Kirjoitukset avainsanalla pelaaminen

Kun olin 8-vuotias, minulta leikattiin lonkka. Leikkaus tapahtui ensimmäisen ja toinen luokan välisenä kesänä. Edessä oli pitkä kesäloma keppien kanssa levossa, joten vanhempani heltyivät ja meille ostettiin Nintendo! Olin pelannut naapurissa Super Mario Bros ykköstä ja tuntui epätodelliselta, että minulla laite nyt ihan omassa huoneessa – ja voisin pelata sitä käytännössä lähes milloin halusin!

Super Mario olikin sen kesän pelastus. En saanut varata jalalle – saati uida tai juosta, joten alkuviikkoina kavereita kokoontui usein meille pelaamaan. Kenttien läpäiseminen oli koukuttavaa, loppukesästä pääsimme jo kokeilemaan onneamme viimeisen kentän lohikäärmettä vastaan. Pelistä uusien paikkojen ja toimintojen löytyminen oli palkitsevaa.

Kesäloman jälkeen peli kuitenkin jo pitkästytti. Sen jälkeen pelasimme nintendoa ehkä kerran viikossa, joskus unohdimme sen olemassaolon kuukausiksi. 

Olimme noin kymmenen, kun Supemario 3 -peli tuli kaverini kotiin. Pelisessioita oli taas useammin. Muistan kuinka muutaman kerran aloitimme pelata heti herättyämme ja pelasimme koko päivän. Ne olivat ihania kiireettömiä lapsuuspäiviä. Noissa päivissä pelaaminen oli kuitenkin kokonaisuudessa hyvin pienessä murto-osassa. Harrastimme kaikenlaista eri urheiluseuroissa, mutta oli kaikki maailman aika tehdä myös paljon muuta; leikkiä lähimetsässä, hypätä suksilla pulkkamäen minihyppyristä, pelata liikaa korttipelejä, sisustaa barbeille kotia, penkoa lehtiroskiksia ja katsoa Kauniita ja rohkeita. Joskus ihan parasta oli käydä yhdessä kirjastoautossa ja lukea yökylässä kirjoja siihen asti, että molemmat nukahtivat.

Poikani on nyt 8-vuotias, siis samanikäinen kuin minä aikoinaan Nintendon saadessa. Meille on hankittu muutama joulu sitten Playstation, jolla hän pelaa silloin tällöin urheilupelejä (NHL ja FIFA). Mielestäni hänen suhde peleihin on ollut terve. Joskus hän saattaa pelata niitä useamman kerran viikossa, toisinaan laite on unohtunut kuukausiksi. Ihan kuin minä supermarioni kanssa lapsena; hän pelaa änäriään välillä yksin, välillä kavereidensa kanssa. Esikoistani pelit eivät ole juuri kiinnostaneet. Meillä on Singstar, jota hän on laulanut uutuudenviehätyksen jälkeen kavereidensa kanssa ehkä kerran kaksi vuodessa. Sotapelejä meillä ei ole, koska ne ovat mieheni mielestä lyhyesti tiivistettynä saatanasta. Olen suhtautunut itsekin niihin skeptisesti. Ensinnäkin niiden väkivaltaisuuden vuoksi. Toiseksi en halua että lapsi koukuttuu peleihin liiaksi, kun ruutuaikaa tulee jo pelkästään kännykällä olosta.

Kun ensimmäinen luokka alkoi viime syksynä, poika alkoi puhumaan yhä useammin Fortnite-pelistä. Siihen asti peli oli näkynyt meillä lähinnä tansseina, joita pelin kautta on lanseerattu (ymmärtääkseni juuri flossaus on levinnyt Fortniten kautta). Luulinkin alkuun, että kyseessä on joku näistä hyvän mielen aktiivipeleistä, kunnes kävin lukemassa pelin esittelyn: Maailma on tuhoutunut, vain 2 prosenttia väestöstä on elossa, jotka eliminoivat toisiaan ampumalla. Ei kiitos.

Syksyllä Fortnite tuntui kuitenkin tulleen osaksi lähes kaikkien pojan kavereiden elämää. Peli- ja ulkoilukaverit pihoilta vähenivät. Lapsi kipuili asian kanssa muutamia kertoja, mutta kun yleensä keksivät porukalla muuta tekemistä, annoin asian olla. Kun koulun joulujuhlan näytelmässä tonttu totesi, että aiomme pelata koko joululoman Fortnitea ja koko lapsilauma hörähti nauramaan, mietin että onko pelin pelaaminen sittenkin sukupolvikokemus? Jääkö lapsi paljosta paitsi, kun peliä ei meillä ole? Jääkö hän joidenkin kaveriporukoiden ulkopuolelle? Lopulta lupasin harkita asiaa, ehkä kesäloman alussa, jos kouluhommat sujuisivat mallikkaasti.

Nyt sitten hiihtolomalla katsoin Yle Areenan Logged in -dokumentin. Kiitelty ja kauhisteltu dokumentti kertoo viidestä syrjäytyneestä suomalaisesta nuoresta miehestä. Heidän kohtalossa itkettää kaikkia yhdistävä tekijä; kiusaaminen (on se nyt ihme, että sitä ei saa tällä tieto-taidolla kitkettyä pois!!!). Ja kauhistuttaa arjen hallinnan ongelmat (homehtuneet patjat, lattiasta kattoon sotkuiset asunnot, vuorokausirytmin puuttuminen) sekä peliriippuvuus, jonne kukin heistä vajoaa yhä syvemmälle ongelmien kasautuessa. Samalla katson lätkäleiriltä tullutta poikaa, joka juoksee kaverinsa kanssa ympäri asuntoa (komennan alas, kun hyppivät meidän sängyllä) ja sitten he katoavat ulos pelaamaan sählyä. Sisällä he pelaavat erän jalkapallopeli FIFA:aa ja sitten siirtyvät kylpyhuoneeseen räjäyttämään mehupurkkeja (älkää kysykö enempää). Haluaisin lapsen suhteen pelaamiseen pysyvän juuri tuollaisena; yhtenä kivoista ajanviettotavoista. Ei koko elämää ja sen rytmiä määrittävänä tekijänä. 

Toisaalta, jos lapsi olisi peleihin addiktoituvaa sorttia, olisiko hän koukuttunut jo urheilupeleihin? Tosin kun kerran lapsen sairauspäivänä testasin kuinka kauan hän pystyy katsomaan Youtube-videoita (joissa pääasiassa katsotaan kun muut pelaavat) niin kesti yhdeksän tuntia, kunnes käskin sammuttaa television.

Enkä nyt tosiaan usko tai väitä, että kovin monesta tällä hetkellä paljon pelaavasta tulee niin sanotusti syrjäytynyt peliriippuvuuden vuoksi. Muutamista tullee myös pelisuunnittelijoita, jotka tahkovat miljoonia. Suurimmasta osasta varmaankin taas kelpo kansalaisia, joiden puolisot saattavat repiä jossain kohtaa hiuksia päästä, jos kumppani pelaa liikaa. 

Mutta vaikka kuulostan kukkahattuilijalta kirjoitan kuitenkin; nykyajan viihdetarjonnan kanssa saa olla varuillaan. Kyllähän sitä itsekin tietää, miten vaikea on lopettaa Netflix-sarjaa kesken, vaikka järki sanoo, että aamulla on aikainen herätys. Ja on ymmärrettävääkin, että kun elämä potkii päähän niin helposti hakeutuu sellaisen tekemisen pariin, jossa viihtyy ja siitä saa lohtua.

Jokaisen pitää saada tehdä mistä tykkää, toteaa yksi Logged in -dokumentin miehistäkin. Totta kyllä, mutta sen sijaan pitää huolehtia myös ikävistä velvollisuuksista. Dokumentti puhutteli minua niin paljon, että näytin itse asiassa nyt loman päätteeksi kaksi ensimmäistä jaksoa 11-ja 8-vuotiaille lapsillemme.

Tämän takia meillä on säännöt ja äiti on tarkka pelaamisen suhteen. Ja toiseksi, tämän takia ketään ei saa jättää ikinä yksin, saati kiusata.

Muun muassa tällaisia asioita sanoin ääneen keskustelussa, jonka jaksojen jälkeen kävimme lasten kanssa.

 

Fortniten hankkimisesta emme tosin päässeet edelleenkään loman aikana yksimielisyyteen.

kuva YLE

 

 

Kommentit (11)

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016
2/11 | 

Pelin ikäraja on myös 12, jonka unohdin tekstissä mainita. En nyt olen leffojen ikärajojen suhteen ihan pilkunviilaaja, mutta kai tälle ikärajalle on myös joku syynsä

Curly blond
3/11 | 

Ihan tiedoksi että urheilupelit lisäävät aggressiivisuutta yhtä paljon kuin sotapelit, tästä hyviä tutkimuksia. Se kilpailillisuus sen aiheuttaa ei niinkään pelisisältö. Lapset kyllä osaavat erottaa faktan ja fiktion. Liikaa sääntöjä ja lapsi jää paitsi ja on paitsiossa kavereiden kanssa ja liian vähän myös huono. Kultainen keskitie aina hyvä. Rationaalinen kannattaa olla ja olla turhaan pelkäämättä kaikkea. Sen kun voi lapseen tartuttaa. Oma tytär saa pelata mitä haluaa ja voi hyvin ja harrastaa muutakin, koulu menee myös hyvin. Se tasapaino pitää vanhemmilta löytyä ensin ja jos ei löydy tuskin lapsikaan löytää

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016
4/11 | 

En epäile yhtään, etteikö urheilupelit voisi lisätä myös aggressiivisuutta, mutta en ole ainakaan vielä havainnut sitä pelisessioissa.

Vierailija
5/11 | 

Ei sillä ole väliä mitä pelaa itessä se vika on jos ottaa vaikutteita. Onhan yks mun kaverikin pelannu Codia jo 2 vuotiaan ja se on ihan perus hyvä tyyppi ja mäkin sain gtan ku olin 9

Järki käteen
6/11 | 

Puhuttaisiinko sitten myös siitä sosiaalisesta eristämisestä, mitä lapsen kulttipelin pelaamisen kieltäminen aiheuttaa? Jos kaikki ikätoverit pelaavat, on täysin normaalia että siihen haluaa mukaan. Jos et pääse mukaan, olet siltä osin piireistä ulkona. Kärjistyessä saatat jäädä koko kaveripiiristä ulos. Kun kaverit puhuvat pelistä ja suunnittelevat yhdessä pelaamista, lapsi kokee ulkopuolisuuden tunnetta. Tämäkö sitten on parempi, kuin antaa lapsen pelata vaikka tuntirajoituksella maltillisesti? Peliriippuvuuden merkit on helposti tunnistettavissa, ja niihin pystyy ajoissa puuttumaan. Huonoa vanhemmuutta kieltää lapselta nykylapsuuteen kuuluvia asioita vain omien epätodennäköisten kauhuskenaarioiden vuoksi. Sitten kun homma alkaa mennä överiksi, on vanhemman siihen puututtava. Nykyään yhteisöllisyys on siirtynyt digi- ja somemaailman puolelle ja se on vain hyväksyttävä. Mennäänhän palveluissakin enemmän ja enemmän digitalisaation puolelle, kuten pankki- ja terveyspalvelut. Miksi siis kieltää lapselta normaali elämä?

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016
7/11 | 

Niin tätä tässä juuri mietitään, mutta myös rajaa sille, mikä määrä digi- ja somemaailmaa on hyväksi. Ei varmaan ole lapselle huonoa myöskään huomata, että elämässä voi pärjätä vaikka ei lähde ihan jokaiseen valtavirtaukseen mukaan. 

Hmmm.
8/11 | 

Ymmärrän että fortnite saattaa kuulostaa raa'alta, mutta ei lapsi dokumentin henkilöiden kaltaiseksi tule sitä pelaamalla. Pikemminkin kannattaa miettiä, jääkö lapsi ulos kaveriporukoista jos ei saa peliä mitä kaikilla muilla on. Toki se on perheen oma päätös. Sanoit kuitenkin että kiusaaminen on syynä lihavaksi sottaiseksi pelinörtiksi tulemiseksi. Kokeillakin voi eikä vain esittelyteksiä lukea.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat

Instagram