Kirjoitukset avainsanalla äitiys

Sunnuntai-aamu.

Herätys laitettu 7.15, mutta herään aikaisemmin.

Stressailen löytävätkö fudisturnaukseen lähtöä tekevät mies ja lapsi löytävätkö kaikkia perjantaina valmiiksi pakkaamiani kamoja.

Huutelen ohjeita sängystä ja mies vastailee semiärtyneenä. Joojooo.

Nousen lopulta tekemään voimisteluleirille lähtevälle esikoiselle ja kuopukselle aamupalan.

Esikoinen on luvannut ennen leirille lähtöä katsoa kuopukusen kanssa piirrettyjä, että äiti voi suorittaa puolen tunnin liikuntahetken alakerrassa. Kyyti on tulossa 8.15-8.20, joten lasken että minulla on hyvin aikaa. Ainakin se puoli tuntia.

Pienin nukkuu vielä, kun puhelin soi. Puoli tuntia kohti Kouvolaa ajettua, on huomattu, että yhden kimppakyytiläisen nappikset ovat jääneet kotiin. Heille tulee sen takia tunnin lisälenkki, voisinko hakea nappikset ja lähteä ajamaan vastaan, jotta he eivät myöhästyisi ?

Jos jotain todella tahtoo, sen kyllä saa tapahtumaan! ( eli tässä tapauksessa ilmoittaisin, että jään kotiin jumppaamaan ja olisin täysi ****pää).

Herätän nukkuvan kuopuksen, pakkaan aamiaisen kanssa autoon ja lähden ajamaan.

Kun tulen takaisin esikoinen on ovella tekemässä lähtöä leirille.

Oma puolituntiseni meni siinä. 

Yritetään vielä.

Laitan valmiiksi alakertaan Youtube-jumpan ja annan kolmevuotiaan valita ylhäällä Ryhmä Haun jakson. 

Kipaisen alakertaan ja ehdin stepata noin kolme askelta, kun ylhäältä kuuluu huuto.

Nenni ei haua tätä hauta! 

Menen ylös ja ehdotan toista jaksoa (enempää ei YLE Areenasta löydy). Se sopii ja palaan alakertaan. Jumppavideo on seitsemän minuutin kohdalla, onhan tätä jäljellä vielä reilu 24 minuuttia.

Noin minuutin kuluttua puhelimen näytöllä pyörivä video keskeytyy. Esikoinen soittaa.

Vastaan puhelimeen. Hän kyselee, muistinko ilmoittaa valmennustiimille mahdollisesti edellisenä päivänä murtuneesta varpaasta. Muistin. 

Kaksi minuuttia lisää steppausta laudalle. Ylhäältä kuuluu huuto.

Äiti missä sinä olet? Nennillä on vieä nääkä!

Hyvä äiti on sellainen, joka pitää ensin huolta itsestään! (eli voisin tietty huutaa, hei oota nassu hetki, äiti vetää jumppaa täällä, koita pärjäillä siellä ylhäällä keskenäsi, tai ota ite joku banaani, oothan sä kohta jo kolme).

Menen yläkertaan ja laitan lapselle aamun toisen leivän kananmunalla (huomaan myöhemmin hajusta, että edellinen tipahti aamun ralliajon aikana auton lattialle, yhtään ihme jos tyypillä oli vielä nälkä).

En tiedä, olenko neuroottinen, mutta en uskalla jättää lasta vielä syömään yksin.

Kun leipä on syöty, selvitän lapselle, että jos hän katsoisi Haun loppuun, äiti jumppaisi vielä hetken alakerrassa. Sopii. 

Palaan alas. Puhelin soi.  Lätäisen luurin korvaan, tämän ehtii myöhemminkin.

Portaista kuuluu askelia. Pienin tulee alakertaan.

Nennikin haluaa jumpata.

Tule tekemään vain temppuja tuohon puolapuulle.

Pikkutyyppi tulee astelemaan laudan päätyyn. Pienennän askellusta. Pienennän vähän lisää.

Kun meinaan astella tyypin varpaille luovutan.

Olen luvannut pienelle hellepäivän viettoa uimarannalla ennen päiväunia. Jos menisimme sinne pyörällä? Siinä saa edes vähän liikettä, vaikka ei se sama asia ole kuin hikijumppa. 

Kestää hetken taivutella, että pikkutyyppi suostuu olemaan kyytiläinen, eikä lähtemään liikkeelle omalla potkupyörällä. Toisaalta siinä olisi mahdollisuus todelliseen hikiliikuntaan, jos kävelisin loppumatkan rannalle ja takaisin lapsi, tämän pyörä sekä uimakmappeet sylissä. Hän usein lähtee innoissaan pyöräilemään, mutta into hyytyy yleensä viimeistään paluumatkalla.

Vaihdan treenivaatteet pois ja heitän lisäpyyhkeen perjantaina valmiiksi pakkaamaani rantakassiin.

Nyt enää avaimet, jotka eivät (tietenkään) ole siellä missä yleensä ovat. 

Muistan hämärästi, että jossain kohtaa mies mainitsi eilen jotain avaimista. 

Pengon yleisimmät piilopaikat. Vielä auton. Ei missään.

Soitan miehelle. Peli varmaan juuri menossa, ei vastaa. Laitan viestiä.

MISSÄ MUN AVAIMET?!???????

Pikkutyyppi on pukenut ylleen uikkarit, Ryhmä Hau -käsikellukkeet, uimarenkaan, aurinkolasit, lippiksen ja crocsit. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen hän alkaa hermostua. 

Mennään pyöileee!!!!!!

Noin sadannen huudon jälkeen, minun on pakko tuottaa pettymys (liikuntahetkeä yrittäneelle itselleni). Avaimia ei löydy. Selitän lapselle, että meidän on pakko mennä autolla, sillä äidillä ei ole pyörän avainta. 

Laitan huutavan lapsen turvavöihin ja lähden ajamaan rannalle. 

Mennään pyöväilee! Nenni haluaa mennä pyövällä! Ei autoa, ei autoa!

Ymmärrän häntä hyvin. Olemme edellisenä päivänä ajelleet kemuista toiseen ympäri pääkaupunkiseutua.

Rannalla lapsi rauhoittuu. Puhaltelemme saippuakulpia. Pikkutyyppi juoksee (hyvä, että joku juoksee) kastautumaan välillä veteen.

Mieheltä tulee viesti.

Sanoin sulle eilen siellä Urheilukadulla, että ne avaimet Jiillä (esikoisella) ja että antaa sulle ne sieltä käsilaukusta.

Mietin, että kirjoitan joskus vielä kirjan perustuen ruuhkavuosina lähetettyihin viesteihin eri kanavissa. Jos kirjoittamiselle löytyy joskus joku sopiva rako.

 

                                                                                              *****

Tarinan opetus. Älä koskaan heitä pikkulapsiaikaa elävälle, että liikunta on vain järjestelykysymys. Tai että jos jotain tahtoo sen voi saavuttaa.

Se toden totta onkin, mutta vaikka olisi kuinka järjestelmällinen ja täynnä hyvää tahtoa, joskus liikkumaan pääseminen tuntuu tai yksinkertaisesti on sula mahdottomuus. Se tuntuu unohtuvan varsinkin vanhemmilta, joiden lapset ovat jo vanhempia. 

Itsekin uskon siihen, että asiat ovat järjestelykysymyksiä, mutta aika usein juuri viikonloppuisin joudun nostamaan kädet ylös. Ei vain ehdi, vaikka kuinka olisi puolisokin kotona ja vaikka kuinka jakaisi vastuuta keskenään.

En liikkuisi varmaan koskaan, jos minulla ei olisi työtä, jossa voin edes kerran kaksi viikossa järjestää liikunahetken aamulle.

Kummipoikani äiti juuri valitteli, että omaa rakoa liikuntahetkelle ei lasten harrastusrumban keskellä ole. Jos työt alkavat joka päivä kello 7, niin pitäisikö minun lähteä viideltä lenkille?, hän mietti. 

Ymmärrän hänen tilannetta oikein hyvin (meidän lapset harrastavat suunnilleen yhtä paljon). Aika moni vanhempi kuitenkin lienee sitä mieltä, että ei tunnu oikealta sysätä itse haluamia ja hankkimia lapsia monta kertaa viikossa hoitoon, jotta pääsisi itse urheilemaan. 

Huomaan urheilemaan pääsemisen mahdottomuuden juuri viikonloppuisin, jolloin ajattelen, että kyllä tuossa päivässä löytyy joku sopiva rako ja usein järjestänkin päivän sen mukaan - kuten viime sunnuntaille. Kuitenkin olen joutunut huomaamaan, että mitä enemmän pelissä on perheenjäseniä, sitä enemmän on myös muuttujia.

Liikunta on minulle kuitenkin painonhallinan kannalta yksi tärkeimpiä tekijöitä. Jos liikun sopivasti, syön terveellisemmin. Olen muutenkin rauhallisempi ja vähemmän impulsiivinen, kaikin puolin kai siedettävämpi ihminen.

Siksi yritän välillä liikuntahetkeä aivan naurettaviinkin rakoihin. Onnistumisprosentti vaihteleva.

kuva yllä HCR -puolimaratonilta, jota ei yrittänyt keskeyttää kuin oma kuntoni(puute)

Kommentit (0)

Tapahtui tällä viikolla.

MTV3 ja C Moren syksyn lehdistötilaisuus oli loppumaisillaan, kun huomaan Onnela 2 -ohjelman ständillä näyttelijä Eero Ritalan. Menen tekemään ziljoonan haastattelun päälle lyhyen haastattelun, jossa kyselen Eerolta, miltä tuntuu koko ajan ottaa enemmän haltuun perheenisän rooleja ja mitä se tarkoittaa.

Kautta rantain hän lopulta myöntää, että ajatus omasta lapsesta kutkuttelee, mutta elämä on hyvää näin. Muutos vauvan tultua on iso, hän sanoo huomanneensa lähipiiristä.

Yhtäkkiä kuulen itseni pääsevän ääneen.

"Oon huomannut, että mun kavereille, jotka on saaneet sen yhden lapsen, on käynyt just näin. Moni tilittää, että on ihan kauheeta, kun ei pysty vaikka menemään enää lähiravintolaan brunssille, kun vaunut ei mahdu ahtaaseen tilaan. Mä sain mun ekan lapsen 25-vuotiaana, enkä oikein ole edes muista tuollaista elämää, enkä kyllä oikein ole osannut kaivatakaan. Mulle jotenkin se lapsen syntymä toi ammatillisestikin selkeän suunnan elämään ja kai jonkunlaisen uuden kirkkaamaan elämäntarkoituksen. Oikeestaan sellainen, identitettikriisi ja pieni ahdistus mulle iski vasta, kun sain pari vuotta sitten mun kuopuksen. Että nyt oon vain se kolmen lapsen äiti, enkä voi enää tehdä elämässä mitään suurta, kun pitää ottaa niin monen tyypin tarpeet huomioon ja aika on koko ajan tiukoilla. Että sinälläänkin sekin on hyvä vaihtoehto, että toteuttaa ensin ammatillisia haaveitaan kunnolla, mutta se lapsenhoito tietysti vaatii enemmän totuttelua, kun on tietynlaiseen itsenäiseen elämään tottunut."

Tässä vaiheessa yksinpuhelua tajuan, että en tunne Eero Ritalaa yhtään. Todennäköisesti hän ei tiedä edes nimeäni. Saattaa lähinnä tunnistaa kasvoni, että toi on yksi niistä kuvatekstienkirjoittelijoista.

Ei ole siis tavatonta, että juttelen haastateltavien jälkeen haastattelun jälkeen omia asioitani,  mutta yleensä he ovat tutumpia. Ritalasta en ole ikinä tehnyt edes mitään isompaa stooria. Eero kuuntelee kohteliaasti, mutta tuskin vetää johtopäätöksiä tämän sekavan yksinpuhelun jälkeen suuntaan tai toiseen.

"Suunnattoman huolen vastapainoksi lapseni tuovat elämään suurta onnea. Niin suurta, että olen miettinyt, olisinko osannut sellaista ilman heitä luoda tai mistään saada?"

Myöhemmin tajuan, että olen viime aikoina pyöritellyt noita ajatuksia päässäni enemmänkin. 

Olen suhteellisen tyytyväinen uraani, jota olen onnistunut luomaan lasten ohessa. Mutta kolmannen lapsen jälkeen on ensimmäisiä kertoja mieleeni tullut se mutta.

Mutta olisinko sittenkin päässyt kirjoittamaan tai jopa tekemään jossain muodossa talk show`ta edes taustajoukoissa, jos olisin voinut panostaa enemmän uraani? Mutta olisinko kirjoittanut sen kirjan valmiiksi, jos aikaa olisi liiennyt enemmän? 

Rakastan lapsiani yli kaiken. Suunnattoman huolen vastapainoksi lapseni tuovat elämään suurta onnea. Niin suurta onnea, että olen miettinyt, olisinko osannut sellaista ilman heitä luoda tai mistään saada? 

Tein tämän viikon Me naisiin kansihaastattelun Heidi Suomesta. Naisesta, joka oli lopulta alkanut oman onnensa sepäksi.

Näin äitienpäivänä haluaisin lähettää ajatukseni ja nostaa hattuani niille naisille, jotka tahattomasti tai tahallisesti jäävät lapsettomiksi. Joutuneet tai halunneet luoda itselleen merkityksellisen ja onnellisen elämän jotenkin muuten kuin äiteinä. 

Itseäni haluan tarkastella kriittisesti. Ovatko lapset todellinen syy vai tekosyy sille, että ottaisin uusia ammatillisia askeleita?

En suoraan sanottuna kestä sitä, että lapsia käytetään tekosyynä jättää oma elämä elämättä. Mutta olisinko sen kummoisempaa uraa lopulta itsekään tehnyt, jos olisin saanut lapset myöhemmin tai syystä tai toisesta en olisi niitä saanut?

Äitikiirekiire-roolin alle on helppo sujahtaa. Omille tyttärilleni ja toki myös pojalleni haluan tarjota myös naisen mallin, joka uskalsi omistautua välillä myös muulle elämälle ja uralle kodin ulkopuolella. Ja joka oli suunnattoman kiitollinen lapsistaan.

 

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!

Kommentit (0)

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ

Muistatteko, kun aloitin alkuvuodesta maailman hitaimman elämäntapamuutoksen?

Vuoden tavoitteeksi otin lähinnä järkevän ja jaksamista lisäävän liikuntamäärän löytymisen. Siis tämä ei olisi minusta kovinkaan vaikea temppu, jos aikaa olisi rajattomasti. Mutta kombinaatiolla kolme lasta+epäsäännöllinen työ+oma elämä (ja sitten ne parisuhde, ystävät, liikunta) ei voi vain valikoida kuntosalien ja tanssikoulujen tuntivalikoimista itselle noin vain inspiroivaa liikuntapalettia.

En edes usko ihan siihen, että liikunta voisi aina olla sellaista yhtä ilotulitusta. Joskus lenkki on vain vedettävä läpi, vaikka ei yhtään huvittaisi lähteä. Yleensä sen jälkeen kun vain jaksaa paremmin. Olen todella harvoin jättänyt elämässäni yhtään suunniteltua liikuntasuoritusta tekemättä ihan vain saamattomuuden vuoksi. 

Olen kyllä käynyt läpi senkin ortoreksisen liikuntavaiheen, jossa liikunta ei enää palauta, vaan lisää kuormitusta. Samoin on käynyt, jos kovin stressaavassa työtilanteessa yrittää jokaiseen väliin mahduttaa urheilua, eikä se ole tuonutkaan enää lisää virtaa.  Ylikunto on sekin ehtinyt tulla tässä elämässä tutuksi.

Tänä vuonna olen alkanut hakea tietoisemmin tasapainoa myös liikunnan osalta - ja se tuntuu vihdoin tänä syksynä löytyneen. Optimaalinen ja ihanteellinen liikuntaviikko-ohjelma on tässä elämäntilanteessa helppo toteuttaa, mutta antaa myös lisää energiaa. Eikä siis ole haitannut, että välillä on ollut ihan oikeesti kivaa urheilla!

Viikko-ohjelmani sisältää

*Kaksi 45min juoksulenkkiä (ulkona, jos kiire) salin juoksumatolla, jonka perään yritän kerran viikossa ottaa fustran tai step-aerobicin, joka onneksi löytyy kotisalini Forever Järvenpään aamutunneista.

*Perustimme tänä vuonna oman entisten voimistelijoiden ryhmän, jonka kanssa treenaaminen on ollut mahtavaa! Harjoittelemme myöhään maanantai-iltaisin 1,5 tuntia täällä kotikulmilla. 

*Fustra-treenejä olen sopinut syksylle viisitoista. Sellaisilla viikoilla, kun fustraa ei ole, fustraan toisen viikottaisen juoksulenkin perään. 

Eli normiviikoilla liikuntakertoja kertyy kolme 1,5 tunnin pätkää. En ole kokenut, että nämä veisivät kohtuuttomasti aikaa kodilta tai työltä, vaan nimenomaan lisäävät jaksamista ja toki tukevat myös painonhallintaa. Viikonloppuisin liikun lasten kanssa, mitä luonnollisesti kullekin viikonlopulle kehkeytyy. En halua tukkia viikonloppuja urheilulla, koska sinne jää joskus töitä ja ystäviäkin olisi hyvä joskus nähdä. 

Joskus tekisi mieli urheilla enemmän, mutta toppuuttelen itseäni. En halua totuttaa kehoa enää liikuntamääriin, jotka eivät ole realistisia ylläpitää. 

Kirjoitin fustrasta ja miksi olen valinnut sen lajikseni aikaisemmin täällä.  Vaikka tarkoitukseni ei ollut alkujaan kehittyä, vaan voida hyvin ja ylläpitää työkuntoa ja ryhtiä, niin pientä edistymistä puolen vuoden aikana on tästä huolimatta tapahtunut. 

Lyhyen juoksumatolla tapahtuvan lämmittelyn jälkeen fustrassa tehdään hetki avaavia liikkeitä. Liikkeet valitaan sen mukaan, missä paikoissa on eniten jumeja ja haetaan samalla keskivartalon kannatusta. Olen saanut avausliikkeissä lisää liikelaajuutta tekemiseen. Eli en myöskään kipeydy niskahartiaosastosta enää kovin nopeasti, vaikka kyhjötänkin yhä paljon koneella.

Voiman tasapainottaminen reisistä pakaralihaksiin on ollut koko vuoden teema. Tittidiii! Olen edennyt kahdelta yhdellä jalalla (ja sen pakaralla) tehtäviin harjoituksiin. 

Ei mulla mitkään fitness-pakarat ole, mutta tsemppiä pakaratreeneihin on tuonut ihan oikea tavoite; vahvemmilla pakaroilla pääsee  hyppäämään voikkaohjelmissa korkeammalle.

Keskivartaloharjoitteluun on tullut mukaan isommat painot.

Liike näyttää suhteellisen yksinkertaiselta ja teen sitä joskus keskenänikin. Omavalmentaja Kimmo tuo treeniin puolet enemmän tehoja, kun liikeradat selkeytyvät ja tehokkaita toistoja tulee enemmän. Keskenäni fustratessa päästän itseni välillä vähän helpolla, kun en huomaa kaikkia vääriä asentoja. 

Näissä painojen kanssa tehtävissä liikkeissä voima lähtee siis keskivartalosta. Kädet ovat vain sivuosassa. Olen saanut syksyn aikana ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen tuntuman alavatsalihaksiin. 

Toivomuksestani olemme juosseet aika paljon, yleensä kolme lyhyttä spurttia tunnin treenin aikana.

Juoksuasennon kohentumisen huomaa parhaiten, kun heti treenin alussa asento hakeutuu matolla oikeammaksi. Aikaisemmin tämä tapahtui vasta viimeisellä juoksuosiolla, kun olin fustrannut ylävartaloni suoremmaksi. Ehkä lihasmuistiin on tarttunut jotakin matkan varrella!

Nyt minulla on tavoite ylläpitää tätä sopivalta ja energisoivalta tuntuvaa liikuntarytmiä ilman suurempaa lisästressiä. Tavoitteena voisi olla myös yritys sateisina saliaamuina suunnata nopeammin kotiofficelle. Joskus salin pehmeä sohva houkuttaa, kun tässähän voi hyvin vastata meileihin. Sitten huomaat lukevasi Seiskaa ja onkin jo se kiire!

Oletko miettinyt, millainen olisi sinun optimaalinen liikuntaviikko, mikä onnistuisi perusarjessa?

Lisää tietoa ja tarjouksia fustrasta Forever-klubeilla täältä.

 

Kommentit (0)

Olen aina ollut sitä mieltä, että lasten kaverisynttäreille on kutsuttava kaikki. Kaikilla tarkoitan selkeää jakoa; kaikki ryhmän viisivuotiaat, kaikki luokan tytöt jne. Siis niin, että ketään yhtä tai muutamaa yksittäistä ei toistuvasti jätetä kutsumatta.

Kun tyttäreni aloitti koulun, hänen luokalle tuli yli viisikymmentä oppilasta (heillä on kaksi opettajaa). Ymmärtääkseni tämä malli on yleistymässä uuden opetussuunnitelman myötä ja tämä aiheutti uudenlaista päänvaivaa kaikki kutsutaan -mallille.

Onneksi on kimppasynttärit!

Ystäväni on parempi leipuri, joten hän ystävällisesti vastasi tyttöjen toivomasta emoji-kakusta.
Ystäväni on parempi leipuri, joten hän ystävällisesti vastasi tyttöjen toivomasta emoji-kakusta.

Ensimmäisellä luokalla pidimme tyttärelle ja tämän ystävälle yhteiset puistosynttärit, johon kaikki luokan nelisenkymmentä tyttöä mahtuivat hyvin.

Viime vuonna kysyin opettajilta, että onko luokassa joku joka ei ole saanut kutsuja tai ei ole löytänyt kavereita, jos heidät voisi kutsua oman pienryhmän lisäksi (kasvavien ryhmäkokojen aikana tämä on minusta ehkä paras keino kantaa omalta osalta vastuu, että kukaan ei jää ulkopuolelle ryhmässä). Synttäreillä oli lopulta parisenkymmentä tyyppiä.

Nyt kolmannella luokalla päädyimme pitämään taas ystäväni kanssa tytöille yhteiset juhlat. Siunasin ideaa siinä vaiheessa, kun tajusin järjestäväni juhlia keskenäni miehen reissun takia.

Ainoa asia, joka ideassa mietitytti oli se, että viikkoa aikaisemmin olin pitänyt esikoisen kummimummi-synttärit yhdessä tämän pikkusiskon kanssa, joka on myös syntynyt elokuussa. Että tuntuisiko esikoisesta pahalta, jos hän joutuisi taas jakamaan huomion jonkun toisen sankarin kanssa (yhyyy oikea länsimaisen lapsen tragedia)? Mutta kun lapsi sanoi, että asia ei häntä haittaa, niin hän juhli siis molemmat synttärinsä tuplana.

Ja kivaa tuntui olevan näinkin.

Yhteisynttäreiden plussat:

+ Työmäärän (ja vähän kustannusten) puolittuminen. Jaoimme tyttöjen kaverisynttäreillä tehtävät niin, että minä järjestin emoji-temppuradan meidän taloon ja pihaan sekä tein suolaiset tarjottavat. Ystäväni naapurissa leipoi emoji-kakun ja vastasi makeista tarjoiluista. Puolet synttäreistä vietettiin meillä temppuillen ja ruokailu oli naapurissa.  

Lasten synttäreiden ei tarvitse olla mikään spektaakkeli. Muistelin lapsille alkuun muutamia helppoja breikkitemppuja, joita vieraat ja synttärisankarit saivat kokeilla. Tehtäväradan teimme yhdessä tyttöjen kanssa. Muuten ohjelmassa oli vapaata hengailua ja leikkiä.
Lasten synttäreiden ei tarvitse olla mikään spektaakkeli. Muistelin lapsille alkuun muutamia helppoja breikkitemppuja, joita vieraat ja synttärisankarit saivat kokeilla. Tehtäväradan teimme yhdessä tyttöjen kanssa. Muuten ohjelmassa oli vapaata hengailua ja leikkiä.

+ Jaettu ilo on kaksinkertainen. Kaveruksista oli kiva suunnitella juhlia yhdessä. Perjantaina koulun jälkeen he pystyttivät ulos temppuradan ja auttoivat meitä muissa juhliin liittyvissä askareissa.

+ Ainakin meille elokuu on synttärisesongin kiireisintä aikaa. Jostain syystä elokuun tyttöjä on syntynyt omaan ja lasten lähipiiriin liuta. Uskon, että moni sukulainen ja kaverin vanhempi on helpottunut, kun kahdesta juhlasta selviää yhdellä visiitillä.

Siskosten synttäreillä myös kummeja on paikalla tuplamäärä. Laiskana kokkkina olen muutaman kerran ratkaissut tarjoilut tilaamalla 180cm pitkän jättisubin.
Siskosten synttäreillä myös kummeja on paikalla tuplamäärä. Laiskana kokkkina olen muutaman kerran ratkaissut tarjoilut tilaamalla 180cm pitkän jättisubin.

- Jos lapsi ei saa muuten paljon huomiota, tuntuuko huomion jakaminen "omana päivänä" tylsältä?

- Perheenjäsenten yhteissynttäreillä vieraslista on helpompi tehdä kuin kaverisynttäreillä, jossa ystäväpiiri saattaa olla hyvinkin eri. 

Mää juhlin viikko sitten meidän mimmien synttäreillä myös vähän samalla yhdeksää vuotta äitinä ja tein sen kunniaksi eka kerran itse kakut.
Mää juhlin viikko sitten meidän mimmien synttäreillä myös vähän samalla yhdeksää vuotta äitinä ja tein sen kunniaksi eka kerran itse kakut.

Ymmärrän, että kaikilla ei ole mahdollisuutta järjestää kaverisynttäreitä edes yhteisjuhlina. Muistuttelen näin koulujen ja päiväkotien alettua, että me jotka koemme, että tässä arkirumbassa jää hieman voimavaroja yli, pyrkiä siihen, että ainakaan meidän takia kukaan ryhmän/luokan lapsi ei jää toistuvasti ilman kutsua. Vaikka puolitoista tuntia tuntuu synttäripyörityksessä joskus ikuisuudessa, se on kuitenkin vain puolitoista tuntia - ja monelle pienelle aika tärkeä juttu elämässä. 

Miten teillä on ratkaistu lasten synttärijuhlat? Pidättekö sisaruksille yhteisjuhlia?

Leikkipuistossa pitämistämme synttäreistä lisää täällä.

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat