Kirjoitukset avainsanalla äitiys

Äitienpäivän jälkihöyryissä voinen myöntää, että yritin kirjoittaa aiheeseen liittyvää kirjoitusta, mutta mikään kulma ei tuntunut oikealta. 

Kun yritin muotoilla, että olen yrittänyt saada kaiken; kiinnostavan työn ja kolme lasta, se kuulosti aivan liian mahtipontiselta todellisuuteen nähden. Aivan kuin olisin joka superihminen, joka ei olisi katsonut edellisenä yönä puoli kahteen Netflixiä ja jonka lapset paahtoivat tänä aamuna aamupalaleipänsä keskenään.

Kun viime sunnuntaina mies oli kerrankin kotona äitienpäivänä, halusin äitienpäiväkuvan minusta ja lapsista. Jotenkin poseeraaminen kaiken keskellä kaikkitietävänä ja kärsivällisesti joka tilanteessa rakastavana Äiti Maana tuntui epäluonnolliselle sekin.

Työelämässä jätän aika usein mainitsematta, että olen kolmen lapsen äiti. Sen tunnustaminen ääneen tuntuu taas jotenkin kylmältä. 

Ei siksi, että se ei olisi minulle arvokasta ja merkityksellistä, rakkainta ikinä, vaan siksi, että en halua antaa sen vaikuttavan mielikuvaan minusta. En nimittäin koe, että äitiydellä olisi mitään tekemistä osaamisen tai osaamattomuuteni kanssa - tai oikeastaan monissa paikoissa edes persoonani kanssa. 

Lapsista puhumattomuudella olen kai alitajuisesti varmistanut sen, että kukaan ei ajattele, että pystyisin tai en pystyisi johonkin sen huonommin tai paremmin sen takia, kun olen synnyttänyt ja kannan vastuuta kolmesta lapsesta. 

Mutta tässä kohtaa ajatukseni menivät myös ristiin; onhan äitiys opettanut minua organisoimaan ja optimoimaan.

Mutta toisaalta olisivatko nämä piirteet voineet jalostua iän ja (työ)elämän myötä ilman äitiyttäkin?

Vanhemmuuden ja työelämän yhdistämiseen liittyvät asiat ovat harvoin mustavalkoisia.
Vanhemmuuden ja työelämän yhdistämiseen liittyvät asiat ovat harvoin mustavalkoisia.

Onneksi löysin alkuviikosta Laura Frimanin äitienpäiväkolumnin, joka kirkasti omat ajatukseni.

Kirjoituksessa Laura painottaa, että äitiys ei tee kenestäkään supersankaria, eikä myöskään sulata aivoja. ”Äitien sokea glorifiointi ei ole ainoastaan alentavaa äideille tai loukkaavaa lapsettomille, vaan yleinen karhunpalvelus kaikille naisille”, Laura toteaa.

Voisiko tätä paremmin sanoa? 

On liiankin helppoa vain nyökytellä vaivaantuneesti superäiti-ylistykseen, vaikka mielessään ajattelisi, että tässä nyt on viime aikoina vaan koitettu selvitä. Toisaalta olen kohdannut myös monta kertaa esittelyn, joka on päättynyt ”niin Emiliallahan on kolme lasta” ja merkitsevään katseeseen, josta en ole varma, onko sen tarkoitus osoittaa kyvyttömyyttäni hoitaa jotain potentiaalista tehtävää vai esitellä minut jonain tilastoihmeenä tai sinä modernina supersankarina. 

Sen takia olen yhä useammin alkanut pitää yksityiselämän omana tietonani. 

 

 

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen äitienpäivä vuonna 2009.

Sen piti olla täydellinen, vain minulle omistettu tv-hetki.

Kaksi nuorinta olivat jo sängyissä, ehkä jo unilla. Esikoinen yökylässä kaverilla (kuten puolet koko joululomasta). Olin saanut illan aikana järjestettyä viimein makuuhuoneen kaapit. Ne olivat valmiina loman jälkeen alkavaan työkevääseen. Ensimmäistä kertaa koko joululoman aikana oikeasti toteutin suunnitelmani ja laitoin makuuhuoneessa kynttilän palamaan. Jouluvalojen kanssa lepattava kynttilä teki huoneesta kliseisen tunnelmallisen.

Tässä sitä nyt oikein suoritetaan rentoutumista.

Edessä oli jokapäivänen tunti täysin omaa aikaa, jolloin teen juttuja, joissa saan tehdä juuri sitä mikä itselle tuntuu siinä tilassa mahdolliselta tai tarpeelliselta. Olin yrittänyt noudattaa tätä hyvinvointigurujen suositusta koko viime syksyn.Joululomalla omat hetket venyivät päikkäreineen muutamankin tunnin mittaisiksi. Tuona ilta ehdin kuitenkin katsoa Onnelan kolmannen kauden kolmatta jaksoa muutaman minuutin, kun ovelta kuului klassinen.

Äiti mä en saa unta.

Keskimmäinen sylissä keväällä 2012.
Keskimmäinen sylissä keväällä 2012.

Vinkkaan lasta tulemaan viereen irroittamatta katsetta ruudusta. 

Jatkan ohjelman katselua.

Lapsi pyörii vieressä.

Lähes kaksitoista vuotta vanhemmuutta on tehnyt sen, että turhaudun vaan äärimmäisessä (työ)kiireessä lasten keskeytyksistä. Paitsi heidän keskinäisestä riitelystä.

Nyt keskimmäisellä taitaa olla alakerrassa yksinäistä, kun isosisko on yökylässä. Lapsen rytmi on lomavalvomisten ja omienkin yökyläilyjen jälkeen aivan sekaisin. Olisi pieni ihme, jos tämä olisi nukahtanut nyt kymmeneltä, kun ovat parhaimmillaan kukkuneet kolmeen yöllä jouluvieraiden kanssa. 

Kännykältä vilkkuvan Poutaniemen draaman rikkoo hetken kuluttua kysymys. 

Miten home syntyy sinne kouluihin?

Ölisen puolihuolimattomasti jotain mikrobeista ja huonosti tehdyistä eristeistä. Sanon myös, että totuuden nimessä en osaa edes selittää tarkkaan koko kemiallista (?) prosessia. Olen jo ohjaamassa lasta olohuoneeseen kysymään tästä tarkemmin isältään, kunnes havahdun. Hetkinen. Kahdeksanvuotias poikani uskoo, että minulla on asiasta näkemys. Lisäksi hän haluaa selvästi jutella ja on hakeutunut seuraani. Laitan ohjelman pauselle ja siirrän kännykän sängyn viereen. 

Jokin sanoo, että tämä hetki on liian arvokas hukattavaksi. 

Niin kuin se onkin. Homeesta (tai sen googlaamisesta) siirrymme keskustelemaan alkuräjähdyksestä ja miksi jotkut ihmiset tuntuvat ärsyttäviltä. Kun lapsi tivaa, kuinka monta poikaystävää minulla on ollut meinaan tikahtua nauruun. Mitkä niiden nimet on, kerro, kerro!

Nauramme lopulta vedet silmissä, aika katoaa.

Kuopuksen ensimmäiseltä äitienpäivältä ei luonnollisesti löydy kuvaa, kuten vauva-albumitkin ovat jääneet hieman vaiheeseen. Onneksi on kännykät!
Kuopuksen ensimmäiseltä äitienpäivältä ei luonnollisesti löydy kuvaa, kuten vauva-albumitkin ovat jääneet hieman vaiheeseen. Onneksi on kännykät!

Ekaluokkalainen saa kohta isosiskon kiinni pituuskasvussa!
Ekaluokkalainen saa kohta isosiskon kiinni pituuskasvussa!

Pian 12 vuotta äitinä on opettanut, että omaa aikaa saa aikatauluttamalla. Mutta jääkö niissä tilaa spontaaniudelle?

Tuona hetkenä, kun pyyhin naurun kyyneleitä silmistä, tajusin että juuri siinä painottomassa tilassa, sen hetken aikaa,olin onnellinen. Samassa konkretisoitui, että toi mun lapsihan on jo aika iso, fiksu ja hiton hauska tyyppi.

Viime aikoina poikkeustilassa - jos on välillä kiristelty välillä, niin olen joululomasta viisastuneena onneksi ottanut välillä myös lasten  kanssa kopin näistä spontaaneista hetkistä. Aina siihen ei ole voimia tai aikaa, mutta yritän mahdollisimman usein, että olisi.

Ajankulu yllättää silloin joka kerta - tunneissa, joskus vuosissa. 

Huomenna on yhdestoista äitienpäiväni äitinä.

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!

Kommentit (1)

Sunnuntai-aamu.

Herätys laitettu 7.15, mutta herään aikaisemmin.

Stressailen löytävätkö fudisturnaukseen lähtöä tekevät mies ja lapsi löytävätkö kaikkia perjantaina valmiiksi pakkaamiani kamoja.

Huutelen ohjeita sängystä ja mies vastailee semiärtyneenä. Joojooo.

Nousen lopulta tekemään voimisteluleirille lähtevälle esikoiselle ja kuopukselle aamupalan.

Esikoinen on luvannut ennen leirille lähtöä katsoa kuopukusen kanssa piirrettyjä, että äiti voi suorittaa puolen tunnin liikuntahetken alakerrassa. Kyyti on tulossa 8.15-8.20, joten lasken että minulla on hyvin aikaa. Ainakin se puoli tuntia.

Pienin nukkuu vielä, kun puhelin soi. Puoli tuntia kohti Kouvolaa ajettua, on huomattu, että yhden kimppakyytiläisen nappikset ovat jääneet kotiin. Heille tulee sen takia tunnin lisälenkki, voisinko hakea nappikset ja lähteä ajamaan vastaan, jotta he eivät myöhästyisi ?

Jos jotain todella tahtoo, sen kyllä saa tapahtumaan! ( eli tässä tapauksessa ilmoittaisin, että jään kotiin jumppaamaan ja olisin täysi ****pää).

Herätän nukkuvan kuopuksen, pakkaan aamiaisen kanssa autoon ja lähden ajamaan.

Kun tulen takaisin esikoinen on ovella tekemässä lähtöä leirille.

Oma puolituntiseni meni siinä. 

Yritetään vielä.

Laitan valmiiksi alakertaan Youtube-jumpan ja annan kolmevuotiaan valita ylhäällä Ryhmä Haun jakson. 

Kipaisen alakertaan ja ehdin stepata noin kolme askelta, kun ylhäältä kuuluu huuto.

Nenni ei haua tätä hauta! 

Menen ylös ja ehdotan toista jaksoa (enempää ei YLE Areenasta löydy). Se sopii ja palaan alakertaan. Jumppavideo on seitsemän minuutin kohdalla, onhan tätä jäljellä vielä reilu 24 minuuttia.

Noin minuutin kuluttua puhelimen näytöllä pyörivä video keskeytyy. Esikoinen soittaa.

Vastaan puhelimeen. Hän kyselee, muistinko ilmoittaa valmennustiimille mahdollisesti edellisenä päivänä murtuneesta varpaasta. Muistin. 

Kaksi minuuttia lisää steppausta laudalle. Ylhäältä kuuluu huuto.

Äiti missä sinä olet? Nennillä on vieä nääkä!

Hyvä äiti on sellainen, joka pitää ensin huolta itsestään! (eli voisin tietty huutaa, hei oota nassu hetki, äiti vetää jumppaa täällä, koita pärjäillä siellä ylhäällä keskenäsi, tai ota ite joku banaani, oothan sä kohta jo kolme).

Menen yläkertaan ja laitan lapselle aamun toisen leivän kananmunalla (huomaan myöhemmin hajusta, että edellinen tipahti aamun ralliajon aikana auton lattialle, yhtään ihme jos tyypillä oli vielä nälkä).

En tiedä, olenko neuroottinen, mutta en uskalla jättää lasta vielä syömään yksin.

Kun leipä on syöty, selvitän lapselle, että jos hän katsoisi Haun loppuun, äiti jumppaisi vielä hetken alakerrassa. Sopii. 

Palaan alas. Puhelin soi.  Lätäisen luurin korvaan, tämän ehtii myöhemminkin.

Portaista kuuluu askelia. Pienin tulee alakertaan.

Nennikin haluaa jumpata.

Tule tekemään vain temppuja tuohon puolapuulle.

Pikkutyyppi tulee astelemaan laudan päätyyn. Pienennän askellusta. Pienennän vähän lisää.

Kun meinaan astella tyypin varpaille luovutan.

Olen luvannut pienelle hellepäivän viettoa uimarannalla ennen päiväunia. Jos menisimme sinne pyörällä? Siinä saa edes vähän liikettä, vaikka ei se sama asia ole kuin hikijumppa. 

Kestää hetken taivutella, että pikkutyyppi suostuu olemaan kyytiläinen, eikä lähtemään liikkeelle omalla potkupyörällä. Toisaalta siinä olisi mahdollisuus todelliseen hikiliikuntaan, jos kävelisin loppumatkan rannalle ja takaisin lapsi, tämän pyörä sekä uimakmappeet sylissä. Hän usein lähtee innoissaan pyöräilemään, mutta into hyytyy yleensä viimeistään paluumatkalla.

Vaihdan treenivaatteet pois ja heitän lisäpyyhkeen perjantaina valmiiksi pakkaamaani rantakassiin.

Nyt enää avaimet, jotka eivät (tietenkään) ole siellä missä yleensä ovat. 

Muistan hämärästi, että jossain kohtaa mies mainitsi eilen jotain avaimista. 

Pengon yleisimmät piilopaikat. Vielä auton. Ei missään.

Soitan miehelle. Peli varmaan juuri menossa, ei vastaa. Laitan viestiä.

MISSÄ MUN AVAIMET?!???????

Pikkutyyppi on pukenut ylleen uikkarit, Ryhmä Hau -käsikellukkeet, uimarenkaan, aurinkolasit, lippiksen ja crocsit. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen hän alkaa hermostua. 

Mennään pyöileee!!!!!!

Noin sadannen huudon jälkeen, minun on pakko tuottaa pettymys (liikuntahetkeä yrittäneelle itselleni). Avaimia ei löydy. Selitän lapselle, että meidän on pakko mennä autolla, sillä äidillä ei ole pyörän avainta. 

Laitan huutavan lapsen turvavöihin ja lähden ajamaan rannalle. 

Mennään pyöväilee! Nenni haluaa mennä pyövällä! Ei autoa, ei autoa!

Ymmärrän häntä hyvin. Olemme edellisenä päivänä ajelleet kemuista toiseen ympäri pääkaupunkiseutua.

Rannalla lapsi rauhoittuu. Puhaltelemme saippuakulpia. Pikkutyyppi juoksee (hyvä, että joku juoksee) kastautumaan välillä veteen.

Mieheltä tulee viesti.

Sanoin sulle eilen siellä Urheilukadulla, että ne avaimet Jiillä (esikoisella) ja että antaa sulle ne sieltä käsilaukusta.

Mietin, että kirjoitan joskus vielä kirjan perustuen ruuhkavuosina lähetettyihin viesteihin eri kanavissa. Jos kirjoittamiselle löytyy joskus joku sopiva rako.

 

                                                                                              *****

Tarinan opetus. Älä koskaan heitä pikkulapsiaikaa elävälle, että liikunta on vain järjestelykysymys. Tai että jos jotain tahtoo sen voi saavuttaa.

Se toden totta onkin, mutta vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja täynnä hyvää tahtoa, joskus liikkumaan pääseminen tuntuu tai yksinkertaisesti on sula mahdottomuus. Se tuntuu unohtuvan varsinkin vanhemmilta, joiden lapset ovat jo vanhempia. 

Itsekin uskon siihen, että asiat ovat järjestelykysymyksiä, mutta aika usein juuri viikonloppuisin joudun nostamaan kädet ylös. Ei vain ehdi, vaikka kuinka olisi puolisokin kotona ja vaikka kuinka jakaisi vastuuta keskenään.

En liikkuisi varmaan koskaan, jos minulla ei olisi työtä, jossa voin edes kerran kaksi viikossa järjestää liikunahetken aamulle.

Kummipoikani äiti juuri valitteli, että omaa rakoa liikuntahetkelle ei lasten harrastusrumban keskellä ole. Jos työt alkavat joka päivä kello 7, niin pitäisikö minun lähteä viideltä lenkille?, hän mietti. 

Ymmärrän hänen tilannetta oikein hyvin (meidän lapset harrastavat suunnilleen yhtä paljon). Aika moni vanhempi kuitenkin lienee sitä mieltä, että ei tunnu oikealta sysätä itse haluamia ja hankkimia lapsia monta kertaa viikossa hoitoon, jotta pääsisi itse urheilemaan. 

Huomaan urheilemaan pääsemisen mahdottomuuden juuri viikonloppuisin, jolloin ajattelen, että kyllä tuossa päivässä löytyy joku sopiva rako ja usein järjestänkin päivän sen mukaan - kuten viime sunnuntaille. Kuitenkin olen joutunut huomaamaan, että mitä enemmän pelissä on perheenjäseniä, sitä enemmän on myös muuttujia.

Liikunta on minulle kuitenkin painonhallinan kannalta yksi tärkeimpiä tekijöitä. Jos liikun sopivasti, syön terveellisemmin. Olen muutenkin rauhallisempi ja vähemmän impulsiivinen, kaikin puolin kai siedettävämpi ihminen.

Siksi yritän välillä liikuntahetkeä aivan naurettaviinkin rakoihin. Onnistumisprosentti vaihteleva.

kuva yllä HCR -puolimaratonilta, jota ei yrittänyt keskeyttää kuin oma kuntoni(puute)

Kommentit (0)

Tapahtui tällä viikolla.

MTV3 ja C Moren syksyn lehdistötilaisuus oli loppumaisillaan, kun huomaan Onnela 2 -ohjelman ständillä näyttelijä Eero Ritalan. Menen tekemään ziljoonan haastattelun päälle lyhyen haastattelun, jossa kyselen Eerolta, miltä tuntuu koko ajan ottaa enemmän haltuun perheenisän rooleja ja mitä se tarkoittaa.

Kautta rantain hän lopulta myöntää, että ajatus omasta lapsesta kutkuttelee, mutta elämä on hyvää näin. Muutos vauvan tultua on iso, hän sanoo huomanneensa lähipiiristä.

Yhtäkkiä kuulen itseni pääsevän ääneen.

"Oon huomannut, että mun kavereille, jotka on saaneet sen yhden lapsen, on käynyt just näin. Moni tilittää, että on ihan kauheeta, kun ei pysty vaikka menemään enää lähiravintolaan brunssille, kun vaunut ei mahdu ahtaaseen tilaan. Mä sain mun ekan lapsen 25-vuotiaana, enkä oikein ole edes muista tuollaista elämää, enkä kyllä oikein ole osannut kaivatakaan. Mulle jotenkin se lapsen syntymä toi ammatillisestikin selkeän suunnan elämään ja kai jonkunlaisen uuden kirkkaamaan elämäntarkoituksen. Oikeestaan sellainen, identitettikriisi ja pieni ahdistus mulle iski vasta, kun sain pari vuotta sitten mun kuopuksen. Että nyt oon vain se kolmen lapsen äiti, enkä voi enää tehdä elämässä mitään suurta, kun pitää ottaa niin monen tyypin tarpeet huomioon ja aika on koko ajan tiukoilla. Että sinälläänkin sekin on hyvä vaihtoehto, että toteuttaa ensin ammatillisia haaveitaan kunnolla, mutta se lapsenhoito tietysti vaatii enemmän totuttelua, kun on tietynlaiseen itsenäiseen elämään tottunut."

Tässä vaiheessa yksinpuhelua tajuan, että en tunne Eero Ritalaa yhtään. Todennäköisesti hän ei tiedä edes nimeäni. Saattaa lähinnä tunnistaa kasvoni, että toi on yksi niistä kuvatekstienkirjoittelijoista.

Ei ole siis tavatonta, että juttelen haastateltavien jälkeen haastattelun jälkeen omia asioitani,  mutta yleensä he ovat tutumpia. Ritalasta en ole ikinä tehnyt edes mitään isompaa stooria. Eero kuuntelee kohteliaasti, mutta tuskin vetää johtopäätöksiä tämän sekavan yksinpuhelun jälkeen suuntaan tai toiseen.

"Suunnattoman huolen vastapainoksi lapseni tuovat elämään suurta onnea. Niin suurta, että olen miettinyt, olisinko osannut sellaista ilman heitä luoda tai mistään saada?"

Myöhemmin tajuan, että olen viime aikoina pyöritellyt noita ajatuksia päässäni enemmänkin. 

Olen suhteellisen tyytyväinen uraani, jota olen onnistunut luomaan lasten ohessa. Mutta kolmannen lapsen jälkeen on ensimmäisiä kertoja mieleeni tullut se mutta.

Mutta olisinko sittenkin päässyt kirjoittamaan tai jopa tekemään jossain muodossa talk show`ta edes taustajoukoissa, jos olisin voinut panostaa enemmän uraani? Mutta olisinko kirjoittanut sen kirjan valmiiksi, jos aikaa olisi liiennyt enemmän? 

Rakastan lapsiani yli kaiken. Suunnattoman huolen vastapainoksi lapseni tuovat elämään suurta onnea. Niin suurta onnea, että olen miettinyt, olisinko osannut sellaista ilman heitä luoda tai mistään saada? 

Tein tämän viikon Me naisiin kansihaastattelun Heidi Suomesta. Naisesta, joka oli lopulta alkanut oman onnensa sepäksi.

Näin äitienpäivänä haluaisin lähettää ajatukseni ja nostaa hattuani niille naisille, jotka tahattomasti tai tahallisesti jäävät lapsettomiksi. Joutuneet tai halunneet luoda itselleen merkityksellisen ja onnellisen elämän jotenkin muuten kuin äiteinä. 

Itseäni haluan tarkastella kriittisesti. Ovatko lapset todellinen syy vai tekosyy sille, että ottaisin uusia ammatillisia askeleita?

En suoraan sanottuna kestä sitä, että lapsia käytetään tekosyynä jättää oma elämä elämättä. Mutta olisinko sen kummoisempaa uraa lopulta itsekään tehnyt, jos olisin saanut lapset myöhemmin tai syystä tai toisesta en olisi niitä saanut?

Äitikiirekiire-roolin alle on helppo sujahtaa. Omille tyttärilleni ja toki myös pojalleni haluan tarjota myös naisen mallin, joka uskalsi omistautua välillä myös muulle elämälle ja uralle kodin ulkopuolella. Ja joka oli suunnattoman kiitollinen lapsistaan.

 

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat

Instagram