Kirjoitukset avainsanalla laihdutus

Tunnustan.

Astuin taas vaaálle.

Tapahtumaa edelsivät voimisteluharjoitukset, jossa kuvasimme tulevaa kisaohjelmaamme.

Kuvaus ahdisti, sillä tunsin viikonloppuna vietettyjen lasten synttäreiden herkut oksennuksen makuna kurkussa ja kiristävinä treenitrikoina. Olotilana, johon en ollut halunnut enää ikinä päätyä.

Kun kirjoitin päätöksestäni lopettaa laihdutus ja muuttaa hitaasti elämäntapoja, minulta on kyselty tasaisin väliajoin, miten se sujuu?

Havahduin, että päätöksestä on aikaa jo puolitoista vuotta.

Koko elämäni painoni on jojoillut, mutta vasta kolmannen lapsen syntymän jälkeen paino jäi 63-65 kilon tienoille, ylemmäs kuin koskaan aikaisemmin raskauksia lukuun ottamatta. 163 senttisenä olen normaalipainon ylärajoilla, mutta halusin pysäyttää jojoilun painoa hitaasti ylöspäin hinaavan vaikutuksen. Siinä olen onnistunut.

Mutta toisaalta sopivan liikuntarytmin löytäminen, kasvisten lisääminen, lounaan laadun parantaminen, puolimataronharjoittelu sekä sen juokseminen ja alkoholin käytön vähentäminen yhteen kertaan kuukaudessa (käytännössä lopetin vähäisenkin tissuttelun, kerron tästä myöhemmin) eivät ole vieneet painosta grammaakaan.

Toki oikeanlainen lounas ja sopiva määrä liikuntaa ovat auttaneet jaksamaan paremmin. Kun liikunnalle ja ruuanvalmistukselle kasvisten pilkkomisineen on viikkorytmi, niin niistä on tarvinnut stressata vähemmän. Tämä taas parantaa elämänlaatua. 

Päädyin käsittelemään millainen on hyvä elämäntapamuutos, kun tein Mariela Sarkiman ja Me naisten Yes I can -kampanjaan liittyvän onnellisuustestin.

Olen edistynyt sen hyväksymisessä, että missinmittaista minusta ei saa, vaikka elämäntapani ovat suhteellisen terveelliset.  En myös tunne enää syyllisyyttä satunnaisesta herkuttelusta, siinäkin olen edistynyt. Olen keskittynyt viimeisen 1,5 vuotta enemmän hyvinvointiini kokonaisvaltaisemmin. Samaan mihin Yes I can tähtää myös.

"Onko tuo yhtä lyhyt kuin leveä pötikkä todella minä?"

Kaikkeen minunkaan mieleni ei ole 1,5 dieetittömässä elämässä oppinut. Katson lähes kauhuissani lähes mitä tahansa minusta huomaamattani otettua valokuvaa tai videopätkää.

Onko tuo yhtä lyhyt kuin leveä pötikkä todella minä?

Samalla soimaan itseäni näistä ajatuksista. 

Silti tunsin itseäni voimistelun tapaista lyllerrystä muodostaessa katsoessa pakokauhua. Olin varma, että olen lihonut kesän aikana vähintään 15 kiloa - sorruin ja ryntäsin vaaálle.

65,1 kiloa.

Syksyn tullen, kun mietin seuraavaa puolen vuoden aikana opettelemaani elämämuutosta, tunnen halua luovuttaa ja ratketa vanhaan ystävääni pikadieettiin. Vaikka painoni ei ole noussut ja oloni on kohentunut tietyillä osa-alueilla viimeisen puolentoistavuoden aikana, niin tekisi mieli ratketa vanhaan ystävääni pikadieettiin tai paastoon. Vaikka tiedän, että se tie on lyhyt.

Elämäntapamuutosekspertit kannustavat aina vain jatkamaan itsepintaisesti uusia opittuja tapoja kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Hengitän siis yhä vain syvään ja mietin tällä viikolla seuraavan elämäntapaani edistävän muutoksen, joka istuisi suhteellisen kivuttomasti arkeeni. 

Ja yritän olla tuntematta syyllisyyttä elämäntavasta, joka ei laihduttanutkaan, vaan keskittyä sen tuomiin hyviin puoliin. Jos jossain vaiheessa hitaan muutoksen myötä kiloja lähtee, ne lähtevät todennäköisesti lopullisesti.

lue myös:

Miten elämä muuttui, kun lopetin laihduttamisen?

Entä jos 63 (tai 65) kiloa onkin ruuhkavuosien ihannepainoni?

Optimaalinen liikuntaviikko juuri minulle

 

Kommentit (3)

Mermar

Voi, voi, jo on murheet 65 kiloisella kolmikymppisellä. Palataan asiaan kun olet 60 ja painat 85, niinkuin minä nyt. Eikä ole murheita vieläkään, ei rypyn ryppyä naamassa eikä muuallakaan.

annepa

Älä välitä tuosta pöljästä Mermarin kommentista! Kaikilla on oma hyvän olon paino ja omat päänsisäiset asiansa ja on ihan typerää vertailla "minä olen painavampi kuin sinä hähää mitäs siinä valitat luikero"!

Kirjoitat tuossa, että olet liikkunut kuitenkin säännöllisesti ja syöminenkin on parantunut. Oletko huomannut muutosta vaatteissa? Usein käy niinkin, että paino pysyy, mutta ympärysmitta muuttuu. Minusta sulla menee jo hyvin elämänmuutoksen kanssa, kun on jo vähemmän stressiä ja enemmän jaksamista.

Minä heitin painon ja laihdutuksen ajattelemisen pois. Minulle tärkeää on pysyä terveenä ja jaksaa tehdä asioita. Ruokarytmi mulla on ollut hyvä jo jonkin aikaa. Liikunta oli jäänyt pariksi vuodeksi kokonaan pois. Tätä ei kukaan usko, mutta en oikeasti liikkunut töiden jälkeen muuta kuin sohvalta vessaan ja sänkyyn. Ja olen toimistotyössä. Viime keväänä totesin, että nyt pitää alkaa liikkua tai kroppa hajoaa alta. Hakeuduin pienryhmään ohjattuun liikuntaan ja sen jälkeen olenkin liikkunut kerran viikossa. Liikunta voi olla haravointia, moottorisahausta, puolen tunnin porrastreeni veren maku suussa, kahvakuulaa, kehonpainojumppaa, lenkkiä, mitä vain. Nyt olen jo kahden liikuntakerran viikkotahdissa ja luulenpa että syksyn myötä vauhti vain kiihtyy. Ei siksi että on pakko, vaan siksi että haluan.

Painollani olisi varaa pudota aika paljon, mutta jos ei putoa, niin ei sitten. En saakeli soikoon ala laihduttaa! Pääasia olisi, että oloni on hyvä, jaksan kävellä, juosta, nostella ja vaikka remontoida ja olen terve.

Mariela
Liittynyt18.6.2018

Ihana, ajatuksia herättävä kirjoitus, Emppu. Niin se vaan on, että ne vanhat liiankin tutut ajatusmallit ja -kaavat hiipivät aika ajoin takaisin. Kuuntele sun sydäntä, sieltä ihan saattaa kummuta vastauksia (...tai ainakin vihjeitä niiden löytymiseen). Miksi haluat olla jonkun tietyn muotoinen, minkä se tekee sussa toiseksi? Minkä se muuttaa? Minkä haluut muuttuvan?

Ihanaa, että avoimesti kirjotat, keep on rockin', Girl! <3

Sunnuntai on aina ollut minulle päivä, jolloin valmistaudutaan seuraavaan viikkoon.

Pidetään kalenterisulkeisia, kokataan isommat satsit ruokaa arkea varten, pyykätään korit tyhjiksi. Tehdään töitä maanantain taakan keventämiseksi.

Viime vuosina on kuskattu sunnuntaisin yhä enemmän lapsia harrastuksiin ja turnauksiin, jossain välissä yritetään paikalla olevien kanssa ulkoilla yhdessä. 

Ennen perhe-elämää sunnuntait olivat usein virallisia krapulapäiviä, jolloin olisi saanut katsoa koko päivän Netflix-sarjoja. Olisipa tuohon maailmaan aikaan ollut Netflix, niin olisin ehkä osannut laiskotella paremmin. 

Yksi yhdistävä asia sunnuntaihini on liittynyt aina - ennen ja jälkeen perhe-elämän. Nimittäin uuden elämän aloitus. Tuossa elämässä perjantai ja lauantai olivat repsahduksia varten. Sunnuntaisin suunnittelin, miten ja millaisen dieetin aloittaisin maanantaisin. Laadin listoja ja suunnitelmia kuukausienkin päähän. 

Poikkeuksetta elin näin viitisentoista vuotta. Jos olin liian väsynyt laatimaan mitään konkreettisia suunnitelmia paperille, ajatusketju  laihduttamisesta rullasi kyllä säännöllisesti päässäni. Kuten ruuhkavuosipainosta kirjoittaessa totesin, minulle kehittyi noina vuosina vahva laihduttajan identiteetti. 

Lopulta väsyin uusiin alkuihin ja ikuiseen laihdutukseen, josta kerron enemmän täällä.

Enkä edelleenkään väitä, että tuo kaikki olisi ollut turhaa.

Opin tuntemaan kehoni. Läpäisisin takuuvarmasti yliopiston ravintotieteiden perusopinnot paremmin arvosanoin kuin oman pääaineeni. Opin myös sen, että oikeanlaisen ruokavalion löytää vain kokeilemalla. Ja olen varma, että jokainen keho toimii yksilöllisesti. Koska olen aina ollut pehmeyteen taipuvainen, voisin ilman ravintotietämystäni olla myös paljon huonovointisempi ja sairaampi.

Laihduttamisen lopettaminen ei ole tarkoittanut minulle sitä, että olisin rynnännyt joka päivä ostamaan kilon irtokarkkeja ja kuusi pussia sipsejä. Laihduttamisen lopettaminen tarkoitti kohdallani energian suuntaamista muihin ajatuksiin ja asioihin, jotka koen elämässä oikeasti tärkeäksi (kaikilla mittareilla katsottuna, olen kuitenkin normaalipainoinen). 

Kun ikuisesta viiden kilon painonpudottamishaasteesta päästää irti, joutuu kohtaamaan itsensä uudella tavalla. Ensimmäisenä olen opetellut katsomaan omia kuviani hyväksyvästi.

Tältä näytän yhtä pitkänä kuin painavana (163cm 63kg).

Tämä tekee vaikeaa yhä tänäkin aamupäivänä tyttäreni minusta ottamia kuvia katsoessa. Olen aina nähnyt itseni isona kuvissa, olen painanut sitten 52 kiloa ja tai 65 kiloa. Muistutan itseäni, että jos jatkan ikuista jojoilua, saatan katsoa näitä kuvia joskus ja ajatella, että enhän minä ollut edes iso.

Olen yrittänyt vuoden ajan etsiä aitoa hyvää oloa, joka on kadonnut syömättämyyden, ortoreksisen liikkumisen, pakkoajatusten ja niitä seuranneiden yötöiden sokeriövereihin.

Laihduttamiseen ja sen kanssa tuskailuun aikaisemmin käyttämällä ajalla pyrin aikatauluttamaan ja helpottamaan arkea niin paljon kuin se vain on mahdollista.

Urheilussa olen asettanut tavoitteeksi vain kunnon (puolimaraton) ja uusien voimisteluliikkeiden haltuunottamisen. Liikunta saa ja pitää hikoiluttaa sekä puskea adrealiinia pintaan, mutta ennen kaikkea olen opetellut olemaan tuijottamatta kalorimittareita.

On ollut jännä huomata, että kun on koko elämänsä laihduttanut, koen välillä tarvetta selitellä kokoani muille. Olen yrittänyt opetella pois itseni ääneen solvaamisesta, sillä uskon, että olen lähinnä minä itse, jolle oikeasti edes kokoani selittelen. 

 

Ja olen tässä vasta puolimatkassa. Parasta ja motivoivinta muutoksessa on ollut ajoittainen rauha. Kun ympärillä ihmiset aloittavat tasaisesti kuureja, dieettejä ja vauhdikkaita elämäntapamuutoksia. Tavallaan tunnistan heissä tuon innon uudesta alusta ja olen välillä ollut jopa vähän kateellinen; miksi en itselleni soisi vielä tuota kaikki on mahdollista -ajatusta. 

"Läpäisisin takuuvarmasti yliopiston ravintotieteiden peruskurssin paremmin arvosanoin kuin oman pääaineeni."

Toivon sydämestäni jokaiselle onnistumista omissa tavoitteissa, mutta samalla muistutan itseäni, mihin tie on vienyt minut niin monta kertaa ennenkin. Jojoiluhelvettiin, johon voimien laittaminen vie aivan liian paljon arvokkaasta ajasta, jota en tiedä, paljonko minulla on edes jäljellä tässä elämässä.

Periaatteeni on, että en tee elämässäni enää yhtäkään muutosta, mitä en voi aidosti ottaa elämäntavakseni.

Sisäistä laihduttajani olen lahjonut ajatuksella, että saan tehdä yhden muutoksen vuodessa. Jos se lisää aidosti hyvinvointiani ilman älyttömiä erikoisvoltteja, niin seuraavana vuonna voin tehdä seuraavan. 

Viime vuonna sisäistin järkevän liikuntamäärän, tänä vuonna olen ottanut vähän haltuun pienempää asiaa, jonka esittelen tällä viikolla täällä ja Instagramissa. Aiheeseen liittyvät kuvat ja postaukset löytyvät 63163 -hashtagin alta.

Se on ihan oikeastaan ihan hyvä lukema.

 

Kommentit (6)

neito

Olisiko tavoite löytää tasapaino painon / ruokailujen / liikunnan kanssa? Huomata, että syöminen ei ole joko tai -laji. Olla laihiksella vs. syödä ihan mitä sattuu. Huomata, että jos syö 80 % terveellisesti, niin  20 % edestä voi hullutella halutessaan. Huomata, että muutokset joista haluaa tehdä pysyviä, niin ne kannattaa suhteuttaa omaan elämään ja tehdä ne sellaisin askelin, että pystyy niiden kanssa elämään.  

Sellainen huomautus, että sinä et ole isokokoinen, vaan "ihan tavallisen" kokoinen ja kaunis nainen. Tosin tiedän, että aika useasti todellisen ulkokuoren ja oman mielikuvan välillä saattaa olla paha epäsuhta ja ulkopuolisten vakuuttelut eivät auta sisäistä minää uskomaan todellisuutta. Omalta kohdaltani olen huomannut, että omaa asennetta itseään kohtaa kannattaa kovastikin työstää ja itselleen saa ja pitää olla sekä armollinen ja vaativa. Armollisuutta tulee valitettavan harvoin harjoitettua. Mut hitaasti hyvä tulee. :)

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Heippa, kiitos kommentistasi. Minusta tuo 80/20 -malli on aina ollut ihanteellinen. Se mahdollistaa terveellisen syömisen, mutta ei liian tiukasti. Tasapaino on löytynyt liikunnan kanssa. Nyt etsitään tosiaan tavoitetta ruokailun kanssa, juurikin niin, että se ei olisi liian tiukkapipoista. Kaikki äärilaidat on koettu. Kuvailit hyvin tuon armollisuuden ja vaativuuden ristituulta. Molempia tarvitaan. Hyvää kevättä! :)

Vierailija

Hei. Kun luin tätä kirjoitusta, niin olen kokenut juuri nämä samat asiat. Aivan kun itse olisin kirjoittanut! Olen useasti ajatellut, että olen ainoa, joka pyörittelee näitä asioita mielessään. On ollut pakkoliikuntaa, kiellettyjä ja sallittuja ruokia, ikuista laihduttamista..lista on pitkä. Tästä seurasi pettymystä, väsymystä, itseinhoa. Olen myös lopettanut ikuisen laihduttamisen ja energiaa riittää muihin asioihin. Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja mukavaa kevättä:))

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Kiitos sinulle kommentistasi. Ehkä juuri tuon itseinhon kautta ei lopullisesti tapahdu mitään hyvää. Se on usein sysäys, mutta ainakin minun mielestä vääränlainen. Ehkä todelliset elämänmuutokset voi tehdä, kun on edes jotenkin tasapainossa itsensä kanssa. Kivaa kevättä myös sinulle, kirjoitan aiheesta jatkossakin :)

Olin jo lapsena, heti teini-iän kolkutellessa lantiolle, pehmeyteen taipuvainen. Kun muut saivat pituuskasvun lähes kuihduttamiin kroppiinsa kauniisti muotoja, minulla kilot tahtoivat tulla niin sanottuina liikakiloina.

Jollain tasolla laihdutin ja kikkailin jo ruuan kanssa ala-asteella, mutta varsinaiset syömättömyyskaudet alkoivat ylä-asteen keskivaiheilla. Kahdeksannen luokan keväällä söin hyvin vähän kotiruokaa tai hiukan koulussa, en juuri muuta. Kerran viikossa vedin karkkia. Kaiken järjen mukaan määrä oli aivan liian vähän siihen nähden, että voimistelin ja liikuin aktiivisesti viisikin iltaa viikossa.

Ripille päästessäni painoin 52 kiloa ja tunsin olevani vihdoin kuin muutkin. 

Yhdeksännellä harjoittelin aktiivisesti voimistelun SM-kilpailuihin ja samalla syömiskikkailuilla sain painon pidettyä noissa lukemissa. Tiesin sen, sillä punnitsin itseni joka päivä.

Lukiosyksynä harjoitusmäärät vähenivät ja siirryin enemmän valmentamaan. Paino lähti nousuun. Syksyn aikana lihoin kahdeksan kiloa, vaikka urheilin yhä neljä iltaa viikossa, tosin harjoittelu oli kevyempää.

Söin usein yhä kerran tai kaksi päivässä, mutta kroppa tuntui nielevän kaiken, mitä suuhuni laitoin. Olin kai tehnyt itselleni karhunpalveluksen ja ajanut sen lopullisesti säästöliekille.

Lukio meni jojoillessa. Verhosin jatkuvat dieettini huumorilla ja abikirjassa taidettiinkin vitsailla jotain kylän ikuisesta jumppaaja-dieettaajasta. Todellisuudessa minulla ei ollut tuohon aikaan vähäisntäkään ymmärrystä ravintoasioista. Tiesin kyllä, että sipsit ja karkit ovat pahasta ja yritin syödä niitä vain kerran viikossa. Muuten ajattelin, että mitä vähemmän ruokaa sen parempi. Voitte kuvitella millaisiin annoskokoihin tämä ajattelu nälkäkuurilla välillä johti?

Jos nyt ajattelen tuota aikaa, niin dieettailuni oli kuitenkin aika viatonta. Välillä sorruin naureskellen kesken kaalikeittodieetin hakemaan kaverin kanssa grilliltä ranskalaiset. Muuten sain esiintyä ja kilpailla rakastamani lajin parissa -hyväksyttynä muotoineni tai ilman, siitä kiitos valmentajille. 

Itse en kuitenkaan osannut hyväksyä itseäni. Takaraivossa oli liian usein tunne; mitä voisitkaan olla, jos olisit vähän laihempi?

Kun aloitin opiskelut ja muutin omilleni, yliopistomaailman vapaus antoi huumaavan vapauden urheilla tehokkaasti, kuinka usein halusin. Ensimmäiset vuodet ohjasin iltaisin jumppia. Jos ohjausta ei ollut, vedin itselleni vähintään tunnin jumpan steplaudalla kotona. Ensimmäisen opiskelusyksyn jälkeen painoin taas 52 kiloa, joka oli iskostunut päähäni ihannepainona. Olin kuullut jostakin, että ihannepaino on yhtä kuin oma pituus-110. Eli 162cm-110 teki yhteensä 52. Myöhemmin olen miettinyt, että onkohan koko kaavaa edes olemassa? Tarkalleen ottaen pituuteni on 163cm, joten olin kai varmuuden vuoksi ottanut tuosta "ihannelukemasta" kilon pois.

Välillä ääretön määrä liikuntaa (ja vääränlainen ravinto), johti ahmimiskohtauksiin, joista rankaisin itseäni liikkumalla lisää.

Kun muutin Helsinkiin pitämään välivuotta aloin lukea enemmän ravinnosta. Ymmärsin proteiinien merkityksen ja höttöhiilareiden haitat ennen fitnessbuumia vuonna 2004 ja aloin syödä päivisin lounaana ison rahkan tai raejuustoa wok-vihannesten kanssa. Joskus söin vielä omenan, mutta pääosin en juuri muuta satunnaisia yliopistolounaita lukuun ottamatta.

"52 kiloa oli iskostunut päähäni ihannepainona. Myöhemmin olen miettinyt, olikohan koko laskukaavaa edes olemassa?"

Juhlimiseni suunnittelin tarkasti salakuljettamalla euron siideri-iltoihin baariin light-siidereitä. Kaadoin euron "sokeri"siiderin alas vessanpöntöstä ja laitoin aspartaanimössöä tilalle, sillä light-siidereitä ei ollut läheskään aina myynnissä.

Huomasin myös aamuaerobisen tehokkuuden. Osittain solidaarisuudesta kämppiksenä asuvaa ystävääni kohtaan hylkäsin kotijumpat ja aloin juosta aamulenkkejä. Liityin myös tanssiryhmään ja illat olin aina ohjaamassa jumppia, valmentamassa tai tanssikeikalla. 

Koin silti jatkuvasti ja joka paikassa olevani liian iso, vaikka kukaan ei koskaan mitään ääneen sanonutkaan.

Katsoin itseäni kuntosalin peilistä (kävin siellä aina saunassa) ja tunsin olevani valtava. Välillä jätin pois päivittäisestä banaani-ananas-maitorahkastani varmuudeksi banaanin pois, koska en ollut taaskaan laihtunut.

Enkä koskaan laihtunutkaan (onneksi) alle 51 kilon. Uskon, että säästöliekki, satunnaiset vierailut kotona ja pehmeyteen taipuvat geenit pelastivat minut pahemmalta kehon tuholta. Kuukautiseni olivat välillä joitakin aikoja pois, mutta en ymmärtänyt syy-yhteyttä ruokavaliooni. Kerran eräällä salilla - silloisella työnantajallani- oli kehonkoostumusmittaus. Rasvaprosenttini oli 14,6 ja mittaaja sanoi, että se on naiseksi aika vähän.

En oikein tajunnut, mitä se käytännössä tarkoitti. Ehkä tunsin jollain tavalla ylpeyttä.

Nyt vasta ymmärrän, kuinka alhainen tuo lukema todellisuudessa oli. Epäilen, että osa tuosta prosenttilukemasta oli silkkaa kuivumista, sillä en juonut juuri edes keskiviikkoisin, jolloin ohjasin yhdeksän tuntia jumppia, juurikaan vettä. Kerran jouduin sairaalaan suolanpuutoksen vuoksi, mutta pääsin tipasta pois reilun vuorokauden jälkeen. Jotenkin vääristynyt mieleni piti tuotakin normaalia täydellisen kehon tavoitteluun kuuluvana välietappina.

Henkinen paniikki ja epävarmuus omasta kehosta eskaloitui toisena Helsinki-kesänä. Tunsin, että kasvoni ja reiteni ovat jättimäisen leveät. Hisseissä en pystynyt katsomaan itseäni peilistä. Kun ajoimme keikkamatkoja, en pystynyt istumaan etupenkillä, sillä tunsin itseni valtavaksi. 

Erään pidemmän keikkaputken jälkeen ystäväni huomasi pakokauhuni ja alavireisen olemukseni. Olin litkinyt koko reissun lähinnä noina vuosinani keksimääni pepsi maxia, jolla yritin piristää itseäni. 

Kaikella rakkaudella, tuossa sun touhussa ei ole enää aikoihin ollut mitään järkeä!

Niin hän sanoi ja minä aloin itkeä hysteerisesti. Ensimmäistä kertaa myönsin itselleni, että ongelmani ei ollut se, että olin liian lihava, vaan se, että tuon olemattoman asian (täydellisen minän) tavoittelusta oli tullut pakkomielteistä.

Täyttä järkeä touhussani ei ollut vielä moniin vuosiin tuon jälkeen, mutta tuosta alkoi havahtuminen; mikä minulle on elämässä tärkeää? Onko se vain sporttinen kroppa, jos joudun rakentamaan sen ympärille koko elämäni.

Luin viikonloppuna Aki Hintsan Voittamisen anatomia -kirjan. Akin kehittämä core-systeemissä asiakkaalta kysytään ensimmäisenä kuka sinä olet? Sitä kautta päästään puruetumaan henkilön arvoihin, mille hän on valmis antamaan elämässään aikaa? Tai mikä ylipäänsä on siinä tilanteessa mahdollista.

Jollain tavalla ymmärsin käydä tuota arvokeskustelua tuolloin itseni kanssa edes jollakin tasolla. En tosin tietoisesti silloin, mutta ehkä tietoisemmin nyt aikuisempana. Vaikka painon kanssa jojoilu jatkuikin.

"Kaikella rakkaudella, tuossa sun touhussa ei ole mitään järkeä!"

Kuinka ollakaan, kun vähensin hullujen vuosien jälkeen liikuntaa ja aloin tehdä enemmän toimittajan töitä, painoni nousi - ensin 56 kiloon ja vuotta myöhemmin 60 kiloon, kun olin liikkumis-ahmimiskomboni paheni sitä mukaan, kun paino ja paniikki kasvoivat.

Kierteen pysäyttivät lopulta raskaus, jonka myötä aloitin terapian, jonka jätin lopulta kesken. Koin, että osasin hoitaa asian tehostetummin itse, kuin istumalla itkemässä kerran viikossa kesken työpäivän vastaanotolla. Eli järjestämällä ruokavalioni ja liikkumistottumukseni taas kerran uuteen uskoon.

Synnytyksen jälkeen tapahtui kuitenkin pieni ihme, minulla oli yksi tärkeämpi asia maailmassa mietittävänä kuin minä itse. Toki listasin ja aikataulutin ruokavalioita ja liikuntaohjelmia päässäni yhä, mutta niiden ääni vaimeni hieman. Imettämisen lopetettuani laihduin ensimmäistä kertaa elämässäni luonnostaan 55 kiloiseksi. Toisen lapsen synnytyksen jälkeen paino jäi lopulta 58 kiloon, jonka arvelin olevan hyvänolon painoni, joka vaati tarkkailua, mutta ei aivan kohtuuttomia ponnisteluja.

Painoni alkoi nousta jo ennen kolmatta raskauttani, kun mieheni lähti pidemmälle työkomennukselle. Asuntomme oli samaan aikaan myynnissä ja puunasin kämppää yksin joka viikonloppu näyttökuntoon. Samalla työt jäivät osittain öiksi. Yökirjoittaminen vaati energiaa ja aloin syödä iltakirjoituksen ohella, vaikka en kovinkaan usein mitään epäterveellistä. 

Vaikka urheilin kuinka eliminoidakseni yösyömiset, paino nousi yli 60 kilon, jossa se on ollut reippaastikin kolmannen lapsen syntymän jälkeen.

Reilu vuosi sitten sain tarpeekseni ikuisesta itseni ruoskimisesta, jojoilevasta painosta ja siitä, miten paljon energiaa se vei ajatuksistani paletissa, jossa hoidettavana oli kolme lasta ja suhteellisen epäsäännöllinen työ.

Ymmärsin hyvän olon korreloivan elämän muiden roolien kanssa, mutta olikohan painonpudotustavoitteeni epärealistisia elämäntilanteen huomioiden? Voisiko hyvää oloa löytää jotenkin muuten kuin kesäksi 10 kiloa pois -henkisillä tempauksilla?

Viime vuoden alussa kirjoitin maailman hitaimmasta laihdutuskuurista, jossa kerroin, kuinka olin vihdoinkin kyllästynyt pikakuureihin, enkä aio ikinä laihduttaa niin, että paino tulee takaisin. Viime vuosi olikin ensimmäinen aikuisiällä, jolloin en varsinaisesti laihduttanut. Se ei tarkoittanut, että olisin elänyt koko ajan epäterveellisesti. Mutta olisi valhetta väittää, että 20 vuotta (!) pyörineet nyt kun olisit 5 kiloa laihempi -ajatusmallit olisivat kadonneet noin vain. 

Ainoa asia, mitä olen oivaltanut pysyvistä elämäntapojen muuttamisesta on se, että ne tapahtuvat hitaasti. Siksi otin viime vuodelle vain yhden tavoitteen; liikunnan ilon ja oikean määrän löytämisen.

Sen löysin lopulta kokeilemalla. Vaikka liikunta tuo siinä hetkessä lisää virtaa, niin kovin hektisessä elämäntilanteessa, se saattaa myös viedä sitä tai johtaa ylettömään syömiseen. Kolme kertaa oli minulle sopiva ja toteutettava määrä liikuntaa tässä elämäntilanteessa. Muina päivinä pyrin vain kävelemään mahdollisuuksien mukaan arjessa.

Huomasin, että sopivan liikuntamäärän löydyttyä paino laski 65:stä 63 kiloon, jossa se on aika hyvin pysynyt. Syömisessäni olen yrittänyt pitää kiinni aikaisemmin sisäistämistäni hyvistä tavoista (enkä puuttua liikaa huonoihin). Juon aamulla puoli litraa vettä ja syön vitamiinit. Osaan valita annokseeni aika usein luontaisesti tarpeeksi proteeineja ja hyviä hiilihydraatteja. Tykkään urheilla, kunhan pidän rajoista kiinni -molempiin suuntiin.

Kun luin viikonloppuna Hintsan kirjaa, huomasin, että olin toteuttanut omista lähtökohdistani huomaamatta hänen core-oppiaan. Siinä ihminen luokitellaan kokonaisuudeksi, jonka elämänalueet vaikuttavat vahvasti toisiinsa. Usein tuijotetaan vain yhtä sektoria, kun pitäisi katsoa kokonaisuutta.

Liian usein pohditaan ruokavaliota tai vain liikuntaa, kun pitäisi miettiä, mikä on kokonaisuuden kannalta paras lopputulosa. Jotta tämä olisi mahdollista pitää huomioida myös se, että jokainen ihminen on erilainen. Ei ole kahta geneettisesti samanlaista ihmistä, joilla elämäntilanne, elinympäristö, tavoitteet, vahvuudet ja heikkoudet olisivat samanlaiset. (Aki Hintsa/core)

Hinsta kertoo kirjassa, että vaikka ihmisen arvot ja intohimo olisivatkin selvillä, niin elämänhallinta voi olla puutteellista. Toisin sanoen ei ole aikaa/mahdollisuutta toteuttaa arvoja tai intohimoja käytännössä. Tähän panostin viime vuonna vaihtelevalla menestyksellä, opettelin tasapainottelemaan uuden työn, kolmen lapsen arkiruljanssin, parisuhteen ja hyvinvoinnin keskiössä.

"Viime vuosi oli ensimmäinen aikuisiällä, kun en varsinaisesti laihduttanut"

Asiakkaiden kanssa Hintsa oli pohtinut ja toteuttanut heidän hyvinvointia samoin kokonaisuutena. Myös Hintsa painotti, että ainoat pysyvät muutokset ovat hitaita.

Siihen olen itsekin vasta nyt alkanut uskomaan. Viime vuoden aikana vasta mietiskelin, millaisia muutoksia voisin ruokavaliooni ihan oikeasti tehdä. Vaativatko ne liikaa aikaa ja ovatko ne tässä elämäntilanteessa edes mahdollisia ilman koko perheen uhrautumista äidin painonpudotusprojektille? 

Olen seurannut Jennyn Vastaisku ankeudelle -blogia, jossa hän on laittanut jojottelun kuriin ja pudottanut painoa 20 kiloa tapojaan hitaasti vuoden aikana muuttamalla. Monet hänen metodeistaan ja ajatuksista ovat samanlaisia, joita olen itse jojoiluni aikana huomannut.

Vaakakapinan lisäksi olen seurannut monia muita kehopositiivisuuteen kannustavia kanavia ja oppaita, kuten Aino-Kuutamo Uusitorpan ja Hanna Kinnusen Valtavan ihana. Instagramissa aloin juuri seurata Anni Valliusta ja Elina Leskisen, jotka pyörittävät myös Erilaiset esikuvat -brändiä.

Ehkä kaikki nämä kehopositiivisuuskanavat ovat muuttaneet maailmaa edes hippasen, sillä minusta tänä tammikuuna ei ole ollut samanlaista joka puolelta työntyvää laihdu heti ja äkkiä näin -buumia kuin aikaisemmin vuoden alussa. Myös viime vuonna rankkaamani television laihdutusohjelmat loistavat (ainakin vielä) kevään uutuuksista poissaolollaan. Onko joku muu huomannut saman?

Yllämainituilla sivustolla jaetut tarinat ja kokemukset ovat saaneet minut entistä skeptisemmäksi pikalaihdutusta ja ehkä myös laihduttamista kohtaan. Myönnän, että katselen käsiini osuessa hieman kaiholla vanhoja kuviani, joissa olen nykyistä pienempi. Toinen ääripää on nykyiset itsestä (epäedullisesta) kulmasta otetut kuvat, joita nähdessäni yritän vetää henkeä ja todeta, että maailmassa on miljoona pahempaakin asiaa kuin huono valokuva meikäläisestä. Ja muutos tapahtuu hitaasti, jos on tapahtuakseen.

Nappasin tähän ylös kollaasiin kolme kuvaa itsestäni. Vasemman puoleisessa olen noin 55 kiloa, keskimmäisessä noin 60 kiloa ja oikean puoleisessa sen 63-65 kiloa, johon painoni on nyt asettunut.

Toki viimeisin on hyvin edullisesta kuvakulmasta otettu, eikä ensimmäisen kuvan farkkuni mahdu muualle kuin vaatekaappiini, niin ero ei näytä niin isolle kuin kuulostaa. Yritän muistaa tämän seuraavan kerran, kun takaraivossa jyskyttää ajatus pikadieetille hyppäämisestä.

Kuten nyt, kun joulun jälkeen tunnen, että vaaka näyttää lähemmäksi 65 kiloa. Sen verran olen tässä elämässä oppinut, että niitä lukemia ei kannata mennä heti ihmettelemään. Yleensä muutaman viikon kuluttua tilanne on tasaantunut.

Voiko olla niin, että tuo 63 kiloa voi olla ruuhkavuosien ihannepainoni? Sellainen, johon voisin jäädä ja heittää vaa´an lopullisesti varastoon?

Armollista vuotta 2018!

Kommentit (0)

Kun Girls-sarja alkoi vuonna 2012, sitä ylistettiin monella tapaa vallankumouksellisena. Ensinnäkin siksi, että Hannah Horvathia näyttelevä Lena Dunham marssitti televisioon normaalivartaloisen naisen, joka ei häpeillyt näyttää muotojaan.

Toiseksi sarjaa kuvattiin kaksikymppisten, lukuisien mahdollisuuksien ja pohjattoman epävarmuuden välissä kasvavien, hahmojen sukupolven omaksi ääneksi. 

Ollakseni rehellinen, en ole aina ollut näiden "sukupolven äänten" suurin fani. Katsoin sarjaa kiinnostuksella ja vähän ihmetykselläkin ensimmäiset tuotantokaudet, mutta sitten kyllästyin Hannahin neuroottisuuteen, itsekkyyteen ja rehellisyydeksi puettuun ilkeyteen. Hahmot alkoivat tuntua liian rasittavilta, enkä halunnut edes hetkeen edes tietää, mitä heille kuuluu. 

Palasin kuitenkin nelikon luo, kun tiedotettiin, että ensi viikolla alkava kuudes kausi jäisi sarjan viimeiseksi. Katsoin nopeasti läpi neljännen ja viidennen kauden jaksot ja jäin miettimään, että onnistuivatko sarjan luoja Lena Dunham ja tytöt lopulta muuttamaan tv-maailmaa?

Kun Girls alkoi, tuuletettiin, että joko vihdoin normaalivartaloiset näyttelijät valtaavat television. Niin ajattelin minäkin. Hyvä ja hyvä! Miksi näyttelijän kuuluisi ollakaan malli? Sehän on vallan toinen työ!

Neljä vuotta myöhemmin, sarjan viidennellä kaudella, katson kun Hannah juoksee suruunsa juoksutrikoissa ja navan paljastavassa topissa. Katseeni kiinnittyi vatsaan, joka heilui askelten mukana puolelta toiselle. Tajusin sillä hetkellä, että en ole vieläkään tottunut näkyyn, jossa ei-sixpackvartaloinen juoksee napa paljaana.  

Hävetti.

Kaiken body shaming -luennoinnin jälkeen tuijotan näyttelijän hyllyvää vatsaa. 

Miksi hitossa?

Jos itse juoksisin samanlaisessa topissa, näky olisi samanlainen. Jos käytännössä lähes kuka tahansa tulisi vastaan samanlaisessa topissa...niin, mutta kun ei tule. Viisi vuotta Girlsin alkamisen jälkeen on yhä "rohkeaa" näyttäytyä vaatteessa, joka paljastaa ihoa myöten ei täydellisen tv-vartalon.

Se on minusta aika surullista.

Haluan tähän väliin puolustella itseäni ja varmaan myös monia muita. Jos Carrie Bradshaw  - tai käytännössä kuka muu television naispääroolihahmo - olisi juossut Hannahin vaatetuksessa, olisimme tuskin kiinnittäneet siihen mitään huomiota. On nimittäin normi, että pääosanäyttelijättärellä on vartalo, joka näyttää hoikalta ja treenatulta asussa kuin asussa.

Luonnossa nämä näyttelijät ovat usein epärealistisen pieniä, neljäkymmentäkiloisia taskuraketteja, jotta he televisiossa voivat näyttää normaalin hoikilta immeisiltä. Tämä "normaalihoikkuus" on sitten se naiskeho, mitä eniten bikineissä lopulta näemme - ei vain televisiossa, vaan myös mediassa ja sosiaalisessa mediassa. Ei yhtään ihme, jos oma keho alkaa jossain vaiheessa tuntua epänormaalilta ja kaikki normaali näyttää isolta.

Enkä todellakaan tarkoita sitä, ettei myös miniraketti voisi olla loistava näyttelijä. Toivoisin vain, että Hannaheja olisi televisiossa yhtä paljon kuin tosielämässä - silloin tuskin minunkaan katseeni olisi kiinnittynyt Hannahin vyötäröön.  Sillä olemmehan kaikki ja aina bikinikunnossa. 

Sen Hannah on ainakin tehnyt meille selväksi.

Girls-sarjan kuudes ja viimeinen tuotantokausi ensi-illassa HBO Nordicilla 13.2

kuvat HBO

Kommentit (2)

Vierailija

Olen huomannut, että on "pieni" ero, katseleeko amerikkalaisia vai eurooppalaisia sarjoja. Esim. englantilaisissa ja saksalaisissa sarjoissa näkyy ihan tavallisia ihmisiä, myös tukevampia ja rumempia tyyppejä ja jopa vanhoja naisiakin, ja se tuntuu helpottavalta. Ihan kuin amerikkalainen maailmankuva ahdistaisi alitajuisesti minun edes sitä huomaamattani, ja saan välillä levähtää normaalin parissa. Maailmassa on kyllä jotain pielessä.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Totta! Oon katsonut viime aikoina vain Skamia ja siinä on enemmän six pack -nuoria. Alankin tehdä asian suhteen tutkimusta :)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat