Kirjoitukset avainsanalla vanhemmuus

Kohta on vuosi siitä, kun sain aivoinfarktin

Vaikka palasin sen jälkeen suhteellisen pian työelämään ja lasten kautta normiarkeen, niin tottakai aloin sairausloman jälkeen tarkkailla oireitani ja väsymisiäni tarkemmin. 

Luin myös paljon lisää aiheesta sosiaalinen introverttiys. Olin toki tiedostanut jo aikaisemminkin tuon määritelmän osuvan meikäläisen suhteen nappiin. 

Sosiaalinen introvertti on puhelias ja viihtyy ihmisten seurassa, mutta kohtuudella. Kun mitta täyttyy, introvertti kaivautuu sohvan nurkkaan ja häviää omaan kuplaansa lataamaan akkujaan.

Yllä yksi luonnehdinta, jonka löysin sosiaalisesta introverttiydestä Hidasta elämää -sivustolta.

Eli minusta ihmisten ja läheisten ystävienkin kanssa on kiva viettää aikaa, mutta välillä on päästävä lataamaan akkuja. Tuo sosiaalinen introverttiys ei tietenkään aiheuta kenellekään infarkteja, mutta vaikuttaa eri tavalla väsymiseen ja jaksamiseen. Aloin miettiä arkea kohtauksen jälkeen tuon piirteen kautta tarkemmin.

Työelämässä asia on ratkennut kevytyrittäjänä osin itsestään. Työkeikkojen ja haastattelupäivien välillä viikkoon jää yleensä 1-2 kotikonttoripäivää, jolloin saan ennen lasten paluuta koulusta tehdä töitä omassa rauhassa. Infarktin jälkeen aloin rytmittää näitä koti- ja työpäiviä astetta fiksummin.

Kun lapset oli pienempiä, arjen aikatauluja oli vielä helpompi säädellä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Pienimmän vielä nukkuessa päiväunia oma hetki oli yleensä lauantai-iltapäivänä. Isommat saivat katsoa ohjelmiaan, ja minä yleensä nukuin tai luin. Sunnuntain päiväunien aikaan tein taas rästitöitä. 

Kun päiväunet jäivät ja lapset ovat kasvaneet, meillekin on tullut aika, jolloin vapaa-aikaa ei enää määritä pelkästään perheen omat aikataulut, vaan myös harrastukset ja kaverit. Ja se on mielestäni pelkästään hyvä asia. Että molempia on. 

Mutta toki kaipaan välillä omaa rauhaa, kun talo on täynnä porukkaa. Noin kerran viikossa kiellän vierailut. En pelkästään omien töiden tai jaksamisen takia, vaan ihan siksi, että saisin perheen edes kerran viikossa saman pöydän ääreen, rauhoittaa hetkiä tästä elämästä. 

Töiden tekeminen kotona (varsinkin viikonloppuisin) on nyt siis haastavampaa kuin ennen. Huomaan stressaantuvani ja olen äreämpi. Kesäkuussa, kirjaprojektin loppusuosuoralla, perhe lähti viikonlopuksi pakoon anoppilaan, mutta pidemmän päälle sellainen ei onnistuisi ja tuntuisi vähän kohtuuttomaltakin. 

Kun kesäloma päättyi, mietin, että on pakko keksiä joku ratkaisu sellaisiin työsumiin, joissa töitä on väkisin tehtävä enemmänkin viikonloppuna.

Siksi päädyin yöpymään hotellissa.*

Olen toki hippausreissujen jälkeen jäänyt miehen kanssa muutamia kertoja Helsinkiin hotelliin yöksi muutenkin. Mutta nuo ovat aina olleet jotain niin sanottuja erityistilanteita; synttäreitä, häitä tai muita, jolloin lapsille on sovittu myös hyvissä ajoin hoitaja.  

Mutta. Eikö oma jaksaminen voisi olla muutaman kerran vuodessa erikoistilanne? 

Olin yöpynyt aikaisemmilla niin sanotuilla erikoisvapailla mieheni kanssa Radisson Blu Plaza -hotellissa. 

Ensinnäkin siksi, että se on kätevien yhteyksien äärellä Helsingin juna-aseman vieressä ja oikeasti kävelymatkan päässä mihin tahansa paikkaan ydinkeskustassa. Toiseksi tykkään hotellin ilmapiiristä. 

Keskeisestä sijainnista huolimatta hotelli on sen verran syrjässä, että liikenteen melu ei sinne. Hotellissa on kuitenkin tietyllä tapaa historiallinen, mutta myös modernin kansainvälinen tunnelma. Kun kerran hotellissa yöpyy, niin silloin on kiva larpata olevansa ulkomailla. 

Jättisänky vaan mulle! Ja toki myös mun läppärille..
Jättisänky vaan mulle! Ja toki myös mun läppärille..

Oikeastaan tässä elämäntilanteessa toimivuus ja rauha ovat hotellin tärkeimpiä ominaisuuksia, vaikka ihan unituristina en Plazassa yöpynytkään (siis sellaisen tyyppinä, joka tulee nukkumaan hotelliin mahdollisimman hyvät unet).

Nyt olen ollut Plazassa yötä kolme kertaa* muun muassa Kultaisen Venla -gaalan ja Linnan juhlien jälkeisinä öinä. On ollut luksusta, kun on voinut rauhassa laittautua hotellihuoneessa, hoitaa kiireisimmät työt illan aikana ja jatkaa loput hommat aamupalalla.  

Plazan bisneshuoneeseen kuuluu myös loungen palvelut.

Lähtökohtaisesti lounge kuulostaa aina vähän arvoitukselta; niissä kun voi olla vastassa mitä tahansa suolapähkinöistä pöytiin tarjoiltuun kaviaariin. Plazan lounge yllättikin tasollaan; tarjolla oli tapaksia, kalaa, juustoja ja viiniä sekä paljon erilaisia jälkkäreitä. 

Lounge on myös hyvä etkoilupaikka ja sinne voi vetäytyä syömään myös aamiaisen. 

Minulla oli syksyn aikana yksi poikkeuksellisen raskas kansijuttu tehtävänä ja myös yksi hippaus sovittuna. Yhdistin ne yöpymällä Plazassa. Etkot loungessa, illallinen Plazassa ja sitten yöhön. 

Aamiainen on Plazassa muuten viikonloppuisin 12 saakka, joten sen äärellä on hyvä tehdä töitä tai rentoutua pidempäänkin - tai niiden pitkien unien jälkeen. Olen kaksi kertaa saanut myös myöhäisemmän uloskirjautumisen, joten on ollut kiva palata kotiin, kun työt on tehty ja loppu viikonloppu on niistä hommista vapaata.

Vaikka hotelliyöpyminen yleensä liittyy eritystilainteisiin tai työmatkoihin, ajattelen omaa hotelliyötä satsauksena jaksamiseeni. Hotelliyöpyminen on itse asiassa apu sosiaaliselle introvertille myös sosiaalisen arjen keskellä. Jos illan on ollut hälinässä ja jutellut itsensä puolikuolleeksi, niin on luksusta kirjoitella omassa rauhassa. Silloin jaksaa taas kotona odottavaa toisenlaista sosiaalista arkea. 

Muutaman kerran vuodessa työpöytä voi näyttää tältä.
Muutaman kerran vuodessa työpöytä voi näyttää tältä.

 Aion käyttää hotellimajoitusta myös jatkossa muutaman kerran vuodessa, kun perheen ja työn yhteensovittaminen alkaa näyttää jo kalenteria katsoessa alkavalta katastrofilta. Ja haluaisin tarjota samaa mahdollisuutta myös teille! 

Toimi näin: Seuraa Instagramissa Galawoman-tiliä ja kerro siellä ylläolevan hotellikuvan alla kenen kanssa haluaisit yöpyä Radisson Blu -hotellissa. Kilpailuun voit osallistua myös seuraamalla Facebookissa Sivuraiteilla -sivustoa ja kertoa hotellipostauksen alla kenen kanssa haluaisit oman hotelliyön jakaa. Voittaja saa yöpymisen ja aamiaisen kahdelle Double King -huoneessa valitsemassaan Radisson Blu -ketjun hotellissa Suomessa. Hotellista riippuen majoitukseen sisältyy asiakassaunan ja uima-altaan käyttö. Arvon ja julkaisen voittajan ystävänpäivänä, eli 14.2 perjantaina <3

Lisää tietoa Radisson Blu Plaza -hotellista täällä

*saatu

Kommentit (1)

PäiviS
1/1 | 

Ehdottomasti haluaisin yöpyä aviomiehen kanssa, edelleenkin 34 avioliittovuoden jälkeen. Yksityisyrittäjinä nuo yhteiset hotelliyöt ovat jääneet aika vähiin. Meille hotelliyö olisi luksusta ja lomaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla on siis kolme lasta, joista kaksi vanhinta harrastaa lajejaan tavoitteellisesti.

Olen itse aikoinani toiminut myös itse lasten ja nuorten voimistelun harrastus – ja valmennustoiminnan parissa, joten luonnollisesti olen seurannut viime päivinä Team Uniquen valmentajan Mirjami Penttisen ympärillä käytyä keskustelua entisenä voimisteluvalmentajana, mutta ennen kaikkea äitinä. 

Mikäli syytökset pitävät paikkansa, soveliaisuuden rajat ovat ylittyneet kaikella tavoin. En missään tilanteessa hyväksy valmentajan taholta minkäänlaista henkistä väkivaltaa, jossa mennään henkilökohtaisuuksiin.

Ymmärrän kuitenkin, että hyvilläkin valmentajilla voi käydä pienempiä ylilyöntejä (johon ei todellakaan kuulu kehoitus itsemurhasta). Kokemuksen kautta tiedän, että valmentajatkin saattavat välillä toimia tavalla, josta eivät seuraavana päivänä ole ylpeitä. 

Nyt sopii toivoa, että kyseessä on ollut poikkeustapaus ja urheilijat ovat päässeet purkamaan asian perusteellisesti.

On hyvä, että epäkohdat nostetaan esille, mutta samalla on hyvä muistaa hengittää. Tällaisissa tapauksissa kun pahimmillaan leimataan koko laji tai kyseenalaistetaan koko harrastuskulttuuri.

Lasten harrastusten ”ammattimaistuminen” herättää muutenkin paljon tunteita. Sen vuoksi en ole aikaisemmin edes uskaltanut avata syitä, miksi me olemme päättäneet satsata lasten harrastuksiin. Eikä kyse ole todellakaan kultamitaleista tai eläkkeen turvaavista NHL-rahoista.

Kyse on oikeastaan ihan kaikesta muusta.

Olen aina tehnyt myös isompiakin valintoja ennakoiden, että lapset saavat toteuttaa intohimojaan, keskimäärin kun sellaisia kai ihmiselle tuppaa kasvun myötä -ainakin toivottavasti- syntymään.

Kun esikoisen synnyttyä kämppä piti vaihtaa isompaan, yksi iso kriteeri uuden asunnon sijainnille oli, että kaupungissa oli monipuoliset harrastusmahdollisuudet ja ne olisivat inhimillisen pyöräilymatkan päässä. Siksi muutin Järvenpäähän. Kirjoitin myös aikaisemmin, että tein esikoisen äitiyslomalla töitä myös siksi, että mahdollistamaan lapselle paremman tulevaisuuden – myös harrastamisen. 

Kahden vanhimman lapsen kanssa aloitimme taaperoiässä lauantaiaamut vanhempi-lapsi jumpassa. Sunnuntaisin kävimme jäähallin ilmaisvuorolla yleisöluistelussa.

3-vuotiaasta eteenpäin he saivat kokeilla lajeja mielenkiinnon mukaan; oli voimistelukouluja, luistelukoulua, jalkapallokoulua, temppujumppaa, tanssia ja ratsastustakin. Harrastukset olivat harrastuksia. Niitä oli muutaman kerran viikossa ja niihin kuskailun sai säädettyä helposti perheen kalenteriin sopiviksi.

Tänä vuonna esikoiseni täyttää 12 ja keskimmäinen ensi viikolla kahdeksan. Esikoinen siirtyi paikallisen seuran joukkueesta viime kesänä aluejoukkueseen, johon valittiin kolmesta eri kaupungista voimistelijoita. Joukkue harjoittelee viisi kertaa viikossa. Vaikka harjoituksia on nyt kotikaupunkimme Järvenpään lisäksi Hyvinkäällä ja Mäntsälässä, olen kiitollinen, että joukkuevoimistelua voi harjoitella näin tavoitteellisesti pääosin ihan kotikaupungissa (osa kulkee treeneihin paljon kauempaa muun muassa Lahdesta, koska tarpeeksi tavoitteellista joukkuetta ei kotikaupungissa ole). 

Tammikuussa syntynyt poikamme pelaa jalkapalloa ja jääkiekkoa. Usein alkuvuodesta syntyneet pelailevat vanhemman ikäluokan mukana, niin myös meidän jannu on pelannut käytännössä koko ikänsä vuotta tai kahta vanhempien kanssa. Nyt kun ensimmäinen luokka syksyllä alkoi, laitoimme yhteisellä päätöksellä jalkapallon talveksi tauolle. Jääkiekossa joukkueella on omia tapahtumia 3-4 viikossa. Lisäksi on ylimääräisiä jääharjoituksia, joissa poika käy jaksamisen ja aikuisten töiden sekä muiden menojen mukaan. 

Jalkapallo on meillä ensimmäistä kertaa talvella tauolla, mutta sitä pelataan pihalla silti. Kaikkien maailman todennäköisyyksien mukaan Teemu Pukkia minun pojasta ei silti kasva.
Jalkapallo on meillä ensimmäistä kertaa talvella tauolla, mutta sitä pelataan pihalla silti. Kaikkien maailman todennäköisyyksien mukaan Teemu Pukkia minun pojasta ei silti kasva.

Jos 4-vuotiaan kuopuksen oma sunnuntaijumppa lasketaan mukaan, niin meillä on viikossa kymmenen lasten harrastusmenoa. Marras-joulukuussa sekä huhti-toukokuussa, jolloin lajeissa eletään kiireisintä turnaus- ja kisakautta, tapahtumia saattaa olla viikossa jopa 15. 

Tietenkin tämä vaatii joka sunnuntai kalenteritalkoot perheenä, mutta onneksi myös toimivien ja koko touhun mahdollistavien kimppakyytirinkien kesken. Koska perheessä on myös kolmas lapsi (joka huutaa jos ajamme edes jäähallin ohi, että ei katsomaan veljen peliä), työmenot ja välillä vain yksi aikuinen taloudessa, en todellakaan näe kaikkia lasten kisasuorituksia tai turnauksia. 

Ja vaikka lajit vaativat ja ovat vaatineet myös vanhemmilta rahaa ja aikatauluttamista, kyseessä on lasten valinnat ja heidän harrastuksensa. Ei minun, eikä heidän isänsä toteutumattomien urheilu-unelmien lunastaminen.

Toki sen verran oma historiamme vaikuttaa, että tiedämme kokemuksesta, mitä harrastus voi lapselle parhaimmillaan antaa ja siksi haluamme niitä mahdollistaa.

Tässä niistä äkkiseltään muutama.

*Ystävät

Koulun lisäksi minulle on muodostunut pitkäaikasimmat ystävyyssuhteet harrastuksen kautta. Kun yhdessä on koettu voittoja, häviöitä, leirejä, kisamatkoja ja arkista aherrusta, ne hitsaavat yhteen – ja samoille sattumuksille nauretaan vuosien jälkeen yhä uudestaan.  Kaikista joukkuekavereista ei tule koko elämän sydänystäviä, mutta hyvin suurella todenköisyydellä muutamista.

*Verkostot

Meillä lapsille karttui harrastusten kautta jo ennen kouluikää laaja verkosto tuttuja. Käytännössä sen huomaa, kun menemme leikkipuistoon tai uimahalliin, niin lähes aina joku tuttu löytyy leikkikaveriksi. Kun koulu alkoi, oli huojentavaa, kun molemmilla oli tuttuja kavereita rinnakkaisluokilla ja ylemmillä luokilla, jotka tulivat heittämään ylävitosia ja moikkaamaan heti ensimmäisenä koulupäivänä.

*Yhteisö

Olen ajatellut, että jos koulussa tulee ystävyyssuhteissa ongelmia, harrastusporukka tarjoaa turvallisen yhteisön. Eli ei olla ihan yhden kortin varassa.

*Sosiaalisuus

Joukkueissa on erilaisia ihmisiä, joissa kaikista ei voi tykätä, mutta on opeteltava tuleman toimeen. Tämä auttaa myös muissa tilanteissa elämässä. Tunsin suurta ylpeyttä, kun poikani opettaja oli laittanut vasta viestiä, että hieman rasavillinkin piirteitä omaava poikani oli osoittanut koulussa ikäisekseen poikkeuksellista empatiakykyäja lohduttanut häviötä harmitellutta kaveria. Pelikentillä opittua? Tuskin näistä sosiaalisista taidoista on haittaa työelämässäkään.

Esiintymässä seuran kevätnäytöksessä. /kuva Tomi Kajasviita
Esiintymässä seuran kevätnäytöksessä. /kuva Tomi Kajasviita

*Yhteinen aika

Monet ajattelevat, että lasten harrastukset ovat pois perheen yhteisestä ajasta. Olen kiitollinen, että lasten lajeissa kauden aikataulut saadaan hyvissä ajoin, joten yhteiset reissut ja lomat suunnitellaan pitkälti kisakalenterin ehdoilla. Loppujen lopuksi yhteistä aikaa jää paljon viikollakin. Automatkoilla ehtii käydä kahdenkeskisiä keskusteluja ja kuulee myös kavereiden kautta asioita, joita ei ehkä osaisi kysyä. Kun ajan ikuisessa marraskuun pimeydessä auto täynnä lapsia ensin kohti jäähallia, josta jatkan lopun porukan kanssa kohti Hyvinkäätä, tunnen usein ihan kiitollisuutta. Heillä on toisensa ja heillä on joukkue, jossa on mahdollista jakaa ja kokea koko maailma. Usein maanantain automatkat ovat jopa piristysruiske työpäivän päätteeksi. 

*Kannustaminen

On mahtava nähdä, miten lapsi iloistee toisten ja omista onnistumisista.

*Elämänhallinta

En toivo lapsistani suorittajia, mutta on ollut hienoa huomata, kun nuorempikin miettii, minä päivinä hänellä on koulun jälkeen vapaata ja sopii siihen koulukavereiden näkemiset. Vanhemman kokeiden lukemiset katsomme vielä osittain yhdessä, jotta hän oppii hahmottamaan, että treenien ja koulun lisäksi jää aikaa myös koulukavereille ja levolle.

*Määrätietoisuus

Kova työ tuottaa aika usein tulosta. Sen ymmärtäminen tuskin on haitaksi sekään. Ja se, että oppii sietämään pettymyksiä ja pitkäjänteistä tekemistä.

*Järkevä tekeminen

Tyttäreni on tulossa esiteini-ikään ja hän on ihmetellyt muutaman kerran, miksi jotkut tutut pyörivät koulun jälkeen kauppakeskusten auloissa. Silloin sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen. Juuri siksi kuskaan teitä mielelläni! Lapseni harrastavat osittain siksi, että en uskalla katsoa mitä tapahtuisi teini-iässä, jos heillä ei ole vapaa-aikana mitään järkevää tekemistä ja yhteisöä, joka pitää heidät poissa niin sanotuilta pahoilta teiltä.

*Liikunta piristää

Jos joku harmittaa ennen treeneihin lähtemistä, niin sen jälkeen kotiin palaa usein iloisempi lapsi. Toivon, että he osaisivat soveltaa tätä aikuisina; liikunta piristää ja huolet tuntuvat sen jälkeen vähän pienemmiltä.

*Jännitys ja elämykset

Tilastollisesti on selvää, että lapsistani ei ikinä tule huippu-urheilijoita, mutta lähes missään koskaan en ole jännittänyt niin paljon kuin heidän kilpailuja tai pelejä katsellessa. Toivon, että nämä elämykset auttavat ja kannattelevat heitä perheen ja ystävien lisäksi läpi koko elämän – tai ainakin sen teini-iän!

Tietenkin molempien harrastuksiin on liittynyt joskus myös pettymyksiä, epäreiluuden tunteita ja väsymystä.

Äsken, kesken tämän kirjoittamisen, pakkasin lätkäkamat autoon ja hain pojat iltapäiväkerhosta jäähallille. Olisin toki mieluummin jatkanut töitäni rauhassa kotons kuin heilunut läppärin kanssa hallin katsomossa. Tai sunnuntain kisa-aamuna jäänyt nukkumaan sen sijaan, että olisin herännyt kuudelta tekemään kisakampausta. 

Mutta en ole halunnut tai suostunut ajattelemaan näitä asioita uhrauksina, vaan ennemmin investointina lapsen tulevaisuuteen; sosiaalisiin suhteisiin ja liikunnalliseen elämäntapaan.

Minulle lasten harrastukset kuuluvat luontevana osana vanhemmuuteen siinä missä pyykin pesu tai ruuanlaitto. Aina ei kiinnosta, mutta tehtävä on, kun on lapsensa tehnyt.  

Koen ja ennen kaikkea lapset kokevat, että he ovat olleet harrastuksissaan saamapuolella; siksi kai he ovat halunneet myös jatkaa, vaikka välillä asialla on myös haastettu. Myönnän. Olen käyttänyt intohimoharrastusta myös kiristyskeinona. Jos läksyt ovat illalla tekemättä olen saattanut joskus huutaa, että nyt soitan sun valmentaja- XXXX:lle, että sä lopetat! 

Mutta tämä on ollut minun tapani olla vanhempi, enkä halua millään tavalla kyseenalaistaa tai tuomita niitä, jotka ovat päättäneet toisin.

Ymmärrän myös, että harrastusten kallistuessa kaikilla ei ole varaa jatkaa niitä. Ja se, ettei niitä ole tai sopivaa kiinnostuksen kohdetta ei ole löytynyt tarkoita ettei näitä samoja asioita ja elämäntaitoja voisi oppia muuallakin kaverisuhteissa ja ihan koulussa. Niin kuin harrastaminen ei tarkoita automaattisesti elämässä pärjäämistäkään. 

Kriittisesti tarkasteluna ehkä kyseessä voi olla jopa omaa epävarmuutta vanhempana. Sain esikoiseni suhteellisen nuorena. Halusin olla edes jollain tavalla varma, että siinä vaiheessa kun muuttokuorman takavalot näkyvät ja lapsi lähtee omilleen, voin ajatella, että ainakin yritin kaikkeni. Silti mitään takuita oikeasta ja väärästä ei näissä hommissa vaan taida olla. 

Tai no edelleen, itsensä tappamiseen kehottaminen on väärin.

Syksyllä minua haastettiin somessa monta kertaa lätkä-äiti, voikkamutsi jne kuvahaasteisiin. Julkaisen nyt osan kuvista nyt. Meidän sauna näyttää suurimman osan viikosta ja talvesta tältä.
Syksyllä minua haastettiin somessa monta kertaa lätkä-äiti, voikkamutsi jne kuvahaasteisiin. Julkaisen nyt osan kuvista nyt. Meidän sauna näyttää suurimman osan viikosta ja talvesta tältä.

Esikoinen joukkueensa kanssa SM-rinkileirillä Kisakalliossa. Seuraan joukkueen meininkejä heidän omalta Instagram-tililtä.
Esikoinen joukkueensa kanssa SM-rinkileirillä Kisakalliossa. Seuraan joukkueen meininkejä heidän omalta Instagram-tililtä.

Kuulut mokkapalat! En ole leiponut kertaakaan, mutta myynyt kyllä (ja tuonut myytäväksi muuta helppoa roudattavaa, kuten limsaa ja kahvia).
Kuulut mokkapalat! En ole leiponut kertaakaan, mutta myynyt kyllä (ja tuonut myytäväksi muuta helppoa roudattavaa, kuten limsaa ja kahvia).

Joukkuekaverin äiti lähetti tämän. Tytöt paluumatkalla treeneistä Mäntsälästä.
Joukkuekaverin äiti lähetti tämän. Tytöt paluumatkalla treeneistä Mäntsälästä.

Joidenkin mutsi on niin käsityöihme, että nimi tippuu tasaisin ajoin kentällä selästä! Ilmankin on toki pärjännyt.
Joidenkin mutsi on niin käsityöihme, että nimi tippuu tasaisin ajoin kentällä selästä! Ilmankin on toki pärjännyt.

Kisamatka Tampereella ja Jyväskylään sisälsi kauden parhaat suoritukset ja oli mahtava ehtiä tänne mukaan.
Kisamatka Tampereella ja Jyväskylään sisälsi kauden parhaat suoritukset ja oli mahtava ehtiä tänne mukaan.

Voittoja, mutta myös tappioita.
Voittoja, mutta myös tappioita.

Mut eniten tätä arkista meininkiä.
Mut eniten tätä arkista meininkiä.

Kaikesta harrastusrakkaudesta huolimatta olenkin yhäkin järkyttynyt muodosteluluisteluvalmentajan esille tulleista valmennusmetodeista. Tulee mieleen Over the limit -dokumentti, joka kertoi olympiavoittaja Margarita Mamun ja tämän valmentajan Irina Vinerin valmennussuhteesta.

Naiivisti olen ajatellut, että no jossain Venäjällä tuollaista, mutta ei ikinä meillä. Jos tästä kohusta seuraa jotain hyvää, niin valmennuskulttuurin tarkastelua, jotta nämä lapsen itsetunnolle oikeasti haitalliset ja traumatisoivat tapaukset saadaan kitkettyä.

On tärkeä kuitenkinmuistaa, että valtaosa valmentajista toimii normaalin tapakulttuurin mukaan, valmentaa rakkaudesta lajiin, osa kokonaan ilman palkkaa. Toki heilläkin on hyviä ja huonoja päiviä. Ja vaikka 99% ajasta jaksaa olla kärsivällinen ja johdonmukainen, tulee myös ylilyöntejä.

Olen joskus itsekin huutanut vanhemmille valmennettaville. Ja vaikka tarkoitus on ollut herätellä heitä keskittymään juoruilun sijasta harjoitukseen, jälkeenpäin tuli morkkis. Kerran paiskasin myös mankan johdon päin seinää. En siitäkään tunne kovin suurta ylpeyttä.

Silti aika moni entinen valmennettava pitää yhteyttä ja on kehunut parhaaksikin. Olen niistä päätellyt, että ehkä en ihan metsään mennyt, vaikka täydellistä suoritusta en tehnyt minäkään. 

Tätä taustaa vasten en siis todellakaan säikähtäisi, jos lapsi sanoisi joskus että valmentaja on huutanut harjoituksissa. On aivan eri asia mennä kiusaamiseen ja henkilökohtaisuuksiin kuin antaa tiukasti palautetta ja herätellä joukkuetta. Toivon että tästä vanhemmat malttavat tämän kohun jälkeenkin pitää nämä kaksi asiaa erillään. 

Itse ihailen kärsivällisiä, mutta kunnianhimoisia valmentajia, joilla on sisäinen tieto siitä, että he etenevät oikein, vaikka kehitystä ei sillä sekunnilla näkyisi.

Kun meillä lasten harjoittelu on siirtynyt huljalleen kotipihalta yhä enemmän saleille, olen monta kertaa hämmästellyt lapsen kehittymistä vasta yleisössä -kiittänyt valmentajia liian usein vain mielessäni sadoista tunneista, joita valmennus on jaksanut lapseeni käyttää. Ei pelkästään kehittymiseen lajissa, vaan myös ihan ihmisenä kasvamiseen.

Joten kiitos. 

* Ja miksi lasten harrastuksista tulee liian vakavia ja kalliita liian aikaisin? Koska valmentajia ja ohjaajia ei ole. Kunnianhimoiset ja hyvät valmentajat, jotka haluavat antaa lähes jokaisen iltansa ja viikonloput lajille, haluavat ja ehtivät valmentaa useimmin sellaisia, jotka ovat valmiita antamaan harrastukselle aikaa. Harrastuksena vaikkapa 1-2 viikossa treenaaville tarvitaan usein valmentajia vanhemmista. Eli vastaus voit olla sinä itse. Jos haluat muutamana arki-iltana toimia ohjaajana ja kasvattajana, hoitaa kisa- ja peli-ilmottautumiset, olla yhteydessä vanhempiin jne, monet seurat mielellään maksavat innokkaille ohjaajakoulutuksen. Palkkaa harvemmin maksetaan, mutta ainahan voit pyytää paikalle vanhempainkokouksen, jossa ehdotat kausimaksujen nostamista. Niihin suhtaudutaan aina yhtä suurella riemulla. 

Kommentit (8)

Vierailija
1/8 | 

Kiitos tästä kirjoituksesta, siinä oli paljon hyviä pointteja ja ruokaa mietintämyssylle. Etenkin alleviivaan tuota ajatusta, että harrastukset ovat investointi lapsen tulevaisuuteen. Ettei hänen tarvitsisi notkua siellä kauppakeskuksen aulassa, ei nyt eikä myöhemminkään. Kiitos!

Vierailija
2/8 | 

Tämä oli hyvä kirjoitus, kiitos. Paljon hyviä näkökulmia. Joskus ajattelen myös niin, että hyvähän minun on kuskata kun kyse on harrastuksista; joku toinen joutuu kuskaamaan lastaan jatkuvasti esimerkiksi lääkärille tai terapiaan. Ja tärkeintä on toki se, että lapset tykkäävät harrastuksistaan.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Terveyttä ei saisi pitää hetkeäkään itsestään selvyytenä. Usein olen miettinyt samaa, että tämä kuskailu ei ole isossa mittakaavassa raskasta nähnytkään.

Mummo Jyväskylästä
3/8 | 

Lisäisin vielä toivomuksen, että jokaisella erilaisia liikuntamuotoja harrastavalla lapsella olisi myös joku muu harrastus, musiikki, kirjallisuus, kuvataide ihan vain siltä varalta että jos loukkaantuu tai sairastuu pahemmin. Tämä kahden sukupolven kokemuksella:lapseni ja lapsen lapseni ovat sairastaneet lastenreumaa, urheilleet, kun ovat päässeet oireista eroon (kesti3-5 vuotta), mutta soittaminen ja laulaminen siinä välillä on korvannut urheilun. Harrastukset ovat elämän suola ja juuri niinkuin kirjoitit, matkat kotoa harkkoihin/kisoihin niitä jalokiviä, joissa parhaat keskustelut käydään niin onnistumisten kuin epäonnistumisten suhteen.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Hyvä pointti! :) Yritän muistutella myös itselleni, että harrastuksia voi tarjota myös urheilun ulkopuolelta. Kaksi vanhinta ei ole kovin paljon osoittaneet kiinnostusta (tytär soitti pianoa kaksi vuotta), mutta ehkä tämä nuorin. Kivaa talven jatkoa Jyväskylään:)

Vierailija
4/8 | 

Hyvä kirjoitus! Muistattehan kuitenkin, etteivät ainoat vaihtoehdot ole nämä kuvailemasi ääripäät, aktiiviharrastaminen ja kauppakeskuksen aula. Oma kotini teininä oli sellainen, jossa viihdyin ja siellä oli hyvä olla. Perjantai-iltaisin jäin mielellään kotiin leipomaan äidin ja sisarruksieni kanssa, katsottiin leffa yhdessä. Harrastin yksilölajeja itsenäisesti omalla ajalla. Lapsen luonnekin vaikuttaa siis. 

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ehdottomasti näin! Itsekin viihdyin teininä vapaalla enemmän kotosalla, toivottavasti lapset myös tulevaisuudessa :)

Käyttäjä20052
Liittynyt29.7.2018
5/8 | 

Omaa lasta ja joukkueen myötä syntynyttä piiriä tuetaan joskus vaikka rikokseen saakka. Hyväosaiset ja varakkaat joutilaat terveet energiset isovanhemmat hekin mieluummin suojelevat oman lapsensa ja lapsenlapsensa tekoja joita eivät omalle kohdalle toivoisi. On paljon vanhempia ihmisiä jotka katuvat ehkä liian vähän vieteyyyä aikaa omien lastensa kanssa ja lapsenlapsi nostettu jalustalle. Tässä pelissä potkitaan ne, joilla edellinen sukupolvikin ollut lujilla eikä aikaa tai jaksamista tai varaa tukea lastenlasta. On isovanhempia jotka kiusaavat ja tulevat omien lasten ja lastenlasten suosiota keinoja kaihtamatta.

Urheilussa liikkuu valtavat rahat jolloin korruptio ja syynä veli kerhot ovat aina todennäköisiä.

Maalittamiaet ja ringit ovat monille normaalia elämää js suosio kaveripiirissä prioriteetti ja mitä vain uhrataan tämän vuoksi kuten toisen kunnioitus.Kaikki lähtee aikuisista.

En voi uskoa, että minulla on tänään kymmenenvuotias lapsi!

Tuntuukohan yhtä epätodelliselta, kun lapsi pääsee ripille tai ylioppilaaksi? 

Lähdin synnyttämään synttärisankaria kymmenen vuotta ja yksi päivää sitten aamulla. Raskaus oli kaksi viikkoa yliajalla. Astelin käynnistykseen Kätilöopistolle rennosti treenilaukku olalla. Luottavaisin mielin, edes aavistamatta millaista kipua tulisin seuraavan kuudentoista tunnin aikana kohtaamaan.

Mutta samalla syntyi vielä suurempi rakkaus. 

Kymmenen vuotta sitten tänä aamuna en ollut nukkunut hetkeäkään.

Yö oli ehti vaihtua aamuksi, kun ihmettelin peikkotukkaista tytärtä. Kuudelta lähettelin hormonihöyryissäni jo tekstareita, hän on täällä!

Rakkaus toi mukanaan niin suuren menettämisen pelon, että en viikkoihin uskaltanut ajaa autolla. Ajatuskin siitä, että olisin lähtenyt vauva kyydissä liikenteen sekaan, tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Olin kaveripiirien nuorin, juuri 25 vuotta täyttänyt, kun sain esikoiseni. Kun meille kävi tämä teiniraskaus, silloisessa työpaikassani vitsailtiin.

Minua raskaus ei ahdistanut, päinvastoin. Se toi kaikkeen järkeä.

Suoraan sanottuna, en tiedä missä olisin ilman esikoistani. Ennen häntä tein kymmeniä eri projekteja, osaamatta päättää, mihin keskittyisin isona. Olin elänyt toisaalta impulsiivisesti, toisaalta stressaten. Minun kohdallani lapsi pakotti priorisoimaan ja löytämään merkityksellisimmät asiat.

Tuntuu oudolta ja ihanalta, että tänään hän on kymmenen.

Oudolta siksi, että ihan pelottaa, miten vuosikymmen on voinut todella mennä näin nopeasti. Ja myös siksi, että hyvin suurella todennäköisyydellä tyttö asuu meidän kanssa vähemmän aikaa, mitä hän on tähän asti asunut.

Ihanaa siksi, että uskallan varovaisesti todeta hänestä tulleen reilu, hauska ja oikeudenmukainen tyyppi. Ja on luonnollista, että elämä menee eteenpäin.

Eilen juhlistimme syntymäpäivää vähän ennakkoon ja kävimme katsomassa kahdestaan Mamma Mia!- Here we go again  -elokuvan. Etappi oli sinälläänkin merkittävä, että elokuva oli ensimmäinen niin sanotusti aikuisten elokuva, jonka molemmat jaksoimme katsoa.

Leffa selkeytti Donnan (nuorena Donnana maaginen Lily James) nuoruutta, ja sitä miten hän päätyi synnyttämään kreikkalaisella pikkusaarella tyttärensä Sophien (Amanda Seyfried) ja perustamaan sinne majatalon. Ja vaikka kyseessä oli taas ABBA:n kappalein rytmitetty fiktiivinen teos, niin kyynelhanani aukesivat isosti.

Miksi kaikki itkevät täällä?

Tätä tyttäreni ihmetteli elokuvan loppuvaiheilla. En halunnut vastata hänelle, että tiedät sitten, kun sinulla on omia lapsia. Puristin vain hänen kättä. 

Kun esikoiseni oli kymmenen kuukautta, jäimme kahden. Olisi naiivia samaistua fiktiivisen elokuvan Donnaan, mutta vasta leffan aikana ymmärsin, että ottaessani lapsen yksinhuoltajuuden minäkään en pelännyt. Ainoastaan toimin.

En kunnostanut kreikkalaista majataloa, mutta otin viiden huoneen ja keittiön rivitalopätkän asuntolainan omiin nimiini. Kiitin intuitiota, että olin tehnyt töitä koko äitiysvapaan ajan. Ikinä ei kannata rakentaa elämäänsä toisen varaan. 

Päätin, että lapseltani ei puuttuisi mitään.

Eikä toivottavasti näin käynytkään.

Isänsä lisäksi hänkin sai lopulta kaksi tärkeää isähahmoa elämäänsä, kun hän oli vuoden.

Hän ei edes muista elämää ilman nykyistä puolisoani ja appiukkoani, pappaa, jotka ovat aina rakastaneet tyttöä kuin omaansa. Läheisten joukko on kymmenessä vuodessa kasvanut tytön mukana. Olen siitä ja hänestä suunnattoman kiitollinen.

Lue myös: Lasteni isät ystävystyivät

                 Suomen Mamma mia! -musikaali on oodi keski-iälle

 

 

Kommentit (5)

Mummo -58v.
1/5 | 

Jaahas,olin 20 risat kun tulin äidiksi...Olin kakara ..myönnän.Päivääkään en kadu poikaani,jonka synttärit tänään,siis 38v.kahden lapsen isä... Ennenvanhaan lapset ehtiin nuorina...nyt aloitetaan 40-vuotiana,jollion jo alkaa toisilla vaihdevuodet...sitte ei jakseta lapsiaan hoitaa..pitää juosta terapioissa ym.muissa hoidoissa. lapset pitää tehdä+20 viimeistään,että jaksaa vielä lapsienlasten kanssa temmeltää.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Nykyään työelämä on hyvin epävarmaa ja moni miettii siksikin sopivaa ajankohtaa. Itse huomasin, että sitä ei olisi tullut kohdallani oikein ikinä, joten sikäli olen oiekinkin tyytyväinen päätökseen.

Terapia my ass

No jaa.. en jaksa uskoa että lapsen tekemiselle/saamiselle on oikea aika ihmisen elämässä. Jokainen elää omaa elämäänsä ja perheenperustaminen osuu johonkin kohtaan 20-40 ikävuoden sisään.
Onneksi en saanut lasta 20-vuotiaana, jottei tarvinnut juosta terapioissa..

Vierailija
2/5 | 

Myös 20 v äidiksi tullut ja toinen muutama vuosi myöhemmin. Näin jälkikäteen ajatellen heidän pienemmillä sisaruksillaan on ollut kypsempi ja kärsivällisempi äiti, kun taas nuorempana olin rohkeampi ja energisempi. Ihania aikuisia on kuitenkin kasvanut nuoren äidin lapsistakin.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ihana kuulla! Huomaan itse, että olin "nuorempana äitinä" paljon huolettomampi. Nykyään stressaan lähes kaikesta. En tiedä johtuuko se myös lasten lukumäärästä..

Kirjoitin edelliseen Me Naiset -lehden numeroon jutun Mariela ja Oskari Sarkimasta, parista joka avioeron jälkeen päätti jatkaa ystävinä. Haastattelua oli sinällään helppo tehdä, sillä ymmärsin, mistä he puhuivat. Vaikka jokainen suhde on omansa, niin minulle kävi esikoiseni lapsen isän kanssa lopulta samoin.

Soittelimme ja sovimme koko ajan suhteellisen hyvässä hengessä tytön asioista, mutta noin vuoden kuluttua erosta puhuimme muustakin; työasioista, yhteisistä tutuistamme ja muusta.

Mitä tämä vaati? 

No varmaankin sen, että molemmat olivat hyväksyneet tapahtuneen ja kääntänyt uuden sivun elämässä, jossa tärkein oli lapsen etu. Nostan myös lippistäni nykyiselle aviomiehelleni, joka kuvioon tultuaan jaksoi olla kärsivällinen uudessa tilanteessa, jossa jokainen haki paikkaansa.

Suurin yllätys minulle oli, että eksäni ja nykyinen aviomieheni ystävystyivät. Tästä kiitän Liigaa, Veikkausliigaa ja mitä näitä suomalaisia urheilusarjoja nyt on. Mietin, että mikä asia naisilla olisi yhtä yhdistävä tekijä, josta saisi ensitapaamisella noin luontevasti aikaan molempia aidosti kiinnostavan keskustelun?

En usko, että tällaisessa tilanteessa moni ystävystyy ensinäkemältä. Hyvät välit syntyivät vuosien aikana, pikkuhiljaa. Lähinnä varmaan ensimmäiset vuodet jannut juttelivat urheiluun ja tyttöön liittyvistä asioista.

Kun poikamme syntyi ja kasvoi kävivät he silloin tällöin yhdessä lasten kanssa katsomassa jääkiekkoa tai jalkapalloa. Eivät joka viikko tai edes kuukausi, mutta silloin tällöin, niin kuin monien muidenkin tuttavaperheiden kanssa tehdään nyt erilaisia asioita.

Kerran kun isänsä haki tyttöä kesäloman vietosta Tampereen mummolasta, miehet veivät ennen lähtöä kahdestaan lapset Särkäniemeen, jotta saisin levätä loppupäivän. Totesin tämän ystävälle, jonka kanssa juorusin huvipuistokäynnin aikana puhelimessa. Muistan kun hän hämmästeli tilannetta.

 Miten teillä voi olla tommosta?

Lasteni isät käyvät nykyään pelaamassa sunnuntai-iltaisin samassa porukassa sulkapalloa. Hätätilanteissa auttelemme puolin ja toisin. Kun viime viikolla olin kipeänä lasten kanssa kotona, niin pyysin harkoista tyttöä tuovaa isään hakemaan apteekista särkylääkettä. Nyt siippani työmatkan aikana lapset olivat myös muutaman tunnin esikoisen isällä hoidossa, kun olin valmentamassa. 

Viime keväänä kun esikoisen isällä oli jalka paketissa, kävimme hänelle kaupassa. Koko porukalla olemme käyneet katsomassa yhdessä tytön voimistelunäytöksiä.

Itse en osaa kiinnittää asiaan huomiota, ellei joku sitä erikseen ihmettele.

Viime aikoina olen miettinyt, että pitäisikö minun olla huolissaan, sillä esikoisen isä soittaa useammin tyttöön liittyvistä asioista miehelleni. Ymmärrän, että valitessaan minun numeron, joutuu yleensä kohtaamaan neuroottisen aikatauluttajan, jolta saa jonkunmoisen tehtävälistan.

Ymmärrän, että taipumukseni yriittää hallinoida kaikkea voi olla raskasta kanssaeläjille. Olen aika varma, että miehet joskus naureskelevat tälle keskenään; niin kaun kun se tapahtuu rakkaudella, niin sallittakoon se heille.

Huomenna vietetään isänpäivää. Kaiken jälkeen olen esikoiseni puolesta kiitollinen, että hänellä on kaksi tärkeää isähahmoa elämässään ja vielä bonuksena muutama elämässä aktiivisesti mukana oleva pappa. 75 prosenttia enemmän isähahmoja kuin minulla oli samassa iässä! Toki hän riitti oikein hyvin, mutta en usko, että useampi välittävä ihminen elämässä on haitaksi.

Kippis kaikille itsensä isäksi kokeville ja isiensä lapsille!

kuvakaappaus Gilmore Girls

Kommentit (2)

Peruskoulu käytynä
1/2 | 

Matikan tunnit tainneet jäädä väliin?

Mikäli esikoisellasi on 75 prosenttia enemmän isähahmoja kuin itselläsi, silloin se tarkoittaisi, että sinulla on ollut saman ikäisenä noin 2,857 isähahmoja. Epäilen tätä vahvasti.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat

Instagram