Kirjoitukset avainsanalla työelämä

Yksi kiinnostavimpia blogikirjoituksia hetkeen on ollut Juliaihmisen Epäonnistumisen CV. Unohdin tosin jo koko jutun, kunnes myös Anna Liljeroos julkaisi blogissaan oman listansa kouluista ja työpaikoista sekä muista meiningeistä, jotka ovat menneet elämässä sivu suun. 

Julia kertoikin postauksessa, että metodi on Princetonin professori Johannes Haushoferin, mutta sen on alun perin kehitellyt neurologi.

Tällä sosiaalisen median henkseleiden paukuttelu -aikakaudella on todella kiinnostavaa lukea ihmisten, joilla keskimäärin mielestäsi kulkee elämässä aika hyvin, epäonnistumisista. Ne kun tulevat harvemmin puheeksi, saati listatuksi.

Kun tein sitten omaa listaani, huomasin, että olen hakenut elämässäni hävettävän vähän töitä. Tai sanotaanko näin, että olen kai hakeutunut niin spesiaalialoille, ettei kilpailua juuri ole juuri ollut; kuten meitä kuvatekstienkirjoittelijoita ei ole kovin monta! En tiedä, onko varman päälle pelaaminen lopulta jonkunlaista epävarmuutta, vaikka sitäkin kyllä olen joutunut ja oppinut sietämään.

Mutta kyllä näitä epäonnistumisia tai ainakin punastuttavia tilanteita riittää ilman suurempia työnhakuprosessejakin..

Shöybisnes

1996

Suuri musikaalirooli

Hain 11-vuotiaana Iisalmen teatterin Sound of Music -musikaaliin. Koska kyseessä oli teatteri, valmistauduimme kaverini kanssa koe-esiintymiseen mielestämme viisaasti kokeilemalla erilaisia eläytymisharjoituksia. Järkytys oli suuri, kun pääsykokeessa kukin vuorollaan lauloi keskenään, toki pianistin säestämänä. En tullut valituksi, mikä ei varmaan tullut yllätyksenä laulutaitoni paremmin tietäville kanssaeläjilleni. 

2003 (tai 2004)

Kesätyö tanssijana

Step Up Show School haki kesätöihin tanssijoita koe-esiintymisen kautta. En ollut vielä muuttanut Helsinkiin, mutta satuin olemaan lomalla juuri tuolloin Helsingissä ystävieni luona ja kävin samalla muutamilla tanssitunneilla - ja bongasin ilmoituksen! 

Selvisin kai kokeen ensimmäisestä vaiheesta ihan kohtalaisesti, sillä pääsin jatkoon. Toinen vaihe alkoi bravuurillani, stepillä – siis lajilla, jota en ole koskaan kokeillut, enkä luonnollisesti omistanut edes steppikenkiä. Sehän meni sitten niin hyvin, että kolmas vaihe – ja laivalla cabaree-tanssijan ura -  jäi sillä kertaa haaveeksi (ystäväni joka oli koulun vastaanotossa töissä uhkaili monta kertaa, että kaivaa steppinauhani esille ja jakaa jossain – onneksi sosiaalista mediaa ei silloin ollut vielä olemassa!)

2004

Cheerleader-ryhmään pyrkiminen

Kun muutin Helsinkiin ja juoksin monta päivää antamassa erilaisia aerobic-ohjausten näytetunteja, sopimassa valmennuksia. Hain myös erilaisin tanssiryhmiin. Koska olin vähän pihalla, millaista porukkaa missäkin vaikuttaa, niin hain vähän joka paikkaan, myös reippaasti oman osaamisalan ulkopuolelle. 

Selvästi tälläinen ”ei niin oma skeneä -homma” oli cheerleadingin kilparyhmä (olin tehnyt jonkun verran Kärppien cheerleadereille Oulussa asuessa koerografioita, joten ajattelin, että kyllä mää nyt nää hommat ossaan!) Mutta herra nähköön, ymmärsin heti ensiaskelilla pääsykokeessa, että enhän minä tiennyt kilpa cheerleadingista yhtään mitään! 

Olin luonnollisesti ollut auditionia edellisenä iltana vielä viihteellä, josta olin mennyt suoraan Yliopistoliikunnan koulutuspäivään (jonka sopimuksen olin onneksi siinä vaiheessa jo allekirjoittanut). Sieltä suoraan riensin sitten vähän kokeilemaan erilaisia tasapompulla lähteviä cheerleading- hyppyjä, jotka olivat varmasti yhtä sulavia kuin jättiläisen tanssi. Otin lopulta tunnin treenin kannalta ja häivyin vähin äänin ennen ryhmien jakamista kotiin nukkumaan.

Koulutus

2003

Hain Jyväskylän yliopistoon ja Rovaniemen (!) yliopistoon lukemaan sosiaalityötä. Olin opiskellut vuoden Oulun yliopistossa historiaa, mutta oikeastaan lukenut ihan kaikkea muuta. Kävin enimmäkseen valtio-opin luennoilla, jossa minulle heräsi joku maailmanparannusvaihe. Luin kyllä tarvittavat kirjat, mutta koska olin ollut suhteellisen hyvä pääsykokeissa, joten vastailin kokeeseen Jyväskylässä aika itsevarmaan tyyliin. 

Lähdin kokeesta suoraan junalla Rovaniemelle kokeeseen. Joskus matka on kai tärkeämpi kuin päämäärä. Matkan aikana vähän järkytyin (kai koulun pohjoisesta sijainnista). Kun olin vastannut pääsykokeen ensimmäiseen kysymykseen lopetin koko kokeen kesken. En kuitenkaan tulisi kouluun. Jälkeenpäin koko Rovaniemen keikka on tuntunut absurdilta unelta. Tapahtuiko se oikeasti?

Duunit

2006

Sitten olinkin vuorostaan kyllästynyt lukemaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa (jonne lopulta päädyin opiskelemaan yhteiskuntapolitiikkaa) pelkkiä kirjoja. Ajattelin panostaa toimittajan hommiin, joita olin jonkun verran aloitellut. Lähetin kasan työhakemuksia aikakauslehtiin, en muista tarkalleen mihin kaikkiin, mutta yksi oli ainakin Seura. Soittelin vielä muutamaan paikkaan perään, mutta en keväällä päässyt haastatteluihin.

2008 – 2020 olen työskennellyt median sekatyöläisenä, pääasiassa toimittajana. Myyn siis käytännössä juttuja ja ideoitani lehdille – jota toki myös minulla on kaikenlaisia ideoita ja pyyntöjä haastateltaville. Joka kuukausi saan ainakin yhden ei kiitoksen, joko asiakkaalta tai haastateltavalta. 

2019

Ja toki ei sovi unohtaa, että hain keväällä Anne-kirjaa varten triljoonaa apurahaa, joista emme saaneet yhtäkään. 

Kun tapahtumista - tai niistä epäonnistumisista- on kulunut aikaa, niin usein tuppaa ajattelemaan, että niin ei ollut tarkoitettu. Vai onko se vain joku mielen oma suojamekanismi käsitellä epäonnistumisia?

Moni epäonnistumisista on nimittän vienyt minut lähemmäs tätä pistettä, missä nyt olen. Enkä edes halua tietää, mitä sulkeutuneiden ovien taakse on jäänyt. 

Mukavaa viikonloppua!

(minulla se menee Emma Gaalan merkeissä, jossa moni myös kartuttaa CV:tä – sekä virallista että tätä epävirallista)

 

 

 

 

 

Kommentit (3)

Laura/ Tässä kaupungissa tuule...
1/3 | 

Mä olen elämäni aikana epäonnistunut työnhaussa paljon useammin kuin onnistunut, vaikka olenkin viimeiset kymmenen vuotta ollut äitiyslomiani lukuun ottamatta koko ajan jossain töissä. Mutta tätä se on, opetusalan pätkätyöt. Siksi näitä postauksia on ollut virkistävää lukea ja ainakin hetken olen voinut tuntea itseni joksikin muuksi kuin outolinnuksi. Minun cv:ni näyttää tältä: https://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.com/2020/01/epaonnistumisen-...

Vierailija
2/3 | 

Kuka tuo humalaisen näköinen transvestiitti on, en ole oikein koskaan ymmärtänyt tuota taidesuuntaa

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kohta on vuosi siitä, kun sain aivoinfarktin

Vaikka palasin sen jälkeen suhteellisen pian työelämään ja lasten kautta normiarkeen, niin tottakai aloin sairausloman jälkeen tarkkailla oireitani ja väsymisiäni tarkemmin. 

Luin myös paljon lisää aiheesta sosiaalinen introverttiys. Olin toki tiedostanut jo aikaisemminkin tuon määritelmän osuvan meikäläisen suhteen nappiin. 

Sosiaalinen introvertti on puhelias ja viihtyy ihmisten seurassa, mutta kohtuudella. Kun mitta täyttyy, introvertti kaivautuu sohvan nurkkaan ja häviää omaan kuplaansa lataamaan akkujaan.

Yllä yksi luonnehdinta, jonka löysin sosiaalisesta introverttiydestä Hidasta elämää -sivustolta.

Eli minusta ihmisten ja läheisten ystävienkin kanssa on kiva viettää aikaa, mutta välillä on päästävä lataamaan akkuja. Tuo sosiaalinen introverttiys ei tietenkään aiheuta kenellekään infarkteja, mutta vaikuttaa eri tavalla väsymiseen ja jaksamiseen. Aloin miettiä arkea kohtauksen jälkeen tuon piirteen kautta tarkemmin.

Työelämässä asia on ratkennut kevytyrittäjänä osin itsestään. Työkeikkojen ja haastattelupäivien välillä viikkoon jää yleensä 1-2 kotikonttoripäivää, jolloin saan ennen lasten paluuta koulusta tehdä töitä omassa rauhassa. Infarktin jälkeen aloin rytmittää näitä koti- ja työpäiviä astetta fiksummin.

Kun lapset oli pienempiä, arjen aikatauluja oli vielä helpompi säädellä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Pienimmän vielä nukkuessa päiväunia oma hetki oli yleensä lauantai-iltapäivänä. Isommat saivat katsoa ohjelmiaan, ja minä yleensä nukuin tai luin. Sunnuntain päiväunien aikaan tein taas rästitöitä. 

Kun päiväunet jäivät ja lapset ovat kasvaneet, meillekin on tullut aika, jolloin vapaa-aikaa ei enää määritä pelkästään perheen omat aikataulut, vaan myös harrastukset ja kaverit. Ja se on mielestäni pelkästään hyvä asia. Että molempia on. 

Mutta toki kaipaan välillä omaa rauhaa, kun talo on täynnä porukkaa. Noin kerran viikossa kiellän vierailut. En pelkästään omien töiden tai jaksamisen takia, vaan ihan siksi, että saisin perheen edes kerran viikossa saman pöydän ääreen, rauhoittaa hetkiä tästä elämästä. 

Töiden tekeminen kotona (varsinkin viikonloppuisin) on nyt siis haastavampaa kuin ennen. Huomaan stressaantuvani ja olen äreämpi. Kesäkuussa, kirjaprojektin loppusuosuoralla, perhe lähti viikonlopuksi pakoon anoppilaan, mutta pidemmän päälle sellainen ei onnistuisi ja tuntuisi vähän kohtuuttomaltakin. 

Kun kesäloma päättyi, mietin, että on pakko keksiä joku ratkaisu sellaisiin työsumiin, joissa töitä on väkisin tehtävä enemmänkin viikonloppuna.

Siksi päädyin yöpymään hotellissa.*

Olen toki hippausreissujen jälkeen jäänyt miehen kanssa muutamia kertoja Helsinkiin hotelliin yöksi muutenkin. Mutta nuo ovat aina olleet jotain niin sanottuja erityistilanteita; synttäreitä, häitä tai muita, jolloin lapsille on sovittu myös hyvissä ajoin hoitaja.  

Mutta. Eikö oma jaksaminen voisi olla muutaman kerran vuodessa erikoistilanne? 

Olin yöpynyt aikaisemmilla niin sanotuilla erikoisvapailla mieheni kanssa Radisson Blu Plaza -hotellissa. 

Ensinnäkin siksi, että se on kätevien yhteyksien äärellä Helsingin juna-aseman vieressä ja oikeasti kävelymatkan päässä mihin tahansa paikkaan ydinkeskustassa. Toiseksi tykkään hotellin ilmapiiristä. 

Keskeisestä sijainnista huolimatta hotelli on sen verran syrjässä, että liikenteen melu ei sinne. Hotellissa on kuitenkin tietyllä tapaa historiallinen, mutta myös modernin kansainvälinen tunnelma. Kun kerran hotellissa yöpyy, niin silloin on kiva larpata olevansa ulkomailla. 

Jättisänky vaan mulle! Ja toki myös mun läppärille..
Jättisänky vaan mulle! Ja toki myös mun läppärille..

Oikeastaan tässä elämäntilanteessa toimivuus ja rauha ovat hotellin tärkeimpiä ominaisuuksia, vaikka ihan unituristina en Plazassa yöpynytkään (siis sellaisen tyyppinä, joka tulee nukkumaan hotelliin mahdollisimman hyvät unet).

Nyt olen ollut Plazassa yötä kolme kertaa* muun muassa Kultaisen Venla -gaalan ja Linnan juhlien jälkeisinä öinä. On ollut luksusta, kun on voinut rauhassa laittautua hotellihuoneessa, hoitaa kiireisimmät työt illan aikana ja jatkaa loput hommat aamupalalla.  

Plazan bisneshuoneeseen kuuluu myös loungen palvelut.

Lähtökohtaisesti lounge kuulostaa aina vähän arvoitukselta; niissä kun voi olla vastassa mitä tahansa suolapähkinöistä pöytiin tarjoiltuun kaviaariin. Plazan lounge yllättikin tasollaan; tarjolla oli tapaksia, kalaa, juustoja ja viiniä sekä paljon erilaisia jälkkäreitä. 

Lounge on myös hyvä etkoilupaikka ja sinne voi vetäytyä syömään myös aamiaisen. 

Minulla oli syksyn aikana yksi poikkeuksellisen raskas kansijuttu tehtävänä ja myös yksi hippaus sovittuna. Yhdistin ne yöpymällä Plazassa. Etkot loungessa, illallinen Plazassa ja sitten yöhön. 

Aamiainen on Plazassa muuten viikonloppuisin 12 saakka, joten sen äärellä on hyvä tehdä töitä tai rentoutua pidempäänkin - tai niiden pitkien unien jälkeen. Olen kaksi kertaa saanut myös myöhäisemmän uloskirjautumisen, joten on ollut kiva palata kotiin, kun työt on tehty ja loppu viikonloppu on niistä hommista vapaata.

Vaikka hotelliyöpyminen yleensä liittyy eritystilainteisiin tai työmatkoihin, ajattelen omaa hotelliyötä satsauksena jaksamiseeni. Hotelliyöpyminen on itse asiassa apu sosiaaliselle introvertille myös sosiaalisen arjen keskellä. Jos illan on ollut hälinässä ja jutellut itsensä puolikuolleeksi, niin on luksusta kirjoitella omassa rauhassa. Silloin jaksaa taas kotona odottavaa toisenlaista sosiaalista arkea. 

Muutaman kerran vuodessa työpöytä voi näyttää tältä.
Muutaman kerran vuodessa työpöytä voi näyttää tältä.

 Aion käyttää hotellimajoitusta myös jatkossa muutaman kerran vuodessa, kun perheen ja työn yhteensovittaminen alkaa näyttää jo kalenteria katsoessa alkavalta katastrofilta. Ja haluaisin tarjota samaa mahdollisuutta myös teille! 

Toimi näin: Seuraa Instagramissa Galawoman-tiliä ja kerro siellä ylläolevan hotellikuvan alla kenen kanssa haluaisit yöpyä Radisson Blu -hotellissa. Kilpailuun voit osallistua myös seuraamalla Facebookissa Sivuraiteilla -sivustoa ja kertoa hotellipostauksen alla kenen kanssa haluaisit oman hotelliyön jakaa. Voittaja saa yöpymisen ja aamiaisen kahdelle Double King -huoneessa valitsemassaan Radisson Blu -ketjun hotellissa Suomessa. Hotellista riippuen majoitukseen sisältyy asiakassaunan ja uima-altaan käyttö. Arvon ja julkaisen voittajan ystävänpäivänä, eli 14.2 perjantaina <3

Lisää tietoa Radisson Blu Plaza -hotellista täällä

*saatu

Kommentit (1)

PäiviS
1/1 | 

Ehdottomasti haluaisin yöpyä aviomiehen kanssa, edelleenkin 34 avioliittovuoden jälkeen. Yksityisyrittäjinä nuo yhteiset hotelliyöt ovat jääneet aika vähiin. Meille hotelliyö olisi luksusta ja lomaa.

Kun jäin lomalle aika monen valvotun yön jälkeen, päätin, etten ikinä enää päästä tai haali tuollaista hommakasaumaa itselleni. Olen tämän tosin tainnut luvata itselleni joskus aikaisemminkin, mutta voihan helle ja heinäkuu että onnistuitkin lataamaan akkuja!

Mutta vakavasti yritin viimeisellä helteisellä lomaviikolla miettiä, miten voisin viedä optimoida ja järkeistää ajankäyttöäni. Mietin, miten voisin tehdä työtä kunnianhimoisesti, mutta jättää aikaa perheelle ja myös ystäville sekä itselle?

Olen pohtinut näitä kysymyksiä paljon, etenkin kuopuksen, kolmannen lapsen, syntymämme jälkeen.

Helteestä huolimatta sain lopulta viimeisellä lomaviikolla organisoitua työhuoneen uudelleen. Kun kerroin eräälle freelancer-kaverilleni, että jään helposti tekemään töitä yläkertaan, hän tiedusteli kotiofficeni fengshuita? Siis onko työhuoneen ilmapiirissä jotain luontaantyötävää?

Kävin kriittisesti läpi työhuonettani.

Ehkä kaappien sisäinen epäjärjestys? Kertyneet paperit ja liian monet muistiinpanovihkot? Olisiko jostain teknisistä lisävempaimista apua?

Ehkä joku uudelleen organisoinnissa auttoi, sillä istun nyt 11. aamua klo 6.30 näpyttelemässä työhuoneessani. En siis enää olohuoneen sohvalla selkä ja niskat mutkalla.

1.Järjestys

Aloitin projektin kaappien järjestelyllä ja turhien papereiden poisheittämisellä. Jätin työpöydälle ja saataville liukuovikaapiston ylähyllylle vain tavarat, joita todella tarvitsen (puhelimen ja kameran laturit sekä piuhat, klemmarit ja avaimet). Jätin myös saataville vain ne aikakauslehdet, joihin olen viime vuoden aikana kirjoittanut, eli niin sanotut asiakaslehdet. Muut lajittelin järjestykseen mappeihin pois silmistä. Myös yksi ideointivihko saa riiittää (niitä oli ympäriinsä yhteensä kuusi).

2. Työn ja vapaa-ajan selkeämpi ero

Työhuoneen viihtyvyyden ja toimivuuden parantamisella pyrin siihen, että koska teen töitä usein kotona, niin tekisin niitä vain  työhuoneessa (poikkeustapauksia, eli pienimmän lapsen sairasteluita huolimatta).

Roudasin siis talosta työhuoneeseen kaiken mikä liittyy työhön, myös treenivaatteet, sillä suunnittelen välillä voimistelutunteja kotona ja juurikin työhuoneessa. Samalla tuli lajiteltua selkeämmin treenivaatteet ja niin sanotut hengailuvaatteet.

Sellaiset aikakauslehdet, joita luen huvikseni, vein ylös makkariin.

Samalla rytmitin työntekoani. Teen aamulla töitä 6.30-7.15, sen jälkeen varaan 9.00 asti aikaa aamurumbaan ja pienelle happihyppelylle/urheilulle. Vasta 9.00 jatkan töitä. 

Kun lopetan työt, jätän myös läppärin työhuoneeseen. 

3. Tulostin

Roikkumaan jääneet asiat vaivaavat usein mieltä. Aika usein ne liittyvät skannattaviin palauta päiväkotiin/kouluun tms muihin tulostettaviin asioihin. Tähän asti olen vastustanut tulostimen hankintaa, sillä no ööö, olen pitänyt niitä yksinkertaisesti sisustukseen sopimattomina. Olen tulostellut niin kirjastossa, naapurissa kuin asiakkaillakin.

Mutta kehitys kehittyy. Epsonin EcoTank ET-2750 -tulostin *meni näppärästi työpöydän ja sohvan väliin. Lisäksi laite on muotoilultaan yksinkertainen ja tyylikäs. 

Tulostukset voi tehdä kaksipuoleisesti ja tulostin toimii näppärästi wifin kautta. Eli mobiililaitteista tulostaminen onnistuu. Yhdistin tulostimen sekä tietokoneeseen sekä työpadiini.

Männäaikoina, kun minulla oli vielä tulostin (lapsuudenkodissa), tulostimen värit tulivat värikaseteilta. Epsoniin sai mukana pitkäkestoiset musteet pulloissa ja yhdellä täytöllä voi tulostaa  2-3 vuotta. Täyttäminen oli todella helppoa. LCD-näyttöisen tulostimen hinta oli 369 euroa ja ensimmäisellä työviikolla helpotti kummasti elämää, kun tulostettavaa ja skannattavaa riittää.

4. Supla

Etätyön parhaita puolia on oma rauha. Kun koululainen on lähtenyt ja pienemmät ovat päiväkodissa taloon laskeutuu rauha. Varsinkin hektisten Helsinki-päivien jälkeen, on kiva kuulla välillä omat ajatuksensa.

Välillä kesken intensiivisen kirjoittamisen on hyvä kuulla myös muuta kuin omia ajatuksia. Mietin viime keväänä monta kertaa, että pitäisi ladata Supla. No nyt latasin sen. Se vei aikaa noin puoli minuuttia (eli oli kannattanut mietiskellä asiaa näin kauan).

Koska työhuoneessa ei ole radiota, niin Suplan kautta kevennän välillä työpäivää ja laitan sen taustalle, kun kirjoitus ei enää kulje. Toiminut yllättävän hyvin niin sanotusti työkavereiden korvikkeena.

5. Pienet asiat

Täytän edellisenä päivänä vesipulloon valmiiksi veden. Laitan viltin ja työtossut aamua varten valmiiksi. On lopulta aika pienistä jutuista kiinni, että koneelle on kiva hipsiä, kun kello soi 6.30. 

*saatu

Kommentit (0)

Hyvää yrittäjän päivää!

Vastailen sen kunniaksi muutamaan lajiin liittyvään yleisempään kysymykseen ja esittelen kotitoimistoni, jossa vietän noin puolet työviikostani. 

Muina päivinä konttorini on koko Helsinki; kahvilat, lounasravintolat, joskus palaverien jälkeen lehtitalotkin. Kiireisimpinä viikkoina kaivan läppärin esiin hätatapauksessa junassa tai autossa (en siis liikkuvassa). Saatan jäädä työkeikan jälkeen hengaamaan pelipaikalle, varsinkin jos mestoilla on toimiva wifi!

Eikö tunnu ikinä yksinäiseltä?

Todella todella harvoin. Palstatyöni on yltiösosiaalista ja niihin liittyviä keikkoja on joka viikko keskimäärin kolme. Jos kalenterissa on tilaa, pyrin sopimaan kerran viikossa lounastreffit ystävän tai kollegan kanssa. Lisäksi keskimäärin joka toinen viikko vietän päivän jonkun haastateltavan ja kuvaustiimin kanssa. Itse asiassa nautin suunnattomasti niistä päivistä, kun saan kirjoittaa rauhassa keskenäni kotona. Kaipaan muutenkin ruuhkavuosina välillä omaa tilaa, onneksi sitä on edes työaikana.

Viime vuosina on puhuttu paljon pakkoyrittäjyydestä, mutta itse koen tämän olleen oma valintani. Niin paljon kuin tykkään hengailla toimituksissa ja nähdä kollegoita, niin jotenkin tuntuu, että niissä työpäivistä ison osan työajasta vie kaikki sosiaalinen kanssakäyminen. Keskimäärin saan paljon enemmän aikaiseksi kotona.

Miten yrittäjyyden ja pienten lasten vanhemmuuden pystyy yhdistämään?

Yrittäjyys tuo ja ei tuo joustoa. Jos lapsi sairastuu ja minulla sattuu olemaan kotikirjotuspäivä, minun on helpompi siirtää työt iltaan. Tai sammutan päiväunien aikaan pahimmat tulipalot. Toisaalta, jos on tärkeä ja kiireellisempi juttu, niin silloin on pakko säätää joku lapsenvahtikuvio, jos mies on työmatkalla.

Koen kuitenkin, että minulla on enemmän voimavaroja arjen pyörittämiseen, kun energiaa työmatkoihin tai laittautumiseen ei mene joka päivä. Olen se vanhempi, joka saattaa toisinaan noutaa lapset päiväkodista tukka takussa ja verkkareissa, vaikka olisi painanut hommia koko päivän. 

Miten päädyin itseni työllistäjäksi?

Osittain sattumalta. Olen ohjannut 12-vuotiaasta asti erilaisia jumppia. Jatkoin touhua muutettuani opiskelemaan. Niiden kautta tulivat erilaiset keikat promoottorina ja tanssijana. Kiireisimpänä syksynä vein kopion freelancer-verokortistani 12 eri asiakkaalle.

Muutamana kesänä työskentelin myös osa-aikaisessa työsuhteessa, jossa sain tuntumaa, millaista on työskennellä vakituisessa työsuhteessa. Kun tulin raskaaksi viimeisin määräaikainen työsuhde oli loppumassa, jatkoin töitä heille freelancerina. Myöhemmin muutin toimintamuotoni toiminimeksi ja jäin sitä kautta media-alalle.

Mikä itsensä työllistämisessä parassa?

VAPAUS! Pystyn aika pitkälle olemaan oman kalenterini rouva. Tietysti minulla on paljon muiden aikatauluihin sidottuja menoja ja tilaisuuksia, mutta nautin siitä, että pystyn organisoimaan asioita myös paljon itse.

Koen myös, että pysyn kunnianhimoisena ja motivoituneena. Usein minua ei harmita, että työn ja vapaa-ajan ero on hämärtynyt. Pystyn kuitenkin pitämään usein yhden kokonaisen päivän vapaata.

Mikä ärsyttää?

Ihan joskus ärsyttää, kun vakituiset kollegat kuvittelevat, että keikat napsahtelevat itsestään friikuille. Todellisuudessa pitää tehdä älytön työ, että pääsee edes sellaiseen asemaan, että joku suostuu kuuntelemaan juttuehdotuksiasi, saati sitten niitä ostamaan tai joskus niitä ehdottelemaan. Tietenkin homma on kymmenessä vuodessa helpottunut, kun olen saanut luotua verkostot ja molemminpuolinen luottamus on syntynyt. Mutta edelleen itsensä työllistäjä tekee joka viikko paljon työtunteja, jotka eivät johda mihinkään konkreettiseen. Jos olisin vakityössä, voisin taivutella haastateltavia palkallisella työajalla. Nyt teen sitä omaan laskuuni. On hyvä muistaa,  että yrittäjä maksaa tuosta monen kadehtimasta vapaudesta kalliin hinnan.

Epävarmuus on yksi niitä asioita, joita täytyy oppia sietämään. Mitä pidempään olen työllistänyt itseni, sitä loogisemmalta tämä tuntuu. Saan palkkion siitä mitä olen myynyt ja tehnyt. Jos saan lapsen, maksan äitiyslomarahani itse. Jos olen sairaana, yritän säätää niin, että saan hommat hoidettua. Palkkasuhteessa olevien ansiosidonnaiset, lääkäripalvelut, tuetut opintovapaat kuulostavat yrittäjän korvaan utopistisilta, ehkä näin vuosien yrittäjyyden jälkeen jopa hieman liioitelluilta.

Mitä itsensä työllistäjän kannattaa ottaa huomioon?

Ainakin yrittäjäeläkemaksun suuruus, joiden perusteella määräytyy sairauspäivähäraha, eläkkeet jne. Maksuluokat ovat usein vain kohtuuttoman isoja siihen nähden, paljonko yrittäjälle lopulta jää eläkettä käteen. Hyvän esimerkin tästä luin juuri täältä. Systeemi toimii ymmärtääkseni niin, että maksamme todellisuudessa nyt eläkkeellä olevien eläkkeitä, emme omiamme!

Itse en maksa täyttä YEL:liä, vaan yritän kehittää muita sijoitustapoja eläkkeen turvaamiseksi. Myös vakuutukset kannattaa tsekata kuntoon ennen kuin aloittaa yritystoiminnan.

Mutta.

Itse koen olevani kevytyrittäjä verrattuna niihin yrittäjiin, jotka palkkaavat ja työllistävät muita. Ja näin yrittäjän päivänä on hyvä muistaa myös niitä, jotka toteuttavat yritteliästä asennetta työelämässä. Olen välilä nimittäin miettinytl, että pysyisinkö näin motivoituneena, jos olisin palkkatyössä. On ollut hienoa nähdä ja työskennellä tyyppien kanssa,  jotka siihen ovat pystyneet.

Mahtavaa yrittäjän päivää kaikille yritteliäille! Tätäkin muistutusta tarvitaan joskus!

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat

Instagram