Kirjoitukset avainsanalla arki

Mökkilaiturilla auringonlaskussa helmeilevä täysi skumppalasi.

Veneessä kasvoille käyvä lämmin tuuli.

Niin kuuma aamu, että on pakko hypätä mökkilaiturilta suoraan järveen. Siellä me uimme, lapset ja aikuiset. Loputon lämpö on luonut meille illuusion, että aikaa on vihdoinkin loputtomasti. Minullakin.

Koska sääappi on kesällä puhelimen käytetyin sovellukseni, sitä vilkaistua pystyin tuona hetkenä vihdoin hengittämään. Hellivää lämpöä riittäisi vielä pitkälle. Ja vapaita päiviä, niitäkin tuntui olevan vielä monta.

Stressi-ihmisenä pelkäsin helteen loppumista jo toukokuussa, silloin kun tämä kesä alkoi.

Virittelin aurinkoterassille mitä erikoisia viritelmiä, että olisin auringon häikäisyltä saanut läppärin ruudun näkyviin (iso hengittävä huivi pään päällä ja läppärin yli oli paras). Suunnittelin työpalavereja niin, että saatoin karata Altaalle kirjoittamaan niiden välissä.

Kärsin kai jonkin asteisesta tanoreksiasta. Kun ulkona paistaa kesäaurinko, minulle tulee levoton olo. On pakko päästä ulos, rannalle ja tekemään kesäjuttuja, koska koskaan ei voi tietää, jolloin siihen tulee seuraava mahdollisuus. En ole varmaan tämän maan ainoa helleheruttaja.

Kun ensimmäinen helle loppui kesäkuussa, olin salaa helpottunut. En olisi työsumani keskellä ehtinyt näyttämään edes pikkuvarvasta auringossa, joten järkeilin, että näin lämpimiä päiviä jää heinäkuulle. 

Ja niitä on riittänyt kerrankin. Kun olimme ehtineet lomalla toteuttaa kaikki yllä luetellut mökkikliseet, ja käydä järvien leväpitoisuuksien kasvaessa läpi kaikki pääkaupunkiseudun maauimalat, tanssia festarilla läpi hellepäivien, havahduin viime viikolla, että olen tottunut tähän.

Minä paljasjalkainen suomalainen, olen tottunut siihen, että vaikka keskellä yötä voi hypätä järveen ja jääähdytellä sen jälkeen 23 celsiuksen valoisassa kesäyössä säätilassa. Tai että kuntoilu on suoritettava ilmastoidulla kuntosalilla, eikä ulkona, sillä on yksinkertaisesti liian kuuma juosta. 

"Huomaan fantasioivani sadepäivästä, jolloin voisin konmarittaa kaikki vaatekaapit"

Lauantaina istuin kaverini puutarhassa. Kun taivas meni pilveen ja jyrähti, kenekään ei tullut mieleenkään lähteä sisälle. Olimme ilmeisesti unohtaneet koko sateen mahdollisuuden olemassaolon. Seurasi trooppinen myrsky, jonka ajaksi siirryimme toki sisätiloihin. Sen jälkeen oli yhä lämmin.

En tohdi olla kiittämätön. Lämpö teki tästä lomasta täydellisen (kuten lämpö noin yleensäkin). 

Mutta tänään olen ollut uuden kysymyksen edessä. Miten eletään hellearkea?

Nyt minä kesänlapsi istun työhuoneessa ja ymmärrän aamuaskareiden jälkeen hitusen paremmin sitä kalifornialaista tarjoilijaa, joka kertoi kaksi vuotta sitten haaveilevansa muutosta Seattleen.

Olimme tuolloin Los Angelesissa marraskuun alussa ja talven siellä olisi pitänyt alkaa. Meillä kävi kuitenkin tuuri ja saimme nauttia vielä 30 asteen keleistä. Hehkutin paratiisimaisia oloja tälle paikalliselle tarjoilijalle.

- Olen niin kyllästynyt tähän kuumuuteen. Aina vain aurinkoa, aurinkoa ja aurinkoa! Yritän liikkua autolla mahdollisimman lähelle ilmastoituja paikkoja, että en joutuisi liikkumaan ollenkaan ulkona.

Suomen marraskuun keskeltä saapuneena katsoin häntä varmaan hetken kuin mielipuolista.

Kun työunivormussani ja meikkien sulaessa hikipisaroina roudasin tänään pienten kamppeita päiväkodille, mietin ensimmäistä kertaa, että olisiko elämä jatkuvassa kuumuudessa niin leikkimielistä, miltä läpäisevät auringonsäteet aina pitkän talven jälkeen antavat ymmärtää?

Huomasin fantasioivani pilvisestä sadepäivästä, jolloin olisi lupa konmarittaa talon kaikki vaatekaapit. Helteellä sellainen tuntuu pyhäinhäväistykseltä, mutta pakko sekin on yleensä tässä vaiheessa vuotta tehdä. Niin kuin vaikka ruuat, joita ei voi harrastuksiin lähteville lapsille tehdä arkena enää kymmeneltä illalla. 

Enkä uskalla tai halua siitä valittaa, sillä pelkään, että hellejumalat hylkäävät minut taas kahdeksaksi seuraavaksi kesäksi. Mutta syksy - tai sellaiset parinkymmenen asteen valoisat syyskelit - olette pikkuhiljaa tervetulleita.

Mutta kesäloma 2018. Kiitos, kiitos, kiitos.

Tuusulan Lotta-museon leikkipaikka on ollut meidän kuopuksen kesän suosikkipaikkoja.
Tuusulan Lotta-museon leikkipaikka on ollut meidän kuopuksen kesän suosikkipaikkoja.

Tik takin viimeisellä comeback-keikalla Tammerfesteillä riitti lämpöä.
Tik takin viimeisellä comeback-keikalla Tammerfesteillä riitti lämpöä.

Uudet perunatkin oli tänä kesänä täynnä rakkautta.
Uudet perunatkin oli tänä kesänä täynnä rakkautta.

Lapset tutustumassa eläimiin sukulaisten maatilalla.
Lapset tutustumassa eläimiin sukulaisten maatilalla.

Pokka pitää! äidin kanssa Keski-Uudenmaan kesäteatterilla Krapilla.
Pokka pitää! äidin kanssa Keski-Uudenmaan kesäteatterilla Krapilla.

 

Särkäniemessä vietimme kuumimman huvipuistopäivän naismuistiin.
Särkäniemessä vietimme kuumimman huvipuistopäivän naismuistiin.

Mummolan mökkitie Savossa.
Mummolan mökkitie Savossa.

Kesän lapset kesäyössä.
Kesän lapset kesäyössä.

Ja musti muuten vaan yössä.
Ja musti muuten vaan yössä.

 

Kommentit (0)

Kerroin alkuvuonna blogissa, miksi päätin lopettaa laihduttamisen ja olen sen sijaan pyrkinyt pysyvillä muutoksilla pysymään nykyisessä kunnossa ja painossa. Viime vuonna painotin ruuhkavuosiin soveltuvan liikuntamäärän löytymistä. Tämä tarkoittaa minun kohdalla sitä, että liikunta antaa enemmän energiaa kuin vie. 

Kantapään kautta olen oppinut, että kolme liikuntapäivää viikossa on meikäläiselle sopiva määrä. Se vaatii sumplimista ja ennen kaikkea suunnittelua, mutta useimmiten sen saa onnistumaan.

Välillä tulee niitä miestyömatkallalapsetkipeenävuodenkansijuttutekeillä -viikkoja, jolloin pitää vaan hengittää syvään ja hyväksyä, että elämä jatkuu oikeinkin hyvin ilman sen viikon treenejä. Se hyvä puoli tässä on, että lepoviikkoja ei tarvitse rytmittää, kun niitä tulee tässä ihan äitiyden työsuhde-etuna.

Tälle vuodelle lupasin jatkaa maltillista liikkumista, mutta halusin lisätä hieman tavoitteellisuutta treeneihin.

Olen sen verran laiska, että keskenäni teen kyllä kalenteriin merkityn treenin, mutta ilman psyykkaaja tai tavoitetta homma menee välillä turhan kevyeksi. Eikä sekään välillä haittaa, mutta tunnen kyllä, että en ole lähelläkään timanttista kuntoa ja jaksamista.

Minulla on nyt kolme viime vuonna vakiintunutta liikuntamuotoa, jotka esittelen blogissa tässä kevään mittaan isommin.

Palasin syksyllä vanhan harrastukseni tanssillisen voimistelun pariin ja treenaamme nykyään entisten voimistelijoiden kanssa kerran viikossa. Käymme nyt myös kevään aikana muutamissa kilpailuissa.

Juoksua olen harrastanut viime vuosina lähinnä kuntosalin matolla 30-40 minuutin aamuaerobisena ennen fustra-tuntia tai ryhmäliikuntatuntia salillani *Forever Järvenpäässä.Nyt sitten monen vuoden harkinnan jälkeen ilmottauduin eilen puolimaratonille. Vähän jännittää, sillä en ole juossut vuosikausiin edes tuntia putkeen. 

Kolmantena lajina on ollut *fustra.Fustrasta on tullut erityisen tärkeä nyt, kun paluu voimistelun pariin on yrittänyt palauttaa vanhoja asentovirheitä ja juoksu rasittaa kehoa. 

Viime syksystä lähtien fustrassa on myös keskitytty liikkuvuuteen, joka ehkäisee toivottavasti tänäkin keväänä urheiluvammojen syntymistä. Voimaharjoittelu ei tällä hetkellä mahdu harjoituskalenteriin, mutta fustran avulla voin ylläpitää lihaskuntoa turvallisesti. Tälle vuodelle otin liikkuvuuden lisäksi fustrassa tavoitteeksi keskivartalon voiman parantamisen. Fustra-ohjaajani Kimmo lisää vähitellen treeneihin toistoja ja haastavuutta, joten kehitystä on selkeästi jo tapahtunut huimasti viime vuoden aikana.

Juoksutekniikan parantaminen on yksi fustra-tunnin aikana läpi käytävistä harjoituksista. Juoksemme joka fustra-harjoituksen aikana myös matolla ja on hyvä, että joku kiinnittää huomiota asentoon. Kimmon mukaan juoksen teknisesti paremmin, kun vauhti on nopeampaa. Silloin joudun käyttämään niitä fustran vahvistamia syviä lihaksia. Oma hölkyttelyni on noin yleisesti huonoryhtisempää.

Ennen kaikkea fustra on opettanut minulle tapoja pyrkiä pois kehon (minulle luontaisista) virheasennoista.

Kropassa kun tunnetusti kaikki vaikuttaa kaikkeen. Koska keskivartaloni on ollut huonossa kunnossa, niin lantioni on päässyt heilumaan ja polveni (ja moni muu paikka) on kipeytynyt juostessa.

Nyt kun alavartalo on hippusen vahvempi, saan hallittua paremmin keikkuvaa lantiota ja oikea polveni ei ole kipeytynyt enää niin helposti, kun juoksen lyhyitä matkoja. Saa tosin nähdä, miten käy kun alan juosta maratonharjoittelun myötä pidempiä lenkkejä. 

Toisaalta hyvä lisätavoite tälle vuodelle on vahvistaa keskivartaloa yhdessä juoksukunnon kanssa. Kiinnostavaa nähdä, mitä tämmöselle tavoitteettomalle liikkujalle tapahtuu, kun pitää alkaa taas spurtata ihan tosissaan. Kestääkö polvi? Tai kalenteri? Entä pää? Elämme jännittäviä aikoja.

Miten teidän alkuvuoden liikuntahaasteille kuuluu näin helmikuussa?

*kaupallinen yhteistyö

*lisää tietoa fustrasta täällä

 

Kommentit (1)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat