Kirjoitukset avainsanalla ihmissuhteet

Katsoin kerralla kaksi jaksoa uudesta Bachelor Suomi -kaudesta. Voin kai lukeutua jonkunasteiseksi ohjelman faniksi, sillä olen katsonut käytännössä ohjelman kaikki kaudet. 

Kaikenlaista hiihtäjää ja etsijää on ohjelman historiassa nähty, mutta huomaan joka kerta viehättyväni tyypeistä, jotka uskaltavat olla myös hiljaisina, arkoina tai omituisinakin omia itsejään. Toki tämä pätee vain, jos henkilö on kutakuinkin tasapainoinen ja toisia ihmisiä kunnioittava henkilö.

Tämän kauden poikamies, eli Joni Lindlöf, on meikäläisen mielestä ohjelman kotimaisen historian kuumin tapaus. Nallekarhumaisen komea, karismaattinen, eikä kuitenkaan ylimielinen. Hän tuntuu aidosti etsivän kumppania. Ja ei yhtään haittaa, että Bachelorilla on jääkiekkoilijan kroppa ja hän sattuu puhumaan suomen seksikkäintä murretta. Kyllä, tampere it is!

Verrattuna viime kauteen ilahduin, että tällä kertaa poikamies etsii vahvaa ja määrätietoista naista, ei pelkkää kotikokkia.

Ymmärrän hyvin kotisohvalta, että naisten ihastus tuntuu nyt vatsanpohjissa asti. Jo toisessa jaksossa muutamat treffeille pääsijät kikattelevat Jonin edessä kuin pikkutytöt ja ihastuneimpien puolesta vallan huolestun, osaavatko he olla lainkaan omia itsejään Bachelorin (+kameroiden) edessä? 

Aitous julkisuudessa - ihan kuten ihmissuhteissa yleensä - on minusta lopulta tärkeintä. Kaikki muu päälleliimattu esittäminen tai starailu paljastuu nimittäin joka tapauksessa jossain vaiheessa, joten tämmösessä tv-hommassa siihen ei kannattaisi alkuunkaan lähteä. Varsinkin, jos etsii oikeasti ihmissuhdetta.

Tämän kauden Bachelor- Jonista tekee hurmaavan juuri se, että hän ei ainakaan alkujaksoissa tunnu esittävän mitään parempaa tai romanttisempaa mitä on.

Joku katsoja saattoi vaivaantua ensikohtaamisissa, kun Joni ei keksinyt muuta sanottavaa kuin en osaa edes nyt sanoa mitään, mutta minusta se oli paljon sympaattisempaa kuin imelät, ulkoa opetellut korulauseet. Varsinkin jos jannu ei niitä siviilissä käytännössä edes harrasta.

Siitä pisteet Jonille.

" Ihastuneimpien puolesta huolestun, osaavatko he olla lainkaan omia itsejään Bachelorin edessä?"

Bachelorilla on kuitenkin aina formaatissa etulyöntiasema, jossa on enemmän tilaa, aikaa ja asemaa olla oma hurmaava itsensä. Toisin on daameilla, joilla tosiaan muutamilla vahvan naisen roolia vetäneillä epävarmuus alkaa puskea pintaan jo toisessa jaksossa. 

Formaatti on sellainen, että siinä väistämättäkin hyväitsetuntoiset pärjäävät. Epävarmuus näkyy ohjelmassa tällakin kaudella luulin, että olet jo unohtanut minut kokonaan -ruikutuksilla, joihin kukin Bachelor on suhtautunut omalla tavallaan; toisia se ärsyttää, toisista se osoittaa kiintymystä.

Toisaalta sekin on uskallusta olla oma itsensä. Jää nähtäväksi, miten se vetoaa tämän vuoden unelmien poikamieheen.

 

Bachelor Suomi tiistaisin klo 21 Livillä

 

 

Kommentit (0)

Ystävyyden päättäminen on kohdallani ollut aina vuosien harkinnan tulos.

Yleensä kamelinselän katkaisemiseen on tarvittu joku viimeinen pisara. Tuo pisara on ollut suhteessa framilla paljon aikaisemminkin ja joskus on tullut se viimeinen kerta.

Näiden tarinoiden kirjoittaminen tuntuu vaikealta; muistelen kaikkia näitä vanhoja ystäviäni myös lämmöllä, eikä varsinkaan aikuisiällä ystävyyssuhteen päättämiset ole olleet helppoja päätöksiä. 

Kun ystävyyssuhteen päättää, on ollut tärkeä tarkastella myös kriittisesti itseään; teenkö tämän päätöksen oikeista syistä? 

Lapsuudenystävät ovat jännä juttu. Minulle on jäänyt peruskoulun ajoilta kuusi hyvää ystävää, kenen kanssa juttu jatkuu siitä mihin on jäänytkin. Joskus saatan heistä ulkomailla asuvien kanssa puhua vuoden aikana vain kerran Skypessä ja he tuntuvat aina silti läheisiltä.

Kahden tärkeän lapsuudenystävän kanssa kasvoimme erillemme. Toisen kanssa ylä-asteaikana, kun teini-ikä koetteli toista vähän kovemmin kuin toista.

Toisen pitkäaikaisen ystävän kanssa ero tapahtui lukioaikana.

Minulla oli hänen kanssa kahdestaan aina kivaa. Aloin jossain vaiheessa ihmetellä, miksi minulla oli hänen kanssa vaikea olo, kun paikalla oli enemmän ihmisiä. Kahdestaan hän oli myötätuntoinen ystävä, joka nosti minua tarvittaessa ylöspäin. Joskus kun paikalla oli muita, hän - joko tietoisesti tai tiedostamatta - vähätteli tekemisiäni. Olen toki tyyppinä sellainen, että puhun itsestäni aina vähän vitsaillen. Välillä mietin, että entä jos hän yrittää olla vähän kömpelösti myös läpässä mukana. Lopulta otin häneen etäisyyttä. Aloin seurustella ja pyörimme yhä samassa kaveripiirissä. 

Näin häntä satunnaisia kertoja lukion jälkeen, kun kävin opiskeluaikoina lapsuuden kotikaupungissa ja mietin joka kerta ennen tapaamista, että olenko liioitellut asiaa. Joka kerta olin tapaamisen jälkeen sitä mieltä, että en todellakaan ollut. Tämä ystävyys päättyi lopulta aika kivuttomasti, kun hän muutti opiskelemaan paikkakunnalle entisestä lapsuuden kotikaupungista. Tähän ystävyyssuhteen päättymiseen ei liittynyt lopulta mitään draamaa. Olen muutaman kerran tavannut häntä puolisattumalta ja innolla olen aina kuullut hänen kuulumisiaan. Samalla olen tiennyt, että aikuisiän sydänystäviksi meistä ei olisi.

Kaksi muuta, parikymppisenä solmittua läheistä ystävyyssuhdetta olen päättänyt nyt kolmekymppisenä.

Nyt ymmärrän, että kaksikymppisenä tietyt piirteet eivät haittaa niin paljon, kun on vauhti päällä ja kaikki etsivät enemmän tai vähemmän itseään.

Ystäväni ei ollut ihmisenä helpoimmasta päästä. Ymmärsin sen heti, kun häneen tutustuin. Tutustuin samalla vähän isompaan kaveriporukkaan ja pystyimme välillä terapoimaan toisiamme, jos kyseinen tyyppi oli hankala. Teimme yhdessä kaikki pienimuotoisesti töitä ja olimme tekemisissä välillä pitkiäkin aikoja keskenämme. Siinä kasvoi väkisinkin yhteen.

Tämä ystävämme oli alkuun porukan yhdistävä, mutta välillä myös hetkessä tunnelman lyttäävä tyyppi. Ystävä teki joskus ohareita ja valehteli välillä aika uskomattomiakin juttuja. Toisaalta hän oli fiksu ja yksi hauskimmista tuntemistani ihmisistä. Ymmärsin myös traagiset syyt, miksi hän käyttäytyi kuten käyttäytyi.

Ehkä jollakin tavalla nähdä ja vaalia hänessä näitä hyviä puolia, vaikka näin kuinka monet ihmiset ottivat häneen etäisyyttä. Itse laitoin ystävyydelle lopullisen pisteen vasta kolmekymppisilläni.

Koska menin samana vuonna naimisiin ja edessä oli myös jonkunmoiset polttarit, kutsuin kolmekymppisilleni reilu parikymmentä tyttökaveriani grillaamaan ihan vain pääkaupunkiseudulta. (olisi ehkä ollut liioiteltua kutsua ulkomailta tai eri puolilta Suomea juhlimaan meikäläistä kolme kertaa puolen vuoden sisään.)

Juhlapäivänä sää oli karmea, satoi vettä. Tämä ystäväni aloitti ohareiden tekemisen jo päivällä hyvissä ajoin. Hänen sairastumisensa vaativat aina vähintään ambulanssikyytiä ja hänelle tapahtuneet asiat olivat usein joko a) lääketieteellisesti mahdottomia tai b) hän oli toipunut niistä uskomattoman nopeasti.

Kun yhteisiä ystäviämme tuli juhliin, sanoin, että ehkä minäkin alan olla kyllästynyt tähän. Minun oli mietittävä tuossa tilanteessa myös tytärtäni, millaisten läheisten aikuisten verkostoa haluan hänelle?

Kun tyttäreni syntymäpäivät lähestyivät loppukesästä, ystäväni ihmetteli, miksi kutsua ei kuulunut. Kysyin sopivaa aikaa soittaa, puhua rauhassa.

Puhelun aikana kerroin, kuinka hänen jatkuvat valheensa olivat loukanneet ja olisin tukena, jos hän haluaisi puhua asiasta. Edelleen hän kielsi kaiken. Sanoin lopulta suoraan, että siinä tapauksessa en voisi olla hänen kanssa enää tekemisissä. En luottanut häneen.

Koen toki, että anteeksianto ja armollisuus ovat ystävyyssuhteessa tärkeitä - molempiin suuntiin. Mutta jos jossain vaiheessa huomaa, että tietyt asiat, jotka koen epäoikeudenmukaisina eivät muutu, niin sitten olen onneksi uskaltanut lähteä toiseen suuntaan.

Yksi ystävä, joka oli läheinen minulle parikymppisenä, oli opiskeluaikoina tavattoman pihi. En kiinnittänyt siihen huomiota, sillä kaikkihan joutuivat pihistelemään tuolloin tonnikalalla ja makaronilla. Kun aloitimme työelämässä sama linja kuitenkin jatkui. Enempää yksityiskohtia erittelemättä, piheys alkoi saada jo koomisia piirteitä.

Piheys ei sinällään minua haittaa, mutta jos pihistelet toisen kustannuksella, niin että otat, mutta et ole ikinä valmis antamaan omastasi, niin se on silkkaa itsekkyyttä.

Lisäksi ainoa asia,mikä häntä tuntui kiinnostavan on lähimmä materia ja siitä puhuminen. Vaikka täysin antimaterialisti en olekaan, se ei oikein riittänyt minulle enää ystävyyden sisällöksi.

Mieheni mielestä olen ollut armoton, kun olen päättänyt nuo ystävyyssuhteeni, vaikka hän on ymmärtänyt niihin liittyvät syyt. Päätökset ovat olleet varmasti osaltaan myös itsekkäitä; kun ystäviä ehtii muutenkin tapaamaan harvoin, miksi näkisit tuona aikana ihmisiä, joihin et luota tai joiden seurassa oleminen ärsyttää enemmän kuin antaa?

Toisaalta koen olevani onnekas, että elämässäni on niin monta läheistä tyyppiä eri elämänvaiheista. Oli aikamoinen palapeli yrittää saada heidät kaikki samaan kuvaan. En kehtaa edes kertoa, kuinka monta tuntia käytin yöllä aikaa tuon kollaasin kokoamiseen. 

Lopulta jätin serkkuni Karon edustamaan kuvaan muita rakkaita ja läheisiä serkkuja (omia ja miehen), joiden kanssa vietämme perheittäin paljon aikaa. Mieheni kaveripiiristä olen saanut monta läheistä tyyppiä elämääni, meidän pojan kummit Katri ja Nipa edustavat kollaasissa kaikkia heitä. Riikkis (jonka kanssa lopulta päätimme rakentaa perheidemme talot vierekkäin) edustaa kaikkia läheisiä tyyppejä, joihin olen tutustunut ja ystävystynyt täällä Järvenpäässä. Kati edustaa kaikkia työkavereita, joiden kanssa näemme paljon vapaallakin.

Teille ja kaikille muille, mitä parhainta ystävänpäivää <3

Kommentit (2)

AR

Erilleen kasvaminen erotti pikkuhiljaa minut ja lapsuudenystäväni, jonka kanssa olimme tavanneet kun oltiin 5 ja 7-vuotiaat. Olimme vuosikaudet toisillemme kuin siskot ja oli muutamia vuosia jolloin olin valehtelematta useamman yön heillä kuin kotona. Jossain kohtaa vain kahdenkymmenenkolmen kahdenkymmenenviiden vuoden iässä huomasin, että elämämme on lähdössä eri suuntiin, suuntiin jossa meillä ei ole enää toisillemme annettavaa.. 2010-luvulla en ole häntä tavannut kuin muutamia kertoja, silloinkin lähinnä muistelimme menneitä eikä puhuttu siitä mitä tänään kuuluu. Hän on minun elämässä aina merkittävä henkilö, joka aina silloin tällöin pulpahtaa mieleen. Silti ajatus siitä, että ottaisin häneen yhteyttä, ei tunnu luontevalta. Niin se vaan on.

Surkea yritys

Olipa todella huonosti kirjoitettu. Pronominit ihan pielessä, puutteellisia lauserakenteita. Sisällöstä tuli todella epäselvää kirjottajan osaamattomuuden vuoksi. Ei kannatta kirjoitella tärkeistä asioista kun ei saa asiasta selvää vaikka kuinka koittaisi lukea. Yksi ystäväni... Ja toinen... Ja hän... Tälläisissä kirjoituksissa pitäisi tarinnankerronnan sujuvuuden vuoksi jollakin tavalla koittaa eriyttää ihmiset esim valenimillä tai kuvaamalla ala-asteen kaveriksk tai muutoin eritellä ystäviä. Nyt tämä on vain sekavaa sössötystä. Älä kirjoita enempää kiitos tai käy ala-asteen ainekirjoitustunnit uudelleen. Bloggaamaan sinusta ei ole

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat