Kirjoitukset avainsanalla megamokat

Perjantaina olin työhommissa Jussi-gaalassa. Ilta meni suunnilleen niin kuin kymmenen kertaa aikaisemmin samoissa pilleissä. Tunti tiivistä haastatteluiden tekemistä punaisella matolla. Tämän jälkeen elokuvaihmiset siirtyivät salin puolelle syömään ennen suoraa lähetystä.

Tässä välissä media paukuttaa salin vieressä, verhon toisella puolella tästä näkymästä, juttuja verkkoon. 

Itse heitin korkkarit maahan, nappasin tarjolla olevan pitaleivän täytteineen lautaselle ja aloin pikavauhtia purkaa haastattelunauhoja. Olin hyvää vauhtia mättämässä sormin lviimeisiä salaatteja, joita yhdellä kädellä syödyn pitan välistä oli lautaselle pudonnut, kun minulle tuli olo, että minua tuijotettiin. Vilkaisin läppäriltäni ylöspäin ja niinpä niin. Tai ehkä meikäläisen tapauksessa tottakai. Jostain kumman syystä julkkis-ihannemieheni antoi lehdistötilassa edessä vasemmalla haastattelua ja tuijotti minua. Tai ehkä enemmin tyylikkäitä ruokatapojani. Kaiken lisäksi en ollut huomannut, että haarukoita oli tarjolla! 

Majoneesi suupielessä sitten yritin vain nyökätä coolisti. Teki mieli huutaa, että käytän kyllä normaalisti haarukkaa ja että täällä pitäisi antaa toimittajille julkkisrauha!

 

Mieltä ylentävät hetket jatkuivat lauantai-iltana, kun juhlistimme Radalla-palstaakin avustavan Mian synttäreitä Unibetin Mancavessa. Käväisimme muutaman kollegan kanssa illan päätteeksi baarissa, jossa törmäsin kahteen tyyppiin, joita en ole nähnyt arviolta kymmeneen vuoteen.

Ensimmäinen tuttu ei tunnistanut minua. Ei ennen kuin esittelin Facebookista (noin 12 vuotta vanhan kuvan), jossa poseraamme muiden tyyppien kanssa yhdessä. Suuri syy ehkä, että muistin tämän kaverin poikakaverin kaverin olikin siinä, että Facebook tarjoaa tuota kuvaa tasaisin feedissäni tasaisin väliajoin. Emilia, tästä tapahtumasta ziljoona vuotta aikaa, haluatko jakaa muiston kavereillesi.

Tyyppi sitten kuvan nähtyään tunnisti minut. Tuijotti epäuskoisena kuvaa, sitten minua.

"Sähän oot ihan eri näkönen"

Todisteeksi kohtaamisesta hän otti vielä meistä selfien. Varmaan todisteena ex-kaverini ex-poikakaverille, että oli kohdannut Erottajalla jurasauruksen.

Mieltä ylentävät tilanteet eivät suinkaan päättyneet siihen. 

Seuraavaksi moikkaamaan saapui toinen vanha tuttu noilta ajoilta. Tällä kertaa ajattelin varmistaa, että tyyppi tunnistaa kenen kanssa juttelee. Muisti hyvinkin ja jatkoi.

Mitä noin vanha ihminen tekee näin myöhään baarissa? 

Hyvä kysymys. Siinä vaiheessa oli hyvä poistua.

                                                  Lisää onnistumisia tähän viikkoon!

Edellinen: Näinkin voi käydä vol1

Kommentit (0)

Olipas dramaattinen tv-ilta. Meillä se oli jäädä väliin, sillä olin jumissa yläilmoissa.

Lentokoneessa kenties..Ehei.

Vaan leikkipuistossa kiipeilytelineessä. 

Kipaisin alkuillasta reippailemaan pienimmän kanssa pakoon sunnuntaiahdistusta leikkipuistoon. 

Kohta ahdistikin ihan joku muu kuin sunnuntai.

Vierailun loppupuolella puolitoistavuotias siirtyi laskemaan liukumäkeä kiipeilytelinehässäkkään. Siirryin perässä, kun tyyppi hetken laskemisen jälkeen siirtyi telineen "isojen" puolelle ja tarrasi kiinni kiipeilyverkkoon, joka johti härpäkkeen korkeammalle osalle.

Keskimmäisellä lapsellamme on vähän korkean paikan kammoa, joten olen tottunut tukemaan häntä, kun hän kiipeää korkeammalle. Nyt avustin huomattavasti nuorempaa minityyppiä samoin ottein. Jotenkin selkärangasta tuli ajatus, että ei se kuitenkaan korkealle kiipeä.

Kun olimme noin neljännellä tasolla tirriäinen yhtäkkiä tarrasi kiinni verkkoon ja kiipesi vauhdilla loput askelmat telineen huipulle. Jäin hetkeksi monttu auki seisomaan verkolle ja katsoin kauhulla ylös. Maahan oli pudotusta arviolta reilu pari metriä ja teline oli kahdesta kohtaa ilman kaidetta. 

Minun oli pakko kiivetä nopeasti perässä.

Nappasin pikkuneidin ja johdatin katon kaiteelliselle puolelle. Turvassa. Huh.

Noniin. Nyt vain laskemme yhdessä pitkän liukumäen alas.

Paitsi.

Liukumäelle johdatti yläilmoilla kapea ja pitkä  lankku, joka oli mahdoton lähteä ylittämään venkoileman tenavan kanssa.

Heiluva verkko - jota pitkin olimme tulleet ylös - ei myöskään tuntunut taapero sylissä mahdolliselta. 

Jäljelle jäi palomiestanko, jota pitkin voisi myös näppärästi liukua lapsi sylissä alas. Jepjep.

Olimme kiipelissä kiipeilytelineessä. Mitään tavallisia portaita telineeseen ei tietenkään ollut, sillä noh. Sehän on kiipeilyteline.

Hyppääminen ei tullut kysymykseen ilman katkenneita luita - omia tai lapsen. 

Yritin tähyillä puiston edessä olevan kaupan pihalle, jos huutaisin jonkun avuksi.

 Ei ketään.

Kuten ei tietenkään puistossakaan.

Taapero näytti ymmärtävän tilanteen vakavuuden, sillä hän ei hermostunut , kun en päästänyt häntä liikkumaan "turvanurkasta".  Virnisteli tyytyväisenä, kun esittelin hänelle eläinten kuvia puhelimesta.

Lopulta oli pakko soittaa miehelle kotiin, että ollaan vähän pulassa. 

Kun mies kaahasi puiston eteen tilanteen naurettavuus konkretisoitui. Näinkin voi todellakin käydä - ainakin meille.

Mutta unohtuipa sunnuntaiahdistus hetkeksi. 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat