä. Tämä tarkoittaa minun kohdalla sitä, että liikunta antaa enemmän energiaa kuin vie. 

Kantapään kautta olen oppinut, että kolme liikuntapäivää viikossa on meikäläiselle sopiva määrä. Se vaatii sumplimista ja ennen kaikkea suunnittelua, mutta useimmiten sen saa onnistumaan.

Välillä tulee niitä miestyömatkallalapsetkipeenävuodenkansijuttutekeillä -viikkoja, jolloin pitää vaan hengittää syvään ja hyväksyä, että elämä jatkuu oikeinkin hyvin ilman sen viikon treenejä. Se hyvä puoli tässä on, että lepoviikkoja ei tarvitse rytmittää, kun niitä tulee tässä ihan äitiyden työsuhde-etuna.

Tälle vuodelle lupasin jatkaa maltillista liikkumista, mutta halusin lisätä hieman tavoitteellisuutta treeneihin.

Olen sen verran laiska, että keskenäni teen kyllä kalenteriin merkityn treenin, mutta ilman psyykkaaja tai tavoitetta homma menee välillä turhan kevyeksi. Eikä sekään välillä haittaa, mutta tunnen kyllä, että en ole lähelläkään timanttista kuntoa ja jaksamista.

Minulla on nyt kolme viime vuonna vakiintunutta liikuntamuotoa, jotka esittelen blogissa tässä kevään mittaan isommin.

Palasin syksyllä vanhan harrastukseni tanssillisen voimistelun pariin ja treenaamme nykyään entisten voimistelijoiden kanssa kerran viikossa. Käymme nyt myös kevään aikana muutamissa kilpailuissa.

Juoksua olen harrastanut viime vuosina lähinnä kuntosalin matolla 30-40 minuutin aamuaerobisena ennen fustra-tuntia tai ryhmäliikuntatuntia salillani *Forever Järvenpäässä.Nyt sitten monen vuoden harkinnan jälkeen ilmottauduin eilen puolimaratonille. Vähän jännittää, sillä en ole juossut vuosikausiin edes tuntia putkeen. 

Kolmantena lajina on ollut *fustra.Fustrasta on tullut erityisen tärkeä nyt, kun paluu voimistelun pariin on yrittänyt palauttaa vanhoja asentovirheitä ja juoksu rasittaa kehoa. 

Viime syksystä lähtien fustrassa on myös keskitytty liikkuvuuteen, joka ehkäisee toivottavasti tänäkin keväänä urheiluvammojen syntymistä. Voimaharjoittelu ei tällä hetkellä mahdu harjoituskalenteriin, mutta fustran avulla voin ylläpitää lihaskuntoa turvallisesti. Tälle vuodelle otin liikkuvuuden lisäksi fustrassa tavoitteeksi keskivartalon voiman parantamisen. Fustra-ohjaajani Kimmo lisää vähitellen treeneihin toistoja ja haastavuutta, joten kehitystä on selkeästi jo tapahtunut huimasti viime vuoden aikana.

Juoksutekniikan parantaminen on yksi fustra-tunnin aikana läpi käytävistä harjoituksista. Juoksemme joka fustra-harjoituksen aikana myös matolla ja on hyvä, että joku kiinnittää huomiota asentoon. Kimmon mukaan juoksen teknisesti paremmin, kun vauhti on nopeampaa. Silloin joudun käyttämään niitä fustran vahvistamia syviä lihaksia. Oma hölkyttelyni on noin yleisesti huonoryhtisempää.

Ennen kaikkea fustra on opettanut minulle tapoja pyrkiä pois kehon (minulle luontaisista) virheasennoista.

Kropassa kun tunnetusti kaikki vaikuttaa kaikkeen. Koska keskivartaloni on ollut huonossa kunnossa, niin lantioni on päässyt heilumaan ja polveni (ja moni muu paikka) on kipeytynyt juostessa.

Nyt kun alavartalo on hippusen vahvempi, saan hallittua paremmin keikkuvaa lantiota ja oikea polveni ei ole kipeytynyt enää niin helposti, kun juoksen lyhyitä matkoja. Saa tosin nähdä, miten käy kun alan juosta maratonharjoittelun myötä pidempiä lenkkejä. 

Toisaalta hyvä lisätavoite tälle vuodelle on vahvistaa keskivartaloa yhdessä juoksukunnon kanssa. Kiinnostavaa nähdä, mitä tämmöselle tavoitteettomalle liikkujalle tapahtuu, kun pitää alkaa taas spurtata ihan tosissaan. Kestääkö polvi? Tai kalenteri? Entä pää? Elämme jännittäviä aikoja.

Miten teidän alkuvuoden liikuntahaasteille kuuluu näin helmikuussa?

*kaupallinen yhteistyö

*lisää tietoa fustrasta täällä

 

Kommentit (1)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat