Kirjoitukset avainsanalla syöpätarina

Kuoleminen ei ole aina kovin nopeaa, saati kivutonta puuhaa. Yksi tärkein syy, miksi olen halunnut tämän isän syöpäkertomuksen jakaa on se, että – hyvästä hoidosta ja kipulääkkeistä huolimatta – lähes kuukauden kestänyttä kärsimysnäytelmää seuratessa minusta tuli vahva eutanasian kannattaja.

Kun syöpäsairaalla kuolema lähestyy, syöpäsolut valtaavat lisää elintilaa, tappavat samalla terveitä soluja ympäriltään. Isän tauti oli alkanut pienellä tajuttomuusjaksolla, kun aivoissa oleva kasvain oli osoittanut olemassaolostaan. Nyt jaksot pitenivät. Tuolloin helmikuisena päivänä näin isän viimeistä kertaa tajuissaan.

Seuraavana iltana, keskellä synttärihälinää, isä jaksoi puhua viimeisen kerran puhelimessa. Tai hän lähinnä kuunteli, kun kertasin päivän tapahtumia. Sunnuntaina isä oli jo liian väsynyt puhumaan. Veli ja naisystävä päivittivät päivän tapahtumat.

Seuraavalla viikolla sain veljeltäni puhelun, jota olin osannut pelätä siitä syyskuisesta päivästä asti, kun vastasin isän puheluun.

Nyt maaliskuun ensimmäisinä päivinä, talvi oli taittumassa valoon päin, ja olin ensimmäistä kertaa äitiyslomallani kaverin kanssa vaununlenkillä.

Mutta jotain oli päättymässä. Isä oli mennyt tajuttomaksi. 

Lähdin juoksemaan kotiin. Syötin siellä vauvan ja katselin lähteviä junia. Ehtisimme seuraavaan.

Nopea puhelinpalaveri mieheni kanssa. Päätimme, että oli parempi esikoiselle, että he jäisivät elämään perusarkea kotiin. Tyttö oli viettänyt kolmevuotiaaksi aikansa ukin sairaalasängyn vierellä. Ehkä hänelle jäisi näin hiukanvaloisampi muisto?

Junassa lenkkihiki kuivuu, vauva on koko ajan rinnalla. Kuusituntinen kuluu pojan kanssa madellen. Entä jos emme ehdi ajoissa? 

On jo pimeä, kun astumme junasta. Veli on vastassa asemalla. Ajamme sairaalaan. 

Isän näkeminen alkaa yhtäkkiä jännittää. 

Mutta isältä hän näytti tajuttomanakin. Kuin puolisikeässä unessa. Rohisevan hengityksen katkaisee välillä yskänpuuska, joka yltyy välillä kestämään ikuisuudelta tuntuvan ajan. Välillä hoitaja käy imemässä kurkun kautta limaa, se helpottaa yskää aina hetkeksi.

Oikeastaan emme voi tehdä isän hyväksi enää muuta kuin teimme tuona iltana. Jutella isälle, pyyhkiä välillä valuvaa limaa suupielistä. Hoitajat pesevät ja lääkitsevät isää aivan kuin viikko aikaisemminkin, kun hän oli tajuissaan. Välillä isän silmät muljahtavat auki. Innostumme joka kerta.

Isä kuuletko, minä tässä!

Muutaman kerran isän silmäkulmaan kohoaa kyynel.

Yksi isän kasvaimista löytyi heti alussa keuhkoista. Syöpä löydettiin niin myöhäisessä vaiheessa, että lääkärit eivät osanneet varmaksi sanoa, mistä tauti oli alkanut. Yksi diagnoosiarvioista oli keuhkosyöpä. Moni tätä syöpää sairastava kokee tukehtumiskuoleman. 

Olin varautunut pitkään yöhön, mutta hoitajat sanoavat, että voimme hyvin mennä kotiin yöksi. He ilmoittavat kyllä, jos jotain ilmenee yön aikana.

Aamulla ajamme sairaalaan jo varhain. Koko yön olen pyörinyt hikisenä, kurkannut vähän valiä puhelinta. Entä jos isä kuolee yöllä yksin? 

Seuraavien päivien aikana ymmärrän, että tajuttomuus ei tarkoita tässä tapauksessa sitä, että kuolema olisi päivien päässä. Lääkäri kävi joka päivä kierroksella myös isän huoneessa ja valotti tilannetta.

Isälläsi on vahva urheiljan sydän. Se lyö vielä vielä suhteellisen tasaisesti.

Kuoleman odottelusta tulikin lopulta arkisempaa kuin olin kuvitellut. Sanotaan, että se on osa elämää. Ja sitä se olikin.

Vuorottelimme sairaalassa veljeni ja isän naisystävän kanssa. Huoneessa oli televisio ja toinen sänky. Useana päivänä taustalla pauhasi aamutelevisio. Illalla television avaaminen olisi tuntunut enemmän pyhäinhäväistykseltä. Kun huone alkoi hämärtyä, kaikki tuntui raskaammalta. 

Ajan kuluksi aloin liimata kuvia isän elämän varrelta kirjaksi. Käytännön ihmisenä ajattelin, että sellainen toimisi hautajaisissa. Sillä nehän olivat väistämättä edessä. Mutta milloin?

Tunsin itseni itsekkääksi, kun vauvan oli nukkunut yön huonosti ja aamulla raahautuessani sairaalaan toivoin, että koko homma olisi jo ohi. Tilanteessa eläessäni ymmärsin, miksi sanotaan, että kuolema on joskus helpotus.

Isä sai kipulääkkeitä, mutta jatkuva yskiminen - jos huutavaa röhinää voi sellaiseksi kutsua - kuulosti tuskaiselle. Jokaisen tupakoitsijan kannattaisi viettää hetki kuolemaa tekevän keuhkosyöpäpotilaan lähellä. En tiedä, millainen kalman haju on,  mutta erittyvän liman haju oli etovaa ja se tarttui vaatteisiin, hiuksiin. Eikä lähtenyt yhdellä pesukerralla. 

Viikkojen vieriessä tilanne tuntui yhä hullummalta. Jos hankalaa tai kivuliasta synnytystä edistetään lääketieteellisesti, miksi näissä terminaalivaiheen tapauksissa ei voisi edistää lääketieteellisesti myös kuolemaa?

Hullummistakin asiosta on meillä Suomessa monimuotoiset byrokratiasäännökset. Varmasti meilläkin eutanasiakysymyksen toteutettua niin, että se olisi pelkästään potilaan etu. Tuntuisi järkevältä, jos parantumattomien ja kuolemaan johtavien diagnoosien kohdalla potilas voisi keskustella ja sopia lääkärin ja psykologin kanssa, missä vaiheessa haluaa, että hän saa kuolettavat lääkkeet. Eutanasian hyväksyvissä maissa on erilaisia käytäntöjä, mutta lääkecoktail ei kuulosta niin pahalta kuin tukehtuminen, saati viikkoja tai kuukausia kestävä kärsimys. 

"Jos hankalaa tai kivuliasta synnytystä helpotetaan lääketieteellisesti, miksi ei voisi avustaa myös hankalaa kuolemaa?"

Toisi varmasti myös peloissaan olevalle potilaalle turvaa, jos hänellä olisi allekirjoitettuna paperi, jonka mukaan hän saa päättää elämänsä päättymisestä itse, vaikka olisikin jossain vaiheessa sairaalasänkyyn kahlittu. 

Olen suunnattoman kiitollinen, että juuri nyt minun periaatteessa tarvitsisi ei tarvitse miettiä koko asiaa. Mutta kuinka moni muu ajattelee juuri näin?

Kuolema on sitten joskus. Tai yllättävänkin pian. Koskaan ei tiedä, mutta liikaa sitä ei pidä miettiä. 

Kuolemasta puhutaan vähän, koska se pelottaa. Kukaan meistä ei ole sitä kokenut, joten emme tarkasti tiedä, mitä on edessä. Kuolleet eivät vain tule kertomaan kivuliaasta kuolemisestaan keskusteluohjelmiin tai naistenlehtiin.

Se on meidän elävien tehtävä.

Eutanasia-kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa täällä.

Edellinen: Mitkä olisivat viimeiset sanat rakkaallesi?

Kommentit (9)

Vierailija

Ei tuota lakialoitetta voinut enää allekirjoittaa, olisin sen muuten allekirjoittanut kyllä.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Olet oikeassa, epähuomiossa nappasin linkin, jota olin jakanut alkuvuodesta. Hienoa, että kuitenkin ajattelin asiaa.

TT

Seurasin äitini hiipumista, keuhkoissa sivupesäkkeet. Morfiinia sai säännöllisesti, poisti kivut ja auttoi hengitystä. Kaikki meni kuitenkin parissa viikossa, mutta oli aikaa sanoa hyvästit, luovuttaa, päästää irti ja tehdä surutyötä.
Viimeinen vuorokausi oli itselle tuskaa seurata, mutta äiti oli kivuton. En tiedä miksi luonnollista kuolemaa olisi pitänyt nopeuttaa. Läheisille ehkä vaikeampaa, kuin asianomaiselle.
Meille sanottiin, että äidin voi nukuttaa, ei tarvi tukehtua. Tajunta hämärtyy lopussa ja hengityskatkot.. luonnon lääkettä..

Isän tyttö

Jotkut keihkosyöpään sairastuneet kuolevat siihen, että keuhkoihin alkaa kertyä nestettä. Käytännössä siis hukkumalla/tukehtumalla. Kuolema ei aina ole kaunis ja jos elämää on lääketieteen keinoin pitkitetty voi kuolemisenkin kestää kauemmin. Aina ei tiedä missä kohdalla on se raja josta ei enää pitäisi elvyttää.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Hyvä, että äitisi säästyi tuskilta. Minusta eutanasian voisi alkuun rajata vaikka tapauksiin, jossa tiedetään kuoleman olevan kivulias.

annepa

Jos isä on ollut tajuton ennen kuolemaansa, ei häntä olisi eutanasialain läpimeneminen auttanut. Toivottavasti kirjoittaja ymmärtää, että omainen ei voi "tilata" kuolevalle eutanasiaa vaan kuolevan pitää a) olla järjissään ja b) pyytää sitä itse. Senkin jälkeen se tämän lakialoitteen mukaan kiertäisi toisella lääkärillä ja vaikka missä.

Eutanasialaoite on saanut tarvittavan määrän allekirjoituksia ja menee eduskunnan käsittelyyn. Tästä ilmoitettiin suureen ääneen lehdistössä noin kuukausi sitten.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ehdottomasti eutanasia minustakin sovittava etukäteen potilaan kanssa. Tässä tapauksessa se olisi tehty jo varmaankin ennen tajuttomuutta, kun kivut olivat kovia. Isä sai kyllä tasaisesti kipulääkettä, haluan ajatella että se lievitti suurimpia kärsimyksiä.

Kuolema ei aina ole kaunis

Hyvä, että asiasta kirjoitetaan, lisää tietämystä asiasta jota muuten ei tule ajatelleeksi ennen kuin omalle kohdalle sattuu. Katsoin äitini kärsimystä 9 päivää. Lääkärit olivat aina 'uusia', juuri lomalta tulleita tai 'en ole vielä tutustunut papereihin'. En tiedä kuinka paljon äitini kärsi mutta jonkinlainen eutanasian mahdollisuus/toive ennakolta olisi hyvä kirjata vaikka hoitotahtoon.

Olimme olleet isän luona kolme viikkoa, kun vauvallemme nousi kuume. Kuukauden vanhalla sellaista ei saisi tapahtua, joten meidät lähetettiin vastaanotolta kiireellä alueen yliopistolliseen sairaalaan, samaan jossa isä oli saanut sädehoitoja.

Jos isän tutkimukset olivat särkeneet sydämeni, niin vauvamme tutkiminen tuntui epätodellisen pelottavilta. Pyörittelimme mieheni kanssa lähinnä epäuskoisena päitämme, kun lääkäriharjoittelija yritti saada tippaa lapsen päähän siinä onnistumatta. Lopulta hän pyysi meitä poistumaan.

Kuulimme pojan huudon oven läpi. Mielessä pyöri se pahin. Entä jos jotain vakavaa löytyisi?

Illalla meidät ohjattiin lopulta lastenosastolle eristyshuoneeseen. Eristykseen siksi, sillä pikkutyypin kuume nousi uudestaan, eikä tietenkään muita potilaita saanut altistaa tartunnalle.

Olimme lähteneet lääkäriin aamupäivästä suoraan isälle syöttämäni lounaan jälkeen. Kello oli kymmenen, enkä ollut ehtinyt itse syödä koko päivänä. Rintamaitoni alkoi olla lopussa. Osastolla oli sääntö, että vain potilaat- tässä tapauksessa kuukauden ikäinen vauvamme - saivat syödä. Ihan ymmärrettävää muuten, mutta hän ei ollut vielä ihan lohikeittovaiheessa. Mieheni lähti ostamaan minulle ruokaa huoltoasemalta.

Sairaalahuoneessa iski hiljaisuus. Olin juossut kolme viikkoa sairaalan ja kotiin lasten kanssa, joten yhtäkkiä olin lähes toimeton. Sairaalassa hoidin ainoastaan vauvaa, jolla oli yhä lämpöä.

Pitkinä yön tunteina soimasin itseäni. Miksi olin pitänyt lapsia niin usein mukana sairaalassa? Jos olin altistanut siellä vauvan jollekin sairaalabakteerille, en ikinä antaisi sitä itselleni anteeksi.

"Sairaalapedin äärellä kulutettavia tunteja tuntui olevan loputtomasti, mutta kuitenkin niin pelottavan vähän"

Jatkuva huono omatunto oli myös esikoisen puolesta, joka oli tempaistu pois perusarjesta ja nyt äiti oli vielä häipynyt vauvan kanssa sairaalaan.

Isän kunto heikkeni päivä päivältä, mutta oli mahdoton arvioida paljonko aikaa olisi jäljellä. 

Hetken kaikki tuntui toivottomalta.

Pojan kuumeilu kuitattiin lopulta influenssaksi. Sairaalajakson aikana päätimme aikuisten kanssa, että lähtisimme lasten kanssa loppuviikosta käymään omassa kodissamme etelässä. Esikoinen pääsisi pikkuserkun syntymäpäiville, hetkeksi päiväkotiin ja pois sairaala-arjesta. Minä tekisin ristiäisjärjestelyt, jotka oli tarkoitus pitää seuraavan kuun lopussa.

Vaikeinta päätöksessä oli jälleen isän jättäminen. Vannotin veljeäni kertomaan heti, jos jotain käänteentekevää voinnissa ilmenisi.

Sitä ennen palasimme vielä muutamaksi päiväksi isän sairaala-arkeen. Syöttämistä, hampaiden pesua, ääneen luettuja lehtiä ja ennen kaikkea yritystä ymmärtää isän yhä heikkenevää puhetta. Yritystä olla läsnä.

Mietin monta kertaa, oliko jotain mitä pitäisi vielä sanoa? Oliko jotain tärkeää jäänyt sanomatta?

Sairaalapedin äärellä kulutettavia tunteja tuntui olevan loputtomasti, mutta kuitenkin niin pelottavan rajallisesti.

Nyt mietin, miten noista dramaattisista tunneista tulikin niin arkisia.

Kun lopulta perjantai-aamupäivänä lähdimme, teeskentelin isän sängyn vierellä kepeyttä. Halasin, kuten useasti muutenkin. Ja että nähdään taas sitten viikon kuluttua.

Yhdet hyvästit jätettiin jo silloin.

Tyttäreni lapsenpyöreät kädet ukin kaulalla. Pitelin ovea, kun tyttö asteli ovesta ulos käsittämättä hetken lopullisuutta. En ikinä unohda katsetta, jolla isäni jäi katsomaan tämän perään. Ehkä isä tiesi näkevänsä tytön viimeistä kertaa.

Edellinen

Kommentit (0)

Seuraavien viikkojen aikana tunsin iholla, mitä ruuhkavuodet todella merkitsevät. Olo vastasyntyneen kanssa oli kaksijakoinen; oli joko kiire imettämään vauvaa tai hoitamaan isää. Esikoiselle piti paukkupakkasten keskellä yrittää keksiä tekemistä. Päiväkoti ja kaverit olivat kaukana.

Kuinka paljon sairautta kolmivuotiaan edes olisi hyvä nähdä?

Sitä tuskailin sen verran kun jaksoin.

Suhasin sairaalaan ja takaisin kolmekin kertaa päivässä.

Onnea oli se, että mieheni oli saanut sovittua töistä puoli vuotta kestävän projektin lähikaupunkiin, joten pääsimme kaikki muuttamaan hetkeksi lapsuudenkotiini. Veljeni oli laittanut opintonsa tauolle, isäni naisystävä luovi töistä pidempiä vapaita, joten hoidimme ja vierailimme isän luona sairaalassa vuoroissa. Äitini auttoi lastenhoidossa, niin pääsin sairaalaan välillä myös ilman lapsia.

Olimme päässeet isän hoitamisessa helpolla. Kun isältä joulun jälkeen lähti liikuntakyky, hän joutui suoraan sairaalaan. Suurin osa käytännön toimista hoidettiin siellä ja hyvin. Teimme voinnin huonontuessa pieniä juttuja: syötimme, pesimme hampaita tai kohensimme isän asentoa. Meille ei tullut kertaakaan mieleen, olisiko hän voinut olla kotihoidossa pidempään?

Noina viikkoina mietin omaishoitajia - ja mietin yhä. Virkaa jota varmaan kukaan ei toivo, mutta moni joutuu sen jossain vaiheessa elämässä ottamaan. Vuosiksi. Vuosikymmeniksi. Meidän Via Dolorosamme ei ollut tähän verrattuna mitään.

Onnea oli isän naisystävä. He olivat tunteneet vasta vuoden, kun lääkäri lausui lohduttoman diagnoosin. Kuinka moni oli samassa tilanteessa lähtenyt? Sen sijaan isän naisystävä hoisi häntä rakkaudella loppuun asti. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Isän puhe heikkeni voinnin mukana, syöpäsolujen ottaessa vallan yhä uusista osista kehoa. Meidän oli välillä mahdotonta ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Tuskastuneena hän osoitteli ympärilleen, kaivoimme sairaalakaapin taskusta milloin rahapussia, avaimia tai lämpimämpää peittoa. Mikään ei osunut yleensä oikeaan. Vuoron vaihtuessa luovutimme arvuutustehtävän seuraavalle.

Muistan yhden illan, kun mieheni tuli töiden jälkeen mukaan sairaalaan. Olimme veljeni kanssa kaksi päivää arvuutelleet, mitä isä tarkoitti. Jotenkin se liittyi kukkiin, joita maljakossa oli sairaalan yöpöydällä. Lähetetäänkö naisystävälle kukkia? Se oli viimeisin arvaukseni. Isä tuhahti tyytymättömänä. Väärin.

Insinöörimieheni mittaili hetken huonetta. Siirretäänkö kukat edestä, että näet ovelle?

K-k-kyllä! Isä melkein hihkaisi voitonriemuisesti.

Hetken aikaa hän näytti melkein onnelliselta. Isän maailma oli typistynyt yhteen sairaalahuoneeseen.

Edellinen

Kommentit (0)

Viikko pojan syntymän jälkeen, kun olimme saaneet neuvolasta luvan, lähdimme isän luo. Kahden viikon erossa olon aikana, olin puhunut isän kanssa vain puhelimessa, enkä saanut aina aivan kaikesta selvää.

Tuona aikana veljeni ja isäni naisystävä olivat vuorotellen isän vierellä. Tuona aikana hän oli ehkä vasta lopullisesti ymmärtänyt kohtalonsa. Hän ei enää puhunut kotiin paluusta, auton myynnistä tai tiliotteista.

Kerran heräsin päivällä vauvan vierestä isän soittoon. Ikinä en uskaltanut jättää vastaamatta.

Isä sopersi puhelimeen, että perhe oli hänelle tärkeintä. Tietysti minä sen tiesin. En ikinä ollut ajatellut, että isä stressasi työtä sen takia, että hän olisi halunnut siitä vain kiitosta ja kunniaa. Hän halusi, että meillä olisi asiat hyvin. Teot olivat hänen tapansa osoittaa rakkautta.

Pelostani huolimatta pystyin iloitsemaan vauvasta. Samalla minulla oli kiire näyttämään poikaa isälle. Viikko syntymän jälkeen, lauantai-aamupäivänä pakkasimme molemmat lapset autoon. Pyrytti. Olimme varautuneet, että viiden tunnin ajomatka voisi kestää ikuisuuden. Lopulta pysähdyimme huoltoasemille neljä kertaa, imetin vauvan ja jatkoimme matkaa.

Kello oli kahdeksan, kun astuimme sairaalaan. Poissaolomme aikana isä oli siirretty omaan huoneeseen, siihen jossa hänen oli määrä loppuelämänsä elää. Hoitajat neuvoivat meidät oikealle käytävälle.

Huoneessa oli jo hämärää, pieni yövalo oli päällä. Jos aikaisemmin olin pelännyt, että isä kuolisi ennen pojan näkemistä, niin koko matkan pelkäsin , että isä olisi ehtinyt nukahtaa. Hän nukkui muutenkin unilääkkeiden avulla, enkä tohtisi häiritä hänen untaan.

Mutta isä valvoi. Hieman kohotetussa asennossa hän katsoi eteensä, aivan kuin samalla ei olisi katsonut minnekään.

Kun astuimme sisään, hän käänsi päätään.

Noniiin, noniiiin. Sen isä sanoi.

Nostin pojan varovasti turvakaukalosta.

Katsos ukki, kuka täällä on.

Asetin vauvan isän viereen, pään olan päälle. Toivoin, että isä pystyisi tuntemaan pienen mahdollisimman lähellä..

Voe että, voe että. Senkin isä sanoi.

Poika imi tuttia jo ahnaammin, mutta ei itkenyt. Siinä he hengittivät yhdessä lähekkäin. Kaivoin kameran käsilaukusta. Ikuistin hetken. Ne olivat ainoat kuvat, jotka kaksikosta otettiin. Silti tunsin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen helpotusta. Poika oli saapunut maailmaan terveenä. Isä oli hänet ehtinyt vielä täydessä ymmärryksessä nähdä. Sairaalahuoneen hämärässä, lauantai-iltana, tuntui yhtäkkiä kevyemmältä hengittää.

Vauva alkaa tuhista hermostuneemmin. Mies nostaa hänet rinnalleni syömään. Istun poika sylissä isän sängyn viereen valmiina olemaan siinä niin kauan kuin on tarvis.

Edellinen

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat