Kirjoitukset avainsanalla sosiaalinen media

Tiedättekö sen tunteen, kun istut sohvalla töiden jälkeen, keittiö on käytännössä räjähtänyt nopeasti tehdyn (lue:lämmitetyn) päivällisen jälkeen ja et kykene muuhun kuin selaamaan Instagramia – vaikka feedin ilmoitus kertoo kolmatta kertaa, että ”olet nähnyt kaikki viimeisen kahden päivän päivitykset.”

Samalla pitäisi olla läsnä lapsille, puolisolle, pakata harjoituskamppeita illaksi tai viimeistään pestä päiväkotivaatteita aamuksi ja vähintään nostella astiat tiskikoneeseen.

Tämän takia vihaan ja rakastan sosiaalista mediaa. Se on niin perkuleen koukuttava ja se on ehkä vähän liiankin helppo pakotie, kun pitää saada hetki lepoa tai karata arkitodellisuutta.

Mashablen mukaan suuri syy meidän someaktiivisuudessa liittyy "paitsijäämisen syndroomaan". Verkkotoimintaa mittaavan MyLife.com -sivuston mukaan jopa 56 prosenttia ihmisistä pelkää jäävänsä vaille jostakin ”tärkeästä” uutisesta, tapahtumasta tai tilapäivityksestä, jos he eivät seuraa koko ajan sosiaalisia verkostojaan.

Computerworld-julkaisun kolumnisti Mike Elganin mukaan, some addiktoi yhtä paljon kuin huumeet. Osasyynä on se, että somettajan egoa hivelee, kun hän saa uusia seuraajia tai omasta päivityksestä tykätään. 

Itse olen huomannut, että riippuu päivästä, millaisia tunteita some ja vaikkapa Instagram-kuvat saavat aikaan. Joinain päivinä fitnessgurun bikinikuva inspiroi. Tälläisena päivänä, kun makaan joulupöhnissäni flunssassa en pysty edes katsomaan muiden treenikuvia, kun kärsimättömänä haluaisin palata liikunnan suhteen normirytmiin.

"Suuri syy someaktiivisuudessa liittyy paitsijäämisen syndroomaan"

Samoissa (flunssa)tunnelmissa tein uudenvuodenaattona #2018bestnine -kollaasin, mutta julkaisen sen vasta nyt, kolme päivää myöhemmin.  Olen viime vuoden aikana enemmän Instastoryn päivittämiseen, että vähän jopa järkytyin omaa ”vuoden parhaat” -kollaasiani. Ja vähän koko Insta-feediäni noin yleisestikin.

Mitä pönötystä!

Kuvissa kolmesta olin minä ja julkkis (Cheek, Jaajo Linnonmaa ja Tanhupallo).

Cheekin kanssa otettu kuva oli varmaan teennäisin, mihin ikinä olen hänen kanssaan asettunut. Se tapahtui ennen hänen viimeistä keikkaansa ja viimeisen yhteisen haastattelumme jälkeen. Kuvajonossa oli jokunen muukin toimittaja. Jare oli hyväntuulinen ja rento, mutta itsellä oli kiire purkamaan haastattelua, joten mumisin tökerösti vain jotain, että kiitos nyt vaan ja katellaan.

Tuo kuva on itseasiassa koko viime vuoden feedini tykätyin (278 tykkäystä), joten kiitos vaan someaalisesta lainavalosta edesmennyt Cheek, nykyinen JHT.

Jaajon kuvassa on sentään ripaus aitoutta, sillä punaisen maton sijaan se on otettu Kultaisen Venla -gaalan lehdistötilassa, joka sijaitsee Kansallisoopperan alakerrassa.

Puran tapahtumassa aina punaisen maton osuuden jälkeen gaalan ajan haastattelunauhoja ja teen alas kiikutetuista voittajista haastatteluita. Kun Jaajo saapui parhaasta Game show´sta palkittuna alakertaan, olin töiden osalta loppusuoralla ja pahin kiire oli hellittänyt. Kuulokkeet korvilla hyppäsin vielä penkistä, että nyt Jaajo pitää saada yksi kuva.

En muuten ikinä ole nähnyt, että kukaan olisi koskaan kieltäytynyt selfiestä Suomessa. Paitsi kai Kaija Koo ei aina kai innostu, mutta en ole ikinä nähnyt moista tilannetta livenä.

Kollaasin oli yltänyt myös koostekuva minun ja kahden vanhimman lapsen vierailusta X Factor -ohjelman finaaliin.

Lapset ovat yleensä kerran kaksi vuodessa mukana jollain työkeikalla. Siitä huolimatta esikoinen on viihdemeininkiin niin turtunut, että halusi esimerkiksi ennen joulua jäädä mieluummin rakentamaan lumilinnaa, kun lähteä Disneyn uuden elokuvan kutsuvierastilaisuuteen.

6-vuotias fanittaa urheilijoita, yhtä Mikael Gabriel -nimistä poikkeusta lukuun ottamatta. Joten otin lapset sitten mukaan katsomaan finaalia, sillä ehdolla, että kun teen haastatteluja, he eivät saa häiritä.

Lähetyksen jälkeen paikalla oli vain muutamia toimittajia, joten lopulta oli hyvä, että esikoinen oli pidättelemässä artisteja, kun napsi heidän kanssa kuvia, jotta me muut ehdimme tehdä haastattelut. Yhtäkkiä Mikael alkaa tehdä lähtöä ja ehdin juuri nappaamaan häntä olkapäästä, että hei meidän jannu tuli tänne sun takia. Sain lyhyen haastattelun ja vein artistin pojan luokse.

Kuusvee meni Miklun ilmestyessä selän taakse niin hämilleen, että alkoi nauraa, eikä suostunut kuvaan ja peitti kasvonsa. Lopulta kuva saatiin, mutta muihin kuviin hän asettui virnistelemään siskon – ei julkun viereen. Pojan ja Miklun kuva naurattaa meitä kaikkia vieläkin, se taisikin olla yhdeksikön ainoa aito tilannekuva.

"Mitä pönötystä!"

Los Angelesin reissukuvia on kaksi. Molemmat ovat, no jos ei lavastettuja, niin vahvasti aseteltuja.

Olin päättänyt, että joku päivä Santa Monicassa otetaan joulukorttikuvat ja uusia kuvia muutenkin meidän reissuseinälle. Pakkasin sitä varten mukaan lapsille valkoiset vaatteet, jotka eivät olleet enää niin valkoiset kun pääsimme kuvauslokaatioon. Lisäksi nassut halusivat malttamattomina uimaan, eikä ketään olisi voinut vähempää kiinnostaa koko äidin kuvaustuokio.

Ihana otos maailman rakkaimmasta kolmikosta kyllä saatiin, ja se on nyt Instagramin lisäksi vallan seinälläkin. 

Kaverini otti minusta samalla reissulla tämän pakollisen ”Baywatch-kuvan” hengenpelastajien rantatornissa. Niin ihania kuin nuo maisemat ovatkin, niin tuo oli kyllä loman stressaavin rantakeikka.

Viimeiseksi haluan lomalla ottaa stressiä jostain somekuvista!

Ehkä olisin kaivannut omaan topysiini enemmän spontaaneja, hei otetaan nyt yks kuva -tyyppisiä otoksia, arkista hauskuutta ja tilanteita, jotka ovat kuitenkin sitä elämää, jota arvostan ja pääsääntöisesti elän.

Toki somessa on kiva jakaa elämän kohokohtia (hääpäivä- ja synttäripostaus sekä Linnan juhlien pukukuva olivat kolme muuta tykätyintä kuvaa viime vuodelta), mutta tänä vuonna haluan olla Instagramissa vähän vähemmän pönöttävä ja enemmän oma itseni.

Somen käyttäjänä lupaan olla ajankäytöllisesti järjestelmällisempi. Jos vaikka joka toinen viikonloppu olisi vuonna 2019 somelomaa? Joulun pyhinä onnistuin pitämään sitä reilun viikon.

Hyvää (some)vuotta 2019!

Kommentit (0)

Viime jouluna pidin viikon sometaukoa. Siis löin satasen vetoa mieheni kanssa, että voinko olla ilman Instagramia ja Facebookia viikon.

Pystyin siihen, mutta huomasin addiktoituvani tuona aikana enemmän verkkolehtiin. Jostainhan tietoa on saatava! 

Tällä kertaa, kesälomani viimeisellä viikolla, sometaukoni kaatui heti ensimmäisenä päivänä, kun luin laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitosen menehtyneen.

Hän oli ollut mielessäni pitkin kevättä. Sen jälkeen, kun Uusi päivä -sarja tiedotti, että hän jää sairauslomalle ja rooliin tulee toinen näyttelijä, arvelin, että tilanteen on pakko olla vakava. 

En tuntenut häntä muuten kuin haastateltavana ja työtuttuna, mutta tiesin että hänen työmoraalinsa oli korkea. Ja elämänasenne jotain sellaista, josta aika monella olisi paljon opittavaa. Minullakin.

Pysähdyin uutisen äärelle hetkeksi. Konkreettisesti. Huusin sen alakerrassa touhuavalle äidille. Syke nousi, vähän oksetti.

Mietin niitä läheisiä, jotka jäivät. Mietin, missä näin hänet viimeksi. Aivan kuin sillä olisi mitään merkitystä. Mutta jostain syystä tällaisen uutisen äärellä se tuntuu jotenkin tärkeältä.

Vuosi sitten kevät-talvella Oopperatalossa sen täytyi olla. Silloin hän ei halunnut puhua sairaudestaan. Joskus muulloin hän halusi. Ymmärrän, että kroonisesti sairastava haluaa ennen kaikkea elää, eikä voivotella.

Yksi erityisen hauska muisto oli. Sellainen, jonka uskallan kirjoittaa, koska Hanna-Riikka nauroi sille, kun sen useamman kohtaamisen jälkeen uskalsin kertoa.

11-vuotiaina, pikkukaupungin lapsina, haalimme kesälomareissuilla serkuilta vanhoja Helsingin seudun puhelinluetteloita. Ne olivat aarteita, sillä vanhoissa puhelinluetteloissa oli usein ihailemiemme tähtien puhelinnumerot (uusista ne oli tietenkin poistettu ja muutettu salaisiksi).

Vuonna 1995 CD-soittimissamme soi Taikapeilin levy ja sitä tähdittävän Hanna-Riikan numeroa ei ollut vaikea saada. Hänen äitinsä, Eva-Riitta Siitoinen toimi noihin aikoihin Uudenmaan maaherrana tai Helsingin kaupunginjohtajana, joten numero heidän kotiinsa löytyi jokaisesta luettelosta.

Eräänä alkuiltana vetäydyimme ystäväni huoneeseen ja soitimme.

Hänen äitinsä vastasi. 

Onks Hanna-Riikka kotona?

Ei ollut. Mutta seuraavalla kerralla oli. Kun hän tuli puhelimeen, meihin iski pakokauhu ja länttäsimme luurin kiinni.

"Kroonisesti sairas haluaa ennen kaikkea elää, ei voivotella."

Kun kuulin Hanna-Riikan menehtyneen, somelakko tuntui merkityksettömältä.

Oli lohdullista lukea toisten muisteluita. Hänen ystävänsä Nina Tapion tekemä video nostatti kyyneleet silmiin. Luin kollegani tekemän viimeisen isomman jutun hänestä.

Itsekin olisi tehnyt mieli kirjoittaa jotakin, mutta taas tuli sama olo kuin talvella, kun kuulin erään alan tutun menehtyneen.

Onko minulla nyt oikeus muistella ihmistä, jota en satunnaista työtuttavuutta paremmin tuntenut? Välillä mietin, että ei kai someen kaivautuminen tällaisella hetkellä ole todellisuuspakoa tai uteliaisuutta? Voinko olla niin alhainen?

Samat kysymykset tulivat vastaan liian nopeasti eteen jo tänään.

Menin aamulla juttukeikalle, kun kaverini laittoi viestiä, että oletko kuullut? 

Sama reaktio. Syke nousi hieman, vähän oksetti. 

Onneksi haastateltava oli myöhässä. Menin ulos hengittelemään.

Viikonloppuna menehtynyt kollega työskenteli samaisessa lehtitalossa, jossa olin juuri keikalla. Olin viettänyt hänen kanssaan kyseisessä rakennuksessa lukuisia hetkiä.

Hän oli persoona, jonka maalailu palavereissa saattoi ärsyttää joitakin, mutta itse hakeuduin kaikki nuo kahdeksan vuotta, joita talossa enemmän vietin, hänen seuraansa. Aitojen ihmiset kanssa on helppo olla, jos heidän aitoutensa ei ole rasittavaa. Hänen ei ollut.

Tuli epätodellinen olo. Hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä kävellä juuri näillä käytävillä vastaan.

Mutta tietenkään hän ei kävellyt, vaan työaamu jatkui samalla tavalla kuten kaikkina muinakin aamuina. Aurinko teki kaikesta jopa oudon kepeää.

Vasta nyt kotona ehdin selailla some-kanavia. Edesmennyt kollegani ei siellä ollut, ei tainnut vanhan ajan journalistina innostua koko touhusta. 

Muutamia muisteluita löydän, mutta jotenkin tuntuu tärkeältä kirjoittaa hänestä. Ja Hanna-Riikasta. 

Lopulta kun meistä jää vain muistot. Tuskin meistä kukaan niistä pahastuu.

kuva Sanoma Magazines

Kommentit (0)

Tänä vuonna minulla tulee kymmenen vuotta täyteen aktiivisena Facebookin käyttäjänä. Liityin palveluun ystävien suosituksesta loppusyksystä 2007. Aktiivisemmin aloin käyttää palvelua monien muiden tavoin enemmän vuonna 2008, mutta nykyiseen käyttöön verrattuna palveluun käytetty aika oli toki todella vähäistä.

Nyt kymmenen vuotta sitten tehdyt postaukset näyttävät jopa hellyttäviltä ja noooh, hieman kömpelöiltä.

Our amazing, friendly Italian friends (kirjoitettu kuvan alle, jossa olemme illallispöydässä pari päivää tuntemieni tyyppien kanssa, joista yksi on mieheni kaveri).

New dress (ilman huutomerkkiä, tai "new life" tms jatkoa, miksi hemmetissä olen kirjoittanut tämän vuonna 2011 lontooksi? Koska olen Tallinnassako? :D)

Tuohon aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli superpaljon, jos kuvalla oli viisi tykkäystä. Monista ensimmäisistä julkaisemistani kuvista ei ole tykätty kertaakaan tai kerran pari. 

Kuvat olivat myös (ainakin meikäläisellä) nopeita räpsäisyjä eri tilanteista tavallisella kameralla otettuja, että täällä ollaan näiden kanssa. Mitään somekuvasessioita ei tuolloin todellakaan tunnettu.

Facesta tuli pian luonnollinen osa sosiaalista kanssakäymistä; enää ei tarvinnut lukiokavereiden kanssa vuosittain kokoontuessa kertoa kuulumisia aivan alusta. Olimmehan nähneet olennaiset tapahtumat jo somessa.

Oikeastaan facen käyttöni lisääntyi olennaisesti, kun ostin ensimmäisen älypuhelimen. Jos ennen face-kuulumiset oli katsonut töiden ohella läppäriltä, niin nyt somekanavien selailusta tuli meikäläisellekin arkipäivää niin junassa kuin tylsien palaverien ajantappajana.

Kesällä 2014 liityin Instagramiin, jonka selailu lisääntyi jossain vaiheessa Facen tasolle.

Viime vuonna aloin ensimmäistä kertaa kyllästyä Facebookiin. Tuntui, että jutut alkoivat toistaa itseään ja feedi täyttyi usein lähinnä linkeistä ja mainoksista. Tunnistin itsessäni myös tuon tutkijoidenkin toteaman seikan; kännykkää käyttäessä on vaikea keskittyä nykyhetkeen.

Mutta. Silti sieltä löytyi myös hienoja oivalluksia, tarinoita ja linkkejä juttuihin, joita en olisi muuten ymmärtänyt etsiä.

"Kymmenen vuotta sitten oli superpaljon, jos kuvalla oli viisi tykkäystä"

Mutta huomasin myös, että enemmän sosiaalista mediaa käytin, sitä vähemmän asioita siellä jaoin. Jos siis ei lasketa Snapchatia ja Instastorya. En tiedä, johtuiko noista livepalveluista, että kynnys nostaa kuvia tai tapahtumia varsinaiseen feediin viime vuosien aikana kasvoi. Tosin olen mielestäni ollut aina aika maltillinen postaaja, enkä todellakaan ole jokaista elämäntapahtumaa jakanut missään kanavassa.

Uusimmassa Me Naiset -lehdessä päätoimittajamme Iina kertoo pääkirjoituksessa, kuinka paljon on käyttänyt aikaa päivässä puhelimellaan. Itse en ole uskaltanut tuota sovellusta vielä kokeilla, sillä tiedän, että roikun puhelimella aivan liikaa.

Enkä halua demonisoida somea, sillä uskon, että sosiaalinen media on tullut jäädäkseen, vaikka kanavat ja viestintätyylit muuttuisivatkin. Onhan se myös ehdottomasti tarpeellinen, viihdyttävä ja lisännyt osaltani tavallaan sosiaalisuuttakin, koska yhteydenpito on helpottunut.

Itse olen vain havahtunut siihen, että miksi selaan samoja feedejä yhä uudelleen, vaikka tiedän, että olisi tärkeämpääkin tekemistä. Samalla kyllästytän itseäni kertaamalla samoja päivityksiä, koska somessa hengaamisesta oli tullut tapa. Myös egobuustailu somessa ärsyttää yhä enemmän, varsinkin kun huomaan syyllistyväni siihen välillä itsekin. 

Koska sosiaalinen media liittyy tiiviisti työhöni, niin olen aika varma, että en ole viettänyt sieltä poissa kovin montaa päivää vuoden 2008 jälkeen. Siksikin ajatus somelomasta joululoman ajaksi tuntui yhtäkkiä vallan luontevalta. Ajatus syntyi samana päivänä, kun suljin työkoneen - pyhien ajan sosiaalinen media selvinnee ilman meikäläisen panostustakin. 

Mieheni ei uskonut, että voisin olla viikon ilman Facebookia ja Instagramia. Otin vakuudeksi vielä sadan euron vedon ja siippani hiippaili keskiyöllä nollaamaan sivuhistoriani.

Ensimmäinen päivä ei alkanut kovin hyvin, painoin tottuneesti itseni puhelimen kautta Instagramiin. Samassa sekunnissa tajusin, minne olen menossa ja nollasimme pikakäynnin pois sivuhistoriasta. Muutama samanlainen pikäynti Instaan tapahtui muutaman kerran tauon aikana. Muutaman kerran minun piti avata Whatsapp, niin avasinkin Instan. Mutta näitä ei laskettu, sillä mitään informatiivistia en ehtinyt sekunnin sadaosien aikana bongata.

Facebookia en avannut (edes vahingossa) kertaakaan, mutta se ei päästänyt minua helpolla. Oltuani vuorokauden poissa palvelusta sain puhelimeen ilmoituksen. 

Emilia, tämä ja tämä ystäväsi ovat jakaneet kuvan. 

Kolmen vuorokauden kuluttua sain taas viestin.

Emilia, tämä ystäväsi päivitti pitkästä aikaa.

Neljän vuorokauden kuluttua Facebook alkoi olla todella huolissaan.

Emilia, sinulle on näin ja näin monta viestiä. 

Viikon sometauon aikana huomasin, että roikuin tyhjiä hetkiä (ruuan ollessa uunissa ja lapset katsoivat DVD:tä) yhtä lailla kännykällä, nyt selasin vain uutispalveluiden sivustoja. Ehkä testi olisikin pitänyt tehdä niin, että olisin ollut viikon ilman kännykkää?

En voi väittää, etteikö olo olisi ollut vähän tyhjä, kun tiedon määrä puolittui. Olkoonkin, että menetin lähinnä kuvia lumisista maisemista ja kissoista tonttulakeissa, kun viikon kuluttua palasin somekanaville.

" Mies ei uskonut, että pystyisin olemaan viikon ilman Instagramia ja Facebookia"

Samalla olo oli kuitenkin viikon aikana vapaampi.

Otin jouluna kuvia vain lasten omia kuva-albumeita varten, tapsan tansseissa oli olo kuin parikymppisenä, jolloin puhelinta ei kaivettu esille kuin soittamista tai tekstiviestin näpyttelyä varten. 

Viikon tauko opetti katsomaan sosiaalisen median kanavien käyttöäni kriittisemmin. Viikon poissaoloni aikana Facebookiin oli tullut tuo 31 ilmoitusta, Instagramiin 47.

Paristakymmenestä läheisimmistä kaveristani vain pari käyttää somea ahkerasti (muutama on poistunut sieltä kokonaan), joten heidän takiaan minun ei siellä todellakaan tarvitse olla. Heidän kanssaan kuvat ja viestit kulkevat whatsappin kautta. Tai sitten ihan soittamalla, joskus vallan näkemällä.

Mutta olen Antti Holman kanssa samaa mieltä siitä, että pidemmän päälle ihmiset ovat puuduttavia. Ystäviä on kiva nähdä, kun on aikaa ja skumppaa, mutta työpäivän jälkeen on helpompi valita puhelimen seura. Joskus toisten ihmisten seurassakin. Enkä tiedä, onko se huono asia, jos nettailu on molemmille ok.

Some on myös parhaimmillaan viihdyttävä tapa käyttää aikaa ja kommunikoida.

Vuodelle 2018 lupasin kuitenkin yhden asian; pitäydyn sosiaalisessa mediassa entistä enemmän laadukkaiden ja aitojen sisältöjen parissa. Samaa yritän tarjota alkaneena vuonna myös täällä blogissa.

*Jos haluat tsekata millaisia someen päätyneitä, ei someen otettuja kuvia, jotka otin someloman aikana, niin pääset tsekkaamaan kollaasin tililtäni sivuraiteillabyemilias

 

 

 

Kommentit (2)

Vierailija

Tykkäysominaisuus taisi tulla Facebookiin vasta 2009. Sekin selittää miksi ekat kuvat eivät juuri keränneet tykkäyksiä. Mitähän siellä edes alkuaikoina tehtiin, ei ollut uutisvirtaakaan.. vaikea muistaa.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Totta! Mutta eipä tullut kyllä vuonna 2008 tehtyä postauksiakaan. Aika kivikautiselle näytti oma touhu, kun joskus selailin kurkkaamaan.

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat