Kirjoitukset avainsanalla parisuhde

Jos eräs vaaralliseksi luokiteltu hengitystieinfektio ei olisi pysäyttänyt maailmaa, olisimme tällä hetkellä lentämässä kohti mieheni Jiiin kanssa minilomalle New Yorkiin. Jiin tarkoituksena oli ilmoittaa minulle tänä aamuna tunti ennen lähtöä, että pakkaa kamasi, lähdetään.

Kaikki on hoidettu.

Ja hän todella oli hoitanut kaiken. Hankkinut minulle sijaisen jopa työkeikalle Radiogaalaan, jonka piti olla huomenna.

Yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeen Jii tuntee minut ja kontrollifriikkeyteni sen verran hyvin, että hän sanoi varautuneensa siihen, että olisin todennäköisesti ollut pahalla tuulella koko lennon ajan.

Ihan yleisesti siksi, että tykkää yllätyksistä tai odottamattomista käänteistä. Toiseksi, että olisin joutunut tehtailemaan koko lennon töitä (joita kuitenkin olisi ollut). Olisin jupissut myös juurikasvusta (yleensä hoidan hiukset kuntoon gaalapäivinä, eli normaalielämässä kampaaja-aika olisi ollut huomenna). Sheivaamattomista jaloista puhumattakaan (kts. edellinen). 

Stressaisin talkoovastuista, joissa olisin ollut tietenkin tyttären kisaviikonlopun aikana korvaamaton (talkoita tulee ja menee, sanoo mieheni). Arvostan kuitenkin, että mieheni oli kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen valmis ottamaan riskin – ja nähnyt kaiken vaivan. 

En tiedä, johtuuko se arjesta vai minun kontrolloinnin tarpeesta, että meidän suhteeseen ei kuulu yleensä tällaiset suureleiset yllätykset. Niissä on jotain hyvittelevän oloista, vaivaannuttavaakin – vähintään tulee olo, että toiselle velkaa samanlaisen. Olkoonkin, että tarkoitusperä olisi kuinka vilpitön ja rakkaudellinen tahansa .

Rakkaus on minulle pieniä tekoja (arjessa). Se on sitä, kun viikonloppuaamuna ottaa lapset, sulkee makuuhuoneen oven ja sanoo nuku sinä vaan. Se on sitä, kun kipeänä keittää toiselle tomaattikeittoa, tuo sängyn vierelle buranaa. Se on sitä, että jättää tekemättä jotain, mikä itselle tuntuisi siinä tilanteessa kaikesta helpolta ja mieluisimmalta vaihtoehdolta. 

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii.

Mutta rakkaus ei ikinä katoa.

Reilu kuukausi kotona oloa takana.

Onnekseni olen huomannut, että ulkopuolisten menojen karsiutuessa, vaikeudet, joita meidän liitossa on viimeisen parin vuoden aikana ollut, ovat vähentyneet. Kunnioituksen puute, toiselle ikävästi puhuminen. 

Emme ole vieläkään todellakaan lähelläkään täydellistä, mutta paremman puolella. 

On ollut hieno huomata, että yhdessäolon lisäännyttyä, on käynyt niin kuin viime syksynä yhteisellä Miamin lomalla (jonka teimme ilman lapsia); olemme vapautuneempia. Naurun ja ilon kautta on myös helpompi asettua toisen asemaan ja tehdä myönnytyksiä. Minä vien lapset ulos, tee sinä nyt raportti loppuun. 

Rakkaus ei todellakaan ollut kadonnut. Se oli vain arjen alla, vailla happea. Ja sillä rakkaudella ei ole mitään tekemistä New Yorkin yllätyslomien kanssa.

Lue myös; Ensitreffit alttarilla -Aliisa: Minäkään en rakastunut mieheeni ensisilmäyksellä!

Kommentit (4)

Vierailiaj
1/4 | 

Tällä hetkellä, jolloin todella monilla onntodella vaikeaa erilaisista syistä, tämä juttu on todella tyhmä. Alapuolella kaiken arvostelun. Monilla on oikeasti kyse terveydestä, toimeentulosta, tulevaisuudesta ja hengissä pysymisestä. Se, mitä tarvittaisiin olisi edes pisara Todellisuudentajua eikä 1000-prosentist omaan napaan tuijottamista. Hävetkää, jos suinkin osaatte!

SekäEttä
2/4 | 

Ylempi kommentoija: verkosta saa tukea, jos on noin paha olla (esim. Suomen mielenterveysseura, Mielenterveystalo yms).
Varsinaiseen postaukseen liittyen: mun pitkäaikaisin haave olisi päästä miehen kanssa juhlistamaan joku hääpäivä New Yorkin huikeisiin maisemiin. Ei taida olla tulossa! Tässä haaveilessa voi kuitenkin jatkas uutterasti työtään terveydenhuollossa. Sitä on jaksettava tehdä, vaikka toki laman vaikutukset yhteiskuntaan ahdistavat. Kyky kantaa vastuuta, ja eläytyä toisten asemaan ei kuitenkaan sulje pois yksilöllisiä unelmia (ei vaikka niissä olisi pinnalliset puitteet).

Vierailija
3/4 | 

Minusta tässä jutussa oli hyvä ja helposti samaistuttava näkökulma parisuhteeseen. Sehän se oli tämä jutun aiheena.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tyhjyys. Se on päällimmäinen tunne, kun syksyn aikana ainoa säännöllisesti seuraamani sarja Ensitreffit alttarilla päättyi tällä viikolla.

On aika kerrata kauden satoa.

Ensinnäkin olin supertyytyväinen, että Vesa ja Sini päättivät jatkaa yhdessä – ja vielä löysivät kuvausten loputtua sen kadoksissa olleen kipinän. Tämä on hyvä muistutus myös seuraavan kauden pareille, että tv-kameroiden läsnäollessa ei kannata tehdä vielä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, jos valtaosa asioista on hyvin.

Esitin alkukauden aikaan kritiikkiä myös siitä, että osallistujat ovat liian nuoria. Olen yhä sitä mieltä, että osallistujat voisivat olla kolmekymmentä täyttäneitä. Siihen ikään mennessä sanotaan, että ihmisen peruspersoonallisuus on kehittynyt (toki elämäntapahtumat jne sitä vielä muovaavat), mutta sen ikäinen tietää jo suunnilleen mitä haluaa ja oletettavasti tuntee itsensä paremmin kuin kaksikymppisenä.

Toisaalta sekin on totta, että ihmiset ovat erilaisia. Minäkin fanitin 29-vuotista Miinaa, jolta imin hyvä muija -asennetta. Ei voi kuin ihailla, miten hän säilytti positiivisuutensa ja huumorinsa, vaikka Heikki säikähti alkuun ”tatuoitua” morsianta.

Eikä Miina kyllä alle kolmekymppisenä ollut yhtään hukassa itsetuntemuksensa kanssa, joten nämä asiat eivät todellakaan ole kovin mustavalkoisia. Mutta toisaalta Miina olisi varmasti ollut ohjelmaan hyvä tyyppi vuoden kuluttuakin, kolmekymmentä täytettyään.

Tältä parilta opimme, että kärsivällisyys on hyve ja liian nopeasti tehdyt johtopäätökset taas eivät.

"Myönnän, että oman käytöksen näkeminen televisiossa kirpaisi"

Minäkin katsoin Rosan ja Eetun kohtauksia usein korvat punaisina. En ainoastaan, siksi että myötähäpesin Rosan puolesta ja olisin halunnut huutaa Eetulle, että oven takana on jono tulijoita, juokse, äläkä vaan kadota sitä ennen ihanaa itseäsi!

Vaan siksi, että olen väsyneenä aivan yhtä riidanhaluinen ja epäoikeidenmukaisia johtopäätöksiä viljelevä kuin Rosa. Myönnän, että oman käytöksen näkeminen televisiossa kirpaisi.

Puolustukseni on sanottava, että saan moisen kohtauksen ehkä 1-2 kertaa kuussa, kun stressi, hommat ja hormonit ovat kasautuneet. Olen myös liian miellyttäjäluonne (tai vaan kohtelias), etten koskaan tohtisi varmaan edes kiukutella kumppanille alkuvaiheessa. Tai se tuntuisi ajatuksena kaukaiselle, mutta minä en tosin ole käynyt Ensitreffit alttarilla -kokemusta henkilökohtaisesti läpi.

Oma mieheni suhtautuu kohtauksiini pääsääntöisesti rauhallisesti, joskus huumorilla. Mutta kyllä hänestä on vuosien aikana saanut myös vastusta.

Luulen, että Eetu oli vielä suhteessa sen verran alkuvaiheessa, että hän ei osannut suhtautua Rosan mielialanvaihteluihin. Ja tavallaan se onkin mahdotonta, koska tietyssä mielentilassa mikään asia nyt vain ei ole hyvin. Ja se on varmasti toiselle superraskasta.

Siinä vaiheessa miehen pelastaa yleensä vain todella hyvin homman kiteyttävä läppä tai lähteminen koko tilanteesta, että mieti nyt vähän mitä puhut keskenäsi -tyyliin.

Toivottavasti molemmat, Rosa ja Eetu, oppivat suhteesta paljon itsestään tulevien suhteiden varalle. Eetuhan oli jo napattukin, jee!

Minä yritän muistaa tästä lähtien heidät aina, kun tekee mieli vain purkaa pahaa oloa toiseen.  

lue myös: Ensitreffit alttarilla Rosan kiukuttelu: Pitäisikö osallistujien olla yli kolmekymppisiä?

 

kuva: MTV

 

 

 

Kaupallinen yhteistyö Radisson Blu Grand Hotel Tammer

Miehelläni on työ, jossa hän joutuu välillä viettämään pitkiä aikoja ulkomailla. Kerran hän oli Siperiassa puoli vuotta. Siis ihan oikeasti. Siperiassa.

Minulla on työ, jossa joudun tekemään työpäivän jälkeen myös kerran pari viikossa iltakeikkoja, joiden jälkeen kirjoitan. Joskus käyn töissä viikonloppuisin.

Meillä on kolme lasta ja omakotitalo, joka paljastui tottumattomalle omakotitaloasujalle työleiriksi.

Lapsista vanhempi harrastaa neljä kertaa viikossa voimistelua, keskimmäisellä on viikossa yhteensä neljät fudis- ja lätkätreenit. Päälle pelit, turnaukset, kilpailut, talkootyöt ja strassien liimaamiset. 

Nuorin, kaksivuotias, käy kerran viikossa toisen meistä kanssa temppujumpassa. Ymmärrätte varmaan miksi.

Tämä ei ole marttyyrivirsi. Tämä on elämä, jonka me olemme halunneet, ehkä siitä vähän haaveilleetkin. 

Elämämme ei silti ole todellakaan täydellistä. Meillä on liian usein sotkuista ja väsyneinä meillä usein tiuskitaan, riidellään.

Kolmannen lapsen jälkeen olemme tulleet viimeistään (jopa mieheni) sinuiksi sen kanssa, että elämä on tässä vaiheessa aikataulutettava tarkasti, jotta kaikki tapahtuu ja myös vanhemmilla jää palautumiseen joskus aikaa.

On ollut helpottavaa huomata, että jos saamme olla terveinä, niin lähes kaikki asiat elämässä ovat usein organisointikysymyksiä.

Nykyisin siinä missä meillä aikataulutetaan kalenteriin työt, harrastukset kuin vanhempainvartit sekä vihannesten pilkkominen, kalenteriin kirjataan myös parisuhdeaika.

Yleensä se on arkinen ilta, kun lapset ovat menneet nukkumaan, mutta tuona iltana ei tehdä töitä tai siivota, vaan leffaa ja kainalossa köllöttelyä.

Muutaman kerran kaudessa se on yhtä juhlaa ja kuohuvaa, jolloin pyydämme toisilla paikkakunnilla asuvia isovanhempia hyvissä ajoin lapsenvanhdiksi. Niin kuin pääsiäisenä.

Reilu neljä vuotta sitten menimme naimisiin Tampereella, mieheni kotikaupungissa ja kaupungissa, jossa tapasimme. Viralliset hääkuvat otimme hotelli Tammerissa, hotellissa jossa me ja moni vieraista vietti häiden jälkeisen yön (tai mitä siitä aamuneljältä päättyneissä juhlissa oli nyt jäljellä).

Olen suuri Tampere-fani. Lähden mieluummin juhlimaan Tampereelle kuin Pariisin. Usein vietämmekin juuri parisuhdeaikaa ja juhlimme ystävien kanssa juuri siellä.

Pääsiäisenä palasimme rikospaikalle ja varasimme huoneen häähotellistamme Grand Tammerista. 

Tässä miljöössä arjesta pääsi irrottautumaan supernopeasti, kun keittiössä huojuvat tiskit eivät ole näköetäisyydellä: nopea suihku, aamutossut ja hotellin liian suuri kylpytakki ylle.

Tammer on rakennettu vuonna 1929 ja se on Suomen kolmanneksi vanhimpana hotellina museoviraston suojelema kohde. Paikka on onnistuttu entisöimään niin, että 20-luvun henki ja kauniit yksityiskohdat ovat yhä läsnä. Tunnelma rakennuksessa on arvokas, mutta rento. 

Juomme lasin tai kolme skumppaa, kun juttelemme ja ihailemme ikkunasta avautuvaa maisemaa Tammerkoskelle. 

On outoa, että kukaan kolmas osapuoli ei ole vaatimassa huomiota tai pyrkimässä syliin. Hetkelliseen vapauteen kestää hetkisen totutella.

Isoina iltoina arvostan ennen kaikkea helppoutta. Kerroksestamme pääsee suoraan syömään Trattoriaan, jossa syömme dinneriä ennen Antti Tuiskun keikkaa. Yökerhon kautta suuntaamme takaisin keskustassa sijaitsevaan hotelliin.

Ruuhkavuosina lähes mikään ei ole autuaampaa kuin tieto, että saa nukkua aamulla niin pitkään kuin nukuttaa. Toki kömmimme myöhäiselle hotellin aamupalalle, jossa nautin ruuan lisäksi ruokasalin tunnelmasta ja kauniista yksityiskohdista.

Tajusimme vasta aamiaisen lopulla, että hääkuvamme on otettu kyseisessä salissa! Ehkäpä joku kuvista otettiin tuolla syvennetyllä ikkunalaudalla, jossa istuimme hetki ennen vihkimistä?

Tammerin aamupalalla tarjoillaan myös mustaa makkaraa. Arvatkaa kumpi on syntyperäisen tamperelaisen aamiaislautanen?
Tammerin aamupalalla tarjoillaan myös mustaa makkaraa. Arvatkaa kumpi on syntyperäisen tamperelaisen aamiaislautanen?

Miniloman kruunasi myöhäinen check out -aika. Seuraava miniloma on onneksi odottamassa kalenterissa arkisempien merkintöjen keskellä.

 

Lisää tietoa ja varaukset Radisson Blu Grand Hotel Tammeriin täältä

Kommentit (2)

neito
1/2 | 

Hei!  Itselläni on kaksi lasta, miehelläni ja itselläni on säännöllinen päivätyö ja asumme rivarissa (tosin pienessä sellaisessa, jossa lumihommat, pienet remppahommat ja huollot tehdään itse). Esikoisella on yksi säännöllinen harrastus, kuopus ei halunnut mitään harrastusta (eskarissa), vaikka kävi myös kokeilemassa, koska kuopus kuitenkin liikkuvainen ja tanssivainen, mutta en halunnut pakottaa, kun toinen ei halunnut, vaikka jos vain minä olisin päättänyt, niin olisi yksi harrastus. Me olemme tykänneet ja myös järjestäneet, niin että meillä on mahdollisimman paljon perheen yhteistä tekemistä, ja kaikille mieluista. Syömme arkisin aina yhdessä. 

Itse jäin miettimään, että jääkö teille aikaa tehdä asioita yhdessä perheenä? Oli se sitten syöminen, leffan katsominen, ulkoilu ts. mistä nyt tykkäättekin? Entä onko koskaan viikonloppua, jolloin ei ole suunnitelmia, vaan katsotaan aamulla mitä huvittaisi tehdä? Itselläni nimittäin menisi hermot, jos kaikki päivät olisi aikataulutettuja, itse ainakin tarvitsen niitä päiviä, jolloin ei ole sovittuja juttuja ja voi sitten ihan kaikessa rauhassa katsoa mitä tekee.  Kaksi vuotias ei kyllä omasta mielestä tarvitse harrastusta, perhejumppa on ihan riittävä, jos jotain haluaa. Mut epäilen olevani eri koulukunnan äiti kuin sinä. :) Meillä ei miehen kanssa riittäisi hermot, jos lapset harrastaisivat monta kertaa viikossa, myönnän suoraan etten jaksaisi sitä kuskausrumbaa. 

Teidän aikataulut kuullostavat haastavilta, varsinkin kun ilmeisesti kuskaus vastuu on aika useasti sinun kontollasi, ja sinullakin säännöllisesti iltatöitä. Mä ehkä teidän tapauksessa helpottaisin omaa arkea ostopalveluilla, siivoojaa ja ruokatilaukset kotiin jne. 

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016
2/2 | 

Kiitos vastauksestasi. Se ansaitsee oman postauksen, sillä en saanut vastattua tähän lyhyesti, vaikka muutaman kerran yritin ;)

Arki se on kuulkaa kesälläkin! Olen tuntenut sen viime viikkoina sykkeessäni, kun mies on Siperiassa (luit oikein) työmatkalla. Aikataulutuksen klaaraan hyvin, mutta ruokatarjonnassa tulee aikamoisia rimanalituksia, kun laaduntarkkailija ja pääkokki painii karhujen kanssa jossain tundralla. 

Paras suoritukseni oli toissaviikolla. Tein alkuviikosta lapsille kananjauhelihasta, riisistä ja pakastekasviksista epämääräistä mössöä, johon heitin sekaan aina tarjoillessa raejuustoa. Koin koko viikon vähän huonoa omatuntoa mössön takia, johon en itse koskenut, koska olin "juuri syönyt töissä". 

"Tehdään perjantaina sitten jotain hyvää ruokaa ja kutsutaan vaikka kavereita kylään", omatunnontuskissani hoin lapsille.

No perjantain menuni näkivät jo aikaisemmin some-seuraajani. Tarjolla oli palaneita kalapuikkoja. 

"Rapsuttakaa vain se palanut pinta pois ja laittakaa vain lisää ketsuppia", ohjeistin lapsia, kun tyypit yrittivät iskeä haarukoita kivikoviin puikkoihin.

Lähtivät lopulta naapuriin syömään.

Miten tämä liittyy kuvissa esiintyvään Vappu Pimiään?

Olin muutama viikko aikaisemmin ollut aamiaisella, jossa Vappu Pimiä emännöi Muurlalle suunnittelemansa emalisen astiasarjansa julkaisua. Tykkäsin tosi paljon myös Vapun ensimmäisestä keittokirjasta ja harmittelin tilaisuudessa, että minnekähän olin se lainannut? Siinä oli nimittäin ainakin jauhleihakeiton resepti, joka taitaa olla ainoa tekemäni ruoka, jota mieheni on joskus kehunut.

Kalapuikkoäksidentin jälkeen sain kustantamoilta kasan keittokirjoja, myös Vapun molemmat reseptikirjat. Viikonloppuna korkkasin sitten Vapun reseptikirja II:sen.

Valitsin sieltä tonnikalalasagnen, koska se oli suhteellisen terveellistä ja saattaisi maistua onnistuessaan hyvältä. Resepti ei vaikuttanut liian haastavalta, varsinkin kun sain viikonlopun kylässä olleen kälyni avuksi. 

Tässä tämä muillekin, jotka haluavat tehdä hyvää, terveellistä ja riittoisaa arkiruokaa.

Vapun kevyeen tonnikalalasagneen tarvitaan:

*Noin 12 lasangelevyä

*150g juustoraastetta

tomaattikastike

*keskikokoinen sipuli

*1-2 valkosipulinkynttä

*loraus oliiviöljyä

*2 tlk (a´400g) tomaattimurskaa

*2tlk (a´200g) tonnikalaa öljyssä

*suolaa, mustapippuria

*pari ripausta cayannepippuria tai chilijauhetta

*1/2 tlk paprikajauhetta

*basilikaa tai oreganoa

Juusto-pinaattikastike

*1/2 dl vettä

*300g pakastepinaattia

*400g raejuustoa

*ripaus suolaa, mustapippuria

Ohje

Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Silppua sipulit ja kuullota pannulla tilkassa oliiviöljyä. Lisää sekaan tomaattimurska ja valutettu tonnikala sekä mausteet. Anna kiehua miedolla lämmöllä 10min.

Valmista seuraavaksi juusto-pinaattikastike. Laita kattilaan vesi ja pinaatti. Anna kiehahtaa niin, että pinaatti sulaa. Lisää joukkoon raejuusto ja sekoita, älä keitä kastiketta enää. Mausta ripauksella suolaa ja pippuria. 

Levitä voidellun uunivuoan pohjalle lasangelevyjä niin, että se peittyy. Lisää päälle puolet tomaattikastikkeesta ja ripottele 1/3 osaa juustoraasteesta. Lisää kerros lasangelevyjä ja päälle 2/3 osaa juusto-pinaattiseoksesta, jonka päälle 1/3 osa juustoraasteesta. Levitä vielä yksi kerros lasangelevyjä ja päälle loput tomaatti- sekä pinaattikastikkeesta.

Siirrä vuoka uuniin. 30 minuutin päästä lisää loput juustoraasteesta lasagnen pinnalle ja jatka paistamista noin 15 minuuttia. Anna lasagnen vetäytyä vähintään 15 minuuttia ennen tarjoilua.

 

 

Tuli hyvää! Sopi hyvin kevyempään viikonloppuun ja jäi vielä arkiruuaksi maanantaillekin.

Kirjassa vinkattiin, että lämmittäessä ruoka jopa paranee ja tämä oli todella hyvää vielä seuraavana päivänä. Odotan suitsutusta ja  tai jopa palvontaa tänään kotiin palaavalta mieheltäni jääkaapissa valmiina odottavasta annoksesta. 

Vapun suunnittelemiin Muurlan keittiösarjaan voi tutustua muuten täällä. Meille on hankinnassa noi siniset kattilana ja vuokana väripilkuiksi keittiöön. 

Ja tiedoksi muuten, että rouva Pimiä ei syö näissä kuvissa tonnikalalasagnea, vaan kurkun jämiä aamiaiselta ;)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat