Kirjoitukset avainsanalla elämä

Heräsin aamulla valmiiksi väsyneenä edellisestä viikosta sohvalta, johon nukahdin. Ärähtelin lapsille, jotka tilailivat aamupalaa, että herätäänkö nyt ensin.

Kävin päässäni läpi jääkiekkovarusteiden sijaintia, jumppapukujen puhtausastetta. Laskin montako tapahtumaa ja kuskaskierrosta heitämme tänään samalla, kun katson pienimmän kanssa muumikirjaa. Blogikin jäi eilen kesken, pakko löytää päivästä joku väli tehdä töitä.

Tunnin kuluttua mies päästi minut nukkumaan vuorostaan tunniksi.

Sen jälkeen torkutan ja kurkin epätoivoisena puhtaiden pyykkien kasaa, joka on seissyt makuuhuoneen lattialla toista viikkoa. Onkohan siinä mitään sopivaa äiti-lapsi -jumppaan. Tiedän, että piristyn, kun saan lapsen rattaisiin ja pääsen hölkkäämään kohteeseen, mutta jotenkin ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu ylivoimaiselta.

Anna itselleni luvan olla kännykällä seuraavaan torkkuun, vaikka siitä seuraakin kiire.

Näen sen heti Facebookin avaamisen jälkeen. Joku on kuollut. Kylmä hiki nousee pintaan. Todennäköisesti joku, jonka minäkin tiedän. Aiheeseen liittyviä postauksia on niin monta.

Pian se löytyykin. Aika pysähtyy.

Hetkeksi.

Mies avaa oven. Karavaanin pitäisi lähteä liikkelle.

Arvaa mitä? Muistatko?

Mieskin muistaa, vaikka istuivat iltaa joskus vain ohimennen jossain työtilaisuudessani.

Kysyn kaveriltani, mitä on tapahtunut.

Olen järkyttynyt ja surullinen.

Miten parhaassa iässä olevia työtuttujani on menehtynyt yhtäkkiä puolen vuoden sisään näin monta? 

Avaan menehtyneen Facebook-profiilin. Hävettää. Hän on käynyt mielessäni vuoden aikana muutaman kerran, mutta ei niin paljon, että olisin vaivautunut tsekkaamaan hänen profiilinsa.

Tsekkaan sähköpostit. Viimeinen mailiketjumme on puolentoista vuoden takaa. Sen jälkeen en tainnut häntä nähdä. Mietin kyllä muutaman kerran, että onkohan hän vaihtanut alaa. Ilmeisesti ei ollut.

Lauantain arkisuus ei tunnu taas niin ylivoimaiselta. On etuoikeutettua elää. Miksi aina pitää saada muistutus elämän toisesta ääripäästä, jotta muistaa arkisenkin kauneuden. 

Näin iltapäivällä blogipostaus uudesta tv-sarjasta tuntuu taas tällaisten uutisten jälkeen turhanpäiväiseltä.

Sosiaalisen median aikakaudella, olen menettänyt isäni ja molemmat mummoni. Kaksi entistä valmennettavaani ja useita työtuttuja. Joka kerta olen miettinyt, pitäisikö päivittää jokin muisto, todiste siitä, miten tämä ihminen oli minulle totta. 

Läheisimpien tregedioiden kohdalla se on tuntunut surussa turhalta. Muiden kohdalla taas on tuntunut, onko minulla oikeutta muistella julkisesti, sillä emmehän me olleet niin läheisiä? Olisiko se tekopyhää?

Olisi kyllä myös epäinhimillistä, jos tällaiset uutiset eivät järkyttäisi. Ja toisaalta minua lämmittivät kyllä muistot, joita kaukaisetkin tutut ovat kertoneet poisnukkuneista läheisistä. 

Irina taisi laulaa, että kauniimmin muistoissa elää. Arkisillakin lauantai-kohtaamisilla voi olla niissä merkitystä. Uskalletaan elää ja muistaa.

Terveiset sinne taivaaseen <3

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat