Kirjoitukset avainsanalla oma aika

Ensimmäinen äitienpäivä vuonna 2009.

Sen piti olla täydellinen, vain minulle omistettu tv-hetki.

Kaksi nuorinta olivat jo sängyissä, ehkä jo unilla. Esikoinen yökylässä kaverilla (kuten puolet koko joululomasta). Olin saanut illan aikana järjestettyä viimein makuuhuoneen kaapit. Ne olivat valmiina loman jälkeen alkavaan työkevääseen. Ensimmäistä kertaa koko joululoman aikana oikeasti toteutin suunnitelmani ja laitoin makuuhuoneessa kynttilän palamaan. Jouluvalojen kanssa lepattava kynttilä teki huoneesta kliseisen tunnelmallisen.

Tässä sitä nyt oikein suoritetaan rentoutumista.

Edessä oli jokapäivänen tunti täysin omaa aikaa, jolloin teen juttuja, joissa saan tehdä juuri sitä mikä itselle tuntuu siinä tilassa mahdolliselta tai tarpeelliselta. Olin yrittänyt noudattaa tätä hyvinvointigurujen suositusta koko viime syksyn.Joululomalla omat hetket venyivät päikkäreineen muutamankin tunnin mittaisiksi. Tuona ilta ehdin kuitenkin katsoa Onnelan kolmannen kauden kolmatta jaksoa muutaman minuutin, kun ovelta kuului klassinen.

Äiti mä en saa unta.

Keskimmäinen sylissä keväällä 2012.
Keskimmäinen sylissä keväällä 2012.

Vinkkaan lasta tulemaan viereen irroittamatta katsetta ruudusta. 

Jatkan ohjelman katselua.

Lapsi pyörii vieressä.

Lähes kaksitoista vuotta vanhemmuutta on tehnyt sen, että turhaudun vaan äärimmäisessä (työ)kiireessä lasten keskeytyksistä. Paitsi heidän keskinäisestä riitelystä.

Nyt keskimmäisellä taitaa olla alakerrassa yksinäistä, kun isosisko on yökylässä. Lapsen rytmi on lomavalvomisten ja omienkin yökyläilyjen jälkeen aivan sekaisin. Olisi pieni ihme, jos tämä olisi nukahtanut nyt kymmeneltä, kun ovat parhaimmillaan kukkuneet kolmeen yöllä jouluvieraiden kanssa. 

Kännykältä vilkkuvan Poutaniemen draaman rikkoo hetken kuluttua kysymys. 

Miten home syntyy sinne kouluihin?

Ölisen puolihuolimattomasti jotain mikrobeista ja huonosti tehdyistä eristeistä. Sanon myös, että totuuden nimessä en osaa edes selittää tarkkaan koko kemiallista (?) prosessia. Olen jo ohjaamassa lasta olohuoneeseen kysymään tästä tarkemmin isältään, kunnes havahdun. Hetkinen. Kahdeksanvuotias poikani uskoo, että minulla on asiasta näkemys. Lisäksi hän haluaa selvästi jutella ja on hakeutunut seuraani. Laitan ohjelman pauselle ja siirrän kännykän sängyn viereen. 

Jokin sanoo, että tämä hetki on liian arvokas hukattavaksi. 

Niin kuin se onkin. Homeesta (tai sen googlaamisesta) siirrymme keskustelemaan alkuräjähdyksestä ja miksi jotkut ihmiset tuntuvat ärsyttäviltä. Kun lapsi tivaa, kuinka monta poikaystävää minulla on ollut meinaan tikahtua nauruun. Mitkä niiden nimet on, kerro, kerro!

Nauramme lopulta vedet silmissä, aika katoaa.

Kuopuksen ensimmäiseltä äitienpäivältä ei luonnollisesti löydy kuvaa, kuten vauva-albumitkin ovat jääneet hieman vaiheeseen. Onneksi on kännykät!
Kuopuksen ensimmäiseltä äitienpäivältä ei luonnollisesti löydy kuvaa, kuten vauva-albumitkin ovat jääneet hieman vaiheeseen. Onneksi on kännykät!

Ekaluokkalainen saa kohta isosiskon kiinni pituuskasvussa!
Ekaluokkalainen saa kohta isosiskon kiinni pituuskasvussa!

Pian 12 vuotta äitinä on opettanut, että omaa aikaa saa aikatauluttamalla. Mutta jääkö niissä tilaa spontaaniudelle?

Tuona hetkenä, kun pyyhin naurun kyyneleitä silmistä, tajusin että juuri siinä painottomassa tilassa, sen hetken aikaa,olin onnellinen. Samassa konkretisoitui, että toi mun lapsihan on jo aika iso, fiksu ja hiton hauska tyyppi.

Viime aikoina poikkeustilassa - jos on välillä kiristelty välillä, niin olen joululomasta viisastuneena onneksi ottanut välillä myös lasten  kanssa kopin näistä spontaaneista hetkistä. Aina siihen ei ole voimia tai aikaa, mutta yritän mahdollisimman usein, että olisi.

Ajankulu yllättää silloin joka kerta - tunneissa, joskus vuosissa. 

Huomenna on yhdestoista äitienpäiväni äitinä.

Hyvää äitienpäivää kaikki äidit ja äitiensä lapset!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aina välillä minulle ihmetellään ääneen, että miten aikataulutan viikot kun mies on ulkomailla työmatkalla. Siis epäsäännölliset työt, lasten harrastukset ja muun meiningin. En kuitenkaan oikeasti ajattele näitä jaksoja minään modernina sankaritarinana, vaan ihan normaalina arkeen kuuluvana asiana, mikä ratkeaa - no oikeastaan ihan aikatauluttamalla! Viime keväästä asti olen kuitenkin katsonut, että joka päivälle jäisi edes tunti niin sanottua omaa aikaa. Siis sellaista ”jolloin ei tarvitse tehdä mitään hyödyllistä, ihan vain vaikka lukea kirjaa”, totesi life coach Johanna Koivu minulle viime syksynä. Pidin viime viikon arkipäiväkirjaa ja tein itselleni pistokokeen, toteutuvatko nuo hetket yksinhuoltaja-viikkojen aikana arjessa? 

Maanantai

Avasin läppärin kello seitsemän ja vastailin maileihin. Puoli kahdeksan aikaan huhuilin pienimmän ylös (isompien lasten koulu alkoi vasta puoli kymmeneltä) ja vein hänet päiväkotiin aamupalalle. Isommat lapset olivat hereillä, kun palasin koneelle kahdeksan jälkeen. Me naiset -lehti menee maanantaisin painoon. Harvemmin maanantaisin on tapahtumia, joissa minun pitäisi juosta, joten olen korvamerkannut maanantait useimmin kotityöpäiväksi ja kuskausilloiksi. 

Palautin viikonloppuna aukeaman juttuja perjantaina järjestetystä Iskelmä Gaalasta, joten odottelin vielä sihteerin kuittauksen ennen kuin karkasin tunniksi tanssitunnille puoli kymmeneksi. Suihkun kautta työpöydän ääreen. Kirjoitin loppuun hiihtolomalla aloittamani postauksen Logged in -dokumentista ja peleistä. Julkaisun jälkeen säädin kevään kuvausaikatauluja ja keikkoja. Sain myös yhdeltä asiakkaalta kuittauksen, että haluaa jutun tyypistä, jonka pressitilaisuus oli juuri aamulla (ja jota olin tarjonnut toimitukseen)! Tuntui hetken turhauttavalta alkaa säätää haastattelua erikseen, sillä olisi ollut kaikille helpompi sopia se pressin yhteyteen. Jos haastis onnistuu, niin edellisellä viikolla suunnittelemiani aikatauluja täytyy tiivistää; minun on pakko saada toinen blogipostaus valmiiksi seuraavalle päivälle, sillä loppuviikko on aika täynnä.

Kolmen jälkeen lapset tulevat koulusta, nuorempaa muistutan syömään. Vähän ennen puoli viittä nousen koneelta ja hyppäämme lasten kanssa autoon. Haemme pienimmän päiväkodista. Yleensä otamme maanantaisin kyytiin vielä pojan lätkäkaverin, mutta hän on mennyt tänään jo isänsä kyydissä. Myös toinen tytön joukkuekavereista on kipeä, joten nappaamme minibussiimme kyytiin vain yhden tytön. Jätän pojan jäähallille ja sen jälkeen ajan tytöt Hyvinkäälle voimisteluharjoituksiin. Puolen tunnin paluumatkan juttelen ystäväni kanssa puhelimessa, mikä piristää kummasti. Samoin aurinko! Ensimmäistä kertaa kuukausiin on valoissa, kun palaan maanantain kuskauskierrokselta.

Huomaan Hyvinkäällä, että kuopuksen tarhakaverin äiti on laittanut viestiä, että haluaisiko kuopus mennä sinne leikkimään. Tartun mahdollisuuteen kiitollisena. Ehdin viimeistellä ja ajastaa seuraavan päivän postauksen ja jatkaa siivousta aamulla tulevaa siivoojaa varten. Mies on Perussa työmatkalla seuraavat viikot, jonka hyvä puoli on se, että saan organisoida esisiivouken haluamallani tavalla.

Vasta puoli yhdeksältä kaikki lapset ovat kotona ja laitan pienimmän iltasadun kautta unille.  Hoputan isompia illallispöydästä vielä nostelemaan omista huoneista tavarat sängyille. Puoli kymmenen aikaan kaikki lapset ovat unilla ja menen suihkuun. Suihkun jälkeen pakkaan seuraavan päivän tavarat valmiiksi. Luen ehkä vartin verran kännykältä Suhteellisen vapaata -kirjaa, kunnes nukahdan.

Oma aika 1h 45min

Tiistai

Herään 6.30, tyhjennän tiskikoneen ja täytän sen illallisastioilla, jotta saan ne vielä pois siivoojan tieltä. Meikkaan ja herättelen kuopuksen. Isoilla on ensimmäinen kahdeksan aamu hiihtoloman jälkeen, niin soitan pientä herätellessä samalla molemmille alakertaan, ovatko he hereillä. Isot osaavat itse ottaa jo aamupalansa ja pienemmän vien aamiaiselle taas päiväkotiin. Heitän keskimmäisen lätkäkamat samalle kaverille, josta hänet haetaan harkkoihin (näin hän ehtii leikkiä myös kavereiden kanssa arkisin).

Junassa valmistaudun usein työkeikoille. Omalla autolla menen keikoille, jotka eivät ole ihan Helsingin ydinkeskustassa.
Junassa valmistaudun usein työkeikoille. Omalla autolla menen keikoille, jotka eivät ole ihan Helsingin ydinkeskustassa.

Ajan auton päiväkodilta juna-aseman lähelle parkkiin ja junaa odotellessa lähetän viikon suunnitelman toimitukseen. Olen odotellut vielä loppuviikon keikkojen vieraslistoja ja etsinyt inspiroivaa naista Radalla-palstan avaukseen. Maanantai-iltana hän tippuikin sängyssä syliini, kun selaisin somea ennen kirjan lukuhetkeä (ei somettaminen aina ole ihan turhaa)! Jaan myös kännykän kautta edellispäivänä ajastamani postauksen ja teen siitä myös Instagram-noston. Kävelen autolta junalle. Junassa suunnittelen vajaan puoli tuntia kestävän matkan haastattelukysymyksiä ja kulmia Modernit miehet -pressiä varten, jonne olen siis matkalla. Tapahtuma järjestetään Triplassa, eli siinä Pasilan aseman yhteyteen rakennetussa kauppakeskuksessa. Olen tykästynyt Triplaan tosi paljon ja pressiä kohti kävellessä mietin, ehtisinkö piipahtaa tänään jossain kaupassa..

Triplan Cinamossa näemme ensimmäisen jakson toiselta Modernit miehet -sarjan kaudelta. Se vaikuttaa hauskalta, puhutteleekin. Lupaan muistuttaa itseäni, että katson sen maaliskuun lopulla, kun sarja tulee YLE Areenaan. Pressistä menen puolijuoksua Pupu-ravintolaan lounaalle, jossa puran haastattelut ja kirjoitan ne heti lehteen sekä verkkoon.

Meillä on ollut Kukkohovin Annen kanssa ollut puhetta, että pitäisimme kirjaprojektin jälkeen oman Kiky-päivän ja tämä tiistai oli merkitty sille. Lopulta huomasimme, että realistisesti saisimme kiireiltämme järjestettyä tällä kohtaa yhteistä aikaa vain iltapäivän. Mietimme, mitä kaipasimme nyt eniten? 

Lopulta päädyimme, että tarvitsimme molemmat hemmottelua, siis ihan kunnon rentoutusta. Toki myös lounas olisi kiva, että voisimme vaihtaa kuulumiset. Saimme ajan upouuden Triplan Glory for you Spa Salonki -kauneushoitolaan, jossa meille molemmille tehtiin hoitolan yksi suosikkihoidoista Kuninkaan tyttären lepohoitopaketti*. Se oli tähän tarkoitukseen ja tähän kohtaan kevättä juuri täydellinen tapa rentoutua ja viettää aikaa yhdessä.

Istuimme jalkahoitojemme ajan vastakkain omissa laiskanlinnoissa ja saimme jutella kuulumiset samalla kun varpaankynnet heräteltiin talviunilta. Kuumakivihierontojen ajaksi mekin vaikenimme. Koko vartaloon kohdistunut hieronta oli taivaallisen rentouttava! Hoito kesti melkein kaksi tuntia ja mietin, miksi en ole aikaisemmin tajunnut yhdistää tätä; ystävien tapaamista kauneushoitolassa? Toki en raski käydä hoidoissa, kun muutaman kerran vuodessa, mutta jatkossa aion jakaa ne useammin ystävien kanssa. Jos innostutte hoidosta, niin se kannattaa varata hyvissä ajoin, sillä hoitolan ajat olivat aika täynnä – varsinkin nuo kahdelle tarkoitetut. 

Kaksi vähän vähemmän stressaantunutta yrittäjänaista kauneushoitolakäynnin jälkeen.
Kaksi vähän vähemmän stressaantunutta yrittäjänaista kauneushoitolakäynnin jälkeen.

Juttelimme vielä Annen kanssa hetken hoidon jälkihöyryissä. Kirjaprojektin jälkeen olen jäänyt hoitamaan joitakin Annen managerointiin ja haastatteluihin liittyviä asioita. Käymme ne vielä yhdessä läpi. Anne toi minulle myös testattavaksi hänen uudet Luv By Anne -ihonhoitotuotteet (joita arvon teille myös Instagramin puolella).

Hyppään lopulta Pasilassa 16.10 junaan ja haen kuopuksen päiväkodista. Siivoojan jäljiltä (joka käy meillä kerran neljässä viikossa) kotiin on aina ihana tulla! Lämmitän kuopukselle sunnuntaina valmiiksi tekemiäni ruokia ja varottelen tiputtamasta ruokaa puhtaalle lattialle. Keskimmäinen on päässyt kaverinsa kyydillä lätkätreeneihin, ja sovimme että hän soittaa, kun ovat tulleet jäältä ja menossa suihkuun. Myös esikoinen on lähtenyt kimppakyytirinkimme kyydillä jo harkkoihin, jotka ovat tänään Järvenpäässä. Laitan kuopukselle piirretyt pyörimään ja selaan somea puoli tuntia, kunnes poika soittaa, että on menossa suihkuun. Houkuttelen kuopuksen eväillä autoon (on todella ymmärrettävää, että hän ei jaksa näitä kuskausmatkoja) ja haen pojat jäähallin edestä. Heitämme kaverin kotiin ja ajan auton talliin. Pyydän poikaa laittamaan varusteet kuivumaan sillä aikaa kun laitan hänelle ruuan lämpenemään. Hän jaa syömään sitä, kun lähden pienimmän kanssa hakemaan siskon ja tämän kaverin harkoista. Olemme kaikki kotona puoli kahdeksan aikaan. Päivällisen jälkeen kurkin olan yli kun esikoinen lukee uskonnon kokeeseen ja tarkistan keskimmäisen läksyt. Luen pienimmille omat iltasadut. Puoli kymmenen aikaan kaverini soittaa ja juttelen hänen kanssa hetken puhelimessa. Luen itse taas vartin kirjaa ja nukahdan.

Oma aika 2,5 tuntia

Keskiviikko on viikon toinen kotikonttoripäivä! Yleensäkin työpäiviä on Järvenpäässä kaksi ja kolme Helsingissä. Herään aamulla 6.30 ja puran pari viikkoa sitten tekemäni kansijutun haastattelunauhan loppuun. Sitä jäi edellisellä kerralla purkamatta puolisen tuntia, joten olen seitsemän aikaan valmis. Vastailen vielä muutamiin maileihin ennen kuin herätän kuopuksen. Isoilla on taas myöhäisempi aamu. Kuopuksen vietyä menen salille 45 minuutin crossfit-henkiseen rääkkitreeniin (olen aloittanut tunnilla vuoden alussa). En pääse paikalle läheskään joka keskiviikko, mutta aina kotikeskiviikkoisin pakotan itseni fyysisesti tuonne kuululle epämukavuusalueelle. Salituntini aikana on tullut muutamia työpuheluita, joita soittelen läpi ajaessa kotiin. Käyn tullessa hakemassa Citymarketissa kirjoitus-sushia (juuri sieltä maailman parhaasta ruokakaupasta) ja täydennän ruokavarastoja. Suihkun jälkeen pääsen jatkamaan töitä klo 11.Teen ensin Radalla-avauksen, jonka tekemiseen kuluu aikaa kuvien etsimisineen pari tuntia. Siirryn tämän jälkeen sohvalta työpöydän ääreen ja aloitan pitkän jutun hahmottelemisen. Onneksi näkökulmat on sovittu jo haastattelua sopiessa, joten se mitä haastattelulla halutaan sanoa on aika selkää. Jutulla ei ole kerrankin kiire, mutta olen varannut sille aikaa vielä toisen kotityöpäivän seuraavalta viikolta. Jätän koneen auki ja pakkaan kolmen jälkeen auton keskimmäisen lätkäkamat, eväät ja ajan hänet treeneihin. Olemme harvoin kahdestaan autossa, ja on kiva kuulla päivän kuulumiset. Samalla jannu tankkaa eväitä, sillä edessä on kahden tunnin treenit.

Palaan vielä hetkeksi kirjoittamaan. Myös ulkomailla tehtävän kannen kuvausjärjestelyt ja haastatteluajankohta on nyt sumplittava mailitse. Neljän jälkeen lähden hakemaan kuopusta ja päiväkodin pihassa tulee viimeinen työpuhelu, jossa sumpiltaan erään talk show -vierailun aikataulua (ei omani!). 

Kun lopettelen puhelua, pienin on ottanut jo jääkaapista karjalanpiirakoita, joita hän on voitelemassa itse. Olen varannut toista kertaa hänen elämänsä aikana hänelle kuntokeskuksen lapsiparkista oman jumpan ja kyselen varovasti haluaisiko hän mennä. Onneksi haluaa ja pääsen tuulettamaan päätä tunniksi spinningiin. Kun palaamme kotiin venyttelemme yhdessä pienimmän kanssa. Keskimmäinen on päässyt kotiin kaverin kyydissä ja lämmitän hänelle annoksen makaronilaatikkoa. Myös esikoinen tulee omista harjoituksista ja saan koko katraan vartiksi saman pöydän ääreen. Lämmitän esikoiselle viimeisen annoksen valmista ruokaa. Pienin haluaa soittaa isälle ja otamme Skypen Peruun, jossa on aamupäivä. Puhelun jälkeen laitan pienimmälle kylvyn ja käymme kaikki saunassa. Hoputtelen koko porukan hampaiden pesun kautta sänkyyn. Isommille ehdotan kirjoja käteen kännyköiden sijaan ja pienimmälle luen lyhyen iltasadun. Puoli kymmeneltä kaikki ovat unilla. Selaan itse hetken someaja käyn läpi sekä viimeistelen seuraavan päivän kansihaastattelun kysymyksiä (olen tehnyt rungon haastateltavalle niistä valmiiksi). 

Oma aika 2 tuntia

Torstai

Herätys 6.30 ja päivään tulee yllättäen kahden tunnin vapaa slotti, sillä haastateltavan lapsi on kipeänä. Onneksi tälläkään jutulla ei ole kiire ja sovimme, että säädämme uuden haastatteluajan, kun tilanne rauhoittunut. Vastailen puoli tuntia aamulla maileihin, meikkaan ja herättelen lapset. Puen pienimmän kanssa samaa tahtia ja heitän hänet päiväkodille. Muistutan hoitajia, että lastenhoitaja hakee tänään tytön, sillä työkeikkani loppuu vasta viideltä Helsingissä. 

Olen varannut ajan Hypoxiin ennen peruuntunutta haastattelua ja lähden aamujunalla Meilahtea kohti. On ihana päästä treenaamaan pitkästä aikaa Hypoxia. Samaan aikaan treenaamassa on kirjailija Laura Paloheimo, jonka kanssa juttelemme pitkät tovit. Kohta sisään tulee Anne (Kukkohovi) ja Kuhdan Niina. En malttaisi lähteä pois, kun juteltavaa riittäisi, mutta lupauduin käymään toisen juttuni kansikuvauksissa, kun toisen lehden kansihaastattelu nyt peruuntui. Yleensä kansijutun tekevän toimittajan toivotaan olevan kuvauksissa mukana, mutta viime kevään jälkeen en ole priorisoinut näitä enää aikatauluissa kärkeen. Tiedän, että tiimit hoitavat hommat erinomaisesti ilman minuakin (joskus varmaan paremminkin, kun en ole koko aikaa hölisemässä paikalla), mutta toki menen jos haastateltava erityisesti pyytää tai minulla ei ole muuta. Harvemmin vain on näin. Nappaan matkalta studiolle salaatit, joista toisen vien haastateltavalle, joka istuu meikissä viimeisteltävänä. Syön itse seuroina oman salaattini ja ajattelen tuota höpöttelytaukoa samalla puolen tunnin lounastuntina. Kuvausten ollessa käynnissä avaan työkoneen ja naputtelen maileja ja rytmitän seuraavien viikkojen kalenteria. Soitan keskimmäiselle, joka on tullut ennen harjoituksia kotiin syömään, että kaikki on kunnossa. Häntä tullaan hakemaan harjoituksiin hetkenä minä hyvänsä. Esikoinen soittaa hetken kuluttua, että menee koulusta suoraan kaverilleen ja kysyy lupaa mennä käymään kaupassa. Minä halailen tiimin, joka jatkaa kuvauksia ja menen Kallioon, jossa alkamassa on Riikka Ikäheimon Stockmannin malliston esittelyä. Olen paikalla vartin etuajassa ja alan heti tehdä haastatteluja. Julkkisvieraita on nimittäin tulossa paikalle varmaan kolmekymmentä. Ehdinkin haastatella lähes kaikki reilun tunnin aikana ennen kuin näytös alkaa.

Olin suunnitellut, että kirjoitan verkkopätkät jossain Helsingissä valmiiksi, sillä lapsilla on nyt hoitaja kotona. Saankin kyydin Järvenpäähän yhdeltä keikalla olleelta jägeläiseltä kuvaajakaveriltani. Reilun puolen tunnin automatkatekee itse asiassa hyvää, kun saamme jutella omia asioitamme. Menen tekemään työt lopulta järvenpääläiseen kahvilaan, mutta minulla on teknisiä ongelmia. Tietokone ei jostain syystä lataudu ja joudun näpyttelemään loput verkkojutusta puhelimella, kun koneen akku loppuu. Saan jutun lopulta ajoissa perille verkkotoimitukseen ja lähden vapauttamaan lapsenvahdin. Kun esikoinenkin tulee kotiin, katsomme yhdessä jakson Supernanny Suomi -ohjelmaa. Annan lapsille myös proteiinipatukat ja sipsit, jotka sain päivän pressistä ja torstai muistuttaa melkein viikonloppua. Kun lapset ovat unilla, jatkan töitä. 23 pääsen nukkumaan.

Oma aika 2 tuntia

Perjantai

Aamulle on sovittu yksi asiakaslehden puhelinhaastattelu, jota alan valmistella herättyäni. Soitan haastateltavalle, kun lapset ovat koulussa. Ehdin myös kirjoittaa jutusta osan. Lähden yleensä työkeikalle yhden junan aikaisemmin, jotta varmasti ehdin. Farmin pressissä näyttää olevan lounas alussa, joten lähden junalla, jolla ehdin juuri paikalle (vaikka se on lopulta viisi minuuttia myöhässä). Junamatkan aikana suunnittelen kysymyksiä ohjelman pressiä varten, selailen osallistujien Instagram-tilejä.

Juuso Mäkilähde tekee tilaisuuden alussa osallistujille myös kysymyksiä, mikä on aina luksusta, jos aikataulu on tiivis. Itse teen haastatteluita tilaisuudessa ehkä noin tunnin. Kahdelta siirryn smoothielle kirjoittamaan jutut verkkoon. Laskeskelen ehtisinkö käydä vielä alakerrassa Stockmannin Herkussa tekemässä viikonloppuostokset niin, että ehtisin päiväkotiin hyvissä ajoin. Tämä oli siis alkuperäisessä viikkosuunnitelmassa, mutta joudun tekemään ostokset todella pikaisesti, että ehdin junaan.

Olen lopulta päiväkodin pihalla puoli viideltä. Tässä vaiheessa viikkoa olisi kiva, jos mies olisi paikalla. Muuten perjantai on harkkavapaa, mutta pojalla on lätkäjoukkueen sähly, jonka kuskailut mieheni hoitaa. Yleensä teen sillä välin jotain helppoa ruokaa (tortilloja) ja ehdin huokaista hetken, kun pienin katsoo piirrettyjä. Nyt ajelen ruuan tekemisen lomassa kaksi kertaa edestakaisin, mutta ehdin istahtaa sentään vartin verran. Juttelen kaiutin päällä mieheni kanssa samalla kun pilkon kasviksia.  Esikoinen tulee kotiin ja ronkuu yökylään, mutta olen tiukkana; perjantaina syödään nyt yhdessä! Hän jää pienimmän kanssa hetkeksi kotiin, kun käyn hakemassa pojat sählystä.

Meillä on lasten kanssa aidosti hauska, eikä yhtään kaaottinen tortilla-illallinen, vaikka he hieman nyrpistelevät jauhelihan korvaavalle kasvissekoitukselle. Ruuan jälkeen katsomme lasten puhelimilta Tik tok -videoita ja syödään jätskit. Poikkeuksellisesti en anna heidän tänä viikonloppuna valvoa, sillä seuraavana päivänä on tyttären harjoituskilpailut ja sunnuntaina keskimmäisen jääkiekkopelit Vantaalla, jonne lähtö on 6.20. Lasten mentyä unille vastailen vielä viikonlopun kuskauksiin ja kisavaatteisiin liittyviin yksityiskohtiin. Myös muutama 40-vuotissynttärilahja sekä vauvabrunssi on suunnitteilla. Samalla tulee vaihdettua kavereiden kanssa vähän kuulumisia. Ajattelin ensin, että katsoisin jonkun elokuvan, mutta lopulta puolihyödyllisessä somettelussa on hurahtanut aikaaja haluan mennä nukkumaan ennen yhtätoista.

Omaa aikaa yhteensä noin tunti

Yhteensä viikon aikana niin sanottua omaa aikaa tuli yhteensä yhdeksän tuntia. Toki se ei ollut ihan vapaata oleskelua, sillä lähes puolet ajasta meni omiin treeneihin. Kyseessä oli töiden puolesta hieman kevyempi viikko, kun ei ollut ison kannen deadlinea. Niiden muokkailut menevät välillä yötöiksi. Mitä tämän viikon perusteella mielelläni vähentäisin jatkossa, olisi vapaahetkinä some-kanavien avaaminen. Usein työasioita tai muita hoidettavia asioita tulee myös niitä kautta ja vähän turhan monta kertaa päädyin pläräämään kalenteria, kun olisi pitänyt niin sanotusti vain olla - ja sietää olemisen sietämätöntä keveyttä.

*hoito saatu, lisää tietoa täältä. Glory for you Spa Salonki löytyy Triplan lisäksi Kampista.

Kommentit (3)

Mom
1/3 | 

Viikon mittaisia yksihuoltajuuksia ei ole olemassakaan.

Kun ei ole huolta taloudesta, ei toisen aikuisen tuesta ja muutenkin voi porskuttaa niin ajatus yksinhuoltajuudesta on todella kaukana. Wellcome to real life.

"Omaa aikaa", minun koko elämäni on minun omaa aikaani, omine valintoineni. Siihen kuului tuossa männä vuosina 20 vuotta yksinhuoltajana, useampia töitä - ei pätkissä vaan päällekkäin, että lapset saivat harrastaa juurikin jääkiekkoa, salibandya, jalkapalloa . . . ja kyllä, ihan ite kuskasin. Kun olin välillä lähtenyt päivätyöhöni klo. 6 aamulla, käynyt välillä heittämässä lapset harrastuksiin, mennyt iltatöihin ja paluumatkalla hakenut lapset niin olin ihan asian eli yksinhuoltajuuden ytimessä. Se oli silloin minun omaa aikaani myös, omaa valintaani ja loistavaa yhdessä oloa lasteni kanssa, monet ilot sekä murheet on jaettu autossa, halleilla, pelitauoilla - olen ollut osana myös lasteni ystävien elämää.

Olen edelleen huikea nainen, kokemusteni rikastuttama ja onnellinen, itsellinen nainen. 

Älköön koskaan, kukaan sortuko nimittämään itseään yksihuoltajaksi silloin kun mies on työmatkalla viikon tai vaikka olisi kuukaudenkin, silloinkin on talous koko ajan turvattu, henkinen tuki on chatin tai videopuheluiden päässä.

Yksinhuoltajuus on iso,  joskus jopa kipeä asia, jolla ei sovi pelailla. 

Vierailija
2/3 | 

Sinulla on todella pitkät ripset.

SannaX
3/3 | 

Itseäni ärsyttää myös suunnattomasti yksinhuoltaja-termin käyttö silloin kun asian laita ei todellisuudessa ole näin. Mielestäni siihen perusteetta viittaaminen on halventavaa yksinhuoltajia kohtaan. Mainittakoon vielä, että olen naimisissa, en itse siis yksinhuoltaja, eikä minulla edes ole lasta. Tosin olen yksinhuoltaja-äidin kasvattama ja sitä kautta tiedän aika hyvin mitä yksinhuoltajuus on. Kuten nimimerkki Mom on erittäin osuvasti kommentoinut niin viikon tai kahden lapsista yksin huolehtiminen ei ole yksinhuoltajuutta nähnytkään. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät jättää tämän termin käyttämättä jos sille ei ole oikeasti aihetta.

Yksi unohtunut kisa-asu. Yhdet kisan jälkeen terassilla. Venyttelyä käytävillä, lämmittelyä pukukopissa.

Vuosi sitten alkukesästä ajoimme kotiin joukkuevoimistelun MM-kilpailuiden katsomosta kaverini ja lapseni voimisteluohjaajan kanssa.

Pyörittelimme kaverini kanssa ikuisuusajatusta siitä, että olisipa kiva, jos saataisiin kasaan meidän tasoinen aikuisten joukkue, joka voisi treenailla yhdessä ja osallistua joihinkin kilpailuihin. Koska voimisteluohjaaja sattuu olemaan omassa työssään aikaan saavaa sorttia, hän varasi heti tuollaiselle ryhmälle sopivan harjoitusajan ja haali siihen muutamia tuttuja. 

Syksyllä Illuusiaksi myöhemmin nimetty joukkue aloitti harjoittelun kerran viikossa. Ryhmään tulijoita yhdisti se, että kaikilla on jonkunlainen voimistelu- ja tanssitausta. Kukin palasi lajin pariin eri syistä.

Minä haikailin voimistelun pariin lähinnä siitä syystä, että tykkään (ja samalla vihaan, vähän niin kuin kirjoittamistakin) tehdä koreografioita. Olen silloin tällöin flirttaillut lajin kanssa ja tehnyt ohjelmia pyynnöstä eri ryhmille, mutta edellisestä ohjelmasta oli aikaa viisi vuotta.

Lisäksi kaipasin voimistelun keholle tuomaa kokonaisvaltaisuutta. Yhä vain olen kyllästynyt kuntoklubien aika yksipuolisiin tunteihin, omassa ryhmässä saisin ohjata sellaisia juttuja, joita ei muualla (tai ainakaan viiden minuutin ajomatkan päässä) edes ole tarjolla.

Koska harjoittelimme vain kerran viikossa ja monien elämäntilanne on aika kiireinen, teimme vuoden kilpailuaikataulun aika kevyeksi. Teimme vain yhden ohjelman, jolla kisasimme kaksi kertaa ja esiinnyimme kahdessa seuran näytöksessä. Kauden päätimme viime viikonloppuna Suomi Gymnaestradaan, joka oli iso voimistelutapahtuma Turussa.

Viimeisessä kilpailuissa huomasin, että olen rentoutunut lajin suhteen vuoden aikana todella paljon.

1. Rentous

Hyppäsimme ensimmäisiin kilpailuihin sillä tietämyksellä, mitä kyseinen laji (tanssillinen voimistelu) oli ollut viisi vuotta sitten. No kisassa selvisi, että tekniset säännöt olivat kiristyneet ja olimme niin sanotusti väärässä sarjassa. Kymmenen vuotta sitten olisin hajonnut harmituksesta palasiksi, nyt "väärä sarja" sai meidät nauramaan vedet silmissä.  

Viikonloppuna olimme jo askeleen lähempänä "oikeaa" sarjaa ja sijoituimme vallan hopeakategoriaan.

Huomasin samalla, että entinen "pakko voittaa" -asenne oli muuttunut haastajana taitaa olla kivempaa (ja rennompaa) -asenteeksi. Tämä ei tarkoita, ettemmekö pyrkisi tekemään mahdollisimman hyviä ohjelmia ja harjoittelemaan kunnolla, mutta tällä iällä ymmärtää jo, että kyseisen kilpailun lopputulokset kiinnostavat kuitenkin aika marginaalijoukkoa maan ja lajin ihmisistä. Niiden lopputulos ei ole lähelläkään maailmaloppua (kuten joskus nuorenpana olisin saattanut ajatella).

2. Oma aika

Kun lapsena ja nuorena kilpailuissa odottelu tuntui maailman tylsimmältä touhulta, ruuhkavuosien keskellä nautiin siitä omana aikana. Höpisen pukkarissa, lämmitän ja venytän kehoa, nautin välillä hiljaisuudesta tyhjentyneessä pukuhuoneessa ja muista esityksistä.

3. Omat aikataulut

Kisapäivät nuoruudessa ja valmentajana olivat piiiiiitkiä. Gymnaestrdan kaltaisina tapahtumaviikonloppuina ollaan asemissa ja harjoituksissa aamusta iltaan. Katselin viikonloppuna sivusta, kun lapset harjoittelivat kisapaikkamme vierellä omaa kenttäohjelmaa. Kyseessä on iso ohjelmakokonaisuus, jossa Ivalosta Hankoon osallistuvat voimistelijat esittävät saman ohjelman. Voitte kuvitella (hyvästä ennakkoharjoittelusta huolimatta) sitä paikkamerkkien ja paikkojen säätämisen määrää, kun satoja ja taas satoja voimistelijoita saadaan muodostamaan hienoja kuvioita. 

Me sen sijaan lähdimme oman suoritusen jälkeen syömään, emme suinkaan ABC:lle, kuten männävuosina joukkueella oli tapana, vaan pöytävaraus oli astetta fiinimmästä paikasta Turun keskustasta. Pöytää odotellessa joimme yhdet ravintolan terassilla ja katselimme keskustan voimisteluvilinää aurinkoisessa Turussa. Ravintolan pöydästä seurasimme kisapalvelun kautta myös oman kilapilun lopptuloksia, emmekä lähteneet ihmispaljouteen tapahtumatorille. 

Jaahas, olisi aika vaihtaa sandaalit voikkatossuun.
Jaahas, olisi aika vaihtaa sandaalit voikkatossuun.

4. Ihmiset

Lapsena ja nuorena voimistelukaverit olivat luonnollisesti samassa elämäntilanteessa. Meidän joukkue on aika nuori. Suurin osa jäsenistä on parikymppisiä, osa heistä kirjoittanut vuoden sisään ylioppilaaksi. Niinkin hyvää ja tarpeellista on  ruuhkavuosina  vertaistuen jakaminen, niin minusta on ollut kiva larpata myös joukkuekavereiden kautta tuota elämänvaihetta, kun kaikki on vielä auki ja mahdollista. On rikkaus tuntea eri-ikäisiä ihmisiä.

5. Pienikin kehitys tuottaa iloa

Olin voimistelullisesti elämäni pohjakuopissa sitten syntymäni, kun aloitin ryhmässä. Lihasmuisti tiesi, miten liikkeet pitäisi tehdä, mutta jostain syystä lihakset eivät suostuneet toteuttamaan niitä. Kevään mittaan huomasin, että jotkut liikkeet olivat palautuneet ja kevään viimeisessä kisassa en enää meinannut pyörtyä. 

Tällä iällä pienikin kehitys (tai vanhojen taitojen palautuminen) tuottaa suurta tyydytystä. Kun tietää olevansa vastuussa muulle joukkueelle, treenaa myös silloin, kun ei huvittaisi.

 

Eli tiivistettynä; näin aikuisiällä myös harrastuksessa on itsemääräämisoikeutta enemmän, vaikka tapahtumat ja kisamiljööt ovatkin usein samoja. Rentous tuo hauskuutta. 

Gymnaestrada-viikonlopun jälkeen hyvillä mielin kesän jumppavapaalle. Viikonlopun meininkejä Turusta nähtävissä Yle Areenassa.

Onko sulla tai teillä joku laji, jonka pariin haluaisit palata?

Kommentit (1)

Jossain vaiheessa jokainen vanhempi havahtuu siihen.

Milloin olin viimeksi yksin kotona pidempään kuin muutamaa satunnaista hassua tuntia? Ja. Mihin hemmettiin olen käyttänyt kaiken vapaa-aikani ennen lapsia?

Teen paljon töitä kotona, jossa vietän myös paljon aikaa keskenäni. Tämä tarkoittaa myös sitä, että työn ja vapaa-ajan suhde on hyvinkin häilyvä. Toisin sanoen, kun vapaa hetki tulee, kaivan helpoisti läppärin esille ja jatkan helposti loputonta mailirumbaa. Tai sitten sitä loputonta siivoamista, lapsille ei kai voi liikaa antaa huomiota myöskään. Kun lapset ovat kotona, tasapainoilen usein  ihan konkreettisesti työn ja lasten välillä. 

Enkä koe olevani mikään oman elämäni työmarttyyri; kun olen ansainnut vapaapäivän, osaan sellaisen myös organisoida ja pitää. Isken perheen kanssa pidettävän vapaapäivän tai kaksi joka viikolle kalenteriin.

Mutta entäpä vapaapäivä yksin kotona? 

Syksyllä vietin sellaisia jopa kaksi peräkkäin. Noh. Viikonloppuun sattui yhdet synttärit ja kasasin sille myös kertyneet rästityöt, joten se meni aika lailla juoksemiseksi, joka ei juuri arjesta poikennut. Paitsi sai nukkua pitkään, joka on tietysti aina luksusta.

Keväällä, kun siippa kertoi lähtevänsä poikien kanssa yli viikon kalareissulle, esitin vaatimuksen; meikälle yksi vapaa viikonloppu. NYT. Olin sen tarpeessa. Lisäksi lupasin itselleni yhden asian. En tarttuisi läppäriin. Halusin testata, mitä olen puuhaillut elämässäni aikaa ennen lapsia, jolloin hoidin työt työaikaan työpaikalla. Eli viimeksi vuonna 2008.

Täytimme vasta ystävieni kanssa Aikuiset ystävät -kirjaa, jossa lasketaan lopuksi aikuispisteet. Laskin huvikseni ne kuluneelta viikonlopulta.

Mikä ei mennyt niin kuin kymmenen vuotta sitten?

PERJANTAI

Minulla oli illalla muutamia kavereita etkoilemassa ja juhlimme tappiin Helsingin yössä. Tämä kuulostaa hyvinkin elämältä ennen lapsia, tosin olen yrittänyt järjestää itseni tasaisin väliajoin viihteelle myös aikana jälkeen lapsien.

LAUANTAI

Heräsin aamulla pienessä päänsäryssä kello kymmenen. Huokaisin helpottuneena, että se oli niinkin paljon. En yleensä pysty nukkumaan enää nykyään kovin pitkään (aikuipiste 1), varsinkaan valoisampaan kesäaikaan. Miten ihanaa olikaan nukahtaa uudelleen tietäen, että koko päivään ei mahdu mitään velvotteita. 

Iltapäivällä hain Hesarin postilaatikosta ja siirryin sen kanssa terassille. Some ja puhelin on täynnä viestejä. Olisi Löylyn synttärit, Suomen lätkän semifinaalipeli. Osa oli jo jatkamassa edellistä iltaa terassilla. Tulee levoton olo, pitäisikö lähteä johonkin, kun on upea sääkin?

Vaikka viihdyn hyvin yksin, ymmärrän hyvin, miksi usein lähdin viikonloppuna ulos, jos minulla ei ollut työhön tai jumppajuttuihin liittyviä menoja.

Pakotan itseni siivoamaan keittiön juhlien jäljiltä (tästä toinen aikuispiste, ennen juhlien jäljet saattoivat jäädä seuraavaan viikkoon). Lähden kävellen kauppaan, sillä haluan lämpimästä säästä mahdollisimman paljon. 

Ulkona on niiiiiin kaunista. Suhteessa luontoon olen muuttunut sitten nuoruusvuosien. Nykyään jaksan jäädä ihmettelemään ja hengittelemään heräävää luontoa, kaunista ilmaa. Nuorempana kiinnosti lähinnä, oliko sää tarpeeksi hyvä auringon palvonnalle (aikuispiste 3).

Kaupasta tullessa juttelen naapureiden kanssa edellisestä illasta. He kutsuvat katsomaan Suomen peliä heille. Sanon yrittäväni olla keskenäni (aikuispiste 4). Teen perjantailta jääneestä lohesta kattilan savulohipastaa, josta riittää ruokaa sunnuntaille koko perheelle (aikuispiste 5).

Syön hiilihydraatteja ja sokeria laskematta kaloreita (aikuispiste 6). Parikymppisenä laskin koko ajan kaloreita, enkä kuuna päivänä olisi kokannut itselleni tälläistä sapuskaa.

Orpo olo iskee oikeastaan ensimmäisen kerran, kun Suomen peli alkaa. En ole koskaan katsonut tärkeää MM-ottelua yksin. Puhelin piippaa, sillä moni kaverini tietää, että pohdin yhä lähteäkö vai ei. Yksi ystävä lähettää kuvan drinkkilipuista, jotka pitäisi tuhota kuluvan illan aikana. Köyhänä toimittajaharjoittelijana tuskin olisin kieltäytynyt ilmaisesta illasta. Nyt haluan juosta aamulla lenkin, joka ei kyllä juhlineena onnistu (aikuispiste 7). Yritän juoda lasin skumppaa, mutta oksennus tulee melkein kurkkuun. Meikäläisestä ei ole enää monen päivän hippailuun (aikuispiste 8).

Peli näyttää kääntyvän Ruotsille, menetän siihen mielenkiintoni. Kannan lukematta jääneet lehdet sohvalle ja lueskelen niitä kunnes nukahdan kello 22 (aikuispiste 9). Siirryn yöllä sänkyyn, jossa nukun aamuun. Laitan kuitenkin herätyskellon soimaan, että ehdin juosta lenkin, jotta ehdin myös tekemään päivän muut velvoitteet (10).

SUNNUNTAI

Aamulla olen vähän helpottunut, kun päivän ohjelma on selkeä. Lenkki, blogikirjoitus ja junalla muun perheen luo juhlimaan anoppia ja kummipoikaa.

Viikonloppu osoitti, että täysin mummoutunut en vielä ole (hei juhlinta aamuun Skohanissa), mutta aikuispisteet 10/16! Ja epäilykseni vapaa-ajasta ennen lapsia osottautui oikeaksi: en ole käyttänyt aikaani sen ihmeemmin mihinkään. Mikä sekin on välillä ihan hyvä asia.

Mahtavia hetkiä kaikille viikonloppuun, yksin tai porukassa! Ja onnea Artistryn tuotepalkinnon voittaja Pauliina Laaksonen ! Voit laittaa minulle yhteystietosi ja postiosoitteesi sähköpostiin empuntemputjatarinat@gmail.com :)

 

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat