Kirjoitukset avainsanalla Yrittäjyys

Mökkilaiturilla auringonlaskussa helmeilevä täysi skumppalasi.

Veneessä kasvoille käyvä lämmin tuuli.

Niin kuuma aamu, että on pakko hypätä mökkilaiturilta suoraan järveen. Siellä me uimme, lapset ja aikuiset. Loputon lämpö on luonut meille illuusion, että aikaa on vihdoinkin loputtomasti. Minullakin.

Koska sääappi on kesällä puhelimen käytetyin sovellukseni, sitä vilkaistua pystyin tuona hetkenä vihdoin hengittämään. Hellivää lämpöä riittäisi vielä pitkälle. Ja vapaita päiviä, niitäkin tuntui olevan vielä monta.

Stressi-ihmisenä pelkäsin helteen loppumista jo toukokuussa, silloin kun tämä kesä alkoi.

Virittelin aurinkoterassille mitä erikoisia viritelmiä, että olisin auringon häikäisyltä saanut läppärin ruudun näkyviin (iso hengittävä huivi pään päällä ja läppärin yli oli paras). Suunnittelin työpalavereja niin, että saatoin karata Altaalle kirjoittamaan niiden välissä.

Kärsin kai jonkin asteisesta tanoreksiasta. Kun ulkona paistaa kesäaurinko, minulle tulee levoton olo. On pakko päästä ulos, rannalle ja tekemään kesäjuttuja, koska koskaan ei voi tietää, jolloin siihen tulee seuraava mahdollisuus. En ole varmaan tämän maan ainoa helleheruttaja.

Kun ensimmäinen helle loppui kesäkuussa, olin salaa helpottunut. En olisi työsumani keskellä ehtinyt näyttämään edes pikkuvarvasta auringossa, joten järkeilin, että näin lämpimiä päiviä jää heinäkuulle. 

Ja niitä on riittänyt kerrankin. Kun olimme ehtineet lomalla toteuttaa kaikki yllä luetellut mökkikliseet, ja käydä järvien leväpitoisuuksien kasvaessa läpi kaikki pääkaupunkiseudun maauimalat, tanssia festarilla läpi hellepäivien, havahduin viime viikolla, että olen tottunut tähän.

Minä paljasjalkainen suomalainen, olen tottunut siihen, että vaikka keskellä yötä voi hypätä järveen ja jääähdytellä sen jälkeen 23 celsiuksen valoisassa kesäyössä säätilassa. Tai että kuntoilu on suoritettava ilmastoidulla kuntosalilla, eikä ulkona, sillä on yksinkertaisesti liian kuuma juosta. 

"Huomaan fantasioivani sadepäivästä, jolloin voisin konmarittaa kaikki vaatekaapit"

Lauantaina istuin kaverini puutarhassa. Kun taivas meni pilveen ja jyrähti, kenekään ei tullut mieleenkään lähteä sisälle. Olimme ilmeisesti unohtaneet koko sateen mahdollisuuden olemassaolon. Seurasi trooppinen myrsky, jonka ajaksi siirryimme toki sisätiloihin. Sen jälkeen oli yhä lämmin.

En tohdi olla kiittämätön. Lämpö teki tästä lomasta täydellisen (kuten lämpö noin yleensäkin). 

Mutta tänään olen ollut uuden kysymyksen edessä. Miten eletään hellearkea?

Nyt minä kesänlapsi istun työhuoneessa ja ymmärrän aamuaskareiden jälkeen hitusen paremmin sitä kalifornialaista tarjoilijaa, joka kertoi kaksi vuotta sitten haaveilevansa muutosta Seattleen.

Olimme tuolloin Los Angelesissa marraskuun alussa ja talven siellä olisi pitänyt alkaa. Meillä kävi kuitenkin tuuri ja saimme nauttia vielä 30 asteen keleistä. Hehkutin paratiisimaisia oloja tälle paikalliselle tarjoilijalle.

- Olen niin kyllästynyt tähän kuumuuteen. Aina vain aurinkoa, aurinkoa ja aurinkoa! Yritän liikkua autolla mahdollisimman lähelle ilmastoituja paikkoja, että en joutuisi liikkumaan ollenkaan ulkona.

Suomen marraskuun keskeltä saapuneena katsoin häntä varmaan hetken kuin mielipuolista.

Kun työunivormussani ja meikkien sulaessa hikipisaroina roudasin tänään pienten kamppeita päiväkodille, mietin ensimmäistä kertaa, että olisiko elämä jatkuvassa kuumuudessa niin leikkimielistä, miltä läpäisevät auringonsäteet aina pitkän talven jälkeen antavat ymmärtää?

Huomasin fantasioivani pilvisestä sadepäivästä, jolloin olisi lupa konmarittaa talon kaikki vaatekaapit. Helteellä sellainen tuntuu pyhäinhäväistykseltä, mutta pakko sekin on yleensä tässä vaiheessa vuotta tehdä. Niin kuin vaikka ruuat, joita ei voi harrastuksiin lähteville lapsille tehdä arkena enää kymmeneltä illalla. 

Enkä uskalla tai halua siitä valittaa, sillä pelkään, että hellejumalat hylkäävät minut taas kahdeksaksi seuraavaksi kesäksi. Mutta syksy - tai sellaiset parinkymmenen asteen valoisat syyskelit - olette pikkuhiljaa tervetulleita.

Mutta kesäloma 2018. Kiitos, kiitos, kiitos.

Tuusulan Lotta-museon leikkipaikka on ollut meidän kuopuksen kesän suosikkipaikkoja.
Tuusulan Lotta-museon leikkipaikka on ollut meidän kuopuksen kesän suosikkipaikkoja.

Tik takin viimeisellä comeback-keikalla Tammerfesteillä riitti lämpöä.
Tik takin viimeisellä comeback-keikalla Tammerfesteillä riitti lämpöä.

Uudet perunatkin oli tänä kesänä täynnä rakkautta.
Uudet perunatkin oli tänä kesänä täynnä rakkautta.

Lapset tutustumassa eläimiin sukulaisten maatilalla.
Lapset tutustumassa eläimiin sukulaisten maatilalla.

Pokka pitää! äidin kanssa Keski-Uudenmaan kesäteatterilla Krapilla.
Pokka pitää! äidin kanssa Keski-Uudenmaan kesäteatterilla Krapilla.

 

Särkäniemessä vietimme kuumimman huvipuistopäivän naismuistiin.
Särkäniemessä vietimme kuumimman huvipuistopäivän naismuistiin.

Mummolan mökkitie Savossa.
Mummolan mökkitie Savossa.

Kesän lapset kesäyössä.
Kesän lapset kesäyössä.

Ja musti muuten vaan yössä.
Ja musti muuten vaan yössä.

 

Kommentit (0)

Joulolomaa edeltävä palaveri erään asiakkaan toimituksessa.

Olen joutunut perumaan syksyllä erään pienen keikan viime metreillä, josta tunnen yhä huonoa omatuntoa. Minua kohtaan oltiin äärimmäisen ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, mutta silti tapahtunut vaivaa omaa mieltä yhä. Kun yritän vielä selvittää asiaa, purskahdan itkuun.

Peruuntuneen keikan aikaan olin kolmatta viikkoa yksin lasten kanssa kotona, sillä puoliso oli ollut työmatkalla. 

Olin saanut hoidettua kaikki työkeikat, muutaman homman pyynnöstä alkuperäistä kiireisemmällä aikataululla, lasten harrastukset, lääkärikäynnit, kilpailut ja turnaukset, joita sattui tuolloin olemaan tuolloin joka viikonloppu, samoin kavereiden syntymäpäiväjuhlia. Järjestin naapuruston lapsille Halloween-juhlat, koska olin luvannut. 

Kun iltaisin olin saanut lapset nukkumaan, siistin keittiön siedettävään kuntoon ja sulloin lasten vaatteet valmiiksi päiväkotiaamua varten kasseihin.

Säästämme aamuisin aikaa, kun ulkovaatteita ei pue ollenkaan päälle. Kodistamme on suora kulku autotalliin.

Pakkaan keskimmäisen harrastuskamppeet omaan kassiinsa, esikoinen huolehtii omistaan onneksi itse. Sen jälkeen teen 2-3 tuntia töitä, nukahdan sohvalle. Herään aamulla, pesen meikit pois, jatkan töitä. Herätän lapset päiväkotiin tai viikonloppuna kisoihin tai turnauksiin. Pakkaan autoon ja lähden. 

Illalla kaikki alkaa taas alusta.

Koko kolme viikkoa oli kauhun tasapainoa, sillä minulle sattui siihen monta tärkeää haastattelua juttua, joita olin yrittänyt saada pitkään. Sellaisia voi kai kutsua työvoitoiksi.

Samaan aikaan lapset sairastelivat, mikä tarkoittaa sitä, että hyvästä ennakkosuunnittelusta huolimatta korttitalo pitää rakentaa uudelleen joka ilta, välillä joka hetki uudelleen.

Ennen viimeistä isoa haastattelua keskimmäinen saa edellisenä iltana infernaalisen kovan korvatulehduksen. Saan viimeisen ajan läheiselle lääkäriasemalle, jonne suuntaamme pienten lasten kanssa. Sillä aikaa esikoinen on tullut harjoitukisista kimppakyydillä, mutta hänellä ei ole avaimia.

Kyydittäjä vie tytön joukkuekaverille, kun ei saa minua kiinni (puhelin jäänyt kiireessä kotiin). Tytön isän saadaan kiinni, joka tulee noutamaan lapsen. Kun tulen kotiin minulle on tullut 12 puhelua ja seuraava päivä on suuri kysymysmerkki. Edessä työyö.

Haastattelu on taloudellisesti aivan liian iso siirrettäväksi toiselle toimittajalle.

Yritän miettiä kaikki keinot, minne voin lapsen laittaa haastattelun ajaksi. Lopulta esikoiseni isä keksii, että yksi hänen työkaverinsa on sairauslomalla jalan takia. Jos lapsi menisi neljäksi tunniksi sinne katsomaan padia?

Asiat järjestyvät muutenkin sairastaessa tavalla tai toisella. Sitten pieninkin sairastuu. Itselläkin flunssa pistelee keuhkoihin, mutta pystyn kirjoittamaan. Eräänä iltana, kun olen hakenut lapset päiväkodista oma hengitys tuntuu niin raskaalta, että tuntuu, että en pääse kiipeämään portaita ylös.

Vedän lähellä olevat jumppamatot eteisen lattialla ja maanittelen pienimmän katsomaan puhelimesta muumeja. Torkahtelen siinä hetken. Lapset syövät kolmatta iltaa putkeen pinaattilettuja.

Seuraavana päivänä on onneksi kotityöpäivä. Kun käyn kaupassa ja haen lapset päiväkodista iskee päänsärky joka vie näön. Migreenikohtaus, jonka saa noin 2-3 kertaa vuodessa. Kuume nousee, mutta en tiedä paljonko, koska - no öh - en näe. Pyydän naapurissa asuvaa kaveria sirin avulla käymään. Hän kirjoittaa puhelimestani tekstiviestejä, joilla yritän saada sijaista aamun keikalle. Lopulta on pakko laittaa viestit pomoille. He hoitavat tilanteen.

Silti peruminen vaivaa minua yhä jouluna. 

Olen karsinut elämästä kaiken ylimääräisen, mutta joululomalla päätän karsia lisää. En halua enää joutua jatkuvasti läheltä piti tilanteisiin. 

Rytmitän töitä vielä järkevämmin. Optimoin kyläilyt lasten syntymäpäivien yhteyteen. Käyn vain pakollisilla työlounailla. Muuten syön koneen ääressä. Käytän lapsenvahtia miehen työmatkojen aikaan enemmän.

Kalenteri on rakkain työkaluni, jota täytän ja liitän siihen klemmareilla listoja.

Mitä keväämmälle edetään, sitä enemmän minusta tuntuu, että jokainen ihminen tässä länsimaisessa elämässä pääsee minua helpommalla. Ajatukseni ovat katkeria.

Unohtelevat ihmiset: Jos minä tässä kaaoksessa pystyn huomioimaan ja ajattelemaan kaikkea, miten se voi olla teille muka niin kamalan mahdotonta!

Kaikki on niin kauhean vaikeeta -ihmiset: Asiat on kuulkaa järjestelykysymyksiä, priorisoitavia!

Sun pitää vaan keventää sun kuormaa -ihmiset: Kyllä kai minäkin olisin tasapainoisempi saatana, jos voisin elää neljä viikkoa jossain mökillä vähät välittämättä mistään velvollisuuksista ja toisten tarpeista! Stanan suojatyöpaikkalainen, sinä et tiedä yrittäjän elämästä mitään!

Minulla on lähellä ihmisiä, ystäviä, joiden tiedän haluavan minulle hyvää. Avaudun välillä muutamalle, mutta olen tottunut myös elämään niin, että en vieritä omaa taakkani muille. Pyydän ystäväiltä, että minua ei kannata pyytää mihinkään ex-tempore tapaamisiin. Minulle tulisi kieltäytymisestä vain huono omatunto tai yrittäisin väkisin järjestää aikaa, jota ei olisi.

Pystyn olemaan kevään ajan tehokas, mutta lopulta väsymys on kasvanut niin suureksi, että sitä ei saa enää pois nukkumalla. Vatsaan sattuu, keho on kai koko ajan ylikierroksilla. 

Keväällä saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen.

Soitan seurakunnalle, jonka google löytää ensimmäisenä. Siellä  kuunnellaan ja sanotaan, että nyt tapauksessani olisi tärkeintä säilyttää työkyky.

Seuraavalla viikolla äiti on tulossa kylään, jolloin meidän on tarkoitus lähteä risteilylle. Se peruuntuu ja olen salaa helpottunut. Saan levättyä sen verran, että selviän taas kuukauden.

Kaksi viikkoa ennen kesäloman alkamista itkuisuus lisääntyy. Lasten harrastukset ovat lähes kokonaan tauolla, mutta olen väsyneempi kuin talvella. Esikoisella on kesäloma, joka vaikeuttaa osaltaan kotona työskentelemistä. 

Ajattelen, että miniloma Kööpenhaminassa auttaa. Nukun siellä aamulla kaikista pisimpään. Oikeastaan herättyä tekisi nukkua vielä lisää. 

Miniloman jälkeen olen entistä väsyneempi. Aikataulut kiristyvät, jos ajattelin oikeasti pitää muutaman viikon loman. Tulee vielä kaksi työjuttua, joista ei voi kieltäytyä (samanlaiset jutut saattaisivat vaatia vuosien työn, nyt ne käytännössä tippuvat syliin). 

Viime lauantaina, juhannuspäivänä, kun saavumme Lintsiltä, aloitan taas työyön. Teen niitä joka ilta, kunnes nukahdan. Vauhti on sama kuin taannoin viime syksynä. Poikkeuksena on se, että mies on kotona.

Keskiviikkona käymme syömässä kavereilla. Uupumuksen läpikäynyt ystäväni tosin ehdottaa, että oikeasti voitte tulla joku kerta myöhemminkin, jos tuntuu, että tekemistä on liikaa.

Olen itsepäinen, tullaan jos kerta on sovittu!

Ihmettelen itsekin, miksi hemmetissä en siirrä tapaamista. Kylässä olen ahdistunut edessä olevasta yöstä. Juttu on saatava valmiiksi aamuun mennessä. Jos en saa, sen saaminen haastateltaville venyy ensi viikkoon. Se tarkoittaa loman lyhenemistä.

Kotona avaan instastoryn. Hetken mielijohteesta höpöttelen sinne ajatuksiani. Olen some-avautumisissa maltillinen. Suoraan sanottuna monet näkemistäni avautumisista sosiaalisessa mediassa kuulostavat usein liiotelluilta tai tekopyhiltä.

Mietin samassa, mistä minä tiedän toisten ahdingosta mitään? Tai miksi minä haen omalle ahdingolleni huomiota muilta? 

Kirjoitan pari tuntia.

Jutun kulma alkaa aueta, mietin nukkumaan menoa.

Selailen välissä somea. Avaan Instagramin. Inboxiin on tullut kymmeniä viestejä. Alan availla niitä.

Olen aina ihaillut tapaasi työskennellä.

Olet tosi hyvä siinä mitä teet.

Olen hereillä. Haluatko jutella?

Oon pidempään ollut huolissaan sun jaksamisesta. Sanothan jos tarvitset apua?

Voidaan siirtää sitä ensi viikon tapaamista. Olet rakas <3

Lisäksi useita vertaistukitarinoita, sydämejä ja tsemppiviestejä ystäviltä, työkavereilta, tutuilta, haastateltavilta.

Jotenkin olen pitänyt viestimistä sosiaalisessa mediassa vähän teennäisenä, mutta viesteistä tulee oikeasti lohdullinen olo. Ehkä voisin itsekin ottaa siellä toisten heikkouden esiin tuomisen jatkossa vakavammin. Katselen kuvihistoriaa edelliseltä kuulta kännykästä. Mistään kuvasta ei voisi päätellä, että siinä oleva ihminen (minä) on voimiensa äärirajoilla (muutama kuva esillä postauksessa).

Päinvastoin. Näytän niissä onnelliselta, seesteiseltä, vähän riehakkaaltakin.

Uskon vastaisuudessa some-kuviin vielä nykyistä vähemmän.

Aloitan huomenna loman. Olen samalla isojen kysymysten äärellä. Mitä haluan todistaa jatkuvalla suorittamisella? Onko tavassani suorittaa kyse miellyttämisestä vai kunnianhimosta? Olenko oikeasti niin tehokas kuin kuvittelen? Miksi asetan omat tarpeet aina viimeisiksi? 

Myös blogini jää näissä mietteissä kesälomalle. Tällä kertaa en määrittele bloginloman pituutta. Palaan, kun olen löytänyt vastaukset kysymyksiin.

Ihanaa kesää kaikille!

Kommentit (1)

Helenamaria
Liittynyt25.8.2017

Paljon viisaita hyviä sanoja. Osuvia kysymyksiä, joita itsekin voisin jäädä pohtimaan! Mukavaa lomaa :)

Helena Kekkonen

Hyvää yrittäjän päivää!

Vastailen sen kunniaksi muutamaan lajiin liittyvään yleisempään kysymykseen ja esittelen kotitoimistoni, jossa vietän noin puolet työviikostani. 

Muina päivinä konttorini on koko Helsinki; kahvilat, lounasravintolat, joskus palaverien jälkeen lehtitalotkin. Kiireisimpinä viikkoina kaivan läppärin esiin hätatapauksessa junassa tai autossa (en siis liikkuvassa). Saatan jäädä työkeikan jälkeen hengaamaan pelipaikalle, varsinkin jos mestoilla on toimiva wifi!

Eikö tunnu ikinä yksinäiseltä?

Todella todella harvoin. Palstatyöni on yltiösosiaalista ja niihin liittyviä keikkoja on joka viikko keskimäärin kolme. Jos kalenterissa on tilaa, pyrin sopimaan kerran viikossa lounastreffit ystävän tai kollegan kanssa. Lisäksi keskimäärin joka toinen viikko vietän päivän jonkun haastateltavan ja kuvaustiimin kanssa. Itse asiassa nautin suunnattomasti niistä päivistä, kun saan kirjoittaa rauhassa keskenäni kotona. Kaipaan muutenkin ruuhkavuosina välillä omaa tilaa, onneksi sitä on edes työaikana.

Viime vuosina on puhuttu paljon pakkoyrittäjyydestä, mutta itse koen tämän olleen oma valintani. Niin paljon kuin tykkään hengailla toimituksissa ja nähdä kollegoita, niin jotenkin tuntuu, että niissä työpäivistä ison osan työajasta vie kaikki sosiaalinen kanssakäyminen. Keskimäärin saan paljon enemmän aikaiseksi kotona.

Miten yrittäjyyden ja pienten lasten vanhemmuuden pystyy yhdistämään?

Yrittäjyys tuo ja ei tuo joustoa. Jos lapsi sairastuu ja minulla sattuu olemaan kotikirjotuspäivä, minun on helpompi siirtää työt iltaan. Tai sammutan päiväunien aikaan pahimmat tulipalot. Toisaalta, jos on tärkeä ja kiireellisempi juttu, niin silloin on pakko säätää joku lapsenvahtikuvio, jos mies on työmatkalla.

Koen kuitenkin, että minulla on enemmän voimavaroja arjen pyörittämiseen, kun energiaa työmatkoihin tai laittautumiseen ei mene joka päivä. Olen se vanhempi, joka saattaa toisinaan noutaa lapset päiväkodista tukka takussa ja verkkareissa, vaikka olisi painanut hommia koko päivän. 

Miten päädyin itseni työllistäjäksi?

Osittain sattumalta. Olen ohjannut 12-vuotiaasta asti erilaisia jumppia. Jatkoin touhua muutettuani opiskelemaan. Niiden kautta tulivat erilaiset keikat promoottorina ja tanssijana. Kiireisimpänä syksynä vein kopion freelancer-verokortistani 12 eri asiakkaalle.

Muutamana kesänä työskentelin myös osa-aikaisessa työsuhteessa, jossa sain tuntumaa, millaista on työskennellä vakituisessa työsuhteessa. Kun tulin raskaaksi viimeisin määräaikainen työsuhde oli loppumassa, jatkoin töitä heille freelancerina. Myöhemmin muutin toimintamuotoni toiminimeksi ja jäin sitä kautta media-alalle.

Mikä itsensä työllistämisessä parassa?

VAPAUS! Pystyn aika pitkälle olemaan oman kalenterini rouva. Tietysti minulla on paljon muiden aikatauluihin sidottuja menoja ja tilaisuuksia, mutta nautin siitä, että pystyn organisoimaan asioita myös paljon itse.

Koen myös, että pysyn kunnianhimoisena ja motivoituneena. Usein minua ei harmita, että työn ja vapaa-ajan ero on hämärtynyt. Pystyn kuitenkin pitämään usein yhden kokonaisen päivän vapaata.

Mikä ärsyttää?

Ihan joskus ärsyttää, kun vakituiset kollegat kuvittelevat, että keikat napsahtelevat itsestään friikuille. Todellisuudessa pitää tehdä älytön työ, että pääsee edes sellaiseen asemaan, että joku suostuu kuuntelemaan juttuehdotuksiasi, saati sitten niitä ostamaan tai joskus niitä ehdottelemaan. Tietenkin homma on kymmenessä vuodessa helpottunut, kun olen saanut luotua verkostot ja molemminpuolinen luottamus on syntynyt. Mutta edelleen itsensä työllistäjä tekee joka viikko paljon työtunteja, jotka eivät johda mihinkään konkreettiseen. Jos olisin vakityössä, voisin taivutella haastateltavia palkallisella työajalla. Nyt teen sitä omaan laskuuni. On hyvä muistaa,  että yrittäjä maksaa tuosta monen kadehtimasta vapaudesta kalliin hinnan.

Epävarmuus on yksi niitä asioita, joita täytyy oppia sietämään. Mitä pidempään olen työllistänyt itseni, sitä loogisemmalta tämä tuntuu. Saan palkkion siitä mitä olen myynyt ja tehnyt. Jos saan lapsen, maksan äitiyslomarahani itse. Jos olen sairaana, yritän säätää niin, että saan hommat hoidettua. Palkkasuhteessa olevien ansiosidonnaiset, lääkäripalvelut, tuetut opintovapaat kuulostavat yrittäjän korvaan utopistisilta, ehkä näin vuosien yrittäjyyden jälkeen jopa hieman liioitelluilta.

Mitä itsensä työllistäjän kannattaa ottaa huomioon?

Ainakin yrittäjäeläkemaksun suuruus, joiden perusteella määräytyy sairauspäivähäraha, eläkkeet jne. Maksuluokat ovat usein vain kohtuuttoman isoja siihen nähden, paljonko yrittäjälle lopulta jää eläkettä käteen. Hyvän esimerkin tästä luin juuri täältä. Systeemi toimii ymmärtääkseni niin, että maksamme todellisuudessa nyt eläkkeellä olevien eläkkeitä, emme omiamme!

Itse en maksa täyttä YEL:liä, vaan yritän kehittää muita sijoitustapoja eläkkeen turvaamiseksi. Myös vakuutukset kannattaa tsekata kuntoon ennen kuin aloittaa yritystoiminnan.

Mutta.

Itse koen olevani kevytyrittäjä verrattuna niihin yrittäjiin, jotka palkkaavat ja työllistävät muita. Ja näin yrittäjän päivänä on hyvä muistaa myös niitä, jotka toteuttavat yritteliästä asennetta työelämässä. Olen välilä nimittäin miettinytl, että pysyisinkö näin motivoituneena, jos olisin palkkatyössä. On ollut hienoa nähdä ja työskennellä tyyppien kanssa,  jotka siihen ovat pystyneet.

Mahtavaa yrittäjän päivää kaikille yritteliäille! Tätäkin muistutusta tarvitaan joskus!

 

Kommentit (1)

Kassajärjestelmä

Kiitos kirjoittajalle mielenkiintoisista ideoista! Myös me Erplyssä kirjoitamme yritysblogia yrittäjyyden teemoista. Teemoja ovat esimerkiksi: 

- Kuinka rakennat menestyvän yrityksen

- Miten saat yrityksesi ansaitsemaan satoja tuhansia voittoa monista eri sijainneista

- Viisi vinkkiä pienyrityksesi kasvattamiseksi

Tervetuloa lukemaan --> https://erply.com/erply-blogi/

ERPLY:n kassajärjestelmän avulla voit hallita myynnin kaikki osa-alueet; kassatoiminnot, tuote- ja varastonhallinnan, asiakasrekisterin, monikanavaisen myynnin ja paljon muuta yhdellä integroidulla järjestelmällä reaaliajassa missä ja milloin tahansa! ERPLY toimii kaikilla eniten käytetyillä alustoilla. 

Haluatko visualisoida itsellesi ERPLY kassan käytön? Katso opetusvideot täällä: https://bit.ly/2FAWt40 

Hinnoittelun löydät täältä: http://erply.com/hinnoittelu/

Kokeile heti 30 päivää ilmaiseksi: http://erply.com/erply-fi-rekisterointi

Kotisivu: http://erply.com/fi/

Facebook: https://www.facebook.com/ErplySuomi/

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat