Kirjoitukset avainsanalla Ruuhkavuodet

Reilu vuosi sitten kirjoitin siitä, kuinka unelmien koti olikin jatkuva työleiri.

Sitä tämä on yhä, mutta viime vuoden aikana saimme taakkaa hitusen pienemmäksi. Ainakin henkisesti.

Joka keskiviikko meillä kävi nimittäin lapsia (lähinnä kuopusta) leikittämässä Kiia, terveydenhoitajaopiskelija, jonka löysimme kaupunkimme Facebook-ryhmän kautta.

Kun ovikello soi keskiviikkoisin, niin kuopus oli jo asemissa. Leikitään nunalla!

Pyrin pitämään keskiviikko-illan aina, kun mahdollista töistä vapaana.  Kiian ollessa meillä pyrimme hoitamaan asioita, jotka muuten tuppaisivat lisäämään viikon aikana kaaosta. Taittelemaan kuivurista vaatteita kaappeihin, tyhjentämään eteisen sisällön oikeisiin huoneisiin ja pyykkiin. Joskus kuittasin keskiviikkoisin esikoisen kimppakyytivuoron. Lähes aina kun mies ei ollut työmatkalla, toinen meistä kävi kaupassa.

Välillä toki minulle tuli työkeikka, joka oli ihan pakko tehdä, mutta yritin niinä päivinä puuhata tunnin kaksi aamusta. Tällaisina iltoina Kiia oli saattanut siistiä keittiön, haki pienet päiväkodista. Viikkoina, jolloin mies oli työmatkoilla, se tuntui elämää suuremmalta avulta, kun illalla tulin kotiin.

Vaikka joskus Kiian ollessa meillä, oma aikaansaamisaste jäi välillä aiottua pienemmäksi, niin keskiviikon olemassaolo rauhoitti. Ulkoinen kaaos ei pääse tarttumaan sisäisesti, kun tietää, että keskiviikkona voin hoitaa nuo pyykit loppuun. 

Moni ihmetteli, miksi ette hanki vain siivoojaa? Koska emme ole löytäneet hinta-laatusuhteelta tarpeeksi hyvää. Lisäksi (ainakin meidän kokemuksella) siivousfirmojen kanssa toimimisessa on ollut kaikenlaista säätöä. Milloin päivä on muuttunut, siiivojaat ovat vaihtuneet ja kotona työskentelevänä olen joutunut järjestelemään töitä uudelleen.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Kiia valmistui keväällä ammattiin ja aloitti oman alan kesätyöt.

Kesäkuussa olen tuntenut kiiattomuuden jo nahoissani. Eilen yritin siivota, kun muut kuopusta lukuun ottamatta olivat harjoituksissa ja peleissä. Tunnen kuitenkin huonoa omatuntoa kuopuksen padittamisesta tunneiksi. Eilen puhkesi myrsky, joka pelotti kuopusta. Aikaansaamisaste jäi todella vähäiseksi.

Siksi lapsenvahti on hyvä keksintö. Voit rauhassa siivota, ilman, että siitä tarvitsee tuntea päälle vielä huonoa omatuntoa.

Tällä hetkellä mietin jo syksyä. Löytyisiköhän meille Uudenmaan alueelta uutta kiiaa?

Kommentit (6)

Anskuliini

Kiitokset hyvästä vinkistä ja ajatuksia herättävästä postauksesta. Itse painin juuri samojen ongelmien takia, joten lohdullista lukea, että jollakulla on samanlaista ja jopa ratkaisu tilanteeseen.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Yleensä lähes kaikkeen löytyy ratkaisu, jos löytyy vielä voimia ratkaista tilanne :) Tsemppiä sinne.

Vierailija

Täällä lapseton vanhapiika myötätunnolla mukana, ihana lukea minkälaisen hyvän ratkaisun olet löytänyt. 

35 ikävuotta tuli täyteen eilen.

Kokosin sitä varten listoja. 3+5 asiaa, joita olen oppinut! 35 syytä tapaa tehdä elämästä parempaa!

Oivallukseni kuulostivat latteilta. Tai ainakin tutuilta Instagram-feedistä.

Yhtä niistä kuitenkin noudatin tänä viikonloppuna. Viholliset kehotetaan valitsemaan viisaasti. Vielä viisaammin olen pyrkinyt valitsemaan ystäväni - ja kohtelemaan heitä hyvin. Kauhalla olen saanut myös takaisin.

Yksi lukioystäväni, maailmankansalainen, muutti talvella lähemmäs kuin aikoihin, Kööpenhaminaan. Päätimme reissata sinne toisen lukioaikaisen kaverini kanssa ylittämään 35 ikävuoden rajapyykki. 

Elämme kaikki kolme hengästyttävän kiireistä elämänvaihetta. Perjantai-aamupäivänä lentokentällä on lähetettävä vielä työmaileja, viime hetken muistutuksia kotiin. Ylimääräisen arkivapaan järjestäminen ei ole helppoa, mutta olimme sen tarpeessa.

Koska kaikilla kolmella on omat perheet, päätimme majoittua ystäväni perheen sijaan airbnb -kämpässä, että myös ystävämme saisi irtioton perhearjesta.

Se, että lopulta olimme Kööpenhaminassa ja että asuimme talossa, jossa oli kaunis puinen laattalattia oli toissijaista. Tärkeää oli, että saimme olla yhdessä yli kaksi vuorokautta. 

Puhua niin, että kukaan ei keskeytä. Istua iltaa ilman, että aamulla herätyskello herättäisi. Ei suunnitelmia tai aikatauluja olikin miniloman teema.

Tanskassa asuva ystävämme koki välillä tästä velvollisen emännän tuskaa. Oletteko varma, että ette halua nähdä kuninkaanlinnan vahvinvaihtoa tai sitä merenneitopatsasta? Ne eivät kiinnostaneet juuri häntäkään, vieraanvaraisena ihmisenä ei vain halunnut, että olisimme olleet jotenkin pettyneitä reissuun.

Olimme kuitenkin sitä mieltä, että ne varmaan voi googlata myöhemminkin. Yhteisiä hetkiä tai iltahämärässä juotuja lasillisia ei voi.

Niin me sitten elimme ja olimme. Nukuimme niin pitkään kun nukutti. Söimme, kun tuli nälkä. Ei velvollisuuksia, ei suunnitelmia, ei aikatauluja. 

Lauantaina lähdimme ex-tempore tivoliin. Kun tuli väsy, tulimme päiväunille, jonka jälkeen joimme liikaa ja katsoimme toisen puoliajan (ensimmäiselle emme ehtineet, sillä emme halunneet kiirehtiä) Tanskan avausottelun jalkapallon MM-kisoissa lähimmässä hotellin aulabaarissa. 

Ja puhuimme, puhuimme, puhuimme. Nauroimme ja itkimme niin, että viereisestä pöydästä kysyttiin, olemmeko kunnossa. Se nauratti meitä lisää.

Sunnuntaina vierailimme ystäväni perheen luona Kööpenhaminan kattojen yllä, jossa hänen puoliso oli valmistanut meille synttärilounasta. Saimme synttärikakun laulun kera. Olin viimeksi nähnyt ystäväni nelivuotiasta tytärtä kolme vuotta sitten.

Se etäystävyyssuhteissa tuntuu välillä oudolle. Että en tunne minulle näin tärkeän ihmisen lasta juuri ollenkaan.

Viikonloppu vahvisti ajatusta, että tässä elämänvaiheessa aikatauluttomuus on luksusta. Paikoilla ei ole niinkään väliä, mutta ihmisillä on. 

Maximekko: me&I

Kommentit (0)

Sunnuntai-aamu.

Herätys laitettu 7.15, mutta herään aikaisemmin.

Stressailen löytävätkö fudisturnaukseen lähtöä tekevät mies ja lapsi löytävätkö kaikkia perjantaina valmiiksi pakkaamiani kamoja.

Huutelen ohjeita sängystä ja mies vastailee semiärtyneenä. Joojooo.

Nousen lopulta tekemään voimisteluleirille lähtevälle esikoiselle ja kuopukselle aamupalan.

Esikoinen on luvannut ennen leirille lähtöä katsoa kuopukusen kanssa piirrettyjä, että äiti voi suorittaa puolen tunnin liikuntahetken alakerrassa. Kyyti on tulossa 8.15-8.20, joten lasken että minulla on hyvin aikaa. Ainakin se puoli tuntia.

Pienin nukkuu vielä, kun puhelin soi. Puoli tuntia kohti Kouvolaa ajettua, on huomattu, että yhden kimppakyytiläisen nappikset ovat jääneet kotiin. Heille tulee sen takia tunnin lisälenkki, voisinko hakea nappikset ja lähteä ajamaan vastaan, jotta he eivät myöhästyisi ?

Jos jotain todella tahtoo, sen kyllä saa tapahtumaan! ( eli tässä tapauksessa ilmoittaisin, että jään kotiin jumppaamaan ja olisin täysi ****pää).

Herätän nukkuvan kuopuksen, pakkaan aamiaisen kanssa autoon ja lähden ajamaan.

Kun tulen takaisin esikoinen on ovella tekemässä lähtöä leirille.

Oma puolituntiseni meni siinä. 

Yritetään vielä.

Laitan valmiiksi alakertaan Youtube-jumpan ja annan kolmevuotiaan valita ylhäällä Ryhmä Haun jakson. 

Kipaisen alakertaan ja ehdin stepata noin kolme askelta, kun ylhäältä kuuluu huuto.

Nenni ei haua tätä hauta! 

Menen ylös ja ehdotan toista jaksoa (enempää ei YLE Areenasta löydy). Se sopii ja palaan alakertaan. Jumppavideo on seitsemän minuutin kohdalla, onhan tätä jäljellä vielä reilu 24 minuuttia.

Noin minuutin kuluttua puhelimen näytöllä pyörivä video keskeytyy. Esikoinen soittaa.

Vastaan puhelimeen. Hän kyselee, muistinko ilmoittaa valmennustiimille mahdollisesti edellisenä päivänä murtuneesta varpaasta. Muistin. 

Kaksi minuuttia lisää steppausta laudalle. Ylhäältä kuuluu huuto.

Äiti missä sinä olet? Nennillä on vieä nääkä!

Hyvä äiti on sellainen, joka pitää ensin huolta itsestään! (eli voisin tietty huutaa, hei oota nassu hetki, äiti vetää jumppaa täällä, koita pärjäillä siellä ylhäällä keskenäsi, tai ota ite joku banaani, oothan sä kohta jo kolme).

Menen yläkertaan ja laitan lapselle aamun toisen leivän kananmunalla (huomaan myöhemmin hajusta, että edellinen tipahti aamun ralliajon aikana auton lattialle, yhtään ihme jos tyypillä oli vielä nälkä).

En tiedä, olenko neuroottinen, mutta en uskalla jättää lasta vielä syömään yksin.

Kun leipä on syöty, selvitän lapselle, että jos hän katsoisi Haun loppuun, äiti jumppaisi vielä hetken alakerrassa. Sopii. 

Palaan alas. Puhelin soi.  Lätäisen luurin korvaan, tämän ehtii myöhemminkin.

Portaista kuuluu askelia. Pienin tulee alakertaan.

Nennikin haluaa jumpata.

Tule tekemään vain temppuja tuohon puolapuulle.

Pikkutyyppi tulee astelemaan laudan päätyyn. Pienennän askellusta. Pienennän vähän lisää.

Kun meinaan astella tyypin varpaille luovutan.

Olen luvannut pienelle hellepäivän viettoa uimarannalla ennen päiväunia. Jos menisimme sinne pyörällä? Siinä saa edes vähän liikettä, vaikka ei se sama asia ole kuin hikijumppa. 

Kestää hetken taivutella, että pikkutyyppi suostuu olemaan kyytiläinen, eikä lähtemään liikkeelle omalla potkupyörällä. Toisaalta siinä olisi mahdollisuus todelliseen hikiliikuntaan, jos kävelisin loppumatkan rannalle ja takaisin lapsi, tämän pyörä sekä uimakmappeet sylissä. Hän usein lähtee innoissaan pyöräilemään, mutta into hyytyy yleensä viimeistään paluumatkalla.

Vaihdan treenivaatteet pois ja heitän lisäpyyhkeen perjantaina valmiiksi pakkaamaani rantakassiin.

Nyt enää avaimet, jotka eivät (tietenkään) ole siellä missä yleensä ovat. 

Muistan hämärästi, että jossain kohtaa mies mainitsi eilen jotain avaimista. 

Pengon yleisimmät piilopaikat. Vielä auton. Ei missään.

Soitan miehelle. Peli varmaan juuri menossa, ei vastaa. Laitan viestiä.

MISSÄ MUN AVAIMET?!???????

Pikkutyyppi on pukenut ylleen uikkarit, Ryhmä Hau -käsikellukkeet, uimarenkaan, aurinkolasit, lippiksen ja crocsit. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen hän alkaa hermostua. 

Mennään pyöileee!!!!!!

Noin sadannen huudon jälkeen, minun on pakko tuottaa pettymys (liikuntahetkeä yrittäneelle itselleni). Avaimia ei löydy. Selitän lapselle, että meidän on pakko mennä autolla, sillä äidillä ei ole pyörän avainta. 

Laitan huutavan lapsen turvavöihin ja lähden ajamaan rannalle. 

Mennään pyöväilee! Nenni haluaa mennä pyövällä! Ei autoa, ei autoa!

Ymmärrän häntä hyvin. Olemme edellisenä päivänä ajelleet kemuista toiseen ympäri pääkaupunkiseutua.

Rannalla lapsi rauhoittuu. Puhaltelemme saippuakulpia. Pikkutyyppi juoksee (hyvä, että joku juoksee) kastautumaan välillä veteen.

Mieheltä tulee viesti.

Sanoin sulle eilen siellä Urheilukadulla, että ne avaimet Jiillä (esikoisella) ja että antaa sulle ne sieltä käsilaukusta.

Mietin, että kirjoitan joskus vielä kirjan perustuen ruuhkavuosina lähetettyihin viesteihin eri kanavissa. Jos kirjoittamiselle löytyy joskus joku sopiva rako.

 

                                                                                              *****

Tarinan opetus. Älä koskaan heitä pikkulapsiaikaa elävälle, että liikunta on vain järjestelykysymys. Tai että jos jotain tahtoo sen voi saavuttaa.

Se toden totta onkin, mutta vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja täynnä hyvää tahtoa, joskus liikkumaan pääseminen tuntuu tai yksinkertaisesti on sula mahdottomuus. Se tuntuu unohtuvan varsinkin vanhemmilta, joiden lapset ovat jo vanhempia. 

Itsekin uskon siihen, että asiat ovat järjestelykysymyksiä, mutta aika usein juuri viikonloppuisin joudun nostamaan kädet ylös. Ei vain ehdi, vaikka kuinka olisi puolisokin kotona ja vaikka kuinka jakaisi vastuuta keskenään.

En liikkuisi varmaan koskaan, jos minulla ei olisi työtä, jossa voin edes kerran kaksi viikossa järjestää liikunahetken aamulle.

Kummipoikani äiti juuri valitteli, että omaa rakoa liikuntahetkelle ei lasten harrastusrumban keskellä ole. Jos työt alkavat joka päivä kello 7, niin pitäisikö minun lähteä viideltä lenkille?, hän mietti. 

Ymmärrän hänen tilannetta oikein hyvin (meidän lapset harrastavat suunnilleen yhtä paljon). Aika moni vanhempi kuitenkin lienee sitä mieltä, että ei tunnu oikealta sysätä itse haluamia ja hankkimia lapsia monta kertaa viikossa hoitoon, jotta pääsisi itse urheilemaan. 

Huomaan urheilemaan pääsemisen mahdottomuuden juuri viikonloppuisin, jolloin ajattelen, että kyllä tuossa päivässä löytyy joku sopiva rako ja usein järjestänkin päivän sen mukaan - kuten viime sunnuntaille. Kuitenkin olen joutunut huomaamaan, että mitä enemmän pelissä on perheenjäseniä, sitä enemmän on myös muuttujia.

Liikunta on minulle kuitenkin painonhallinan kannalta yksi tärkeimpiä tekijöitä. Jos liikun sopivasti, syön terveellisemmin. Olen muutenkin rauhallisempi ja vähemmän impulsiivinen, kaikin puolin kai siedettävämpi ihminen.

Siksi yritän välillä liikuntahetkeä aivan naurettaviinkin rakoihin. Onnistumisprosentti vaihteleva.

kuva yllä HCR -puolimaratonilta, jota ei yrittänyt keskeyttää kuin oma kuntoni(puute)

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat