Kirjoitukset avainsanalla kirjat

Sanon heti alkuun.

Minulla on platoninen rakkaussuhde Juha Itkosen kirjoihin.

En koskaan kyllästy ihailemaan tapaa, jolla Itkonen kuvaa meitä ihmisiä. Inhimillisinä, ymmärtäen. Itkosen kanssa on turvallista katsella maailma, ihmetellä ja vähän pudistella päätäkin. Tällaista tämä nyt on ja tähän tosiaan on tultu.

Kuun alussa ilmestynyt Ihmettä kaikki -romaani (Otava) on poikkeaa kirjailijan aikaisemmista teoksista sen vahvan omakohtaisuuden vuoksi. Hyvinkin todennäköisesti kirja on totta lähes kokonaan, ja ehkä juuri siksi Itkonen ei anna kirjaan liittyviä haastatteluita.

Vaikka elämän ja kuoleman kysymykset ovat esiintyneet Itkosen teoksissa aikaisemminkin sivuroolissa, niin Ihmettä kaikki -romaanissa ne nousevat pääosaan.

Kirjassa nelihenkisen perheen elämä on asettunut uomiinsa. Kolmannen lapsen, perheen iltatähden odotus ei suju odotetulla tavalla, vaan vanhemmat Rose ja kertojapuoliso joutuvat mahdottoman päätöksen eteen. Ihmisarvoa ja moraalisia kysymyksiä pakon edessä pohtiessa pitkä liitto ajautuu kriisiin. Ja lukija ymmärtää hyvin miksi.

Lukija ymmärtää myös, miksi pariskunta päätyy ratkaisuunsa.

"En koskaan kyllästy ihailemaan tapaa, jolla Itkonen kuvaa meitä ihmisiä"

Poikkeustilan keskellä nelihenkisen perheen elämän ja arjen on jatkuttava. Niinkin absurdille kun se saattaa tuntua, niin aamupuurot on keitettävä ja lasten kanssa harrastettava Pokemon-kävelyitä. 

Toukokuun lopussa 2017 uutisoitiin, että kirjailija Juha Itkoselle ja yrittäjävaimo Maija Itkoselle on syntynyt kaksoset. Uutista seurasi mediahiljaisuus, johon siihenkin löytynee vastaus kirjan sivuilta.

Kirjassa pariskunnan kaksoset syntyvät ennen aikojaan ja alkaa ajanjakso, jolloin vanhemmat löytävät itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta. 

Ne syntyisivät nyt. Ne olisivat voineet syntyä jo aikaisemminkin. Mutta eivät ne olleet ja minä olin alkanut ajatella, että pääsisimme pidemmälle, kenties kesäkuun loppuun tai heinäkuun alkuun, jo melkein turvallisille viikoille. Kohtalo on sen meille velkaa. Tai Jumala, Jumala on. Olinko ajatellut niinkin? Ehkä olin.

Erityisen ansiokasta kirjassa on se, että Itkonen oletettavasti kirjan tapahtumista useamman jollain tavalla itse kokeneena, pystyy ja yrittää ymmärtää molempia päähenkilöitä, jotka ovat ajautuneet perimmäisten kysymysten eteen.

Ja vaikka tapahtumat ovat olleet kirjoittajan todellisuus, niin lukijalle ei tule tirkistelijäoloa, vaan myötäelämisen tunne.

Rivien välistä voi lukea kiitollisuuden vastasyntyneitä teholla hoitaneita kohtaan. Mutta myös kritiikin, miksi vaikean päätöksen edessä olevia vanhempia ei tueta kyseisissä tilanteessa enempää. 

Kirja nosti mieleen myös oman muiston, jonka olin ehkä jollain tavalla halunnut unohtaa. 

(aiheesta kiinnostuneet voivat käydä kuuntelemassa oman stoorini Instastoryn puolelta, meillä lopulta kävi hyvin, joten tuntuisi tekopyhältä verrata sitä tragediaan, joka kirjassa käytiin läpi)

Tämän kirjan ostamisella teet myös hyvää, sillä Juha Itkonen lahjoittaa koko kirjasta saamansa tekijänpalkkionsa Lastenklinikoiden Kummien kautta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. 

Kuukauden teos/elokuu: Kinky Boots on täydellinen musikaalielämys, joka voi parantaa maailmaa

Kommentit (0)

Seitsemän vuotta sitten päädyin juttukeikan päätteeksi kylään Tanhupallolle ja Hevisaurukselle, eli siis Suomen Komediateatterin taiteellisen johtajan Kiti Kokkosen ja tämän Hevisaurus-yhtyeen laulajana tunnetulle avopuolison Olli Tikan luo. 

Olin haastatellut Kitiä läheisessä kahvilassa ja päädyimme, että kuvat juttuun voisi ottaa parin silloisessa keskustakodissa.

"Paitsi yksi juttu. Herra Hevisaurus saattaa olla kotona", Kiti muisti.

Sovin pitäväni tuolloin suhteellisen tuoreen avoliiton omana tietonani.

Ja niin tapasin tuolloin 2,5-vuotiaan tyttäreni suurimman idolin Herra Hevisauruksen myöhäisellä aamukahvilla keittiön pöydän ääressä. (lapselle kertomuksesta on jäänyt mielikuva, että  siellä se jättimäinen Hevisaurus istui ahtautuneena pöydän ääreen, joten lukijalle selvennettäköön, että Olli oli kotioloissa ihan siviilit päällä.)

"Niin tapasin 2,5-vuotiaan tyttäreni suurimman idolin, Herra Hevisauruksen, myöhäisellä aamukahvilla keittiön pöydän ääressä tämän kotona"

Parin kodissa oli rento tunnelma. Se oli värikäs ja muistutti vähän Huvikumpua. Ihastelin värikkäitä nojatuoleja ja lukuisia koruja sekä käsitöitä, joita Kiti nosteli olohuoneen lipastoista esille. Hän oli tehnyt ne kaikki itse.

Kiti antoi koruista yhden mukaan tyttärelleni. Voitte kuvitella, kun Putous-huuma tänä vuonna alkoi, miten meitä nauratti, että nyt hän voisi leijua koulussa Tanhupallon tekemillä koruilla.

Mutta siis. Tätä taustaa vasten viime viikolla julkaistu Tanhupallon askartelukirja on meikäläisen mielestä maailman luonnollisin tuotteistus! 

Kirjassa on 24 erilaista askarteluohjetta siinä kuuluu vahvasti Tanhupallon oma ääni. Nauroin ja tunsin vähän hellyyttäkin Tanhupalloa (ja noin yleisesti kaikkia maailman lapsia) kohtaan, kun luin ohjeita.

Tanhupallon askarteluohjeet eivät ole aivan mitä tahansa piperryksiä, vaan moni niistä on lasten omaa tunnemaailmaa tukevia. Vai miltä kuulostaa kaverinetsintäostapanta, pelonestokiikarit, hampaanpesukaveri tai unisieppari

Koska meillä ehkä eniten tarvetta tuohon pimeän pelon hallintaan, niin ostin lapsille materiaalit pelonestokiikareiden askarteluun. 

Pelonestokiikareiden ohje. Kiikarit voi napata mukaan, vaikka öiselle vessareissulle, jos haluaa seikkailla pimeän aikaan vaikka vanhempia herättämättä.
Pelonestokiikareiden ohje. Kiikarit voi napata mukaan, vaikka öiselle vessareissulle, jos haluaa seikkailla pimeän aikaan vaikka vanhempia herättämättä.

Olen askarrellut lasten kanssa ehkä viitisen kertaa (tämäkin on ehkä liioiteltu lukema) pian kymmenen vuotta kestäneen äitiyden aikana. Syy siihen on ollut ilmeinen; en ole ikinä ollut oikein kiinnostunut askartelusta. En edes lapsena.

En jaksanut keskittyä, en aina ymmärtänyt mitä olin tekemässä, eikä töistä tullut kummoisia. Kädentaito tuottaa hieman hankaluuksia, luki taitoaineiden kohdalla toisen luokan todistuksessani.

Saman piirteen huomasin itsessäni nyt. Asettelin lapsille kyllä tarvittavat askarteluvermeet paikalleen, mutta kun touhu piti aloittaa luovutin vetovastuun mielelläni kahdelle innokkaammalle 9-vuotiaalle.

Tämä tietenkään ei ole kirjan, eikä lastenkaan vika. Heidän avulla viisi paria pelonestokiikareita syntyi nimittäin käden käänteessä. 

Tanhupallon askartelukirja pyrkii suosimaan kierrätysmateriaalien käyttöä. Kuvissa esiintyvistä kiikareista jäikin uupumaan matonkuteesta tehtävät hihnat, koska - no meillä ei ole matonkuteita. Sen sijaan vuodelta 2012 laatikosta  löytyi valkoista lankaa, jolloin tarkoitukseni oli tehdä tyttärelle voimistelunäytökseen valkoinen kaulaliina. Se laskettaneen kierrätysmateriaaliksi?

Lisäpisteitä kirjalle siis myös ympäristöasioiden esiintuomisesta, vaikka meikäläisen ikuista talviunta nukkuvaa askarteluintoaa kirja ei onnistunut herättämään (hihnat ovat vielä in the making -vaiheessa.)  Mutta ainakin meillä kirja oli nappivalinta alakouluikäisille askartelijoille. 

 

Kommentit (0)

1. Yösyöttö kuuluu ehdottomasti elokuviin, joita odotan syksyltä. Luin kesällä kertausmielessä kirjankin, jonka juoni on hykerryttävä: isä, joka jää vastasyntyneen vauvan kanssa Kätilöopiston ovelle, kun vauvan äiti kaasutta kauhuissaan karkuun.  Kirjailija (ja ihana kollegani) Eve Hietamies kertoi aikoinaan, että hän on saanut idean kirjaan vauvan yksinhuoltajaisästä  vauvamuskarissa, jossa paikalla oli ollut beibinsä kanssa vain yksi isä.

Luin kesällä myös sarjan kolmannen (ja ilmeisesti päätösosan) Hammaskeiju, joka ei ehkä ole enää niin hykerryttävä kuin ensimmäinen, mutta koululaisen vanhemmat ilot ja surut siitä kyllä tunnisti. Ja toki uteliaasta ihmisestä oli kiinnostavaa lukea, miten Paavolle ja Antille sekä muulle jengille kävikään.

Elokuvan ensi-ilta 6.10

2.

 

                                             

Supermarsu pelastaa silakat tulee teattereihin alkuvuodesta. Esikoiseni oli mukana yhden päivän elokuvan kuvauksissa ja innostui lukemaan myös tuon jälkeen myös Paula Norosen kirjoittaman kirjan. Siitä ajatus sitten meidän perheessä lähti.

Esikoinen luki Supermarsuja itse, ja samat kirjat kiersivät iltasaduiksi viisivuotiaallemme. Supemarsu-kirjojen päähahmo on Emilia, joka pystyy muuntautumaan Supermarsuksi, kun jossain tarvitaan apua. Elokuvassa Supermarsun pitää pelastaa silakat saastuneesta Itämerestä. Meidän kuvauspäivänä Emilia kaatoi Serenassa sopivasti animaatiosilakoita altaaseen. 

Olemme kesän aikana lukeneet myös kaksi muuta sarjan osaa: Supermarsu ja lasten valtakunta sekä Supermarsu saa kilpailijan. Lastenkirjat ovat minusta usein, nooo hieman tylsiä, mutta Norosen lennokasta mielikuvitusta, joka sekoittuu arjen hauskoihin huomioihin, aikuinenkin jaksaa lukea.

Olen jopa nauranut lukiessani ääneen, jota ei ole varmaan aikaisemmin tapahtunut!

Elokuvan ensi-ilta talvella 2018

3.

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -kirjassa Kattilakosken perhe saa kiinnostavat mökkinaapurit, taiteilijoilta näyttävät Rubensin veljekset. Toinen heistä kertoo säveltävänsä, toinen esittäytyy taidemaalariksiHeinähattu ja Vilttitossu alkavat tutkia tätä nyt myös valkokankaalla.

Vierailin Heiniksen kuvauksissa kesällä Helsingin Laajasalossa. Kuvauspaikalla oli hauska nähdä taas Aku Hirviniemen ilottelua. Lisäksi elokuvassa näyttelee myös Niina Lahtinen, Joonas Nordman, Janne Kataja sekä lapsinäyttelijät Emily Shipway ja Ella Kangas.

Ainakin tämä Sinikka ja Tiina Nopolan kirjoittama, elokuvamuodon saava kirja kiinnosti meillä iltasatuna. Heiniksen maailma ei ollut ennestään tuttu, joten siihen nähden pikkutyypit pääsivät maailmaan hyvin mukaan.

Elokuvan ensi-ilta 27.11


4. 


Kaikki kaikessa kuulosti alkuun nuortenkirjalta ja siitä syystä se jäi kesän lukulistalla viimeisten joukkoon. Siinä 18-vuotias Maddy ei ole poistunut sitten varhaislapsuuden kotoaan, koska sairastaa vakavaa immuumikatoa. Henkäyskin ulkoilmaa voi koitua hänen kohtalokseen. Hänen lääkäriäitinsä ja hoitajansa saavat nähdä häntä.

Kunnes naapuriin muuttaa Olly perheineen ja romanssin ainekset ovat kasassa. Vaikka tarina oli hieman naiivi ja siinä oli paikoittain epäuskottavia faktoja, niin minut tarina kuitenkin yllätti - loppuratkaisua myöten. Nuortenkirjaksi parjaamani kirja osoittautui lopulta freesiksi kesälukemiseksi.

Kirjan pohjalta tehty elokuva tuli teattereihin viime elokuussa. Nyt Netflix on lupaillut sitä ohjelmistoonsa syksyksi. Arvion elokuvasta voit lukea täältä.

 

Kommentit (0)

Minulla on kaksi pyhää suomalaista kirjailijaa, joiden kirjan tiedän lukevani siltä istumalta, kun sen käteeni saan. Juha Itkonen ja Anne-Leena Härkönen. Muitakin, lukuisia, hyviä on, mutta nämä kaksi eivät ole pettäneet odotuksia koskaan.

Viime viikolla, kun sain Härkösen uutuuden, Valomerkin hyppysiini, hain kyllä vielä lapset päiväkodista, ruokaakin annoin, mutta heti kun pienin oli unilla, tartuin kirjaan.

Kirjassa viisikymppinen kirjailija Anita on kyllästynyt työhönsä ja elämäänsä - ja haluaa kuolla. Hän esittää tuon pyynnön syntymäpäivillään. Taustalta löytyy masennusta, joka pahenee aina, kun pitäisi aloittaa kirjoitustyö.

Kirja etenee Härköselle tyypillisesti dialogivetoisesti. Keskustelut ovat todentuntuisia ja viihdyttäviä, niiden niputtamiseen on käytetty aikaa ja vaivaa.

Paitsi masennuksesta, niin teos antaa todentuntuisen kuvan kirjailijan työstä. Härkönen kertoi Otavan kesäjuhlissa viime viikolla, että häneltä kysellään paljon kirjailijana olemisesta. Valomerkki on samalla vastaus kyselijöille, vaikkakin fiktiivisyysvarauksella.

Kirjassa pahimpina aikoina Anita haaveilee kuolemasta, että ei tarvitsisi enää kirjoittaa. Mutta tavallaan kirjoittaminen on myös lopulta pakko. Härkönen itse kuvaili kirjan kirjoittamista kemuissa vuoreksi. Työn aloittaminen ahdistaa ja sitä lykkää, kun tietää millainen vuori on taas ylitettävänä. Valomerkkiä Härkönen kirjoitti kolme vuotta.

Olen sen verran omaa romaanihaavettani yrittänyt käytännöksi joskus toteuttaa, että en arvele Härkösen kuvailun kirjoitustyöstä olevan edes liioiteltua. Jotain tuollaista olen sen uumoillut haparoivissa kokeiluissani olevan, maaliin pääsen tuskin itse koskaan.

Arvostan Härkösen töitä erityisesti siksi, että niissä lukijaa ei pitkästytetä edes virkkeen verran. Ja niin sen pitäisi olla kaikessa taiteessa. Kaikista kamalinta ovat tekotaiteelliset jorinat, joista nauttii vain tekijä itse (epäilen, että Anita on jälkimmäisestä kanssasni samaa mieltä! Näin käy muuten aina kun luen Härköstä, kun hahmojen tykistystä lukee kirjallisen, minunkin nössön mielipiteet terävöityvät, hetkeksi. )

Kolmelta yöllä olin valmis. Erityiskiitos myös kuolema-teeman verhoamisesta mustaan huumoriin. Kun nauraa yöllä kuolemalle, niin aamulla on jotenkin helpompi hengittää. 

Valomerkki ilmestyi viime viikolla

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat