Kirjoitukset avainsanalla Perhe-elämä

Kun olin 8-vuotias, minulta leikattiin lonkka. Leikkaus tapahtui ensimmäisen ja toinen luokan välisenä kesänä. Edessä oli pitkä kesäloma keppien kanssa levossa, joten vanhempani heltyivät ja meille ostettiin Nintendo! Olin pelannut naapurissa Super Mario Bros ykköstä ja tuntui epätodelliselta, että minulla laite nyt ihan omassa huoneessa – ja voisin pelata sitä käytännössä lähes milloin halusin!

Super Mario olikin sen kesän pelastus. En saanut varata jalalle – saati uida tai juosta, joten alkuviikkoina kavereita kokoontui usein meille pelaamaan. Kenttien läpäiseminen oli koukuttavaa, loppukesästä pääsimme jo kokeilemaan onneamme viimeisen kentän lohikäärmettä vastaan. Pelistä uusien paikkojen ja toimintojen löytyminen oli palkitsevaa.

Kesäloman jälkeen peli kuitenkin jo pitkästytti. Sen jälkeen pelasimme nintendoa ehkä kerran viikossa, joskus unohdimme sen olemassaolon kuukausiksi. 

Olimme noin kymmenen, kun Supemario 3 -peli tuli kaverini kotiin. Pelisessioita oli taas useammin. Muistan kuinka muutaman kerran aloitimme pelata heti herättyämme ja pelasimme koko päivän. Ne olivat ihania kiireettömiä lapsuuspäiviä. Noissa päivissä pelaaminen oli kuitenkin kokonaisuudessa hyvin pienessä murto-osassa. Harrastimme kaikenlaista eri urheiluseuroissa, mutta oli kaikki maailman aika tehdä myös paljon muuta; leikkiä lähimetsässä, hypätä suksilla pulkkamäen minihyppyristä, pelata liikaa korttipelejä, sisustaa barbeille kotia, penkoa lehtiroskiksia ja katsoa Kauniita ja rohkeita. Joskus ihan parasta oli käydä yhdessä kirjastoautossa ja lukea yökylässä kirjoja siihen asti, että molemmat nukahtivat.

Poikani on nyt 8-vuotias, siis samanikäinen kuin minä aikoinaan Nintendon saadessa. Meille on hankittu muutama joulu sitten Playstation, jolla hän pelaa silloin tällöin urheilupelejä (NHL ja FIFA). Mielestäni hänen suhde peleihin on ollut terve. Joskus hän saattaa pelata niitä useamman kerran viikossa, toisinaan laite on unohtunut kuukausiksi. Ihan kuin minä supermarioni kanssa lapsena; hän pelaa änäriään välillä yksin, välillä kavereidensa kanssa. Esikoistani pelit eivät ole juuri kiinnostaneet. Meillä on Singstar, jota hän on laulanut uutuudenviehätyksen jälkeen kavereidensa kanssa ehkä kerran kaksi vuodessa. Sotapelejä meillä ei ole, koska ne ovat mieheni mielestä lyhyesti tiivistettynä saatanasta. Olen suhtautunut itsekin niihin skeptisesti. Ensinnäkin niiden väkivaltaisuuden vuoksi. Toiseksi en halua että lapsi koukuttuu peleihin liiaksi, kun ruutuaikaa tulee jo pelkästään kännykällä olosta.

Kun ensimmäinen luokka alkoi viime syksynä, poika alkoi puhumaan yhä useammin Fortnite-pelistä. Siihen asti peli oli näkynyt meillä lähinnä tansseina, joita pelin kautta on lanseerattu (ymmärtääkseni juuri flossaus on levinnyt Fortniten kautta). Luulinkin alkuun, että kyseessä on joku näistä hyvän mielen aktiivipeleistä, kunnes kävin lukemassa pelin esittelyn: Maailma on tuhoutunut, vain 2 prosenttia väestöstä on elossa, jotka eliminoivat toisiaan ampumalla. Ei kiitos.

Syksyllä Fortnite tuntui kuitenkin tulleen osaksi lähes kaikkien pojan kavereiden elämää. Peli- ja ulkoilukaverit pihoilta vähenivät. Lapsi kipuili asian kanssa muutamia kertoja, mutta kun yleensä keksivät porukalla muuta tekemistä, annoin asian olla. Kun koulun joulujuhlan näytelmässä tonttu totesi, että aiomme pelata koko joululoman Fortnitea ja koko lapsilauma hörähti nauramaan, mietin että onko pelin pelaaminen sittenkin sukupolvikokemus? Jääkö lapsi paljosta paitsi, kun peliä ei meillä ole? Jääkö hän joidenkin kaveriporukoiden ulkopuolelle? Lopulta lupasin harkita asiaa, ehkä kesäloman alussa, jos kouluhommat sujuisivat mallikkaasti.

Nyt sitten hiihtolomalla katsoin Yle Areenan Logged in -dokumentin. Kiitelty ja kauhisteltu dokumentti kertoo viidestä syrjäytyneestä suomalaisesta nuoresta miehestä. Heidän kohtalossa itkettää kaikkia yhdistävä tekijä; kiusaaminen (on se nyt ihme, että sitä ei saa tällä tieto-taidolla kitkettyä pois!!!). Ja kauhistuttaa arjen hallinnan ongelmat (homehtuneet patjat, lattiasta kattoon sotkuiset asunnot, vuorokausirytmin puuttuminen) sekä peliriippuvuus, jonne kukin heistä vajoaa yhä syvemmälle ongelmien kasautuessa. Samalla katson lätkäleiriltä tullutta poikaa, joka juoksee kaverinsa kanssa ympäri asuntoa (komennan alas, kun hyppivät meidän sängyllä) ja sitten he katoavat ulos pelaamaan sählyä. Sisällä he pelaavat erän jalkapallopeli FIFA:aa ja sitten siirtyvät kylpyhuoneeseen räjäyttämään mehupurkkeja (älkää kysykö enempää). Haluaisin lapsen suhteen pelaamiseen pysyvän juuri tuollaisena; yhtenä kivoista ajanviettotavoista. Ei koko elämää ja sen rytmiä määrittävänä tekijänä. 

Toisaalta, jos lapsi olisi peleihin addiktoituvaa sorttia, olisiko hän koukuttunut jo urheilupeleihin? Tosin kun kerran lapsen sairauspäivänä testasin kuinka kauan hän pystyy katsomaan Youtube-videoita (joissa pääasiassa katsotaan kun muut pelaavat) niin kesti yhdeksän tuntia, kunnes käskin sammuttaa television.

Enkä nyt tosiaan usko tai väitä, että kovin monesta tällä hetkellä paljon pelaavasta tulee niin sanotusti syrjäytynyt peliriippuvuuden vuoksi. Muutamista tullee myös pelisuunnittelijoita, jotka tahkovat miljoonia. Suurimmasta osasta varmaankin taas kelpo kansalaisia, joiden puolisot saattavat repiä jossain kohtaa hiuksia päästä, jos kumppani pelaa liikaa. 

Mutta vaikka kuulostan kukkahattuilijalta kirjoitan kuitenkin; nykyajan viihdetarjonnan kanssa saa olla varuillaan. Kyllähän sitä itsekin tietää, miten vaikea on lopettaa Netflix-sarjaa kesken, vaikka järki sanoo, että aamulla on aikainen herätys. Ja on ymmärrettävääkin, että kun elämä potkii päähän niin helposti hakeutuu sellaisen tekemisen pariin, jossa viihtyy ja siitä saa lohtua.

Jokaisen pitää saada tehdä mistä tykkää, toteaa yksi Logged in -dokumentin miehistäkin. Totta kyllä, mutta sen sijaan pitää huolehtia myös ikävistä velvollisuuksista. Dokumentti puhutteli minua niin paljon, että näytin itse asiassa nyt loman päätteeksi kaksi ensimmäistä jaksoa 11-ja 8-vuotiaille lapsillemme.

Tämän takia meillä on säännöt ja äiti on tarkka pelaamisen suhteen. Ja toiseksi, tämän takia ketään ei saa jättää ikinä yksin, saati kiusata.

Muun muassa tällaisia asioita sanoin ääneen keskustelussa, jonka jaksojen jälkeen kävimme lasten kanssa.

 

Fortniten hankkimisesta emme tosin päässeet edelleenkään loman aikana yksimielisyyteen.

kuva YLE

 

 

Kommentit (11)

Vierailija
1/11 | 

Ei jumalauta nyt herätys anna pojan pelata fortniteä

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016
2/11 | 

Pelin ikäraja on myös 12, jonka unohdin tekstissä mainita. En nyt olen leffojen ikärajojen suhteen ihan pilkunviilaaja, mutta kai tälle ikärajalle on myös joku syynsä

Curly blond
3/11 | 

Ihan tiedoksi että urheilupelit lisäävät aggressiivisuutta yhtä paljon kuin sotapelit, tästä hyviä tutkimuksia. Se kilpailillisuus sen aiheuttaa ei niinkään pelisisältö. Lapset kyllä osaavat erottaa faktan ja fiktion. Liikaa sääntöjä ja lapsi jää paitsi ja on paitsiossa kavereiden kanssa ja liian vähän myös huono. Kultainen keskitie aina hyvä. Rationaalinen kannattaa olla ja olla turhaan pelkäämättä kaikkea. Sen kun voi lapseen tartuttaa. Oma tytär saa pelata mitä haluaa ja voi hyvin ja harrastaa muutakin, koulu menee myös hyvin. Se tasapaino pitää vanhemmilta löytyä ensin ja jos ei löydy tuskin lapsikaan löytää

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016
4/11 | 

En epäile yhtään, etteikö urheilupelit voisi lisätä myös aggressiivisuutta, mutta en ole ainakaan vielä havainnut sitä pelisessioissa.

Vierailija
5/11 | 

Ei sillä ole väliä mitä pelaa itessä se vika on jos ottaa vaikutteita. Onhan yks mun kaverikin pelannu Codia jo 2 vuotiaan ja se on ihan perus hyvä tyyppi ja mäkin sain gtan ku olin 9

Järki käteen
6/11 | 

Puhuttaisiinko sitten myös siitä sosiaalisesta eristämisestä, mitä lapsen kulttipelin pelaamisen kieltäminen aiheuttaa? Jos kaikki ikätoverit pelaavat, on täysin normaalia että siihen haluaa mukaan. Jos et pääse mukaan, olet siltä osin piireistä ulkona. Kärjistyessä saatat jäädä koko kaveripiiristä ulos. Kun kaverit puhuvat pelistä ja suunnittelevat yhdessä pelaamista, lapsi kokee ulkopuolisuuden tunnetta. Tämäkö sitten on parempi, kuin antaa lapsen pelata vaikka tuntirajoituksella maltillisesti? Peliriippuvuuden merkit on helposti tunnistettavissa, ja niihin pystyy ajoissa puuttumaan. Huonoa vanhemmuutta kieltää lapselta nykylapsuuteen kuuluvia asioita vain omien epätodennäköisten kauhuskenaarioiden vuoksi. Sitten kun homma alkaa mennä överiksi, on vanhemman siihen puututtava. Nykyään yhteisöllisyys on siirtynyt digi- ja somemaailman puolelle ja se on vain hyväksyttävä. Mennäänhän palveluissakin enemmän ja enemmän digitalisaation puolelle, kuten pankki- ja terveyspalvelut. Miksi siis kieltää lapselta normaali elämä?

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016
7/11 | 

Niin tätä tässä juuri mietitään, mutta myös rajaa sille, mikä määrä digi- ja somemaailmaa on hyväksi. Ei varmaan ole lapselle huonoa myöskään huomata, että elämässä voi pärjätä vaikka ei lähde ihan jokaiseen valtavirtaukseen mukaan. 

Hmmm.
8/11 | 

Ymmärrän että fortnite saattaa kuulostaa raa'alta, mutta ei lapsi dokumentin henkilöiden kaltaiseksi tule sitä pelaamalla. Pikemminkin kannattaa miettiä, jääkö lapsi ulos kaveriporukoista jos ei saa peliä mitä kaikilla muilla on. Toki se on perheen oma päätös. Sanoit kuitenkin että kiusaaminen on syynä lihavaksi sottaiseksi pelinörtiksi tulemiseksi. Kokeillakin voi eikä vain esittelyteksiä lukea.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016
9/11 | 

Eiköhän kiusaaminen ole yksi iso syy syrjäytymiseen, mikä on äärimmäisen surullista.

Vierailija
10/11 | 

Fortniten ikäraja on 12. Sille on syynsä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kolme vuotta sitten oli pitkän yön aamu.

Syntyi hartaasti toivottu ja suunniteltu tytär. Perheen kolmas lapsi, joka teki meistä suurperheen.

Jotkut sanovat, että ovat olleet ensimmäisen raskauden jälkeen rennompia. Minulle kävi päinvastoin.

Triplasti enemmän synnytystarinoita kuulleena ja kokeneena olin kuopusta odottaessa kauhuissani. Maksoin kaksi kertaa raskauden aikana ylimääräisen ultraäänen, koska halusin varmistaa, että kaikki oli kunnossa.

Koska minulle oli suotu kaksi tervettä lasta, oliko kolmannen tekeminen silkkaa kohtalon uhmaamista?

Olin synnyttänyt yhden ison lapsen, jonka jälkeen pelkäsin myös synnytystä. Pelkopolilla minulle luvattiin, että kuopusta tarkkailtaisiin tällä kertaa tarkemmin, eikä vauvaa päästettäisi yhtä suureksi.

Päivää ennen synnytystä vauvan painoksi arvioitiin 3,4 kiloa ja koska laskettu aika oli mennyt, synnytys päätettiin käynnistää seuraavana päivänä.

Kun 18 tuntia pallongin laittamisen jälkeen kuulin synnytyssalissa parkaisun, olin niin helpottunut, että itkin osittain sitä, kun sain terveen, reilun nelikiloisen tyttövauvan rinnalleni. Vastoin kaikkia pelkojani vauva oli terve. Sen rinnalla jälleen väärinarvioitu vauvan paino ja reilun tunnin ponnistusvaihe tuntuivat toissijaisilta. Olin suunnattoman helpottunut, ettei minun tässä elämässä tarvitsisi enää synnyttää.

"Koska minulle oli suotu kaksi tervettä lasta, oliko kolmannen haluaminen silkkaa kohtalon uhmaamista?"

Sinä vuonna elokuu oli kaunis, kesän lämpimin. Mieheni oli kotona ensimmäiset viikot ja ehdimme tuijotella Sinua, kun esikoinen aloitti ekaluokan ja keskimmäinen kävi päiväkodissa. Tuosta kuukaudesta olen kiitollinen, sillä saimme edes hetkeksi hengähtää vauvakuplaan.

Iltaisin saimme tuta, millaista on jakaa huomiota kolmeen suuntaan. Esikoinen oli aloittanut koulun ohella voimistelun valmennusryhmässä ja hän vaati omanlaistaan tukea.

Keskimmäinen oli iässä, jossa hän kaipasi kavereita, ja sovimme hänelle leikkitreffejä. Vauhdikas tyyppi tuskastui helposti, kun vauvan kanssa lähteminen ei sujunut aina isoveljen toivomalla nopeudella.

Kun olin ensimmäisiä kertoja yksin kotona kaikkien kolmen kanssa, esikoinen vetäytyi tekemään lastenhuoneeseen (joka oli väliaikaiskodissa heidän yhteinen) läksyjä.

Keskimmäisen ja vauvan kanssa teimme lähtöä puistoon, mutta vauva oli vielä nälkäinen. Lähtöimetykseen vierähti tunti, jonka aikana yritin tarkistaa esikoisen läksyt ja katselin, kun keskimmäinen vuorasi vessapaperilla koko olohuoneen ja keittiön. Olin liian väsynyt yösyöttöjen takia sanomaan mitään.

Tätäkö tämä olisi? Selviytymistä?

Kun monelle ystävälleni ensimmäisen lapsen saaminen kolmekymppisenä oli yhtäkkisen menetetyn vapauden takia shokki, niin minulle shokki tuli kolmen lapsen äitinä 32-vuotiaana.

Esikoisen saaminen toi elämääni jotain järkeä, mutta kolmannen jälkeen koin ahdistusta, että voisinko oikeasti tehdä enää ikinä yksin mitään?Ikinä?

Kolmen lapsen äitinä huomasin, että kun perheenjäsenien lukumäärä kasvaa, entistä suuremmalla todennäköisyydellä jollain on aina jotain. Ongelma, murhe, avuntarve, flunssa, luomi, r-vika tai kiukku, joka vaatii välitöntä reagointia. 

Jos kahden ensimmäisen lapsen kanssa vauvan päiväuniajat saatoin torkkua tai kirjoitella työjuttuja, niin nyt nämä hetket oli pakko käyttää pyykkäämiseen tai ruuanlaittoon, muuten kaaos olisi sietämätöntä. Joskin sitä oli sitä.

"Tätäkö tämä olisi? Selviytymistä?" 

Tunteeni olivat ristiriitaisia, sillä en olisi voinut olla kiitollisempi kolmesta ihanasta lapsesta. Toisaalta tuo ajanjakso oli opettavainen. Pystyin ja pystyn paremmin ymmärtämään, mitä esikoisensa saaneet ystäväni käyvät läpi.

Siksi muistutan esikoisen saavaa nauttimaan vauva-ajasta. Toisen ja kolmannen kanssa fiilistelyhetket ovat lyhyempiä. Tosin moni joka on meidän touhuamme seurannut, on todennut painokkaasti, että kaksi lasta riittää meille.

Kun kuopus olis viikon järjestimme esikoiselle kaverisynttärit. Kuopuksen ollessa vajaa kaksi kuukautta mieheni lähti kuukaudeksi työmatkalle. 

Tuolloin pelkkä auton pakkaaminen muutaman yön mummolareissua varten vei kolme iltaa, kun raahasin tavaroita kahden nuorimman kanssa kerrostaloasunnosta autoon. Kun pääsin anoppilaan, kävin niin ylikierroksilla, että vauvan imettämisen jälkeen pyörin ihmeissäni, että mikä olikaan seuraava homma joka piti tehdä?

Tänään kuopuksemme täyttää kolme vuotta. 

Kolmen vuoden takainen alkushokki ja ahdistus sulivat nopeasti, kun rytmi kolmen lapsen perheenä toimimiseen löytyi. Silti kippistin eilen kiitollisena sille, että meillä ei perheessä ole enää yhtään vaippaikäistä. 

Jälkeenpäin ymmärsin, että ahditukseni oli tuolloin osittain ikäkriisiä. Kahden aikaisemman lapsen kanssa olin ollut suhteellisen nuori synnyttäjä. Tajusin, että kun kolmas on täysi-ikäinen, minä täytän viisikymmentä.

Nyt jokaisen merkkipaalun kohdalla olen kokenut hetkellisesti myös haikeutta. Kaikki ovat viimeisiä kertoja meidän perheessä. Imetykset, vaipanvaihdot, tutista ja ruokalapuista luopumiset.

Taidan olla hieman myös siinä pisteessä, jossa haluaisin juuri nyt ajan kuluvan ihan vähän hitaammin.

Suloinen silkkitukkainen kuopus tuo meille kaikille suunnattomasti iloa asioita, joita me muut pidämme jo itsestäänselvinä. Joku joka kietoo käsivarret joka aamu ympärille, hyppää vielä hetken aikaa pyörän lastenistuimeen. 

Kaikkien laulujen Jenni.

Ihana, että tulit, olit ja olet <3

 

 

Kommentit (1)

Vieras77
1/1 | 

Olipa ihana kirjoitus, kiitos tästä rehellisestä kirjoituksestasi.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat