Kirjoitukset avainsanalla voimistelu

Yksi unohtunut kisa-asu. Yhdet kisan jälkeen terassilla. Venyttelyä käytävillä, lämmittelyä pukukopissa.

Vuosi sitten alkukesästä ajoimme kotiin joukkuevoimistelun MM-kilpailuiden katsomosta kaverini ja lapseni voimisteluohjaajan kanssa.

Pyörittelimme kaverini kanssa ikuisuusajatusta siitä, että olisipa kiva, jos saataisiin kasaan meidän tasoinen aikuisten joukkue, joka voisi treenailla yhdessä ja osallistua joihinkin kilpailuihin. Koska voimisteluohjaaja sattuu olemaan omassa työssään aikaan saavaa sorttia, hän varasi heti tuollaiselle ryhmälle sopivan harjoitusajan ja haali siihen muutamia tuttuja. 

Syksyllä Illuusiaksi myöhemmin nimetty joukkue aloitti harjoittelun kerran viikossa. Ryhmään tulijoita yhdisti se, että kaikilla on jonkunlainen voimistelu- ja tanssitausta. Kukin palasi lajin pariin eri syistä.

Minä haikailin voimistelun pariin lähinnä siitä syystä, että tykkään (ja samalla vihaan, vähän niin kuin kirjoittamistakin) tehdä koreografioita. Olen silloin tällöin flirttaillut lajin kanssa ja tehnyt ohjelmia pyynnöstä eri ryhmille, mutta edellisestä ohjelmasta oli aikaa viisi vuotta.

Lisäksi kaipasin voimistelun keholle tuomaa kokonaisvaltaisuutta. Yhä vain olen kyllästynyt kuntoklubien aika yksipuolisiin tunteihin, omassa ryhmässä saisin ohjata sellaisia juttuja, joita ei muualla (tai ainakaan viiden minuutin ajomatkan päässä) edes ole tarjolla.

Koska harjoittelimme vain kerran viikossa ja monien elämäntilanne on aika kiireinen, teimme vuoden kilpailuaikataulun aika kevyeksi. Teimme vain yhden ohjelman, jolla kisasimme kaksi kertaa ja esiinnyimme kahdessa seuran näytöksessä. Kauden päätimme viime viikonloppuna Suomi Gymnaestradaan, joka oli iso voimistelutapahtuma Turussa.

Viimeisessä kilpailuissa huomasin, että olen rentoutunut lajin suhteen vuoden aikana todella paljon.

1. Rentous

Hyppäsimme ensimmäisiin kilpailuihin sillä tietämyksellä, mitä kyseinen laji (tanssillinen voimistelu) oli ollut viisi vuotta sitten. No kisassa selvisi, että tekniset säännöt olivat kiristyneet ja olimme niin sanotusti väärässä sarjassa. Kymmenen vuotta sitten olisin hajonnut harmituksesta palasiksi, nyt "väärä sarja" sai meidät nauramaan vedet silmissä.  

Viikonloppuna olimme jo askeleen lähempänä "oikeaa" sarjaa ja sijoituimme vallan hopeakategoriaan.

Huomasin samalla, että entinen "pakko voittaa" -asenne oli muuttunut haastajana taitaa olla kivempaa (ja rennompaa) -asenteeksi. Tämä ei tarkoita, ettemmekö pyrkisi tekemään mahdollisimman hyviä ohjelmia ja harjoittelemaan kunnolla, mutta tällä iällä ymmärtää jo, että kyseisen kilpailun lopputulokset kiinnostavat kuitenkin aika marginaalijoukkoa maan ja lajin ihmisistä. Niiden lopputulos ei ole lähelläkään maailmaloppua (kuten joskus nuorenpana olisin saattanut ajatella).

2. Oma aika

Kun lapsena ja nuorena kilpailuissa odottelu tuntui maailman tylsimmältä touhulta, ruuhkavuosien keskellä nautiin siitä omana aikana. Höpisen pukkarissa, lämmitän ja venytän kehoa, nautin välillä hiljaisuudesta tyhjentyneessä pukuhuoneessa ja muista esityksistä.

3. Omat aikataulut

Kisapäivät nuoruudessa ja valmentajana olivat piiiiiitkiä. Gymnaestrdan kaltaisina tapahtumaviikonloppuina ollaan asemissa ja harjoituksissa aamusta iltaan. Katselin viikonloppuna sivusta, kun lapset harjoittelivat kisapaikkamme vierellä omaa kenttäohjelmaa. Kyseessä on iso ohjelmakokonaisuus, jossa Ivalosta Hankoon osallistuvat voimistelijat esittävät saman ohjelman. Voitte kuvitella (hyvästä ennakkoharjoittelusta huolimatta) sitä paikkamerkkien ja paikkojen säätämisen määrää, kun satoja ja taas satoja voimistelijoita saadaan muodostamaan hienoja kuvioita. 

Me sen sijaan lähdimme oman suoritusen jälkeen syömään, emme suinkaan ABC:lle, kuten männävuosina joukkueella oli tapana, vaan pöytävaraus oli astetta fiinimmästä paikasta Turun keskustasta. Pöytää odotellessa joimme yhdet ravintolan terassilla ja katselimme keskustan voimisteluvilinää aurinkoisessa Turussa. Ravintolan pöydästä seurasimme kisapalvelun kautta myös oman kilapilun lopptuloksia, emmekä lähteneet ihmispaljouteen tapahtumatorille. 

Jaahas, olisi aika vaihtaa sandaalit voikkatossuun.
Jaahas, olisi aika vaihtaa sandaalit voikkatossuun.

4. Ihmiset

Lapsena ja nuorena voimistelukaverit olivat luonnollisesti samassa elämäntilanteessa. Meidän joukkue on aika nuori. Suurin osa jäsenistä on parikymppisiä, osa heistä kirjoittanut vuoden sisään ylioppilaaksi. Niinkin hyvää ja tarpeellista on  ruuhkavuosina  vertaistuen jakaminen, niin minusta on ollut kiva larpata myös joukkuekavereiden kautta tuota elämänvaihetta, kun kaikki on vielä auki ja mahdollista. On rikkaus tuntea eri-ikäisiä ihmisiä.

5. Pienikin kehitys tuottaa iloa

Olin voimistelullisesti elämäni pohjakuopissa sitten syntymäni, kun aloitin ryhmässä. Lihasmuisti tiesi, miten liikkeet pitäisi tehdä, mutta jostain syystä lihakset eivät suostuneet toteuttamaan niitä. Kevään mittaan huomasin, että jotkut liikkeet olivat palautuneet ja kevään viimeisessä kisassa en enää meinannut pyörtyä. 

Tällä iällä pienikin kehitys (tai vanhojen taitojen palautuminen) tuottaa suurta tyydytystä. Kun tietää olevansa vastuussa muulle joukkueelle, treenaa myös silloin, kun ei huvittaisi.

 

Eli tiivistettynä; näin aikuisiällä myös harrastuksessa on itsemääräämisoikeutta enemmän, vaikka tapahtumat ja kisamiljööt ovatkin usein samoja. Rentous tuo hauskuutta. 

Gymnaestrada-viikonlopun jälkeen hyvillä mielin kesän jumppavapaalle. Viikonlopun meininkejä Turusta nähtävissä Yle Areenassa.

Onko sulla tai teillä joku laji, jonka pariin haluaisit palata?

Kommentit (1)

Margarita Mamun on hieman surusilmäinen, venäläinen voimistelija, joka voitti Rion olympialaisissa rytmisen voimistelun neliottelussa - yhdessä maailman raadollisimmista urheilulajeista.

Olen nähnyt venäläistä valmennuskulttuuria joskus satunnaisesti telinevoimistelun kautta. Tiukka huutaminen ei ole kuitenkaan mitään siihen verrattuna mitä viikkokausia putkeen harjoitteleva Margarita on saanut kestää valmistautuessaan olympialaisiin. 

Puolalainen ohjaaja Marta Prus on entinen rytmisen harrastaja, joka on kuvannut Margaretin valmistautumisesta olympialaisiin dokumenttielokuvan Over The Limit. 

Margaritan henkilökohtainen valmentaja on Amina Zaripova, mutta dokumentin varsinainen rajan ylittäjä on Venäjän lajiliiton johtaja, Irina Viner. Jopa louhimiehiset ohjausmetodit jäävät tämän ruoskinnasta.

"Sait vain pisteitä kauniiden silmiesi ansiosta"

( Irina Margaritalle, kun tämä tulee toiseksi)

"Mihin vittuun me häntä tarvitsemme"

(Irina Margaritan kuullen, kun hän epäonnistuu kilpailuissa)

"Sanoin hänelle, että voimistele niin kuin kuvittelisit isäsi kuolevan"

(Irina kerskailee sanoneensa Margaritalle, jonka isä on vakavasti syöpäsairas)

"Olet mitäänsanomaton lehmä"

(En laskenut, kuinka monta tämän tapaista solvausta Irina huusi Margaritalle, oli tämä onnistunut tai ei, tehnyt jotain tai jättänyt tekemättä)

Margarita Mamun on herkkä ja tunnollinen tyttö, joka on ollut lajin kirkkaimpia tähtiä. Hänen voimistelunsa on niin herkkää, kaunista ja vahvaa, mutta välillä epävarmaa. Intohimoa lajia kohtaan hänessä ei dokumentin kautta näy, ennemmin jopa pelkoa, josta epävarmuus saattaa kummuta.

Ainakaan onnelliselta urheilija ei vaikuta. Dokumentin ohjaaja toteaakin haastattelussa, että Margaritahymyili ainoastaan soittaessaan uimari-poikaystävälleen, nykyiselle aviomiehelleen Alexander Sukhorukoville.
 

"Sait pisteitä vain kauniiiden silmiesi ansiosta"

Irina Viner on taas Venäjän voimistelun lajiliiton puheenjohtaja, jonka mies kuuluu Putinin lähipiiriin ja on Venäjän rikkain mies. Hänelle ei sanota vastaan. Välillä Margaritan omavalmentaja yrittää kuitenkin vähän puolustaa suojattiaan. 

Vielä sydäntäsärkevämmän dokumentista tekee se, että Margaritan isä sairastaa syöpää, mutta hänen ei sallita soittaa isälleen, jotta kilpailuihin valmistautuminen ei häiriintyisi.  

Välillä katsoja näkee, että Mamun on aivan uuvuksissa. Voimistelija toteaakin kerran, että hänkin on vain ihminen. Tähän omavalmentaja toteaa.

 ”Et sinä ole ihminen, sinä olet voimistelija”

Katsoin dokumentin viikkoja sitten, kun se tuli YLE Areenaan. Katsoin sen toisen kerran tyttäreni kanssa.

Mietin välillä, mitä dokumentti haluaa sanoa?

Sen, että jos haluaa tulla huippu-urheilijaksi pitää opetella sietämään mitä tahansa? (muillakin metodeilla on toki tässäkin lajissa pärjätty). Vai että tämmöistä naapuri-Venäjällä? Vai kuvata voimistelijaa, joka lopulta näyttää siltä kuin toteuttaisi jonkun muun unelmaa ja intohimoa?

Ohjaaja painottaa, että hän ei halunnut tehdä kriittistä elokuvaa, vaan kuvata ihmisiä ja tilanteita sellaisina kuin ne ovat.

Ehkäpä hän tuli kuvanneeksi siinä samassa ainakin yhden intohimon lopullisen sammumisen. Margarita Mamun lopetti nimittäin voimistelun pian olympialaisten jälkeen.

Hyvän dokumentin tunnistaa siitä, että sen jälkeen on pakko selvittää siitä tai sen kohteista lisää. Etsin Margaritan Instagram-tilin. Sieltä löytyy onneksi jo hymyilevä nuori nainen.

Tätä YLE Areenassa nähtävissä olevaa dokumenttia voi suositella jokaiselle urheilun ystävälle.

kuva YLE

Kommentit (0)

Anu Saagimin mielestä Maria Veitola on ruma. Hanna Sumarin allit korostuivat väärin Tanssii tähtien kanssa -kilpailussa. Maria Veitolan blondatut hiukset ja some-keskustelu siitä, sopivatko ne sille vai eivät.

Siinä otsikoita viime viikoilta.

Ja niin.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää.

Minua naisten ulkonäköä ruotiva keskustelu on veetuttanut viime viikkoina niin paljon, että se on vaikuttanut jopa tyttäreni voimistelupuvun strassinliimausoperaatioon. Käden työ tuottaa hieman vaikeuksia luki ala-asteella todistuksessa käsityön kohdalla. Lapsena lahjoin omat voimistelukaverini karkkipalkalla hoitamaan kisapukuihin tai esiintymisvaatteisiin liittyvät tuunausvelvollisuudet.

Palkkaa joku tuohon, mieheni ehdotti, kun ähelsin sormet liimassa strasseja kiinni sunnuntaina ja maanantain välisenä yönä. Mutta en kehtaa. Sitä paitsi, tiedän lajista sen verran, että kukaan tuomari ei vähennä pisteitä väärin liimatuista strasseista. Kunhan kimaltaa niin että häikäsee!

Tyttäreni ei ollut aivan samaa mieltä, kun näki liimaläikät ja vääränväriset strassit jonon jatkona. 

Äiti sä et kyllä oo hyvä liimaamaan!

Silloin se tuli. Purkaus viime viikkojen ulkonäköpuheelle. Kahdeksanvuotiaalleni.

Maailmassa on olemassa olennaisia ja epäolennaisia asioita. Olennaisia asioita urheilussa, työelämässä ja elämässä noin yleensäkin on se, että olet harjoitellut hyvin, tehnyt parhaasi ja ollut reilu muille. Ulkoiset jutut, kuten muutama vääränvärinen strassi, on sen rinnalla niitä, maailman epäolennaisimpia asioita. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon olet tehnyt työtä, kehittynyt tai kuinka arvokas olet ihmisenä. Rakas tyttäreni, opi tunnistamaan olennaiset asiat ja jätä epäolennaiset omaan arvoonsa. Myös sellaisiin keskittyvät ihmiset.

Maailmassa on myös asioita, joihin voit ja et voi vaikuttaa. Monet asiat ulkonäössä ovat kuin käsitöissä umpisurkean äitisi liimaama strassi, et voi vaikuttaa niihin. Rakas tyttäreni, unohda ne ja keskity asioihin, joihin voit vaikuttaa.

Olen tavannut työssäni lukuisia kauniita ja alallaan menestyneitä naisia. Olen tavannut myös niitä, jotka ovat saaneet ulkoisella kauneudellaan kaiken, unohtaneet olennaiset asiat, keskittyneet epäolennaiseen ja sittemmin vanhentuneet. Kadottaneet ajan myötä ulkoisen kauneutensa, jota yrittävät epätoivoisesti saada takaisin, koska muutakaan heillä ei ole ja kokevat olevansa arvottomia ilman sitä. Katkeroituneet.

 Eikä se ole kaunista katsottavaa.

 

Pyyntö kaikille naistenpäivän kunniaksi sukupuoleen katsomatta: unohdetaan tänään epäolennainen, ulkonäkö ja nostetaan malja olennaisia asioita elämässään toteuttaville naisille! 

kuva alla: WomenWorking.com

Kommentit (4)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat