Kirjoitukset avainsanalla Putous

Seitsemän vuotta sitten päädyin juttukeikan päätteeksi kylään Tanhupallolle ja Hevisaurukselle, eli siis Suomen Komediateatterin taiteellisen johtajan Kiti Kokkosen ja tämän Hevisaurus-yhtyeen laulajana tunnetulle avopuolison Olli Tikan luo. 

Olin haastatellut Kitiä läheisessä kahvilassa ja päädyimme, että kuvat juttuun voisi ottaa parin silloisessa keskustakodissa.

"Paitsi yksi juttu. Herra Hevisaurus saattaa olla kotona", Kiti muisti.

Sovin pitäväni tuolloin suhteellisen tuoreen avoliiton omana tietonani.

Ja niin tapasin tuolloin 2,5-vuotiaan tyttäreni suurimman idolin Herra Hevisauruksen myöhäisellä aamukahvilla keittiön pöydän ääressä. (lapselle kertomuksesta on jäänyt mielikuva, että  siellä se jättimäinen Hevisaurus istui ahtautuneena pöydän ääreen, joten lukijalle selvennettäköön, että Olli oli kotioloissa ihan siviilit päällä.)

"Niin tapasin 2,5-vuotiaan tyttäreni suurimman idolin, Herra Hevisauruksen, myöhäisellä aamukahvilla keittiön pöydän ääressä tämän kotona"

Parin kodissa oli rento tunnelma. Se oli värikäs ja muistutti vähän Huvikumpua. Ihastelin värikkäitä nojatuoleja ja lukuisia koruja sekä käsitöitä, joita Kiti nosteli olohuoneen lipastoista esille. Hän oli tehnyt ne kaikki itse.

Kiti antoi koruista yhden mukaan tyttärelleni. Voitte kuvitella, kun Putous-huuma tänä vuonna alkoi, miten meitä nauratti, että nyt hän voisi leijua koulussa Tanhupallon tekemillä koruilla.

Mutta siis. Tätä taustaa vasten viime viikolla julkaistu Tanhupallon askartelukirja on meikäläisen mielestä maailman luonnollisin tuotteistus! 

Kirjassa on 24 erilaista askarteluohjetta siinä kuuluu vahvasti Tanhupallon oma ääni. Nauroin ja tunsin vähän hellyyttäkin Tanhupalloa (ja noin yleisesti kaikkia maailman lapsia) kohtaan, kun luin ohjeita.

Tanhupallon askarteluohjeet eivät ole aivan mitä tahansa piperryksiä, vaan moni niistä on lasten omaa tunnemaailmaa tukevia. Vai miltä kuulostaa kaverinetsintäostapanta, pelonestokiikarit, hampaanpesukaveri tai unisieppari

Koska meillä ehkä eniten tarvetta tuohon pimeän pelon hallintaan, niin ostin lapsille materiaalit pelonestokiikareiden askarteluun. 

Pelonestokiikareiden ohje. Kiikarit voi napata mukaan, vaikka öiselle vessareissulle, jos haluaa seikkailla pimeän aikaan vaikka vanhempia herättämättä.
Pelonestokiikareiden ohje. Kiikarit voi napata mukaan, vaikka öiselle vessareissulle, jos haluaa seikkailla pimeän aikaan vaikka vanhempia herättämättä.

Olen askarrellut lasten kanssa ehkä viitisen kertaa (tämäkin on ehkä liioiteltu lukema) pian kymmenen vuotta kestäneen äitiyden aikana. Syy siihen on ollut ilmeinen; en ole ikinä ollut oikein kiinnostunut askartelusta. En edes lapsena.

En jaksanut keskittyä, en aina ymmärtänyt mitä olin tekemässä, eikä töistä tullut kummoisia. Kädentaito tuottaa hieman hankaluuksia, luki taitoaineiden kohdalla toisen luokan todistuksessani.

Saman piirteen huomasin itsessäni nyt. Asettelin lapsille kyllä tarvittavat askarteluvermeet paikalleen, mutta kun touhu piti aloittaa luovutin vetovastuun mielelläni kahdelle innokkaammalle 9-vuotiaalle.

Tämä tietenkään ei ole kirjan, eikä lastenkaan vika. Heidän avulla viisi paria pelonestokiikareita syntyi nimittäin käden käänteessä. 

Tanhupallon askartelukirja pyrkii suosimaan kierrätysmateriaalien käyttöä. Kuvissa esiintyvistä kiikareista jäikin uupumaan matonkuteesta tehtävät hihnat, koska - no meillä ei ole matonkuteita. Sen sijaan vuodelta 2012 laatikosta  löytyi valkoista lankaa, jolloin tarkoitukseni oli tehdä tyttärelle voimistelunäytökseen valkoinen kaulaliina. Se laskettaneen kierrätysmateriaaliksi?

Lisäpisteitä kirjalle siis myös ympäristöasioiden esiintuomisesta, vaikka meikäläisen ikuista talviunta nukkuvaa askarteluintoaa kirja ei onnistunut herättämään (hihnat ovat vielä in the making -vaiheessa.)  Mutta ainakin meillä kirja oli nappivalinta alakouluikäisille askartelijoille. 

 

Kommentit (0)

Lauantai-ilta 19:10. Olen viime hetken ruokaostoksilla ennen Putouksen finaalilähetyksen alkamista. Ostoskärryjen rullauksen keskeyttää minulle tuntemattoman lapsen ja äidin sanaharkka, joka päättyy pienemmän nasaalikimeään huutoon:

HILJAAAAA! 

Onnistuneen Putous-kauden näkee ja kuulee yleensä ensimmäisinä lapsista. Sellaisina vuosina sketsihahmojen hokemat tarttuvat  jälkikasvuun koulussa ja päiväkodeissa, vaikka televisio olisi viritetty kotona lauantai-iltana Netflixille. 

Kun viime viikonloppuna päättyneen Putouksen tähdet marssitettiin marraskuussa lehdistön eteen, en ollut ainoa joka mietti, vieläkö ohjelma jaksa innostaa. Hirviniemi-Kuustonen-Nieminen-Kosonen-Toivanen- Saariluoma -kombon jätettyä ohjelman se kävi kävi välillä jo tekohengityksen puolella. Hauskuus oli muutaman näyttelijän varassa.

Tällä kaudella Putous saavutti nyt kuitenkin sen, mitä kanava varmasti siltä odotti. Miljoonayleisön. Lauantain finaalilähetystä seurasi parhaimmillaan peräti 1,5 miljonaa suomalaista.  

En ole ikinä ollut ohjelman suurin fani. Sen alkuaikoina katsoin puhutuimmat hahmot lähinnä Youtubesta. Kun lapset kasvoivat, olen katsonut ohjelmaa heidän kanssaan aktiivisemmin. Nyt ohjelma istutti myös meikäläisen useampanakin lauantai-iltana kotisohvalle niin, että en lukenut samalla lehteä tai räplännyt kännykkää tai tietokonetta, vaan ihan oikeasti katsoin lähetykset pitkästymättä alusta loppuun.

Joskus huvituin, nauroin välillä ääneen!

Miten tässä näin kävi?

Oikeastaan ohjelman onnistumiseen ei tässä vaiheessa sen elinkaarta ole kuin yksi tekijä: hyvä casting. Tällä kaudella se onnistui. Uusista kasvoista Ernest Lawson ja Pilvi Hämäläinen - siis Abdul Tuisku ja Aina Inkeri Ankeinen - tekivät suoranaisen läpimurron.

Mielenkiintoista on se, että kumpikaan heistä ei ole käynyt Teatterikorkeakoulua.

Putous on formaattina raadollinen, mutta reilu. Jokainen siihen päässyt näyttelijä saa käytännössä elämänsä tilaisuuden. Sitten joko onnistut tai et. Moni toki suoriutuu myös siltä väliltä, mutta tänä vuonna onnistujia oli useita. Porukka toimi myös ryhmänä, joten olisin todella yllättynyt, jos tällä kokoonpanolla ei tehtäisi vielä uutta Putous-kautta.

"Putous on formaattina raadollinen, mutta reilu. Saat tilaisuuden, sitten joko onnistut tai et "

Teatterikorkeaan ei ole huolittu myöskään ohjelman juontaja Roope Salmista, joka on avoimesti sosiaalisessa mediassa kertonut, että hän haki - suorastaan rukoili -mahdollisuutta päästä edellisen kauden Putoukseen kilpailijaksi. Sitä mahdollisuutta hän ei silloin saanut, mutta sitkeä yritys palkittiin lopulta monessa muussa yhteydessä. Uuteen Putoukseen Salmista pyydetiin suoraan juontajaksi. 

Viikonlopun finaalilähetyksessä Salmisen innokkuudesta oli tehty sketsi.

Roope on tosi motivoitunut.

Roope on tosi innokas. 

Tosiasiassa Roope Salmisen innokkuus ja draivi oli juuri sellaista, mitä tällaisen ohjelman juontajalta vaaditaan. Hän on improvaation superammattilainen, joka taitaa tilanteen kuin tilanteen hyvällä tilannekomiikalla. Into näkyy myös siinä, että Salminen ei vielä pidä mitään itsestäänselvyytenä. 

Ernest Lawson on taas siviiliammatilta luokanopettaja, joka vaikuttaa Salmisen kanssa samassa improvisaatioryhmä Kolinassa. Ehkä tämän otannan perusteella, voisi ajatella, mistä tulevia Putous-tähtiä voi löytää? Miltähän näistä superhyvistä osaajista on tuntunut katsoa edellisiä kausia ja ehkä tietää, että hoitaisin tuon kyllä paremmin? 

Usein työmaailmassa innokkuus ja motivaatio ovat paperilla hyviä asioita, mutta käytännössä ne leimataan usein nuoruuden naiiviksi hömpötykseksi, jolla yritetään peittää osaamattomuutta. Tai ehkä rutinoitunut tekijä voi pitää toisen motivaatiota myös uhkana? 

Ehkä Salminen ja kumppanit ovat asenteellaan osoittaneet, että vaikka on avoimesti innostunut ja motivoitunut, voi olla samalla myös helvetin hyvä. 

Putouksen tilalla alkaa ensi lauantaina 18.3 uudistunut Bumtsibum, jonka viimeisen jakson kuvauksista lisää täällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (6)

ton-ton

Itse en pitänyt tämän vuoden juontajasta, hänellä ei ollut tarpeeksi munaa ja auktoriteettiä hommaan. Muuten ihan ok ohjelma.

Ulppe

Roope Salmisen innokkuus juontajana sopi Putoukseen. Sai muutkin katsojat odottamaan..

Ei Putous-fani muutenkaan

Innokkuus? Järjetön esittäminen siis. Niinkuin joka paikassa - Roope show. En tykkää.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat