Kirjoitukset avainsanalla elämäntapamuutos

Haastattelin tammikuun Apu Terveys -lehteen Jethro Rostdetia.

Vaikka Jeti puhui omasta kolmekymmenen kilon laihdutusurakasta ja ennen kaikkea elämäntapamuutoksesta sellaisella huumorinkukalla, että en muista milloin olisin viimeksi nauranut haastattelutilanteessa niin paljon, niin kyllä herran sanoissa taitaa piillä totuuden jyvä.

Itse asiassa, Jetin ajatuksissa ja teoissa oli aika paljon samaa kuin myös onnistuneen elämäntapamuutoksen tehneen Jennyn meiningeissä, jotka otin vuoden alussa omaksi ohjenuorakseni. 

Nimittäin.. 

1. Jethrokin teki oman elämäntapamuutoksen ja siitä seuranneen painonpudostuksen hitaasti. 30 kiloa ovat tippuneet kahden vuoden aikana. 

2. Jeti teki myös arkeensa pieniä muutoksia hitaasti. Kertarysäyksen hänkin oli kokeillut monta kertaa - ja huonoksi havainnut.

3. Mitään totaalikieltoja herrakaan ei itselleen asettanut, paitsi sipsit.  "Ainoa sääntö sen lisäksi oli, että en syö niin perkeleesti, enkä ota rasvaisinta vaihtoehtoa."

4. Myös Jethro uskoo vanhanaikaiseen lautasmalliin, jonka mukaan hän syö mahdollisimman usein myös ravintoloissa.

5. Jethro uskoo, että unenlaadun parantuminen edisti hänellä painonpudostusta. Liikuntana hän suosii puolesta tunnista tuntiin kestäviä kävelylenkkejä. 

Jethron haastattelu oli hyvä muistutus minulle, että hitaasti hyvä tulee, vaikka kärsimätön luonteeni toki välillä huutelee, että voisi tulla nopeamminkin.

Laitan oman väliaikatiedot tännekin, kunhan selkeää edistystä on tapahtunut (millä mittarilla tahansa).

Energistä viikonloppua kaikille!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vastaus maalaisjärkisten mielestä olisi otsikon kysymykseen ilmeinen; syömällä säännöllisesti!

Tai sitten voi lainata myös Elastista - jos ois helppoo, kaikki tekis niin! 

Jos laskisin koko 35-vuotisen elämäni päivät, varmaan 70% niistä olen syönyt yhden kerran päivässä. Siis juurikin niin, miten kaikkien ravintosuositusten mukaan ei missään nimessä pitäisi tehdä.

Pitkään tämä oli jopa pakkomielteistä. Ajattelin, että en voi laihtua/lihon/keholleni ei sovi, jos syön enemmän. 

Kahden viime vuoden ajan, jolloin siis en ole tässä elämässä laihduttanut, olen todella miettinyt, miten syömisestä on tullut näin pirun vaikeaa.

"Olenko yksinkertaisesti opettanut kehoni väärään syömismalliin jatkuvalla kikkailulla?"

Koska olen elämäni viimeisellä elämäntapamuutosmatkalla, eikä minulla juuri nyt ole aikaa tai varaa terapiaan, olen yrittänyt pohtia syömishistoriaani. Oikeastaan sen voi jakaa viiteen osaan.

Varhaislapsuus. Söin oikeastaan mitä tarjottiin, karkeista muistan viehättyneeni, mutta en kai sen enempää kuin muutkaan lapset. 

Kouluaika. Kuljin kouluun bussilla, johon piti lähteä kävelemään kello seitsemän. Aamuisin ei tehnyt ruokaa mieli ja vanhempani lähtivät usein töihin ennen tuota, joten en joutunut taistelemaan ikinä pitäisikö syödä aamupalaa vai en. En syönyt, koska niin aikaisin ei tehnyt mieli. 

Kouluruuista tykkäsin vain muutamista, muuten tyydyin vesilasilliseen, jos opettajien silmä vältti. Usein saatoin siis jo hyvin nuorena syödä välipalan ja päivällisen yhdistelmän, jossa jatkoin koulun jälkeen ottamaani välipalaa suoraan päivällisellä. Ei yhtään ihme, että tuntui usein kuin olisi kivi mahassa, kun lähdin treeneihin.

Laihdutusaika. Lihoin ensimmäisen kerran, kun jouduin lapsena lonkkaleikkaukseen. Siihen asti kuvissa esiintyvä koululainen oli liikkuva, jopa hoikka lapsi. Leikkauskesänä jouduin viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Sairaala sijaitsi sadan kilometrin päässä kotoa ja läheiset toivat minulle sinne mitä toivoin. Lähinnä taisin syödä koko sairaala-ajan sipsejä, karkkeja ja Daim-suklaata.

Tuon jälkeen kuulin muutaman kommentin, että olin lihonut (olin vasta yhdeksän). Sen todenneet ihmiset eivät tarkoittaneet pahaa, totesivat vain tosiasian. Siihen aikaan ei puhuttu syömishäiriöistä tai kehopositiivisuudesta. Siitä sain kai päähäni, että lihominen on huono juttu ja laihtuminen hyvä.

Jollain tasolla olin dieetillä jo ala-asteella, ylä-asteella siitä tuli vallan oma juttuni. 

Lapsena ja nuorena keinot ovat tietysti kyseenalaisia. Ylä-asteella muistan kun ryhdyimme ystäväni kanssa kaalikeittodieetille. Oli työhöntutustuimisviikko ja olin toitottanut kaikille, että olen sitten dieetillä. Kolmantena päivänä menimme syömään grillille makkaraperunat. Äiti söi lopun valmistamani kaalikeiton, jota jäi aika iso kattilallinen. 

Sinällään touhu oli harmitonta, mutta typerää hukata moiseen pelleilyyn arvokasta nuoruusaikaa. Karkilla eläminen 

Ortoreksia-aika Opiskeluaikana aloin ohjata jumppia. Pikkuhiljaa liikkumisesta tuli päivittäistä. Päivinä, jolloin en ohjannut, jumppasin kotona 14 kilometrin pyöräilyn päälle. Ensimmäisenä opiskeluvuonna painoni tippui kuudestakymmenestä viitenkymmeneen kiloon. Sen jälkeen kiinnostuin ravinnosta ja elin käytännössä muutaman vuoden 5/7 viikonpäivästä rahkalla. Satunnaiset juhlimiset, yliopistolounaat ja vierailut kotona patojen äärellä saattoivat auttaa siihen, että paino ei ikinä laskenut sen alemmaksi, vaikka saatoin ohjata päivässä yhdeksänkin tuntia pelkän rahkan voimalla. Kerran jouduin tosin jouduin sairaalaan tiputukseen suolojen puutoksen vuoksi.

Kun elämässä tuli vaikeampi jakso, lihoin. En paljon, mutta sen verran, että se tuntui syömishäiriöisessä päässäni maailmanlopulta. Tuli vuosien jojoilukierre, joka katkesi hetkellisesti vasta raskauteen.

Lapset ja tasapainon etsimisen aika

Esikoisen synnyttyä päätin, että pelleily saa loppua. Söin monipuolisemmin, mutta edelleen ruokaan liittyi paljon kontrollointia ja sääntöjä. Toisen lapsen synnyttyä painoni jäi 58 kiloon. Jotenkin tuon ajan muistan rennompana jaksona aikuisiälläni. Kolmannen lapsen jälkeen painoa jäi, jonka pudotin äitiysloman päätyttyä kuukaudessa. Kolmen kuukauden kuluttua tästä, paino oli tullut takaisin ja vähän päälle. Pian tämän jälkeen päätin lopettaa laihduttamisen ja opetella elämään ilman itseäni ruoskivia ajatuksia.

Vasta kun olisin päässyt niistä, olisi tämän seuraavan askeleen aika, jota yritän parhaillani ottaa.

Tämän kaiken jälkeen lienee aiheellista kysyä itseltäni, että onko todella niin, että en voi syödä aamupalaa? Onko tosiaan niin, että voin laihtua vain syömällä kerran päivässä vai olenko yksinkertaisesti opettanut kehoni siihen ja muihin vääriin syömismalleihin jatkuvalla kikkailulla, syömättämyydellä ja dieeteillä?

Ja jos tästä kaikesta haluaa muutosta, niin keho tuskin sopeutuu siihen muutamassa päivässä. Ei välttämässä viikossa tai kuukaudessakaan. Siksi hoen itselleni, että tämä elämänmuutos vaatii nyt erityistä kärsivällisyyttä.

Olen nyt syönyt ensimmäisen viikon Minä onnistun -verkkovalmennuksen löyhien ravintosuositusten mukaan. Löyhillä tarkoitan, että ruokia ei punnita ja kerran päivässä suositellaan ihan syömään sitä tavallista kotiruokaa. Se on fiksua, sillä varsinkin lapsiperheessä menee aikamoiseksi säätämiseksi, jos mutsille pitää tehdä eri ruuat. Ja toimiiko se pidemmän päälle? Ei ainakaan tähän mennessä.

Elämässä on tässä elämäntilanteessa stressiä ilman ruuasta stressaamistakin, joten minulle on sopivin tapa syödä perusruokaa. Ainoa asia, johon kiinnitän huomiota on annoskoko (kohtuullinen), proteiinin määrä (että sitä on riittävästi) ja kasviksia on puoli lautasellista. Oikeastaan kaksi viimeistä on ollut kunnossa tähänkin asti, mutta pienet annoskoot useamman kuin kerran päivässä ovat minulle uusi juttu, joka vaatii nyt vain totuttelua. Enemmän kuin tämän puolitoista viikkoa.

Tässä yksi esimerkkipäivä viime viikolta, jolloin en tuntenut nälkää ja joka oli keskimäärin sellainen, jonka kanssa voin hyvinkin kuvitella eläväni.

Aamiainen 7-9 välillä

Luonnonjugurttia, Valion maustettua mustikkajugurttia, 2dl vadelmia, probiottijugua (Fitline) ja välillä heitän sekaan puolise desiä mysliä (kuva yllä).

Lounas 12-13 välillä

Usein kotipäivinä kokoan kauppaostosten yhteydessä itselleni salaatin marketin salaattitiskistä. Esimerkkipäivänä lohi oli kaupasta salaattitiskistä loppu, joten otin falafelejä ja katkarapuja proteiinin lähteiksi. Tämä kuva itse asiassa vanha, mutta salaatin sisältö oli sama kuin viime keväänä.

Palaveripäivinä yritän mahdollisimman usein sopia treffit Pupun salaatille tai Joe and Juiceen vihersmoothielle ja tonnikala-avokadoleivälle. Pitkän kokeilun tuloksena nämä ovat sellaisia lounaita, joista en nuupahda päiväunimoodiin vaan pysyn työtehoisena vielä iltapäivän. Ja ennen kaikkea ne myös maistuvat!

Päivällinen 17-19 välillä

Ihannetilanne olisi, että päivällinen olisi joka ilta perheen kanssa, mutta meidän harrastuskalenterin tapauksessa yhteiset päivälliset keskittyvät keskiviikkoon ja viikonloppujen illoille. Muina iltoina yritän syödä jonkun paikalla olevan/harjoituksista tulevan kanssa yhtä aikaa puoli lautasellista ruokaa ja puoli lautasellista kasviksia/salaattia. Esimerkkipäivänä söin lohta, nuudeleita ja sunnuntaina jääkaappiin valmiiksi pilkottuja kasviksia.

Moni fitnessihminen ja ravintoguru saattaa heilutella nyrkkiään, että mitä ihmettä; pitäisi syödä rahkaa välipalana ja iltapalana!

Minä taas sanon, että olen nyt hetkeksi rahkani tässä elämässä syönyt ja että totutellaan ensin tähän kolmeen säännölliseen ateriaan. Kolme ateriaa on määränä myös sellainen, jonka pystyn hyvinkin todennäköisesti loppuelämäni toteuttamaan. Jos keho toimii, enkä ole nälkäinen, jatkan tällä kolmen aterian tahdilla.  Vatsan kestää nyt selvästi tottua siihen, että kerralla ei tulekaan isoa ruokasatsia, vaan sitä saa taas samanmoisen määrän jokusen tunnin päästä.

Ja moni painonvartija saattaa ihmetellä myös, mitä tekevät lautasella nuudelit ja salaatissa juusto? Tai mysli, eikö siinä ole liikaa sokeria? 

Tiedän, että ne eivät ole niin sanotusti "sallittujen" ruokien listalla. Mutta tässä muutoksessa ovat! En halua vastaisuudessa syödä pelkkää salaattia ja rasvatonta proteiinia, vaan sujauttaa lounasalaattiin pähkinöitä ja vähän juustoa. Ja lämpimän aterian kylkeen aion kerran päivässä lisätä kourallisen hiilareita. Normisti suosin täysjyväriisiä, mutta lapset pyysivät nuudeleita, niin tein sitten niitä. 

Mysleistä etsin toki aina vähäsokerisimman vaihtoehdon, ihan jo senkin takia, että aamulla ällömakea ei edes uppoa.

Olin syksyllä syömättä pari kuukautta karkkia ja jouluna jouduin oikein harjoittelemaan, että makuaisti tottui taas karkkimeininkiin. Ajattelin jättää nyt toviksi karkit pois ja antaa itselle syödä kerran viikossa makeaa, jos sitä tekee mieli. Väkisin en enää tuota taitoa opettele.

Joulun sokerikoukusta muuten auttoivat hyvin nämä Lidlin proteiinisuklaavanukkaat, joissa on vain 4,6g sokeria/100g, mutta maistuvat tummalle suklaalle, ei esanssille, vaikka makeutusainetta joukossa onkin. Olen ostanut näitä sekä muutamia Pepsi max tölkkejä jääkaappiin lievittämään lounaan jälkeen joskus iskevää makeanhimoa tai väsymystä.

Viikonloppuna vedin päivällisen yhteydessä popcorneja ja kerran viikossa on saatava sushia. Näillä herkuilla mennään arkiviikkoina. Juhlaviikonloppuja tulee ja jo vuosia alkoholin käyttöni on keskittynyt niihin. Perusviikonloppuina en ole juonut saunasiidereitä naismuistiin. Alkuvuosi on siitä ihanaa aikaa, että voi keskittyä nimenomaan perusarkeen ja rutiineihin, jotka itse asiassa ovat aika jees! 

 

 

 

Kommentit (0)

Lopetin kaksi vuotta sitten laihduttamisen, jota olin harrastanut aktiivisesti 11-vuotiaasta lähtien.

Suurin syy siihen oli henkinen. Halusin opetella rakastamaan itseäni painosta riippumatta ja halusin päästä (ikuisista) itseäni soimaavista ajatuksista eroon. 

Toinen syy oli ihan fyysinenkin. Painon jojoilu johtaa lopulta vain lihomiseen ja olin vielä nippanappa normaalipainon puolella. 

Kaksi vuotta sitten ymmärsin myös, että elämäntilanteeni ei ollut otollinen painonpudotukseen. Kuopus oli vasta vuoden ikäinen ja minä aloitin uudessa työssä. Miehen reissutyö ja uuden työn istuttaminen freelancerin kalenteriin vei kolmen lapsen puoliyksinhuoltajana kaikki voimat. Juuri aloitettu päiväkoti toi flunssia, joka tarkoitti, että tein liian usein yöt töitä, kun hoidin lapsia päivällä.

Päätin, että opettelen yksinkertaisesti elämään viimeisestä raskaudesta (ja vähän ennen sitä) jääneen noin seitsemän kilon kanssa. Ainoa tavoite oli saada paino pysymään samoissa lukemissa.

Sisäistä laihduttajaa lahjoin lupaamalla itselleni, että saan tehdä yhden elämäntapamuutoksen vuodessa, sillä olin viimein ymmärtänyt, että kaikki aikaisemmat laihdutukseni olivat pikaratkaisuja, jotka olivat tehneet minusta vain lopulta joka kerta kilon, kaksi edellistä kuuria painavamman (enkä usko, että kovin monta grammaa painosta oli lihasta).

Olen kehitellyt yhden hyvän vihersmoothien, jota voin kuvitella juovansi loppuelämäni.
Olen kehitellyt yhden hyvän vihersmoothien, jota voin kuvitella juovansi loppuelämäni.

Ensimmäisenä vuonna opettelin järkevän liikuntarytmin ja jopa vähensin liikunnan määrää sellaiseksi, että se toi enemmän voimia kuin vei. Kolme kertaa viikossa on minulle juuri nyt hyvä määrä, enemmän kertoja vaatisi perheeltä ja työltä kohtuutonta säätöä. Toki kävelyä ja hyötyliikuntaa voi harrastaa päälle ihan reippaastikin, mutta nuo kolme kertaa on siis niin sanotusti ihan reipasta hikoilua.

Viime vuonna lisäsin taas kasviksia ruokavalioon nimenomaan kotiruokailun suhteen. Käytännössä lisäsin muutamaan kotikokkailupäiville kasan vihannesten ja kasvisten pilkkomista. 

Kai opin myös hyväksymään, että painoni on sillä hetkellä mikä on, eikä sen tarvitse määrittää minua ihmisenä.

Viime kesän ja syksyn reissun aikana huomasin, että suhtauduin jo hälläväliä-asenteella bikineissä keekoiluun julkisella paikalla. Tiedostin kyllä, että tietyt ihmiset katsoivat hitusen arvostelevasti pehmeitä muotojani, mutta samalla tiedän, että samanhenkiset ihmiset katsoisivat sixpackin puuttumista, vaikka olisin sen kymmenen kiloa hoikempi.

Ja miellyttäjä-minäni on ajatellut, ettei enää niinkun välittäisi täysin ulkonäkökeskeisten tyyppien mielipiteistä! Olin ehkä kehoni suhteen enemmän sinut kuin koskaan.

Syksyn aikana huomasin myös, että elämä kotona lasten osalta on hitusen helpottanut. Kolmevuotias on alkanut kyläillä naapurintytön kanssa ristiin (toki tämän vaatii vielä meidän vanhempien organisointia) ja Muumi-jakson sijaan hän jaksaa innolla katsoa kokonaisen elokuvan. Tämä ei tarkoita pelkästään mahdollisuutta kotitreenille, vaan myös hitusen enemmän aikaa ruuanlaittoon ja sen parempaan suunnitteluun.

Aloin miettiä syksyn mittaan, että voisikohan nyt olla minun aikani laittaa elämätapojen muuttamisessa vähän isompaa vaihdetta silmään?

Lisäksi uskon, että olen kahden vuoden aikana huomannut aika hyvin sudenkuopat, joissa perusterveelliset elämäntapani lähtevät niin sanotusti laukalle.

Pohdin myös syksyn aikana, kuinka monta näistä huonoista tavoista, jotka eivät tuo kuin pahaa oloa, voin välttää, etteivät ne vaikuttaisi astetta isompaan elämäntapamuutosprojektiin? Yhä useammin mietin sellaisten jaksojen jälkeen, jolloin olin suhteellisen helposti pystynyt noudattamaan terveellisempiä elämäntapoja, että miksi en aina eläisi näin, energisenä?

Oli hauska sattuma, että kun kaksi vuotta sitten lopetin laihdutuksen, niin Vastaisku ankeudelle -bloggaaja Jenny Belitz-Henriksson aloitti oman, elämänsä viimeisen elämäntapamuutoksen, jota olen seurannut hänen bloginsa kautta. Jennyn metodit olivat sellaisia, joista monta kertaa mietin, että jos johonkin tässä elämässä enää näissä hommissa lähden niin tuohon!

Jennyn elämäntapamuutoksessa minua kiehtoi eniten juuri kärsivällisyys ja muutoksen pysyvyys. Myös se, että hän on suhtautunut luottavaisesti koko matkansa ajan, että muutosta tulee, mutta hitaasti, antaa uskoa itsellekin.

Kertailin Jennyn oivalluksia nyt joululomalla kuuntelemalla hänen vasta julkaistua Uuteen nousuun -kirjaa äänikirjana (Tammi). Eilen sain kotiin ihan konkreettisen kirjan ja pääsin vihdoin vastailemaan kirjassa esitettyihin kysymyksiin (niitä oli äänikirjasta vähän vaivalloista poimia, vaikka muuten se toimi vallan hyvin).

Vuoden ensimmäisen aamun brunssi; smoothieta ja donitseja. Pyhien herkutteluiden jälkeen donitsia ei yllättäen tehnyt edes mieli.
Vuoden ensimmäisen aamun brunssi; smoothieta ja donitseja. Pyhien herkutteluiden jälkeen donitsia ei yllättäen tehnyt edes mieli.

Jenny on kirjoittanut myös blogin puolella siitä, kuinka elämäntapamuutos on hyvä tehdä juuri nyt. Kirjassakin hän muistuttaa, että paras tapa elämäntapamuutos on juuri nyt, koska oikeastaan muusta kun tästä hetkestä ei voi tietää.

Tämä ajatus on auttanut minua silloin tällöin kahden vuoden aikana tekemään niin sanotusti tiukassa paikassa parempia valintoja.

Ja kuulkaas tein sitten niin radikaalin vedon, että ilmottauduin alkuviikosta Jennyn sekä Marjaana Lehtisen ja Tuukka Pursiainen ylläpitämään Minä onnistuin -verkkovalmennukseen.

Oma elämäntapamuutokseni on nimittäin tälle vuodelle se, että opettelen syömään paremmin koostettuja pienempiä annoksia. Tiedän, kuten meistä varmasti moni muukin, millaisia niiden pitäisi olla, mutta uskon, että tuolta valmennuksesta saan motivaatiota kärsivällisyyteen, tsemppiä ja henkisiä työkaluja silloin, kun usko muutokseen meinaa olla tiukassa.

"Uskon, että olen kahden vuoden aikana sisäistänyt ne sudenkuopat jolloin terveelliset elämäntapani lähtevät niin sanotusti laukalle"

Uskon, että oikea hetki tehdä isompi elämäntapamuutos on nyt sopiva.

Vältän jatkossakin sanaa laihdutus, mutta sanotaanko, että tänä vuonna muutan aktiivisemmin elämäntapojani terveellisempään suuntaan ja jos sivutuotteena tippuisi kiloja ja senttejä, se ei haittaisi, mutta otan ensisijaisesti tavoitteeksi sen energisemmän olon.

Ja itse asiassa itselleni paras viikko tehdä muutos on aina ollut tämä loppiaisen jälkeinen viikko.

Vuoden ensimmäinen päivä on yleensä aina poikkeuksellinen; me vietämme uutta vuotta aina jossain kylässä tai meillä on porukkaa. Uudenvuoden ja loppiaisen välissä minulla on tapana käydä vuotta läpi ja siinä näkee helposti myös elämäntilanteen kokonaiskuvan; mihin minulla on realistisesti tällä hetkellä voimavaroja, niin että muutoksista tulisi nimenomaan pysyviä, enregiaa ja iloa tuovia, ei vain kuluttavia.

Loman jälkeen on hyvä aloittaa arki ja siihen sopivat rutiinit.

Jos muutoksiin ei ole valmis tai elämäntilanne on sillä hetkellä kuluttava niin, ettei siihen voi tai jaksa vaikuttaa, niin minusta silloin painonhallinta on paras välipysäkki.

Nyt olen ollut sillä pysäkillä kaksi vuotta, joten miksi ei paras hetki lähteä tekemään muutoksia olisi oikeasti juuri nyt! Raportoin oivalluksista tässä kevään mittaan täällä blogin ja Instan puolella.

 

Edellinen: Elämäntapamuutos, joka ei laihduttanutkaan

 

 

Kommentit (0)

Monilla alkaa lomien jälkeen ja ilmojen viiletessä liikunta-arki. Itsekin palasin elokuun puolella taas salille fustraamaan omavalmentajan kanssa. Myös aikuisten voimistelujoukkueemme aloitti harjoittelun taas yhdessä kesätauon jälkeen.

Määrällisesti liikuntamäärät ovat minulla elämäntapamuutoksen jälkeen pysyneet samana (kolme kertaa viikossa). Liikun tuon verran kesät talvet loma-aikoineen.

Kesäloman lopulla kävin tosin pelaamassa tennistä ”ylimääräisen” liikuntakerran viikossa. Periaatteessa neljännen liikuntakerran järjestäminen ei olisi vallan mahdotonta, sillä kuopus täytti juuri kolme. Tällä viikolla hänellä alkaa ihan omat jumpat, joita hän on kovasti odottanut (tähän asti olemme olleet vanhempi-lapsi ryhmässä). Tämä vapauttaa minulle sen ylimääräisen tunnin lenkkiaikaa, eli neljännen liikuntakerran. Tämä tulisi samalle päivälle fustra-aamun kanssa, joten menisi vielä samoilla verkkareilla.

"Kuopuksen harrastus vapauttaa minulle viikossa tunnin omaa lenkkiaikaa"

Olen fustrannut myös kesällä kerran viikossa keskenäni. Huomasin monissa liikkeissä eron, kun palasin treenaamaan omavalmentajani Kimmon kanssa. Yksin harjoitellessa kuvittelee helposti olevansa oikeassa asennossa, mutta monissa liikkeissä todellisuuden ymmärtää viimeistään, kun omavalmentaja tuo vertailun vuoksi fustra-keppin oman asennon tueksi.

Kuten näette, suora linja ei ole ihan vielä täydellisesti hallussa! 

 

Vierastan vähän sanaa liikuntahaaste, vaikka sen tuohon otsikkoon laitoinkin. Viime vuosina liikunta on ollut minulle lähinnä jaksamista ja toki myös painonhallintaa tukeva arjen piristys.

Pienen treenimuodon kuitenkin lisään tälle syksylle. Nimittäin kylkilihasten harjoittamisen. Ohjausvuosien jälkeen olin unohtanut ne nimittäin käytännössä treeneistä kokonaan. 

Kimmo lisäsi fustraohjelmaan sivulankutuksen, josta otimme aikaa. Itse olen tehnyt lenkin jälkeen salilla nyt muutamaa kylkeä vahvistavaa (ja toivottavasti myös kiinteyttävää) liikettä. Kylkien osaltakin fustrassa edetään helposta vaikeampaan.

Ajattelin siis lisätä syksyn liikuntarutiineihin joustavasti tuon neljännen liikuntakerran, eikä olisi haittaa jos vyötäröltä lähtisi muutama sentti ja kylkilankutuksen kesto pidentyisi mukavasti.

Tämä on ensimmäinen varsinainen kaventumiseen tähtäävä toimenpide dieettielämän lopetettuani, joten pidän tavoitteen maltillisena.

Kiitos fustran ryhtini on kuitenkin parantunut viimeisen vuoden aikana. Foreverillä on tarjolla ilmainen liikeanalyysi, jossa voi testata lähtötason ja kehityskohteet. Mietin, jos kävisin tekemässä sen tuomaan lisämotivaatiota?

Fustran hinnoista kyselleille tiedoksi. Tälle syksylle fustralla on nyt vihdoin tarjolla pienryhmäohjausta (hinta on yksilöohjausya huokeampi), joka sopii myös kaverin kanssa treenaamisesta nauttiville.

Mitä teidän liikuntasyksyn suunnitelmiin muuten kuuluu?

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat