Kirjoitukset avainsanalla vanhemmuus

Silloin vuosia sitten, kun minulla oli tapana tehdä itselleni kuolemaan johtavia diagnooseja, arkisetkin illat lasten kanssa ylenivät eri sfääreihin, kun mietin kauhuissani, että ehkä en ole laittamassa heitä nukkumaan enää vuoden tai mahdollisesti viiden päästä. Jollain tavalla pidän tätä terveenä kiitollisuusharjoituksena yhä tänäkin päivänä, eikä aivoinfarkti vaikuttanut näihin kiitollisuushetkiin juurikaan.

Uskon, että jokainen meistä elää enemmän tai vähemmän menettämisen pelon kanssa, mutta vanhempana olo on välillä sen suhteen yhtä pakokauhua. Toisaalta myös ääretöntä kiitollisuutta siitä, mitä on - tai on ollut.

Kun sain viime vuonna kesäkuussa ”määrittämätön aivoinfarkti” -paperit ja tutkimukset lopetettiin, niin minulla nousi myös vahva elämänjano. Sairaalajakson ja kokeiden jälkeen tuntui ihmeelliseltä olla hengissä, iltaisin fiilistelin luontoa, joka on muuten kauneimmillaan juuri nyt. 

Kuten joka kesä, olin viime kesänäkin spotannut muutamia mahdollisuuksia juhlia aamuun. Viime kesänä oikeasti tein niin. Hörpin aamuseitselmältä veneellä lämmintä lonkeroa ja tunsin pakottavaa tarvetta puhua ventovieraiden kanssa elämästä. Ihan niin kuin joskus parikymppisenä!

Tammerfesteillä riekuin kolmen päivän juhlimisen jälkeen viimeisenä kaverini kanssa Ilonan narikassa. Toitotin varmaan rasittavuuteen asti mantraa, miten ihanaa ja ihmeellistä olla elossa!

Linnan juhlissa olin ensimmäistä kertaa jatkojen jatkoilla, enkä ole oikeastaan sen jälkeen ollut kertaakaan kunnolla juhlimassa, koska tilanne on ollut mikä on.

Koronakesältä nämä perinteiset juhlimispotit ovat peruttu. Toki muutama terassikierros on kavereiden kanssa lomalle sovittuna, mutta mitään supernollaamismahdollisuutta ei ole näköpiirissä. Itse en pidä vastuullisena humaltua lasten läsnäollessa, joten minun osalta mökkireissut ja kyläilyt kaveriperheille ovat viime vuosina jääneet yhteen lasilliseen. 

Toki pidän tätä myös kiinnostavana ihmiskokeena. Vaikka nollaankin noin kerran kahdessa kuukaudessa, enkä muuten käytännössä juo ollenkaan alkoholia, niin tämä voi olla vuosi, jolloin supernollaamiset jäävät väliin. Voi olla ihan tervettäkin keksiä vaihtoehtoisia keinoja, varsinkin kun olotilat ovat vuosi vuodelta kamalampia. Silti tunsin tänään pientä haikeutta, kun terassit avautuivat.

En ole lähtenyt ikinä terasseille kreisibailaa.

lue myös: Kun äiti juhli aamuun

                 Minun maailmani pysähtyi, kun sain aivoinfarktin

                Isän kuolema laukaisi minussa syöpädiagnoosin

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tutkimukset kahden aivoinfarktin syyn selvittämiseksi kestivät viime vuonna kesäkuun puoleen väliin. Sairaalajakson aikana näin, miten onnekas olin ollut, kun olin selvinnyt verrattain vähillä vahingoilla. Aivoinfarkti kun voi viedä lopullisesti liikuntakyvyn tai puheen. Joskus myös hengen. Kaiken sen näkeminen sai kestämään kivuliaat tutkimukset, jotka -ymmärsin kyllä- tehtiin minun ja infarktin syyn löytämiseksi.

Vaikka palautumiseni yleisellä tasolla oli aika onnetonta, niin en itse uskonut, että pelkkä stressi pystyi aiheuttamaan kohtauksia. Syventynyt väsymys sen sijaan turhautti; varsinkin kun palasin kunnolla töihin. Olin kuvitellut, että minulla oli riittävä vakuutus, joka täydentäisi sairausloman työansiot, mutta en ole saanut vielä AXA:n ”vakavan sairauden vakuutuksesta, jossa infarkti oli mukana listassa, kun vakuutuksen otin ensiasunnon ostajana vuonna 2006. Tämä on tarina erikseen ja koska vakuutustaistelu on yhä kesken, en voi tarkemmin kertoa tässä vaiheessa oireista, jotka infarkti jälkeensä jätti.

Sen voin sanoa, että sen kaiken keskellä mitä kryptisimpien vakuutusliitteiden täyttäminen tai edes etsiminen turhautti. Olkoonkin, että olin kiitollisin siitä, että olin elossa ja ylipäätään toimintakykyinen. Epäilen kyllä, että jossain kohtaa kun saan kolmannen version hakemuksesta lähtemään, sieltä tulee joku muistutus pienellä printatusta kohdasta, että valitus olisi pitänyt suorittaa jossain tiiviimmässä ajassa.

Mutta se, ettei infarkteille löydetty tarkempaa syytä, tietysti turhautti ja pelottikin. Sain verenohennuslääkkeet, joita olen siitä asti syönyt varuiksi. Sain ohjeeksi ottaa kevyemmin ja sitä olen yrittänyt tehdä – välillä siinä paremmin ja välillä heikommin onnistuen. Yhä joskus myöhempään illalla, varsinkin hässäkkäpäivien jälkeen tunsin kyvyttömyyttä muodostaa sanoja niin nopeasti kun halusin. Joskus sain myös niitä tärinäkohtauksia, hampaat löivät loukkua. Ne hetket ovat yhä kaikkein pelottavimpia.

Samanlaista pelkoa tunsin tänä aamuna, kun huomasin, että yöllä viereen tullut 4-vuotias kuopus oli kuuma. Korona-aikana meistä kenelläkään ei ole ollut edes flunssaa ja tyypit aloittivat silloin kaksi viikkoa sitten päiväkodin ja koulun muiden mukana. Kuopus ei ole mikään turhasta valittaja,  joten kun hän itki pääkipua tapailin eri instanssien numeroita. Pikkujätin koronainfossa oli ruuhkaa, kunnalliselle puolelle piti jättää soittipyyntö. Lopulta otin ajan Pikkujätistä, kun en voinut antaa tilanteen vain olla. Kunnalliselta puolelta soitettiin ja sanottiin, että Koronatestin voi tehdä vasta 48 tunnin kuluttua. Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen tietoisesti ollut googlailematta mitään taudin oireisiin liittyvää ennen kuin se olisi ajankohtaista. No nyt oli.

Myönnän, että lasten sairauksiin liittyen panikoidun yhä hetkessä. Olimme tänään eristettynä Pikkujätin tutkimushuoneessa, kun lapsi sanoi:

Äiti tänne mun koronasuojaan tuli jotain.

No se jotain oli oksennusta.

Jota tuli neljässä erässä. 

Apua nyt se on sitä Koronaa, hoin hoitajalle, joka tuli ystävällisesti desifioimaan huoneen.

Oksentaa! Ei hyvälle näytä!, lähettelin viestejä Jiille, joka lähti tuomaan puhtaita vaatteita. 

Vaikka järki sanoisi toista, niin helposti, kun on käynyt läpi aivoinfarktin tai läheisen syöpäkuoleman, sitä ajattelee tällaisessakin tilanteessa pahinta. Että minun lapsella on nyt aivan varmasti se Korona ja pahinta laatua.

No ei onneksi ollut. Yritän kai tässä sanoa, että sairauksia ja niiden mahdollisuutta sopii kunnioittaa, mutta pyrin välttämään yhä kaikin keinoin turhaa pelkoa, vaikka se on jollain tavoin läsnä selittämättömissä tilanteissa. 

 

Kommentit (1)

Ensimmäinen äitienpäivä vuonna 2009.

Sen piti olla täydellinen, vain minulle omistettu tv-hetki.

Kaksi nuorinta olivat jo sängyissä, ehkä jo unilla. Esikoinen yökylässä kaverilla (kuten puolet koko joululomasta). Olin saanut illan aikana järjestettyä viimein makuuhuoneen kaapit. Ne olivat valmiina loman jälkeen alkavaan työkevääseen. Ensimmäistä kertaa koko joululoman aikana oikeasti toteutin suunnitelmani ja laitoin makuuhuoneessa kynttilän palamaan. Jouluvalojen kanssa lepattava kynttilä teki huoneesta kliseisen tunnelmallisen.

Tässä sitä nyt oikein suoritetaan rentoutumista.

Edessä oli jokapäivänen tunti täysin omaa aikaa, jolloin teen juttuja, joissa saan tehdä juuri sitä mikä itselle tuntuu siinä tilassa mahdolliselta tai tarpeelliselta. Olin yrittänyt noudattaa tätä hyvinvointigurujen suositusta koko viime syksyn.Joululomalla omat hetket venyivät päikkäreineen muutamankin tunnin mittaisiksi. Tuona ilta ehdin kuitenkin katsoa Onnelan kolmannen kauden kolmatta jaksoa muutaman minuutin, kun ovelta kuului klassinen.

Äiti mä en saa unta.

Keskimmäinen sylissä keväällä 2012.
Keskimmäinen sylissä keväällä 2012.

Vinkkaan lasta tulemaan viereen irroittamatta katsetta ruudusta. 

Jatkan ohjelman katselua.

Lapsi pyörii vieressä.

Lähes kaksitoista vuotta vanhemmuutta on tehnyt sen, että turhaudun vaan äärimmäisessä (työ)kiireessä lasten keskeytyksistä. Paitsi heidän keskinäisestä riitelystä.

Nyt keskimmäisellä taitaa olla alakerrassa yksinäistä, kun isosisko on yökylässä. Lapsen rytmi on lomavalvomisten ja omienkin yökyläilyjen jälkeen aivan sekaisin. Olisi pieni ihme, jos tämä olisi nukahtanut nyt kymmeneltä, kun ovat parhaimmillaan kukkuneet kolmeen yöllä jouluvieraiden kanssa. 

Kännykältä vilkkuvan Poutaniemen draaman rikkoo hetken kuluttua kysymys. 

Miten home syntyy sinne kouluihin?

Ölisen puolihuolimattomasti jotain mikrobeista ja huonosti tehdyistä eristeistä. Sanon myös, että totuuden nimessä en osaa edes selittää tarkkaan koko kemiallista (?) prosessia. Olen jo ohjaamassa lasta olohuoneeseen kysymään tästä tarkemmin isältään, kunnes havahdun. Hetkinen. Kahdeksanvuotias poikani uskoo, että minulla on asiasta näkemys. Lisäksi hän haluaa selvästi jutella ja on hakeutunut seuraani. Laitan ohjelman pauselle ja siirrän kännykän sängyn viereen. 

Jokin sanoo, että tämä hetki on liian arvokas hukattavaksi. 

Niin kuin se onkin. Homeesta (tai sen googlaamisesta) siirrymme keskustelemaan alkuräjähdyksestä ja miksi jotkut ihmiset tuntuvat ärsyttäviltä. Kun lapsi tivaa, kuinka monta poikaystävää minulla on ollut meinaan tikahtua nauruun. Mitkä niiden nimet on, kerro, kerro!

Nauramme lopulta vedet silmissä, aika katoaa.

Kuopuksen ensimmäiseltä äitienpäivältä ei luonnollisesti löydy kuvaa, kuten vauva-albumitkin ovat jääneet hieman vaiheeseen. Onneksi on kännykät!
Kuopuksen ensimmäiseltä äitienpäivältä ei luonnollisesti löydy kuvaa, kuten vauva-albumitkin ovat jääneet hieman vaiheeseen. Onneksi on kännykät!

Ekaluokkalainen saa kohta isosiskon kiinni pituuskasvussa!
Ekaluokkalainen saa kohta isosiskon kiinni pituuskasvussa!

Pian 12 vuotta äitinä on opettanut, että omaa aikaa saa aikatauluttamalla. Mutta jääkö niissä tilaa spontaaniudelle?

Tuona hetkenä, kun pyyhin naurun kyyneleitä silmistä, tajusin että juuri siinä painottomassa tilassa, sen hetken aikaa,olin onnellinen. Samassa konkretisoitui, että toi mun lapsihan on jo aika iso, fiksu ja hiton hauska tyyppi.

Viime aikoina poikkeustilassa - jos on välillä kiristelty välillä, niin olen joululomasta viisastuneena onneksi ottanut välillä myös lasten  kanssa kopin näistä spontaaneista hetkistä. Aina siihen ei ole voimia tai aikaa, mutta yritän mahdollisimman usein, että olisi.

Ajankulu yllättää silloin joka kerta - tunneissa, joskus vuosissa. 

Huomenna on yhdestoista äitienpäiväni äitinä.

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!

Kommentit (0)

Kohta on vuosi siitä, kun sain aivoinfarktin

Vaikka palasin sen jälkeen suhteellisen pian työelämään ja lasten kautta normiarkeen, niin tottakai aloin sairausloman jälkeen tarkkailla oireitani ja väsymisiäni tarkemmin. 

Luin myös paljon lisää aiheesta sosiaalinen introverttiys. Olin toki tiedostanut jo aikaisemminkin tuon määritelmän osuvan meikäläisen suhteen nappiin. 

Sosiaalinen introvertti on puhelias ja viihtyy ihmisten seurassa, mutta kohtuudella. Kun mitta täyttyy, introvertti kaivautuu sohvan nurkkaan ja häviää omaan kuplaansa lataamaan akkujaan.

Yllä yksi luonnehdinta, jonka löysin sosiaalisesta introverttiydestä Hidasta elämää -sivustolta.

Eli minusta ihmisten ja läheisten ystävienkin kanssa on kiva viettää aikaa, mutta välillä on päästävä lataamaan akkuja. Tuo sosiaalinen introverttiys ei tietenkään aiheuta kenellekään infarkteja, mutta vaikuttaa eri tavalla väsymiseen ja jaksamiseen. Aloin miettiä arkea kohtauksen jälkeen tuon piirteen kautta tarkemmin.

Työelämässä asia on ratkennut kevytyrittäjänä osin itsestään. Työkeikkojen ja haastattelupäivien välillä viikkoon jää yleensä 1-2 kotikonttoripäivää, jolloin saan ennen lasten paluuta koulusta tehdä töitä omassa rauhassa. Infarktin jälkeen aloin rytmittää näitä koti- ja työpäiviä astetta fiksummin.

Kun lapset oli pienempiä, arjen aikatauluja oli vielä helpompi säädellä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Pienimmän vielä nukkuessa päiväunia oma hetki oli yleensä lauantai-iltapäivänä. Isommat saivat katsoa ohjelmiaan, ja minä yleensä nukuin tai luin. Sunnuntain päiväunien aikaan tein taas rästitöitä. 

Kun päiväunet jäivät ja lapset ovat kasvaneet, meillekin on tullut aika, jolloin vapaa-aikaa ei enää määritä pelkästään perheen omat aikataulut, vaan myös harrastukset ja kaverit. Ja se on mielestäni pelkästään hyvä asia. Että molempia on. 

Mutta toki kaipaan välillä omaa rauhaa, kun talo on täynnä porukkaa. Noin kerran viikossa kiellän vierailut. En pelkästään omien töiden tai jaksamisen takia, vaan ihan siksi, että saisin perheen edes kerran viikossa saman pöydän ääreen, rauhoittaa hetkiä tästä elämästä. 

Töiden tekeminen kotona (varsinkin viikonloppuisin) on nyt siis haastavampaa kuin ennen. Huomaan stressaantuvani ja olen äreämpi. Kesäkuussa, kirjaprojektin loppusuosuoralla, perhe lähti viikonlopuksi pakoon anoppilaan, mutta pidemmän päälle sellainen ei onnistuisi ja tuntuisi vähän kohtuuttomaltakin. 

Kun kesäloma päättyi, mietin, että on pakko keksiä joku ratkaisu sellaisiin työsumiin, joissa töitä on väkisin tehtävä enemmänkin viikonloppuna.

Siksi päädyin yöpymään hotellissa.*

Olen toki hippausreissujen jälkeen jäänyt miehen kanssa muutamia kertoja Helsinkiin hotelliin yöksi muutenkin. Mutta nuo ovat aina olleet jotain niin sanottuja erityistilanteita; synttäreitä, häitä tai muita, jolloin lapsille on sovittu myös hyvissä ajoin hoitaja.  

Mutta. Eikö oma jaksaminen voisi olla muutaman kerran vuodessa erikoistilanne? 

Olin yöpynyt aikaisemmilla niin sanotuilla erikoisvapailla mieheni kanssa Radisson Blu Plaza -hotellissa. 

Ensinnäkin siksi, että se on kätevien yhteyksien äärellä Helsingin juna-aseman vieressä ja oikeasti kävelymatkan päässä mihin tahansa paikkaan ydinkeskustassa. Toiseksi tykkään hotellin ilmapiiristä. 

Keskeisestä sijainnista huolimatta hotelli on sen verran syrjässä, että liikenteen melu ei sinne. Hotellissa on kuitenkin tietyllä tapaa historiallinen, mutta myös modernin kansainvälinen tunnelma. Kun kerran hotellissa yöpyy, niin silloin on kiva larpata olevansa ulkomailla. 

Jättisänky vaan mulle! Ja toki myös mun läppärille..
Jättisänky vaan mulle! Ja toki myös mun läppärille..

Oikeastaan tässä elämäntilanteessa toimivuus ja rauha ovat hotellin tärkeimpiä ominaisuuksia, vaikka ihan unituristina en Plazassa yöpynytkään (siis sellaisen tyyppinä, joka tulee nukkumaan hotelliin mahdollisimman hyvät unet).

Nyt olen ollut Plazassa yötä kolme kertaa* muun muassa Kultaisen Venla -gaalan ja Linnan juhlien jälkeisinä öinä. On ollut luksusta, kun on voinut rauhassa laittautua hotellihuoneessa, hoitaa kiireisimmät työt illan aikana ja jatkaa loput hommat aamupalalla.  

Plazan bisneshuoneeseen kuuluu myös loungen palvelut.

Lähtökohtaisesti lounge kuulostaa aina vähän arvoitukselta; niissä kun voi olla vastassa mitä tahansa suolapähkinöistä pöytiin tarjoiltuun kaviaariin. Plazan lounge yllättikin tasollaan; tarjolla oli tapaksia, kalaa, juustoja ja viiniä sekä paljon erilaisia jälkkäreitä. 

Lounge on myös hyvä etkoilupaikka ja sinne voi vetäytyä syömään myös aamiaisen. 

Minulla oli syksyn aikana yksi poikkeuksellisen raskas kansijuttu tehtävänä ja myös yksi hippaus sovittuna. Yhdistin ne yöpymällä Plazassa. Etkot loungessa, illallinen Plazassa ja sitten yöhön. 

Aamiainen on Plazassa muuten viikonloppuisin 12 saakka, joten sen äärellä on hyvä tehdä töitä tai rentoutua pidempäänkin - tai niiden pitkien unien jälkeen. Olen kaksi kertaa saanut myös myöhäisemmän uloskirjautumisen, joten on ollut kiva palata kotiin, kun työt on tehty ja loppu viikonloppu on niistä hommista vapaata.

Vaikka hotelliyöpyminen yleensä liittyy eritystilainteisiin tai työmatkoihin, ajattelen omaa hotelliyötä satsauksena jaksamiseeni. Hotelliyöpyminen on itse asiassa apu sosiaaliselle introvertille myös sosiaalisen arjen keskellä. Jos illan on ollut hälinässä ja jutellut itsensä puolikuolleeksi, niin on luksusta kirjoitella omassa rauhassa. Silloin jaksaa taas kotona odottavaa toisenlaista sosiaalista arkea. 

Muutaman kerran vuodessa työpöytä voi näyttää tältä.
Muutaman kerran vuodessa työpöytä voi näyttää tältä.

 Aion käyttää hotellimajoitusta myös jatkossa muutaman kerran vuodessa, kun perheen ja työn yhteensovittaminen alkaa näyttää jo kalenteria katsoessa alkavalta katastrofilta. Ja haluaisin tarjota samaa mahdollisuutta myös teille! 

Toimi näin: Seuraa Instagramissa Galawoman-tiliä ja kerro siellä ylläolevan hotellikuvan alla kenen kanssa haluaisit yöpyä Radisson Blu -hotellissa. Kilpailuun voit osallistua myös seuraamalla Facebookissa Sivuraiteilla -sivustoa ja kertoa hotellipostauksen alla kenen kanssa haluaisit oman hotelliyön jakaa. Voittaja saa yöpymisen ja aamiaisen kahdelle Double King -huoneessa valitsemassaan Radisson Blu -ketjun hotellissa Suomessa. Hotellista riippuen majoitukseen sisältyy asiakassaunan ja uima-altaan käyttö. Arvon ja julkaisen voittajan ystävänpäivänä, eli 14.2 perjantaina <3

Lisää tietoa Radisson Blu Plaza -hotellista täällä

*saatu

Kommentit (1)

PäiviS
1/1 | 

Ehdottomasti haluaisin yöpyä aviomiehen kanssa, edelleenkin 34 avioliittovuoden jälkeen. Yksityisyrittäjinä nuo yhteiset hotelliyöt ovat jääneet aika vähiin. Meille hotelliyö olisi luksusta ja lomaa.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat

Instagram