Kirjoitukset avainsanalla vanhemmuus

En voi uskoa, että minulla on tänään kymmenenvuotias lapsi!

Tuntuukohan yhtä epätodelliselta, kun lapsi pääsee ripille tai ylioppilaaksi? 

Lähdin synnyttämään synttärisankaria kymmenen vuotta ja yksi päivää sitten aamulla. Raskaus oli kaksi viikkoa yliajalla. Astelin käynnistykseen Kätilöopistolle rennosti treenilaukku olalla. Luottavaisin mielin, edes aavistamatta millaista kipua tulisin seuraavan kuudentoista tunnin aikana kohtaamaan.

Mutta samalla syntyi vielä suurempi rakkaus. 

Kymmenen vuotta sitten tänä aamuna en ollut nukkunut hetkeäkään.

Yö oli ehti vaihtua aamuksi, kun ihmettelin peikkotukkaista tytärtä. Kuudelta lähettelin hormonihöyryissäni jo tekstareita, hän on täällä!

Rakkaus toi mukanaan niin suuren menettämisen pelon, että en viikkoihin uskaltanut ajaa autolla. Ajatuskin siitä, että olisin lähtenyt vauva kyydissä liikenteen sekaan, tuntui ylitsepääsemättömältä. 

Olin kaveripiirien nuorin, juuri 25 vuotta täyttänyt, kun sain esikoiseni. Kun meille kävi tämä teiniraskaus, silloisessa työpaikassani vitsailtiin.

Minua raskaus ei ahdistanut, päinvastoin. Se toi kaikkeen järkeä.

Suoraan sanottuna, en tiedä missä olisin ilman esikoistani. Ennen häntä tein kymmeniä eri projekteja, osaamatta päättää, mihin keskittyisin isona. Olin elänyt toisaalta impulsiivisesti, toisaalta stressaten. Minun kohdallani lapsi pakotti priorisoimaan ja löytämään merkityksellisimmät asiat.

Tuntuu oudolta ja ihanalta, että tänään hän on kymmenen.

Oudolta siksi, että ihan pelottaa, miten vuosikymmen on voinut todella mennä näin nopeasti. Ja myös siksi, että hyvin suurella todennäköisyydellä tyttö asuu meidän kanssa vähemmän aikaa, mitä hän on tähän asti asunut.

Ihanaa siksi, että uskallan varovaisesti todeta hänestä tulleen reilu, hauska ja oikeudenmukainen tyyppi. Ja on luonnollista, että elämä menee eteenpäin.

Eilen juhlistimme syntymäpäivää vähän ennakkoon ja kävimme katsomassa kahdestaan Mamma Mia!- Here we go again  -elokuvan. Etappi oli sinälläänkin merkittävä, että elokuva oli ensimmäinen niin sanotusti aikuisten elokuva, jonka molemmat jaksoimme katsoa.

Leffa selkeytti Donnan (nuorena Donnana maaginen Lily James) nuoruutta, ja sitä miten hän päätyi synnyttämään kreikkalaisella pikkusaarella tyttärensä Sophien (Amanda Seyfried) ja perustamaan sinne majatalon. Ja vaikka kyseessä oli taas ABBA:n kappalein rytmitetty fiktiivinen teos, niin kyynelhanani aukesivat isosti.

Miksi kaikki itkevät täällä?

Tätä tyttäreni ihmetteli elokuvan loppuvaiheilla. En halunnut vastata hänelle, että tiedät sitten, kun sinulla on omia lapsia. Puristin vain hänen kättä. 

Kun esikoiseni oli kymmenen kuukautta, jäimme kahden. Olisi naiivia samaistua fiktiivisen elokuvan Donnaan, mutta vasta leffan aikana ymmärsin, että ottaessani lapsen yksinhuoltajuuden minäkään en pelännyt. Ainoastaan toimin.

En kunnostanut kreikkalaista majataloa, mutta otin viiden huoneen ja keittiön rivitalopätkän asuntolainan omiin nimiini. Kiitin intuitiota, että olin tehnyt töitä koko äitiysvapaan ajan. Ikinä ei kannata rakentaa elämäänsä toisen varaan. 

Päätin, että lapseltani ei puuttuisi mitään.

Eikä toivottavasti näin käynytkään.

Isänsä lisäksi hänkin sai lopulta kaksi tärkeää isähahmoa elämäänsä, kun hän oli vuoden.

Hän ei edes muista elämää ilman nykyistä puolisoani ja appiukkoani, pappaa, jotka ovat aina rakastaneet tyttöä kuin omaansa. Läheisten joukko on kymmenessä vuodessa kasvanut tytön mukana. Olen siitä ja hänestä suunnattoman kiitollinen.

Lue myös: Lasteni isät ystävystyivät

                 Suomen Mamma mia! -musikaali on oodi keski-iälle

 

 

Kommentit (4)

Mummo -58v.

Jaahas,olin 20 risat kun tulin äidiksi...Olin kakara ..myönnän.Päivääkään en kadu poikaani,jonka synttärit tänään,siis 38v.kahden lapsen isä... Ennenvanhaan lapset ehtiin nuorina...nyt aloitetaan 40-vuotiana,jollion jo alkaa toisilla vaihdevuodet...sitte ei jakseta lapsiaan hoitaa..pitää juosta terapioissa ym.muissa hoidoissa. lapset pitää tehdä+20 viimeistään,että jaksaa vielä lapsienlasten kanssa temmeltää.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Nykyään työelämä on hyvin epävarmaa ja moni miettii siksikin sopivaa ajankohtaa. Itse huomasin, että sitä ei olisi tullut kohdallani oikein ikinä, joten sikäli olen oiekinkin tyytyväinen päätökseen.

Vierailija

Myös 20 v äidiksi tullut ja toinen muutama vuosi myöhemmin. Näin jälkikäteen ajatellen heidän pienemmillä sisaruksillaan on ollut kypsempi ja kärsivällisempi äiti, kun taas nuorempana olin rohkeampi ja energisempi. Ihania aikuisia on kuitenkin kasvanut nuoren äidin lapsistakin.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ihana kuulla! Huomaan itse, että olin "nuorempana äitinä" paljon huolettomampi. Nykyään stressaan lähes kaikesta. En tiedä johtuuko se myös lasten lukumäärästä..

Kirjoitin edelliseen Me Naiset -lehden numeroon jutun Mariela ja Oskari Sarkimasta, parista joka avioeron jälkeen päätti jatkaa ystävinä. Haastattelua oli sinällään helppo tehdä, sillä ymmärsin, mistä he puhuivat. Vaikka jokainen suhde on omansa, niin minulle kävi esikoiseni lapsen isän kanssa lopulta samoin.

Soittelimme ja sovimme koko ajan suhteellisen hyvässä hengessä tytön asioista, mutta noin vuoden kuluttua erosta puhuimme muustakin; työasioista, yhteisistä tutuistamme ja muusta.

Mitä tämä vaati? 

No varmaankin sen, että molemmat olivat hyväksyneet tapahtuneen ja kääntänyt uuden sivun elämässä, jossa tärkein oli lapsen etu. Nostan myös lippistäni nykyiselle aviomiehelleni, joka kuvioon tultuaan jaksoi olla kärsivällinen uudessa tilanteessa, jossa jokainen haki paikkaansa.

Suurin yllätys minulle oli, että eksäni ja nykyinen aviomieheni ystävystyivät. Tästä kiitän Liigaa, Veikkausliigaa ja mitä näitä suomalaisia urheilusarjoja nyt on. Mietin, että mikä asia naisilla olisi yhtä yhdistävä tekijä, josta saisi ensitapaamisella noin luontevasti aikaan molempia aidosti kiinnostavan keskustelun?

En usko, että tällaisessa tilanteessa moni ystävystyy ensinäkemältä. Hyvät välit syntyivät vuosien aikana, pikkuhiljaa. Lähinnä varmaan ensimmäiset vuodet jannut juttelivat urheiluun ja tyttöön liittyvistä asioista.

Kun poikamme syntyi ja kasvoi kävivät he silloin tällöin yhdessä lasten kanssa katsomassa jääkiekkoa tai jalkapalloa. Eivät joka viikko tai edes kuukausi, mutta silloin tällöin, niin kuin monien muidenkin tuttavaperheiden kanssa tehdään nyt erilaisia asioita.

Kerran kun isänsä haki tyttöä kesäloman vietosta Tampereen mummolasta, miehet veivät ennen lähtöä kahdestaan lapset Särkäniemeen, jotta saisin levätä loppupäivän. Totesin tämän ystävälle, jonka kanssa juorusin huvipuistokäynnin aikana puhelimessa. Muistan kun hän hämmästeli tilannetta.

 Miten teillä voi olla tommosta?

Lasteni isät käyvät nykyään pelaamassa sunnuntai-iltaisin samassa porukassa sulkapalloa. Hätätilanteissa auttelemme puolin ja toisin. Kun viime viikolla olin kipeänä lasten kanssa kotona, niin pyysin harkoista tyttöä tuovaa isään hakemaan apteekista särkylääkettä. Nyt siippani työmatkan aikana lapset olivat myös muutaman tunnin esikoisen isällä hoidossa, kun olin valmentamassa. 

Viime keväänä kun esikoisen isällä oli jalka paketissa, kävimme hänelle kaupassa. Koko porukalla olemme käyneet katsomassa yhdessä tytön voimistelunäytöksiä.

Itse en osaa kiinnittää asiaan huomiota, ellei joku sitä erikseen ihmettele.

Viime aikoina olen miettinyt, että pitäisikö minun olla huolissaan, sillä esikoisen isä soittaa useammin tyttöön liittyvistä asioista miehelleni. Ymmärrän, että valitessaan minun numeron, joutuu yleensä kohtaamaan neuroottisen aikatauluttajan, jolta saa jonkunmoisen tehtävälistan.

Ymmärrän, että taipumukseni yriittää hallinoida kaikkea voi olla raskasta kanssaeläjille. Olen aika varma, että miehet joskus naureskelevat tälle keskenään; niin kaun kun se tapahtuu rakkaudella, niin sallittakoon se heille.

Huomenna vietetään isänpäivää. Kaiken jälkeen olen esikoiseni puolesta kiitollinen, että hänellä on kaksi tärkeää isähahmoa elämässään ja vielä bonuksena muutama elämässä aktiivisesti mukana oleva pappa. 75 prosenttia enemmän isähahmoja kuin minulla oli samassa iässä! Toki hän riitti oikein hyvin, mutta en usko, että useampi välittävä ihminen elämässä on haitaksi.

Kippis kaikille itsensä isäksi kokeville ja isiensä lapsille!

kuvakaappaus Gilmore Girls

Kommentit (2)

Peruskoulu käytynä

Matikan tunnit tainneet jäädä väliin?

Mikäli esikoisellasi on 75 prosenttia enemmän isähahmoja kuin itselläsi, silloin se tarkoittaisi, että sinulla on ollut saman ikäisenä noin 2,857 isähahmoja. Epäilen tätä vahvasti.

Työhöni kuuluu olennaisena osana potentiaalisille haastateltaville soittelu. Yleensä puheluiden pyrkimyksenä on löytää sellainen kulma juttuun, joka toisi tyypistä lukijoille esille jonkin uuden kiinnostavan asian tai puolen.

Homma on ehkä työssäni haastavinta. Pyydän monia avautumaan asioista, joista en itsekään tiedä, haluaisinko suurelle yleisölle kertoa.

Viime kesän alussa päädyin miettimään yhden tällaisen puhelun päätteeksi haastateltavan kanssa häpeää. Hän itsekin ihmetteli, miksi häpeää asiaa, jonka niin moni muukin on kokenut. Ymmärsi, että tarinansa kertomalla hän voisi tarjota tuoda monelle vertaistukea ja lohtuakin. Lopulta hän sanoi, että kerää rohkeutta ja palaa minulle asiaan myöhemmin. 

Itse keräsin kesästä asti rohkeutta ja olen nyt kirjoittanut kesällä listaamistani oman elämäni asioista joita olen nolostellut - kuitenkin asianosaisia ja heidän rajojaan kunnioittaen.

Vähennän samalla itsekkäästi kaksinaismoralistin taakkaani; mikä oikeus minulla on vaatia muita kertomaan kipeistä asioista, jos en itsekään uskalla avata omiani? 

Kysyin tuolloin teiltä täällä ja sosiaalisessa mediassa, mistä listaamistani otsikoista haluaisitte lukea lisää.

Eroon päättynyt vauvavuosi kiinnosti. Ymmärrän sen hyvin. Asia on vain sellainen, josta kaikki puolitutut kaverit ja työtututkaan eivät välttämättä tiedä. Siksi olen pyöritellyt asiaa blogin luonnososiossa tavallista kauemmin.

Mutta täältä tulee.

Otsikko on sinällään dramaattinen, sillä tuolla hetkellä tyttäreni ollessa kymmenen kuukautta, en hävennyt eroa. Olin pisteessä, jossa vaihtoehtoja ei ollut.

Sen enempää erittelemättä. Erossa ei ollut kyse perinteisestä pikkulapsia-arjen väsymyksestä (jonka sekin tosiaan ymmärrän ajavan ihmisiä eroamaan). Jokainen tuota tilannetta sivusta seurannut oli päätöksestä samaa mieltä. Ero oli tuossa tilanteessa ainoa oikea ratkaisu.

Eroa en ole kertaakaan katunut, mutta en myöskään suhdetta; eihän meillä muuten olisi maailman rakkainta esikoistyttöä, jonka halusin ehdottomasti säilyttävän läheiset välit isäänsä. En olisi ikinä voinut myöskään viedä isältä oikeutta lapseensa. 

Erotilanteessahan voisi katkeroitua jos jostakin asiasta, mutta meillä asiat lopulta sujuivat muutaman kuukauden paikkojen hakemisen jälkeen sovussa. Vaikka tapasin pian nykyisen mieheni, alkukankeuden jälkeen exäni ja nykyinen aviopuolisoni vallan ystävystyivät! (kerron tästä lisää ensi viikolla omassa postauksessa)

Meillä voi siis varovasti todeta asioiden menneen hyvin. En ikinä ole silti oikein osannut identifioitua ajatukseen, että elämme jollain tavalla uusioperheessä. Teknisesti kukaan ei ole niin ikinä meillä tai meille sitä ääneen todenntkaan.

Käytännössä asia on tullut reilun kahdeksan vuoden aikana ilmi aika pian, sillä esikoiseni käyttää miehestäni etunimeä. Isä on aina ollut isä. 

Ensimmäisenä vuonna eron jälkeen kävin aika paljon ylikierroksilla. Yritin järjestää asioista niin järkevästi kuin se siinä tilanteessa oli mahdollista. Ero ei ollut häpeä, vaan helpotus, kun asiat näyttivät järjestyvän parhain päin.

Avoimena ihmisenä huomasin, että koin myöhemmin noissa tilanteissa tarvetta avata asiaa ulkopuoliselle. Ja joo ei silloin ihan helpolla erottu. Vaikka harvemmin kukaan edes kysyi mitään, minusta tuntui, että minun piti selventää asiaa.

Jossain vaiheessa tilanteen selvittäminen alkoi kyllästyttää. Halusin suojella lapsen isän yksityisyyttä, enkä halunnut avata jo vanhaa tilannetta kaikille. Kuitenkin jäin miettimään, että mitähän tuo nyt tästä ja minusta ajattelin, kun en avannut tilannetta enempää.

Oli pakko myöntää; vauvavuoden aikana tapahtunut ero hävetti, vaikka kyse ei ollut vauvavuodesta.

Miksi ihmeessä?

Minulla oli alitajunnassa vanhanaikaiseksi käynyt "normaaliuden" malli. Vanhempani olivat yhdessä kolmekymmentä vuotta, kaikki läheiset lapsuudenystäväni elivät niin sanotussa ydinperheessä. Minun lapsuudessa vanhempien erot olivat dramaattisia. Varmasti olin kuullut, että eroja puitiin ja päiviteltiin, ehkä olin oppinut tuomitsemaan toisten päätöksiä.

Ehkä jollain tavalla ajattelin, että tuomitaanko eroni luovuttamisena liian helposti? 

Oikeastaan aika toi tähän luontevan tavan toimia. Nykyään jos joku tilanne tulee vastaan, niin totean vain, että joo esikoinen on edellisestä suhteestani. Tai vain että esikoinen on tämän viikonlopun isällään ja siksi ei ole siellä tai täällä. 

Usein kyllä hämmästelen ihmisten korrektiutta, harva kysyy usein mitään. Itse kun olen tällainen utelija.

Pääasia on, että lapsella on mennyt hyvin ja hänellä on elämässä kolme turvallista aikuista. Asia on hänelle luonnollinen;  hänhän on lähes aina elänyt näin.

Myös lapsen kaverit ovat kiinnittäneet asiaan hyvin vähän huomiota. Lähinnä vain todenneet aijaa ja jatkaneet hommiiaan. Ehkä perhemuodot ovat moninaisempia kuin omassa lapsuudessani? 

Mitä vanhemmaksi itse olen tullut, sitä vähemmän jaksan pitää mitään kulissin tapaisiakaan. Turhasta häpeästä olen onneksi myös päässyt. Tämä taustoituksena myös ensi viikon isänpäivään.

Ensi viikolla blogi on omistettu iseille; biologisille ja lähi-isille, eläville ja kuolleille.

Kommentit (1)

Aa

Tuo häpeä on muuten jännä juttu. Hävettää myös myöntää, että vaikka pidän itseäni melko avoimena tyyppinä ja muiden yksityisyyttä ja päätöksiä arvostavana ihmisenä, niin jos kuulen jonkun mulle epämieluisan ihmisen päätyneen eroon _erityisesti vauvavuotena_ niin kyllä mulla nousee pirunsarvet. Että aha aha, ei sitte jaksettukaan. Nii, ei ollukaan kivaa ni sithän heti vaan erotaan ku tulee vähä vaikeaa eikä vauva-arki ookaan vaan istagram-kuvien henkistä ihkuttelua ja vitun söpöä ja pinkkiä, hästääg lovemyfamily.

Siis minähän olen ihan kamala ihminen, toihan on tosi alhaista. Mitä se mulle kuuluu, ja mitä minä tässä lapsettomana mistään mitään ees tiedän. Tää on kasvamisen paikka, ja varmaan mun viimeinen mulkkuuden saareke on just nää nuoret äidit joiden kanssa mulla on enemmän tai vähemmän hiihtovehkeet ristissä. Sellaiset jotka on kohdelleet mun ystäviä, omia puolisoitaan huonosti esimerkiksi. Toistaiseksi on vielä paljon helpompaa arvostella jonkun tapaa olla äiti kuin sanoa että en tykkää tosta tyypistä, musta kaikki mitä se tekee on tyhmää ja musta se vois vaan kadota. Mä opettelen tästä pois koko ajan. Kai sekin ees on jotain.

PS. Mun lapsuudessa, 25 v sitten, mun yhden luokkakaverin vanhemmat erosi. Se ei ollu normaalia ja arkea, se oli ainoa avioerolapsi jonka tunsin, mutta ei se meitä muita kakaroita hätkähdyttänyt. Kunnes sen uusi isäpuoli osti sille oman hevosen. Olisin voinu haljeta kateudesta! Se oli ehkä hienointa mistä olin ikinä kuullu. Ihmettelin miksei se ollu mun vanhemmista yhtään niin hienoa... :D

Televisiosarjoissa "tutustuu" suunnattoman kiinnostaviin, hauskoihinkin persooniin. Harvoin, jos koskaan, tunnistan mistään hahmosta itseäni täysin.  

Mutta nyt niin kävi, kun katsoin muutama viikko sitten ensimmäisen osan Sweet little lies -sarjasta. 

 Olin niin samaa mieltä Reese Witherspoonin näyttelemän Madeleinen ajatusmaailman kanssa, että välillä aivan säikähdin. Osasin nähdä myös hahmon - ja samalla itseni tragikoomiset puolet. 

Kuvissa ohessa muutamia vapaasti suomennettuja Madeleinen sanomisia, jotka allekirjoitan täysin.

 

         

Tarkoitan usein hyvää ja yritän auttaa Madeleinen lailla muita, mutta toimittajan kysymysten (ja uteliaisuuden) tarkkuudella isken usein liian kipeisiin asioihin analyyseineni. Sotkeudun sekä otan vastuuta näin asioista, jotka eivät minulle oikeastaan kuulu.

Ja auta armias, jos koen, että ETENKIN  lapsiani tai lapsia kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, minusta tulee hyvin pieni ihminen. Olen valmis sotaan näitä synttärikutsuja pihtailevia vanhempia vastaan keinoja kaihtamatta. 

Vaikka oma lapseni ei liittyisi tapaukseen (kts. edellinen kohta).

"Jos etenkin koen, että lapsia kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, minusta tulee hyvin pieni ihminen"

Lapsiin liittyvästä, pienestä, mutta jäätävät mittasuhteet saavuttavasta välikohtauksesta tämänkin sarjan vyyhti lähti liikkeelle. Ja nyt se on edennyt loppuhuipentumaan! Minisarjan päätösjakso on ensi-illassa tänään sekä Amerikassa, että HBO:n tilaajilla täällä meillä.

Säästelen tuota jaksoa illaksi ja toivon, että nyt Madeleinea ei ainakaan olisi murhattu! Kuka sitten taistelee yhteisön oikeudenmukaisuuden puolesta :D

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat