Kirjoitukset avainsanalla oma aika

Yksi unohtunut kisa-asu. Yhdet kisan jälkeen terassilla. Venyttelyä käytävillä, lämmittelyä pukukopissa.

Vuosi sitten alkukesästä ajoimme kotiin joukkuevoimistelun MM-kilpailuiden katsomosta kaverini ja lapseni voimisteluohjaajan kanssa.

Pyörittelimme kaverini kanssa ikuisuusajatusta siitä, että olisipa kiva, jos saataisiin kasaan meidän tasoinen aikuisten joukkue, joka voisi treenailla yhdessä ja osallistua joihinkin kilpailuihin. Koska voimisteluohjaaja sattuu olemaan omassa työssään aikaan saavaa sorttia, hän varasi heti tuollaiselle ryhmälle sopivan harjoitusajan ja haali siihen muutamia tuttuja. 

Syksyllä Illuusiaksi myöhemmin nimetty joukkue aloitti harjoittelun kerran viikossa. Ryhmään tulijoita yhdisti se, että kaikilla on jonkunlainen voimistelu- ja tanssitausta. Kukin palasi lajin pariin eri syistä.

Minä haikailin voimistelun pariin lähinnä siitä syystä, että tykkään (ja samalla vihaan, vähän niin kuin kirjoittamistakin) tehdä koreografioita. Olen silloin tällöin flirttaillut lajin kanssa ja tehnyt ohjelmia pyynnöstä eri ryhmille, mutta edellisestä ohjelmasta oli aikaa viisi vuotta.

Lisäksi kaipasin voimistelun keholle tuomaa kokonaisvaltaisuutta. Yhä vain olen kyllästynyt kuntoklubien aika yksipuolisiin tunteihin, omassa ryhmässä saisin ohjata sellaisia juttuja, joita ei muualla (tai ainakaan viiden minuutin ajomatkan päässä) edes ole tarjolla.

Koska harjoittelimme vain kerran viikossa ja monien elämäntilanne on aika kiireinen, teimme vuoden kilpailuaikataulun aika kevyeksi. Teimme vain yhden ohjelman, jolla kisasimme kaksi kertaa ja esiinnyimme kahdessa seuran näytöksessä. Kauden päätimme viime viikonloppuna Suomi Gymnaestradaan, joka oli iso voimistelutapahtuma Turussa.

Viimeisessä kilpailuissa huomasin, että olen rentoutunut lajin suhteen vuoden aikana todella paljon.

1. Rentous

Hyppäsimme ensimmäisiin kilpailuihin sillä tietämyksellä, mitä kyseinen laji (tanssillinen voimistelu) oli ollut viisi vuotta sitten. No kisassa selvisi, että tekniset säännöt olivat kiristyneet ja olimme niin sanotusti väärässä sarjassa. Kymmenen vuotta sitten olisin hajonnut harmituksesta palasiksi, nyt "väärä sarja" sai meidät nauramaan vedet silmissä.  

Viikonloppuna olimme jo askeleen lähempänä "oikeaa" sarjaa ja sijoituimme vallan hopeakategoriaan.

Huomasin samalla, että entinen "pakko voittaa" -asenne oli muuttunut haastajana taitaa olla kivempaa (ja rennompaa) -asenteeksi. Tämä ei tarkoita, ettemmekö pyrkisi tekemään mahdollisimman hyviä ohjelmia ja harjoittelemaan kunnolla, mutta tällä iällä ymmärtää jo, että kyseisen kilpailun lopputulokset kiinnostavat kuitenkin aika marginaalijoukkoa maan ja lajin ihmisistä. Niiden lopputulos ei ole lähelläkään maailmaloppua (kuten joskus nuorenpana olisin saattanut ajatella).

2. Oma aika

Kun lapsena ja nuorena kilpailuissa odottelu tuntui maailman tylsimmältä touhulta, ruuhkavuosien keskellä nautiin siitä omana aikana. Höpisen pukkarissa, lämmitän ja venytän kehoa, nautin välillä hiljaisuudesta tyhjentyneessä pukuhuoneessa ja muista esityksistä.

3. Omat aikataulut

Kisapäivät nuoruudessa ja valmentajana olivat piiiiiitkiä. Gymnaestrdan kaltaisina tapahtumaviikonloppuina ollaan asemissa ja harjoituksissa aamusta iltaan. Katselin viikonloppuna sivusta, kun lapset harjoittelivat kisapaikkamme vierellä omaa kenttäohjelmaa. Kyseessä on iso ohjelmakokonaisuus, jossa Ivalosta Hankoon osallistuvat voimistelijat esittävät saman ohjelman. Voitte kuvitella (hyvästä ennakkoharjoittelusta huolimatta) sitä paikkamerkkien ja paikkojen säätämisen määrää, kun satoja ja taas satoja voimistelijoita saadaan muodostamaan hienoja kuvioita. 

Me sen sijaan lähdimme oman suoritusen jälkeen syömään, emme suinkaan ABC:lle, kuten männävuosina joukkueella oli tapana, vaan pöytävaraus oli astetta fiinimmästä paikasta Turun keskustasta. Pöytää odotellessa joimme yhdet ravintolan terassilla ja katselimme keskustan voimisteluvilinää aurinkoisessa Turussa. Ravintolan pöydästä seurasimme kisapalvelun kautta myös oman kilapilun lopptuloksia, emmekä lähteneet ihmispaljouteen tapahtumatorille. 

Jaahas, olisi aika vaihtaa sandaalit voikkatossuun.
Jaahas, olisi aika vaihtaa sandaalit voikkatossuun.

4. Ihmiset

Lapsena ja nuorena voimistelukaverit olivat luonnollisesti samassa elämäntilanteessa. Meidän joukkue on aika nuori. Suurin osa jäsenistä on parikymppisiä, osa heistä kirjoittanut vuoden sisään ylioppilaaksi. Niinkin hyvää ja tarpeellista on  ruuhkavuosina  vertaistuen jakaminen, niin minusta on ollut kiva larpata myös joukkuekavereiden kautta tuota elämänvaihetta, kun kaikki on vielä auki ja mahdollista. On rikkaus tuntea eri-ikäisiä ihmisiä.

5. Pienikin kehitys tuottaa iloa

Olin voimistelullisesti elämäni pohjakuopissa sitten syntymäni, kun aloitin ryhmässä. Lihasmuisti tiesi, miten liikkeet pitäisi tehdä, mutta jostain syystä lihakset eivät suostuneet toteuttamaan niitä. Kevään mittaan huomasin, että jotkut liikkeet olivat palautuneet ja kevään viimeisessä kisassa en enää meinannut pyörtyä. 

Tällä iällä pienikin kehitys (tai vanhojen taitojen palautuminen) tuottaa suurta tyydytystä. Kun tietää olevansa vastuussa muulle joukkueelle, treenaa myös silloin, kun ei huvittaisi.

 

Eli tiivistettynä; näin aikuisiällä myös harrastuksessa on itsemääräämisoikeutta enemmän, vaikka tapahtumat ja kisamiljööt ovatkin usein samoja. Rentous tuo hauskuutta. 

Gymnaestrada-viikonlopun jälkeen hyvillä mielin kesän jumppavapaalle. Viikonlopun meininkejä Turusta nähtävissä Yle Areenassa.

Onko sulla tai teillä joku laji, jonka pariin haluaisit palata?

Kommentit (1)

Jossain vaiheessa jokainen vanhempi havahtuu siihen.

Milloin olin viimeksi yksin kotona pidempään kuin muutamaa satunnaista hassua tuntia? Ja. Mihin hemmettiin olen käyttänyt kaiken vapaa-aikani ennen lapsia?

Teen paljon töitä kotona, jossa vietän myös paljon aikaa keskenäni. Tämä tarkoittaa myös sitä, että työn ja vapaa-ajan suhde on hyvinkin häilyvä. Toisin sanoen, kun vapaa hetki tulee, kaivan helpoisti läppärin esille ja jatkan helposti loputonta mailirumbaa. Tai sitten sitä loputonta siivoamista, lapsille ei kai voi liikaa antaa huomiota myöskään. Kun lapset ovat kotona, tasapainoilen usein  ihan konkreettisesti työn ja lasten välillä. 

Enkä koe olevani mikään oman elämäni työmarttyyri; kun olen ansainnut vapaapäivän, osaan sellaisen myös organisoida ja pitää. Isken perheen kanssa pidettävän vapaapäivän tai kaksi joka viikolle kalenteriin.

Mutta entäpä vapaapäivä yksin kotona? 

Syksyllä vietin sellaisia jopa kaksi peräkkäin. Noh. Viikonloppuun sattui yhdet synttärit ja kasasin sille myös kertyneet rästityöt, joten se meni aika lailla juoksemiseksi, joka ei juuri arjesta poikennut. Paitsi sai nukkua pitkään, joka on tietysti aina luksusta.

Keväällä, kun siippa kertoi lähtevänsä poikien kanssa yli viikon kalareissulle, esitin vaatimuksen; meikälle yksi vapaa viikonloppu. NYT. Olin sen tarpeessa. Lisäksi lupasin itselleni yhden asian. En tarttuisi läppäriin. Halusin testata, mitä olen puuhaillut elämässäni aikaa ennen lapsia, jolloin hoidin työt työaikaan työpaikalla. Eli viimeksi vuonna 2008.

Täytimme vasta ystävieni kanssa Aikuiset ystävät -kirjaa, jossa lasketaan lopuksi aikuispisteet. Laskin huvikseni ne kuluneelta viikonlopulta.

Mikä ei mennyt niin kuin kymmenen vuotta sitten?

PERJANTAI

Minulla oli illalla muutamia kavereita etkoilemassa ja juhlimme tappiin Helsingin yössä. Tämä kuulostaa hyvinkin elämältä ennen lapsia, tosin olen yrittänyt järjestää itseni tasaisin väliajoin viihteelle myös aikana jälkeen lapsien.

LAUANTAI

Heräsin aamulla pienessä päänsäryssä kello kymmenen. Huokaisin helpottuneena, että se oli niinkin paljon. En yleensä pysty nukkumaan enää nykyään kovin pitkään (aikuipiste 1), varsinkaan valoisampaan kesäaikaan. Miten ihanaa olikaan nukahtaa uudelleen tietäen, että koko päivään ei mahdu mitään velvotteita. 

Iltapäivällä hain Hesarin postilaatikosta ja siirryin sen kanssa terassille. Some ja puhelin on täynnä viestejä. Olisi Löylyn synttärit, Suomen lätkän semifinaalipeli. Osa oli jo jatkamassa edellistä iltaa terassilla. Tulee levoton olo, pitäisikö lähteä johonkin, kun on upea sääkin?

Vaikka viihdyn hyvin yksin, ymmärrän hyvin, miksi usein lähdin viikonloppuna ulos, jos minulla ei ollut työhön tai jumppajuttuihin liittyviä menoja.

Pakotan itseni siivoamaan keittiön juhlien jäljiltä (tästä toinen aikuispiste, ennen juhlien jäljet saattoivat jäädä seuraavaan viikkoon). Lähden kävellen kauppaan, sillä haluan lämpimästä säästä mahdollisimman paljon. 

Ulkona on niiiiiin kaunista. Suhteessa luontoon olen muuttunut sitten nuoruusvuosien. Nykyään jaksan jäädä ihmettelemään ja hengittelemään heräävää luontoa, kaunista ilmaa. Nuorempana kiinnosti lähinnä, oliko sää tarpeeksi hyvä auringon palvonnalle (aikuispiste 3).

Kaupasta tullessa juttelen naapureiden kanssa edellisestä illasta. He kutsuvat katsomaan Suomen peliä heille. Sanon yrittäväni olla keskenäni (aikuispiste 4). Teen perjantailta jääneestä lohesta kattilan savulohipastaa, josta riittää ruokaa sunnuntaille koko perheelle (aikuispiste 5).

Syön hiilihydraatteja ja sokeria laskematta kaloreita (aikuispiste 6). Parikymppisenä laskin koko ajan kaloreita, enkä kuuna päivänä olisi kokannut itselleni tälläistä sapuskaa.

Orpo olo iskee oikeastaan ensimmäisen kerran, kun Suomen peli alkaa. En ole koskaan katsonut tärkeää MM-ottelua yksin. Puhelin piippaa, sillä moni kaverini tietää, että pohdin yhä lähteäkö vai ei. Yksi ystävä lähettää kuvan drinkkilipuista, jotka pitäisi tuhota kuluvan illan aikana. Köyhänä toimittajaharjoittelijana tuskin olisin kieltäytynyt ilmaisesta illasta. Nyt haluan juosta aamulla lenkin, joka ei kyllä juhlineena onnistu (aikuispiste 7). Yritän juoda lasin skumppaa, mutta oksennus tulee melkein kurkkuun. Meikäläisestä ei ole enää monen päivän hippailuun (aikuispiste 8).

Peli näyttää kääntyvän Ruotsille, menetän siihen mielenkiintoni. Kannan lukematta jääneet lehdet sohvalle ja lueskelen niitä kunnes nukahdan kello 22 (aikuispiste 9). Siirryn yöllä sänkyyn, jossa nukun aamuun. Laitan kuitenkin herätyskellon soimaan, että ehdin juosta lenkin, jotta ehdin myös tekemään päivän muut velvoitteet (10).

SUNNUNTAI

Aamulla olen vähän helpottunut, kun päivän ohjelma on selkeä. Lenkki, blogikirjoitus ja junalla muun perheen luo juhlimaan anoppia ja kummipoikaa.

Viikonloppu osoitti, että täysin mummoutunut en vielä ole (hei juhlinta aamuun Skohanissa), mutta aikuispisteet 10/16! Ja epäilykseni vapaa-ajasta ennen lapsia osottautui oikeaksi: en ole käyttänyt aikaani sen ihmeemmin mihinkään. Mikä sekin on välillä ihan hyvä asia.

Mahtavia hetkiä kaikille viikonloppuun, yksin tai porukassa! Ja onnea Artistryn tuotepalkinnon voittaja Pauliina Laaksonen ! Voit laittaa minulle yhteystietosi ja postiosoitteesi sähköpostiin empuntemputjatarinat@gmail.com :)

 

Kommentit (0)

 

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ

Olen kolmen pienen lapsen äiti. Esikoiseni on jo (onneksi) kahdeksan. Sain hänet nykymaailmassa suhteellisen nuorena, 25-vuotiaana.

Opin siis suhteellisen nuorena myös oman ajan käsitteen. Osa pitää tätä käsitettä meidän itsekkään minäminä -sukupolven kotkotuksena, mutta itse voisin kyllä mieluusti ottaa omaa aikaa hitusen enemmänkin. Arjessa kun oma aika tarkoittaa lähinnä aikaa yhdeksän jälkeen illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin pitäisi ladata akkuja ja hoitaa parisuhdetta. Samalla tosin pitäisi myös siivota, tehdä rästityöt, laittaa valmiiksi koko komppanialle seuraavan päivän varusteet ja yrittää siinä sivussa saada yksi iltakukkuja takaisin petiin. Asiasta en tohdi usein valittaa, sillä jokainen lapsi on ollut suunniteltu ja toivottu.

Mutta tosiasia on, että useamman lapsen myötä oma aika jää täten helposti satunnaiseksi. Esikoisen synnyttä (olin kaveripiirini ensimmäisiä äitejä) otin tavaksi iskeä kerran kuussa tai kahdessa kalenteriin päivämäärän, jolloin voin oikeasti ottaa rennosti. Tavata kavereita keskenäni tai siippani kanssa. Ja joskus juhlia. Aamuun. 

 Äitiys sopii minulle sinälläänkin hyvin, että olen juhlijana aina satsannut ennemmin laatuun kuin määrään. Kun juhlitaan, sovitaan se tosiaan hyvissä ajoissa kalenteriin. Kasataan sellainen porukka, jolla on varmasti hauskaa ja pidetään huolta, että kaiken käytännön säädön määrä jää illan aikana minimiin.

Mutta eihän se iän myötä mene enää vain niin. Kolmannen lapsen synnyttyä olen jaksanut vain muutaman kerran juhlia aamuun. Juhlimisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä, jos ei voi levätä seuraavana päivänä. Lisäksi iän myötä harvinaisilta rentoutumishetkiltä on alkanut kaivata muutakin kuin biletystä. 

Pääsiäisenä olemme yleensä tehneet siippani kanssa kaveriporukan kanssa yhdessä jotakin. Nyt toiveissa oli, että ehtisimme oikeasti viettää kavereiden kanssa aikaa hieman pidempään kuin meluisan baari-illan, juhlia ja nukkua hyvin. Tämä aikuisten loma ei saisi olla liian pitkä, sillä lapsia ei tohdi koko pääsiäislomaa pitää isovanhemmilla hoidossa. Vuorokauden kestävä risteily tuntui lopulta parhaalta vaihtoehdolta.

Mietimme itse asiassa risteilyä tuolla porukalla  jo viime pääsiäisenä, mutta M/S Viking Grace oli tuolloin loppuunvarattu. Nyt päätimme toimia hyvissä ajoin ja varasimme kasan hytit jo tammikuussa. Olin koko kymmenhenkisen porukan ainoa, joka ei ollut tuota laivaa vielä testannut, mutta olin kuullut hyvää laivan ravintoloista ja nettisivuilla Spa-osasto näytti houkuttelevalta.

Risteilyn aluksi meillä oli koko poppoolle pöytävaraus Oscar A la carte -ravintolassa. 

Kippistelimme rauhassa alkuun samppanjalla. Ilmapiiristä teki ylellisen pianisti, joka säesti ravintolassa ilmeisesti koko illan ajan.  Testasin ravintolan uuden *kasvismenun, jossa alkupalaksi oli paahdettua parsaa nokkospestolla ja sitruunavaahdolla. Pääruokana kasvismenussa oli rapeaa seitania, joka oli myös gluteenitonta. Jälkiruokana raparperisorbettia sekä paahdettua mantelia.

Ruoka täytti fine dining -odotukset, jotka ovat usein vegeaterioissa haastavia. Ruuasta jäi mukavan kevyt olo loppuillaksi.

 

 

 

Miespuoliset valitsivat *special menun, jossa pääruokana ollut grillattu härän sisäfilee oli kuulema erityisen maistuvaa.

Seuraavalle päivälle seurueen naispuolisille oli varattu oma *VIP Spa Gracen ylimmästä kerroksesta. Koko Spa-puoli näytti ihanan ylelliseltä, mutta oma osasto oli luksusta, jota en osannut laivamatkalta odottaa.

Miten tämän sanoisi kuulostamatta kliseiseltä (tai jenkiltä); mutta siis rakastan merta. Kyllä kuulkaa kelpasi tuijotella saunan lauteilla ja poreissa loputonta aavaa ja keinuvia aallokoita.

Gracellä hyttien kylppärit olivat laivan hyttikylppäreiksi siistejä, mutta jos matkabudjetti antaa periksi ,suosittelen ehdottomasti käymään Spassa. Normihinta on 30 euroa henkilöltä, Vip-puoli maksaa koko porukalta kahdelta tunnilta 200 euroa. Jos löytyy useampi jakamaan kustannukset, niin ainutlaatuisen elämyksen hinta ei ole kovin suuri.

Oman saunan, porealtaan ja tilan lisäksi hintaan kuuluu skumppaa sekä pientä naposteltavaa. Myös shampoot ja muut tulivat talon puolesta, joten samalla välttyi niidenkin roudaamiselta. 

Yleensä reissaan seurueessa, jossa on hauskaa oli paikka mikä tahansa. Mutta kyllä tällainen ylellinen hengähdyshetki vei reissun ihan uudelle tasolle.

Laivalla olisi ollut myös kauneushoitola, johon mietin ajan varaamista, jotta voisin maksimoida rentoutumisen hyödyt. En kuitenkaan halunnut tunkea päivää liian täyteen aikatauluja, sillä toiselle päivälle meille oli varaus vielä *buffettiin.

Moni seurueesta oli jättänyt viime vuosina laivoilla buffetit väliin. Ensinnäkin siksi, että katkarapu-viini -överit tuntuvat kovin 90-lukuisilta. Toiseksi mieleen ovat jääneet muistot buffeteista, jonka kohokohta oli se, kun keittiömestari leikkaa siivun sisäpaistia lautaselle.

Gracen buffetin menu oli monella tapaa positiivinen yllätys. Erityisesti arvostin sushia, monipuolista vegeruokaa sekä hanasta tulevaa Happy Joe -siideriä. Kun jälkiruokapöydästä veti vielä sen lapsuudesta tutun jätskiannoksen, sai hetken odotella ennen kuin jaksoi pyöriä tax freehen ostoksille.

Ja vielä lopuksi. Näinkin voi käydä vol 3.

Olimme kakkospäivänä ennen satamaan saapumista muutamilla. Aikaisemmin Gracella käyneet olivat vinkanneet, että semmonen Grace-drinkki olisi hyvä. Tilasin sitä baarissa edellisenä iltana muutaman. Seuravaana päivänä ajattelin tilata vielä yhden, mutta baarimikko näytti siltä että ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta drinkistä.

Eikä ihme, se oli poistunut sillä nimellä valikoimasta muutama vuosi sitten.

No tämäkin baarimikko taikoi minulle lopulta näyttävän drinkin ja kipitin se kädessä tyytyväisenä käytävää pitkin takaisin pöytään. Vastaani käveli kaksi parikymppistä jannua, joista toinen totesi ohi kävellessä: Oi että, kato kun on hyvännäköinen.

Väläytin kasvoilleni hurmaavimman hymyni, kunnes sekunninsadasosassa tajusin, että jannu tarkoitti drinkkiäni. Tietenkin. 

Kiitos Viking ja kanssaristeilijät hulvattomasta matkasta!

Lisää ja varaukset Viking Gracelle täältä. Suosittelen varaamaan ruokailut ja Span varauksen yhteydessä, sillä monet paikat olivat laivalla täyteen buukattu. Ja välttyy siltä säädöltä. 

*saatu blogiyhteistyönä

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat