Kirjoitukset avainsanalla perhe-elämä

Kolme vuotta sitten oli pitkän yön aamu.

Syntyi hartaasti toivottu ja suunniteltu tytär. Perheen kolmas lapsi, joka teki meistä suurperheen.

Jotkut sanovat, että ovat olleet ensimmäisen raskauden jälkeen rennompia. Minulle kävi päinvastoin.

Triplasti enemmän synnytystarinoita kuulleena ja kokeneena olin kuopusta odottaessa kauhuissani. Maksoin kaksi kertaa raskauden aikana ylimääräisen ultraäänen, koska halusin varmistaa, että kaikki oli kunnossa.

Koska minulle oli suotu kaksi tervettä lasta, oliko kolmannen tekeminen silkkaa kohtalon uhmaamista?

Olin synnyttänyt yhden ison lapsen, jonka jälkeen pelkäsin myös synnytystä. Pelkopolilla minulle luvattiin, että kuopusta tarkkailtaisiin tällä kertaa tarkemmin, eikä vauvaa päästettäisi yhtä suureksi.

Päivää ennen synnytystä vauvan painoksi arvioitiin 3,4 kiloa ja koska laskettu aika oli mennyt, synnytys päätettiin käynnistää seuraavana päivänä.

Kun 18 tuntia pallongin laittamisen jälkeen kuulin synnytyssalissa parkaisun, olin niin helpottunut, että itkin osittain sitä, kun sain terveen, reilun nelikiloisen tyttövauvan rinnalleni. Vastoin kaikkia pelkojani vauva oli terve. Sen rinnalla jälleen väärinarvioitu vauvan paino ja reilun tunnin ponnistusvaihe tuntuivat toissijaisilta. Olin suunnattoman helpottunut, ettei minun tässä elämässä tarvitsisi enää synnyttää.

"Koska minulle oli suotu kaksi tervettä lasta, oliko kolmannen haluaminen silkkaa kohtalon uhmaamista?"

Sinä vuonna elokuu oli kaunis, kesän lämpimin. Mieheni oli kotona ensimmäiset viikot ja ehdimme tuijotella Sinua, kun esikoinen aloitti ekaluokan ja keskimmäinen kävi päiväkodissa. Tuosta kuukaudesta olen kiitollinen, sillä saimme edes hetkeksi hengähtää vauvakuplaan.

Iltaisin saimme tuta, millaista on jakaa huomiota kolmeen suuntaan. Esikoinen oli aloittanut koulun ohella voimistelun valmennusryhmässä ja hän vaati omanlaistaan tukea.

Keskimmäinen oli iässä, jossa hän kaipasi kavereita, ja sovimme hänelle leikkitreffejä. Vauhdikas tyyppi tuskastui helposti, kun vauvan kanssa lähteminen ei sujunut aina isoveljen toivomalla nopeudella.

Kun olin ensimmäisiä kertoja yksin kotona kaikkien kolmen kanssa, esikoinen vetäytyi tekemään lastenhuoneeseen (joka oli väliaikaiskodissa heidän yhteinen) läksyjä.

Keskimmäisen ja vauvan kanssa teimme lähtöä puistoon, mutta vauva oli vielä nälkäinen. Lähtöimetykseen vierähti tunti, jonka aikana yritin tarkistaa esikoisen läksyt ja katselin, kun keskimmäinen vuorasi vessapaperilla koko olohuoneen ja keittiön. Olin liian väsynyt yösyöttöjen takia sanomaan mitään.

Tätäkö tämä olisi? Selviytymistä?

Kun monelle ystävälleni ensimmäisen lapsen saaminen kolmekymppisenä oli yhtäkkisen menetetyn vapauden takia shokki, niin minulle shokki tuli kolmen lapsen äitinä 32-vuotiaana.

Esikoisen saaminen toi elämääni jotain järkeä, mutta kolmannen jälkeen koin ahdistusta, että voisinko oikeasti tehdä enää ikinä yksin mitään?Ikinä?

Kolmen lapsen äitinä huomasin, että kun perheenjäsenien lukumäärä kasvaa, entistä suuremmalla todennäköisyydellä jollain on aina jotain. Ongelma, murhe, avuntarve, flunssa, luomi, r-vika tai kiukku, joka vaatii välitöntä reagointia. 

Jos kahden ensimmäisen lapsen kanssa vauvan päiväuniajat saatoin torkkua tai kirjoitella työjuttuja, niin nyt nämä hetket oli pakko käyttää pyykkäämiseen tai ruuanlaittoon, muuten kaaos olisi sietämätöntä. Joskin sitä oli sitä.

"Tätäkö tämä olisi? Selviytymistä?" 

Tunteeni olivat ristiriitaisia, sillä en olisi voinut olla kiitollisempi kolmesta ihanasta lapsesta. Toisaalta tuo ajanjakso oli opettavainen. Pystyin ja pystyn paremmin ymmärtämään, mitä esikoisensa saaneet ystäväni käyvät läpi.

Siksi muistutan esikoisen saavaa nauttimaan vauva-ajasta. Toisen ja kolmannen kanssa fiilistelyhetket ovat lyhyempiä. Tosin moni joka on meidän touhuamme seurannut, on todennut painokkaasti, että kaksi lasta riittää meille.

Kun kuopus olis viikon järjestimme esikoiselle kaverisynttärit. Kuopuksen ollessa vajaa kaksi kuukautta mieheni lähti kuukaudeksi työmatkalle. 

Tuolloin pelkkä auton pakkaaminen muutaman yön mummolareissua varten vei kolme iltaa, kun raahasin tavaroita kahden nuorimman kanssa kerrostaloasunnosta autoon. Kun pääsin anoppilaan, kävin niin ylikierroksilla, että vauvan imettämisen jälkeen pyörin ihmeissäni, että mikä olikaan seuraava homma joka piti tehdä?

Tänään kuopuksemme täyttää kolme vuotta. 

Kolmen vuoden takainen alkushokki ja ahdistus sulivat nopeasti, kun rytmi kolmen lapsen perheenä toimimiseen löytyi. Silti kippistin eilen kiitollisena sille, että meillä ei perheessä ole enää yhtään vaippaikäistä. 

Jälkeenpäin ymmärsin, että ahditukseni oli tuolloin osittain ikäkriisiä. Kahden aikaisemman lapsen kanssa olin ollut suhteellisen nuori synnyttäjä. Tajusin, että kun kolmas on täysi-ikäinen, minä täytän viisikymmentä.

Nyt jokaisen merkkipaalun kohdalla olen kokenut hetkellisesti myös haikeutta. Kaikki ovat viimeisiä kertoja meidän perheessä. Imetykset, vaipanvaihdot, tutista ja ruokalapuista luopumiset.

Taidan olla hieman myös siinä pisteessä, jossa haluaisin juuri nyt ajan kuluvan ihan vähän hitaammin.

Suloinen silkkitukkainen kuopus tuo meille kaikille suunnattomasti iloa asioita, joita me muut pidämme jo itsestäänselvinä. Joku joka kietoo käsivarret joka aamu ympärille, hyppää vielä hetken aikaa pyörän lastenistuimeen. 

Kaikkien laulujen Jenni.

Ihana, että tulit, olit ja olet <3

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat