Kirjoitukset avainsanalla jääkiekko

Minulla on siis kolme lasta, joista kaksi vanhinta harrastaa lajejaan tavoitteellisesti.

Olen itse aikoinani toiminut myös itse lasten ja nuorten voimistelun harrastus – ja valmennustoiminnan parissa, joten luonnollisesti olen seurannut viime päivinä Team Uniquen valmentajan Mirjami Penttisen ympärillä käytyä keskustelua entisenä voimisteluvalmentajana, mutta ennen kaikkea äitinä. 

Mikäli syytökset pitävät paikkansa, soveliaisuuden rajat ovat ylittyneet kaikella tavoin. En missään tilanteessa hyväksy valmentajan taholta minkäänlaista henkistä väkivaltaa, jossa mennään henkilökohtaisuuksiin.

Ymmärrän kuitenkin, että hyvilläkin valmentajilla voi käydä pienempiä ylilyöntejä (johon ei todellakaan kuulu kehoitus itsemurhasta). Kokemuksen kautta tiedän, että valmentajatkin saattavat välillä toimia tavalla, josta eivät seuraavana päivänä ole ylpeitä. 

Nyt sopii toivoa, että kyseessä on ollut poikkeustapaus ja urheilijat ovat päässeet purkamaan asian perusteellisesti.

On hyvä, että epäkohdat nostetaan esille, mutta samalla on hyvä muistaa hengittää. Tällaisissa tapauksissa kun pahimmillaan leimataan koko laji tai kyseenalaistetaan koko harrastuskulttuuri.

Lasten harrastusten ”ammattimaistuminen” herättää muutenkin paljon tunteita. Sen vuoksi en ole aikaisemmin edes uskaltanut avata syitä, miksi me olemme päättäneet satsata lasten harrastuksiin. Eikä kyse ole todellakaan kultamitaleista tai eläkkeen turvaavista NHL-rahoista.

Kyse on oikeastaan ihan kaikesta muusta.

Olen aina tehnyt myös isompiakin valintoja ennakoiden, että lapset saavat toteuttaa intohimojaan, keskimäärin kun sellaisia kai ihmiselle tuppaa kasvun myötä -ainakin toivottavasti- syntymään.

Kun esikoisen synnyttyä kämppä piti vaihtaa isompaan, yksi iso kriteeri uuden asunnon sijainnille oli, että kaupungissa oli monipuoliset harrastusmahdollisuudet ja ne olisivat inhimillisen pyöräilymatkan päässä. Siksi muutin Järvenpäähän. Kirjoitin myös aikaisemmin, että tein esikoisen äitiyslomalla töitä myös siksi, että mahdollistamaan lapselle paremman tulevaisuuden – myös harrastamisen. 

Kahden vanhimman lapsen kanssa aloitimme taaperoiässä lauantaiaamut vanhempi-lapsi jumpassa. Sunnuntaisin kävimme jäähallin ilmaisvuorolla yleisöluistelussa.

3-vuotiaasta eteenpäin he saivat kokeilla lajeja mielenkiinnon mukaan; oli voimistelukouluja, luistelukoulua, jalkapallokoulua, temppujumppaa, tanssia ja ratsastustakin. Harrastukset olivat harrastuksia. Niitä oli muutaman kerran viikossa ja niihin kuskailun sai säädettyä helposti perheen kalenteriin sopiviksi.

Tänä vuonna esikoiseni täyttää 12 ja keskimmäinen ensi viikolla kahdeksan. Esikoinen siirtyi paikallisen seuran joukkueesta viime kesänä aluejoukkueseen, johon valittiin kolmesta eri kaupungista voimistelijoita. Joukkue harjoittelee viisi kertaa viikossa. Vaikka harjoituksia on nyt kotikaupunkimme Järvenpään lisäksi Hyvinkäällä ja Mäntsälässä, olen kiitollinen, että joukkuevoimistelua voi harjoitella näin tavoitteellisesti pääosin ihan kotikaupungissa (osa kulkee treeneihin paljon kauempaa muun muassa Lahdesta, koska tarpeeksi tavoitteellista joukkuetta ei kotikaupungissa ole). 

Tammikuussa syntynyt poikamme pelaa jalkapalloa ja jääkiekkoa. Usein alkuvuodesta syntyneet pelailevat vanhemman ikäluokan mukana, niin myös meidän jannu on pelannut käytännössä koko ikänsä vuotta tai kahta vanhempien kanssa. Nyt kun ensimmäinen luokka syksyllä alkoi, laitoimme yhteisellä päätöksellä jalkapallon talveksi tauolle. Jääkiekossa joukkueella on omia tapahtumia 3-4 viikossa. Lisäksi on ylimääräisiä jääharjoituksia, joissa poika käy jaksamisen ja aikuisten töiden sekä muiden menojen mukaan. 

Jalkapallo on meillä ensimmäistä kertaa talvella tauolla, mutta sitä pelataan pihalla silti. Kaikkien maailman todennäköisyyksien mukaan Teemu Pukkia minun pojasta ei silti kasva.
Jalkapallo on meillä ensimmäistä kertaa talvella tauolla, mutta sitä pelataan pihalla silti. Kaikkien maailman todennäköisyyksien mukaan Teemu Pukkia minun pojasta ei silti kasva.

Jos 4-vuotiaan kuopuksen oma sunnuntaijumppa lasketaan mukaan, niin meillä on viikossa kymmenen lasten harrastusmenoa. Marras-joulukuussa sekä huhti-toukokuussa, jolloin lajeissa eletään kiireisintä turnaus- ja kisakautta, tapahtumia saattaa olla viikossa jopa 15. 

Tietenkin tämä vaatii joka sunnuntai kalenteritalkoot perheenä, mutta onneksi myös toimivien ja koko touhun mahdollistavien kimppakyytirinkien kesken. Koska perheessä on myös kolmas lapsi (joka huutaa jos ajamme edes jäähallin ohi, että ei katsomaan veljen peliä), työmenot ja välillä vain yksi aikuinen taloudessa, en todellakaan näe kaikkia lasten kisasuorituksia tai turnauksia. 

Ja vaikka lajit vaativat ja ovat vaatineet myös vanhemmilta rahaa ja aikatauluttamista, kyseessä on lasten valinnat ja heidän harrastuksensa. Ei minun, eikä heidän isänsä toteutumattomien urheilu-unelmien lunastaminen.

Toki sen verran oma historiamme vaikuttaa, että tiedämme kokemuksesta, mitä harrastus voi lapselle parhaimmillaan antaa ja siksi haluamme niitä mahdollistaa.

Tässä niistä äkkiseltään muutama.

*Ystävät

Koulun lisäksi minulle on muodostunut pitkäaikasimmat ystävyyssuhteet harrastuksen kautta. Kun yhdessä on koettu voittoja, häviöitä, leirejä, kisamatkoja ja arkista aherrusta, ne hitsaavat yhteen – ja samoille sattumuksille nauretaan vuosien jälkeen yhä uudestaan.  Kaikista joukkuekavereista ei tule koko elämän sydänystäviä, mutta hyvin suurella todenköisyydellä muutamista.

*Verkostot

Meillä lapsille karttui harrastusten kautta jo ennen kouluikää laaja verkosto tuttuja. Käytännössä sen huomaa, kun menemme leikkipuistoon tai uimahalliin, niin lähes aina joku tuttu löytyy leikkikaveriksi. Kun koulu alkoi, oli huojentavaa, kun molemmilla oli tuttuja kavereita rinnakkaisluokilla ja ylemmillä luokilla, jotka tulivat heittämään ylävitosia ja moikkaamaan heti ensimmäisenä koulupäivänä.

*Yhteisö

Olen ajatellut, että jos koulussa tulee ystävyyssuhteissa ongelmia, harrastusporukka tarjoaa turvallisen yhteisön. Eli ei olla ihan yhden kortin varassa.

*Sosiaalisuus

Joukkueissa on erilaisia ihmisiä, joissa kaikista ei voi tykätä, mutta on opeteltava tuleman toimeen. Tämä auttaa myös muissa tilanteissa elämässä. Tunsin suurta ylpeyttä, kun poikani opettaja oli laittanut vasta viestiä, että hieman rasavillinkin piirteitä omaava poikani oli osoittanut koulussa ikäisekseen poikkeuksellista empatiakykyäja lohduttanut häviötä harmitellutta kaveria. Pelikentillä opittua? Tuskin näistä sosiaalisista taidoista on haittaa työelämässäkään.

Esiintymässä seuran kevätnäytöksessä. /kuva Tomi Kajasviita
Esiintymässä seuran kevätnäytöksessä. /kuva Tomi Kajasviita

*Yhteinen aika

Monet ajattelevat, että lasten harrastukset ovat pois perheen yhteisestä ajasta. Olen kiitollinen, että lasten lajeissa kauden aikataulut saadaan hyvissä ajoin, joten yhteiset reissut ja lomat suunnitellaan pitkälti kisakalenterin ehdoilla. Loppujen lopuksi yhteistä aikaa jää paljon viikollakin. Automatkoilla ehtii käydä kahdenkeskisiä keskusteluja ja kuulee myös kavereiden kautta asioita, joita ei ehkä osaisi kysyä. Kun ajan ikuisessa marraskuun pimeydessä auto täynnä lapsia ensin kohti jäähallia, josta jatkan lopun porukan kanssa kohti Hyvinkäätä, tunnen usein ihan kiitollisuutta. Heillä on toisensa ja heillä on joukkue, jossa on mahdollista jakaa ja kokea koko maailma. Usein maanantain automatkat ovat jopa piristysruiske työpäivän päätteeksi. 

*Kannustaminen

On mahtava nähdä, miten lapsi iloistee toisten ja omista onnistumisista.

*Elämänhallinta

En toivo lapsistani suorittajia, mutta on ollut hienoa huomata, kun nuorempikin miettii, minä päivinä hänellä on koulun jälkeen vapaata ja sopii siihen koulukavereiden näkemiset. Vanhemman kokeiden lukemiset katsomme vielä osittain yhdessä, jotta hän oppii hahmottamaan, että treenien ja koulun lisäksi jää aikaa myös koulukavereille ja levolle.

*Määrätietoisuus

Kova työ tuottaa aika usein tulosta. Sen ymmärtäminen tuskin on haitaksi sekään. Ja se, että oppii sietämään pettymyksiä ja pitkäjänteistä tekemistä.

*Järkevä tekeminen

Tyttäreni on tulossa esiteini-ikään ja hän on ihmetellyt muutaman kerran, miksi jotkut tutut pyörivät koulun jälkeen kauppakeskusten auloissa. Silloin sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen. Juuri siksi kuskaan teitä mielelläni! Lapseni harrastavat osittain siksi, että en uskalla katsoa mitä tapahtuisi teini-iässä, jos heillä ei ole vapaa-aikana mitään järkevää tekemistä ja yhteisöä, joka pitää heidät poissa niin sanotuilta pahoilta teiltä.

*Liikunta piristää

Jos joku harmittaa ennen treeneihin lähtemistä, niin sen jälkeen kotiin palaa usein iloisempi lapsi. Toivon, että he osaisivat soveltaa tätä aikuisina; liikunta piristää ja huolet tuntuvat sen jälkeen vähän pienemmiltä.

*Jännitys ja elämykset

Tilastollisesti on selvää, että lapsistani ei ikinä tule huippu-urheilijoita, mutta lähes missään koskaan en ole jännittänyt niin paljon kuin heidän kilpailuja tai pelejä katsellessa. Toivon, että nämä elämykset auttavat ja kannattelevat heitä perheen ja ystävien lisäksi läpi koko elämän – tai ainakin sen teini-iän!

Tietenkin molempien harrastuksiin on liittynyt joskus myös pettymyksiä, epäreiluuden tunteita ja väsymystä.

Äsken, kesken tämän kirjoittamisen, pakkasin lätkäkamat autoon ja hain pojat iltapäiväkerhosta jäähallille. Olisin toki mieluummin jatkanut töitäni rauhassa kotons kuin heilunut läppärin kanssa hallin katsomossa. Tai sunnuntain kisa-aamuna jäänyt nukkumaan sen sijaan, että olisin herännyt kuudelta tekemään kisakampausta. 

Mutta en ole halunnut tai suostunut ajattelemaan näitä asioita uhrauksina, vaan ennemmin investointina lapsen tulevaisuuteen; sosiaalisiin suhteisiin ja liikunnalliseen elämäntapaan.

Minulle lasten harrastukset kuuluvat luontevana osana vanhemmuuteen siinä missä pyykin pesu tai ruuanlaitto. Aina ei kiinnosta, mutta tehtävä on, kun on lapsensa tehnyt.  

Koen ja ennen kaikkea lapset kokevat, että he ovat olleet harrastuksissaan saamapuolella; siksi kai he ovat halunneet myös jatkaa, vaikka välillä asialla on myös haastettu. Myönnän. Olen käyttänyt intohimoharrastusta myös kiristyskeinona. Jos läksyt ovat illalla tekemättä olen saattanut joskus huutaa, että nyt soitan sun valmentaja- XXXX:lle, että sä lopetat! 

Mutta tämä on ollut minun tapani olla vanhempi, enkä halua millään tavalla kyseenalaistaa tai tuomita niitä, jotka ovat päättäneet toisin.

Ymmärrän myös, että harrastusten kallistuessa kaikilla ei ole varaa jatkaa niitä. Ja se, ettei niitä ole tai sopivaa kiinnostuksen kohdetta ei ole löytynyt tarkoita ettei näitä samoja asioita ja elämäntaitoja voisi oppia muuallakin kaverisuhteissa ja ihan koulussa. Niin kuin harrastaminen ei tarkoita automaattisesti elämässä pärjäämistäkään. 

Kriittisesti tarkasteluna ehkä kyseessä voi olla jopa omaa epävarmuutta vanhempana. Sain esikoiseni suhteellisen nuorena. Halusin olla edes jollain tavalla varma, että siinä vaiheessa kun muuttokuorman takavalot näkyvät ja lapsi lähtee omilleen, voin ajatella, että ainakin yritin kaikkeni. Silti mitään takuita oikeasta ja väärästä ei näissä hommissa vaan taida olla. 

Tai no edelleen, itsensä tappamiseen kehottaminen on väärin.

Syksyllä minua haastettiin somessa monta kertaa lätkä-äiti, voikkamutsi jne kuvahaasteisiin. Julkaisen nyt osan kuvista nyt. Meidän sauna näyttää suurimman osan viikosta ja talvesta tältä.
Syksyllä minua haastettiin somessa monta kertaa lätkä-äiti, voikkamutsi jne kuvahaasteisiin. Julkaisen nyt osan kuvista nyt. Meidän sauna näyttää suurimman osan viikosta ja talvesta tältä.

Esikoinen joukkueensa kanssa SM-rinkileirillä Kisakalliossa. Seuraan joukkueen meininkejä heidän omalta Instagram-tililtä.
Esikoinen joukkueensa kanssa SM-rinkileirillä Kisakalliossa. Seuraan joukkueen meininkejä heidän omalta Instagram-tililtä.

Kuulut mokkapalat! En ole leiponut kertaakaan, mutta myynyt kyllä (ja tuonut myytäväksi muuta helppoa roudattavaa, kuten limsaa ja kahvia).
Kuulut mokkapalat! En ole leiponut kertaakaan, mutta myynyt kyllä (ja tuonut myytäväksi muuta helppoa roudattavaa, kuten limsaa ja kahvia).

Joukkuekaverin äiti lähetti tämän. Tytöt paluumatkalla treeneistä Mäntsälästä.
Joukkuekaverin äiti lähetti tämän. Tytöt paluumatkalla treeneistä Mäntsälästä.

Joidenkin mutsi on niin käsityöihme, että nimi tippuu tasaisin ajoin kentällä selästä! Ilmankin on toki pärjännyt.
Joidenkin mutsi on niin käsityöihme, että nimi tippuu tasaisin ajoin kentällä selästä! Ilmankin on toki pärjännyt.

Kisamatka Tampereella ja Jyväskylään sisälsi kauden parhaat suoritukset ja oli mahtava ehtiä tänne mukaan.
Kisamatka Tampereella ja Jyväskylään sisälsi kauden parhaat suoritukset ja oli mahtava ehtiä tänne mukaan.

Voittoja, mutta myös tappioita.
Voittoja, mutta myös tappioita.

Mut eniten tätä arkista meininkiä.
Mut eniten tätä arkista meininkiä.

Kaikesta harrastusrakkaudesta huolimatta olenkin yhäkin järkyttynyt muodosteluluisteluvalmentajan esille tulleista valmennusmetodeista. Tulee mieleen Over the limit -dokumentti, joka kertoi olympiavoittaja Margarita Mamun ja tämän valmentajan Irina Vinerin valmennussuhteesta.

Naiivisti olen ajatellut, että no jossain Venäjällä tuollaista, mutta ei ikinä meillä. Jos tästä kohusta seuraa jotain hyvää, niin valmennuskulttuurin tarkastelua, jotta nämä lapsen itsetunnolle oikeasti haitalliset ja traumatisoivat tapaukset saadaan kitkettyä.

On tärkeä kuitenkinmuistaa, että valtaosa valmentajista toimii normaalin tapakulttuurin mukaan, valmentaa rakkaudesta lajiin, osa kokonaan ilman palkkaa. Toki heilläkin on hyviä ja huonoja päiviä. Ja vaikka 99% ajasta jaksaa olla kärsivällinen ja johdonmukainen, tulee myös ylilyöntejä.

Olen joskus itsekin huutanut vanhemmille valmennettaville. Ja vaikka tarkoitus on ollut herätellä heitä keskittymään juoruilun sijasta harjoitukseen, jälkeenpäin tuli morkkis. Kerran paiskasin myös mankan johdon päin seinää. En siitäkään tunne kovin suurta ylpeyttä.

Silti aika moni entinen valmennettava pitää yhteyttä ja on kehunut parhaaksikin. Olen niistä päätellyt, että ehkä en ihan metsään mennyt, vaikka täydellistä suoritusta en tehnyt minäkään. 

Tätä taustaa vasten en siis todellakaan säikähtäisi, jos lapsi sanoisi joskus että valmentaja on huutanut harjoituksissa. On aivan eri asia mennä kiusaamiseen ja henkilökohtaisuuksiin kuin antaa tiukasti palautetta ja herätellä joukkuetta. Toivon että tästä vanhemmat malttavat tämän kohun jälkeenkin pitää nämä kaksi asiaa erillään. 

Itse ihailen kärsivällisiä, mutta kunnianhimoisia valmentajia, joilla on sisäinen tieto siitä, että he etenevät oikein, vaikka kehitystä ei sillä sekunnilla näkyisi.

Kun meillä lasten harjoittelu on siirtynyt huljalleen kotipihalta yhä enemmän saleille, olen monta kertaa hämmästellyt lapsen kehittymistä vasta yleisössä -kiittänyt valmentajia liian usein vain mielessäni sadoista tunneista, joita valmennus on jaksanut lapseeni käyttää. Ei pelkästään kehittymiseen lajissa, vaan myös ihan ihmisenä kasvamiseen.

Joten kiitos. 

* Ja miksi lasten harrastuksista tulee liian vakavia ja kalliita liian aikaisin? Koska valmentajia ja ohjaajia ei ole. Kunnianhimoiset ja hyvät valmentajat, jotka haluavat antaa lähes jokaisen iltansa ja viikonloput lajille, haluavat ja ehtivät valmentaa useimmin sellaisia, jotka ovat valmiita antamaan harrastukselle aikaa. Harrastuksena vaikkapa 1-2 viikossa treenaaville tarvitaan usein valmentajia vanhemmista. Eli vastaus voit olla sinä itse. Jos haluat muutamana arki-iltana toimia ohjaajana ja kasvattajana, hoitaa kisa- ja peli-ilmottautumiset, olla yhteydessä vanhempiin jne, monet seurat mielellään maksavat innokkaille ohjaajakoulutuksen. Palkkaa harvemmin maksetaan, mutta ainahan voit pyytää paikalle vanhempainkokouksen, jossa ehdotat kausimaksujen nostamista. Niihin suhtaudutaan aina yhtä suurella riemulla. 

Kommentit (8)

Vierailija
1/8 | 

Kiitos tästä kirjoituksesta, siinä oli paljon hyviä pointteja ja ruokaa mietintämyssylle. Etenkin alleviivaan tuota ajatusta, että harrastukset ovat investointi lapsen tulevaisuuteen. Ettei hänen tarvitsisi notkua siellä kauppakeskuksen aulassa, ei nyt eikä myöhemminkään. Kiitos!

Vierailija
2/8 | 

Tämä oli hyvä kirjoitus, kiitos. Paljon hyviä näkökulmia. Joskus ajattelen myös niin, että hyvähän minun on kuskata kun kyse on harrastuksista; joku toinen joutuu kuskaamaan lastaan jatkuvasti esimerkiksi lääkärille tai terapiaan. Ja tärkeintä on toki se, että lapset tykkäävät harrastuksistaan.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Terveyttä ei saisi pitää hetkeäkään itsestään selvyytenä. Usein olen miettinyt samaa, että tämä kuskailu ei ole isossa mittakaavassa raskasta nähnytkään.

Mummo Jyväskylästä
3/8 | 

Lisäisin vielä toivomuksen, että jokaisella erilaisia liikuntamuotoja harrastavalla lapsella olisi myös joku muu harrastus, musiikki, kirjallisuus, kuvataide ihan vain siltä varalta että jos loukkaantuu tai sairastuu pahemmin. Tämä kahden sukupolven kokemuksella:lapseni ja lapsen lapseni ovat sairastaneet lastenreumaa, urheilleet, kun ovat päässeet oireista eroon (kesti3-5 vuotta), mutta soittaminen ja laulaminen siinä välillä on korvannut urheilun. Harrastukset ovat elämän suola ja juuri niinkuin kirjoitit, matkat kotoa harkkoihin/kisoihin niitä jalokiviä, joissa parhaat keskustelut käydään niin onnistumisten kuin epäonnistumisten suhteen.

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Hyvä pointti! :) Yritän muistutella myös itselleni, että harrastuksia voi tarjota myös urheilun ulkopuolelta. Kaksi vanhinta ei ole kovin paljon osoittaneet kiinnostusta (tytär soitti pianoa kaksi vuotta), mutta ehkä tämä nuorin. Kivaa talven jatkoa Jyväskylään:)

Vierailija
4/8 | 

Hyvä kirjoitus! Muistattehan kuitenkin, etteivät ainoat vaihtoehdot ole nämä kuvailemasi ääripäät, aktiiviharrastaminen ja kauppakeskuksen aula. Oma kotini teininä oli sellainen, jossa viihdyin ja siellä oli hyvä olla. Perjantai-iltaisin jäin mielellään kotiin leipomaan äidin ja sisarruksieni kanssa, katsottiin leffa yhdessä. Harrastin yksilölajeja itsenäisesti omalla ajalla. Lapsen luonnekin vaikuttaa siis. 

Emilia S.
Liittynyt14.12.2016

Ehdottomasti näin! Itsekin viihdyin teininä vapaalla enemmän kotosalla, toivottavasti lapset myös tulevaisuudessa :)

Käyttäjä20052
Liittynyt29.7.2018
5/8 | 

Omaa lasta ja joukkueen myötä syntynyttä piiriä tuetaan joskus vaikka rikokseen saakka. Hyväosaiset ja varakkaat joutilaat terveet energiset isovanhemmat hekin mieluummin suojelevat oman lapsensa ja lapsenlapsensa tekoja joita eivät omalle kohdalle toivoisi. On paljon vanhempia ihmisiä jotka katuvat ehkä liian vähän vieteyyyä aikaa omien lastensa kanssa ja lapsenlapsi nostettu jalustalle. Tässä pelissä potkitaan ne, joilla edellinen sukupolvikin ollut lujilla eikä aikaa tai jaksamista tai varaa tukea lastenlasta. On isovanhempia jotka kiusaavat ja tulevat omien lasten ja lastenlasten suosiota keinoja kaihtamatta.

Urheilussa liikkuu valtavat rahat jolloin korruptio ja syynä veli kerhot ovat aina todennäköisiä.

Maalittamiaet ja ringit ovat monille normaalia elämää js suosio kaveripiirissä prioriteetti ja mitä vain uhrataan tämän vuoksi kuten toisen kunnioitus.Kaikki lähtee aikuisista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kello kolme torstai-iltapäivänä istun jäähallin puupenkillä katsomossa ja vilkuilen läppärini yli jäälle uteliaana ja pelokkaana.

Numero 41 on yli päätä lyhyempi kuin suurin osa kentällä viilettävistä, ja pelitilanteissa saa kamppailla täysillä elintilastaan. Nyt se vääntää kulmassa kiekkoa puolta suuremman tyypin kanssa - ja tippuu polvilleen, kun voima tai taito ei riitä voittamaan kiekkoa. 

Käännän katseen läppäriin. Valmentaja on järkevän tuntuinen tyyppi, kyllä hän sanoisi, jos tämä olisi liikaa juuri kuusi vuotta täyttäneelle. Kyseessä on usean ikäluokan vapaaehtoinen jääkiekon taitojääharjoitus, joukkueen omissa harjoituksissa tasoerot ovat pienempiä. Ja tänne poika joulun on jälkeen halunnut tulla. Ja minä olen yrittänyt järjestää torstaini sen mukaan minkä töiltäni olen pystynyt.

Enkä ole ainoa. Ennen kolme jäähallin edustalla on muitakin juoksevia äitejä ja isejä, osa vielä työunivormuissaan. Varusteita jälkikasvun ylle jumppaa myös useampi mummu ja pappa. Niinä hetkinä en voi olla miettimättä eläkesäästäjäisääni, joka suunnitteli jäävänsä kuusikymppisenä eläkkeelle. 

Poika tuntuu saaneen vanhempien pelikavereiden luottamuksen, nyt hänelle syötellään. Viimeinen maali on hieno, se menee suoraan ylämummoon, kuten hän kohta autolle kävellessä minulle selvittää.

Siinä puupenkillä se iskee. Vahva tietoisuus siitä, että täällä isä olisi jos eläisi.

Hakisi pojan ajoissa päiväkodista, eikä heidän tarvitsisi ikinä juosta läpi jäähallin ovelle vievän suoran ja hoputtaa pukemaan pojan ziljoonaa varustetta nopeammin. 

Ja ylpeä ukki olisi, niin ylpeä.

Näkökenttä sumenee kyynelistä. Uppoudun tiukemmin läppärini taakse.

Poika tekee neljännen maalinsa, mutta ei nykyään vilkuile enää kesken harjoituksen minuun. Istun katsomossa niin korkealla, että ei hän kyyneleitä erottaisikaan. Hävettää jos toiset vanhemmat huomaavat. 

Kaikki katsovat onneksi kentälle.

Viime kesänä kaipasin isää jalkapallokentän reunalla, kun poika teki ensimmäisen maalinsa turnauksessa. Minä muistan vain leveän virnistyksen, kun hän kääntyi ja katsahti minuun ennen kuin peli jatkui. Heilutin kättäni ja näytin peukkua. Yritin pitää kyyneleeni aurinkolasien takana.

Isä, voi kun olisit näkemässä. 

En tiedä, onko poika hyvä, mutta hän on tammikuun lapsena pärjännyt hyvin vuotta vanhempien kanssa kanssa. Eikä sillä, pärjäämisellä olisi isälle merkitystä. Hän hengittäisi tätä ilmapiiriä, näitä pelejä, nyt kun hänellä olisi viimein aikaa.

Osaan nähdä isän niin elävänä viereeni puupenkille, hieman etukenossa kyynärpäät polviin nojaamassa, kädet ristissä katse kaukaloon päin. On se ketterä kaveri.

Niin hän pojasta sanoisi.

Isäni oli urheiluhullu, joka katsoi viimeisinä elinkuukausinaan kotona mieluummin lentopallon MM-kilpailuija kuin istui syömään meidän kanssa yhdessä illallista. Meillä katsottiin kaikki olympialaiset ja MM-kisat lajista kuin lajista.

Yksi vuosi kun talviolympialaiset olivat toisella aikavyöhykkeellä ja ne näytettiin käytännössä yöllä. Isä, joka ei liikoja lomia pidellyt, ajoitti talvilomansa olympialaisten aikaan. Sain valvoa hänen kanssaan. Kerran joidenkin kesäolympialaisten aikaan, hän herätti minut katsomaan Jani Sievisen finaaliuintia.

Nyt kun käyn olympialaisten aikatauluja läpi, en voi olla miettimättä, miten hyvin ne sopisivat aamuvirkulle isälleni. 

Sellaista suru on kuuden vuoden jälkeen.

Se iskee yllättäen haikeutena tai jopa harmituksena. Isän syntymäpäivinä tai kuoleman vuosipäivinä en ole muistanut välttämättä koko asiaa. Mutta kun Niskasen sisarukset hiihtivät mitaleita viime talviolympialaisissa, en tiennyt itkinkö valtoimenaan ilosta heidän puolesta vai siitä, että isä ei ollut näkemässä kotipitäjänsä sankareiden menestystä. 

Ukki menetti hienoja vuosia kolmen lapsenlapsensa kanssa, joista nuorinta hän ei ikinä nähnyt. Pojan hän ehti nähdä muutaman kuukauden ajan ja kuoli sitten pojan ristiäispäivänä. 

Siksi kulunut, isän menettämä, aika konkretisoituu pojassa.

Viimeisen vuoden ajan poika on kysellyt ukista. Katsellut kuvia, joissa ukki hyppää korkeutta, pituutta ja ylittää maaliviivan ensimmäisenä.

Ää-ä olisi niiin kiva, jos ukki vielä eläisi.

Niin poika sanoi.

Kommentit (0)

Palasin viime viikolla, neljän vuoden tauon jälkeen, Hakametsän jäähalliin Ilveksen isännöimään otteluun. Playoff-ottelupari Ilves-Tappara on ollut meidän perheessä kova juttu. Mieheni on entisiä ilvesläisiä, samoin koko suku tuntuu kannattavan joukkuetta.

Minua ajaminen arki-illaksi Tampereelle pelin takia vähän huvitti, vaikka viihdyn jääkiekkopeleissä ja tykkään tamperelaisesta, rennosta urheilumeiningistä.

Neljä vuotta sitten minua ei huvittanut. Löysin Ilveksen fankaupasta silloin vauvabodyja (pääkuvassa ylimpänä), jotka olivat kaikkea muuta kuin tasa-arvoa kunnioittavia. Ja varsinkin kaikkea muuta, mitä haluan niin tyttärilleni kuin pojalleni opettaa.  

Pyörittelin toisen erän päätäni ja sanoin miehelleni, että mun on pakko kirjoittaa tästä!

Mieti nyt vielä.. 

Enkä mieti!

Olen huumorinaisia, kestän fiksuilta ihmisiltä kaikenmoista huumoria, jos se heitetään oikeasti pilke silmäkulmassa. Mutta tuollaisten sovinististen bodyjen painattaminen vauvoille, osoittaa isolta organisaaltiolta asenteellisuutta tai ainakin vahvaa ajattelemattomuutta.

Samalla se vahvistaa sitä stereotypiaa, mikä kiekkoiljoista ja sen ympärillä pyörivistä ihmisistä usein on ja karkottaa ajattelevia ihmisiä pois lajin parista. (Kolmistaan-blogin Karoliina kirjoitti muuten tästä  streotypisestä jääkiekkoilija-asiasta hyvin. Meilläkin on kaveripiirissä useita kiekkoilijaita tai lajin parissa pyöriviä immeisiä. Heissäkin on tyyppejä joka lähtöön. Kaikki kiekkoilijat eivät ole nuuska huulessa pyöriviä machoja).

Postasin tuolloin illalla neljä vuotta sitten pelin jälkeen blogiini vain nopeasti kuvan. Ajattelin, että aihetta voi miettiä lisää yhdessä lukijoiden kanssa.

Kun seuraavana päivänä menin toimitukseen, huomasin, että postaus oli lähtenyt leviämään somessa. Kun tulin kotiin se oli Iltalehden ja usean tamperelaisen paikallislehden nettisivuilla. Seuraavana aamuna useammassa printtilehdessä.

Asiaa kommentoi niin tasa-arvovaltuutettu kuin Ilveksessä vastaavat toimitusjohtajasta mediapäällikköön. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen. Juttu eli omaa elämäänsä.

Lopulta kävi myös niin kuin käy useissa kohuissa; keskustelu lähtee aivan eri raiteille itse asiasta. Olen huomannut myös, että kun sivulataukset ovat viisinumeroisia, niin asiaton huutelu lisääntyy. Tuota postauta käytiin lukemassa yli 100 000 kertaa.

Vaikka keskustelu ei tavallaan koskenut minua; minähän olin vain kyseenalaistanut blogissani moisten bodyjen kauppaamisen, sain minäkin osaksi tästä somekohusta. Nettikeskusteluissa minut haukuttiin huumorintajuttomaksi äärifeministiksi tai naljailtiin "työkseen juhlivasta seurapiiritoimittaja-äidistä".

"Kaikki kiekkoilijat eivät ole nuuska huulessa pyöriviä machoja."

Onnekseni olin seurannut aikasen monta kohua tunnettujen ihmisten polttopisteen läheisyydessä. Tiesin, että kohut tulivat ja menivät. Ja yleensä keskusteluissa mennään henkilökohtaisuuksiin silloin, kun järkevät argumentit loppuvat. Tiesin olevani oikealla asialla. 

Pääosa palautteesta oli kuitenkin positiivista. Monet ylioppilaslehdet kirjoittivat aiheesta todella syvällisesti ja hyvin. Ja tärkeintä; bodyt vedettiin kevään aikana pois myynnistä. Toivon, että se herätti myös kiekkopiireissä jotkut ajattelemaan asiaa eri kantilta.

Kävin siis viime viikolla todistamassa tätä muutosta hallilla Ilveksen fanikaupassa. Tuotevalikoimaa oli muutettu todella sukupuolineutraaliksi ja kaikille sopivaksi. Myös tekstit olivat neutraaleja ja asiallisia. Nyt kiekkoharrastusta aloitteleva tyttö ei varmasti tunne olevansa hallissa vähempiarvoinen kuin lajin pariin hakeutunut poikakaan. Tai kannattaja. Tai ihminen.

Mitään boikottia en ole pitänyt tässä välissäkään, en ole vain ehtinyt peleihin. Olen kyllä painattanut kummipojallamme Ilveksen pelipaidan, nytkin ostin Ilveksen fanilipun pojallemme peliin. Kassalla maksaessa huvitti, että alkaako shopissa soida joku hälytys ÄLKÄÄ MYYKÖ TÄLLE NAISELLE, kun vingutin luottokorttiani. 

Ei alkanut.

Olen ollut näissä playoffeissa Ilveksen leirissä. En pelkästään perhesyistä, vaan myös siksi, että joukkueen nousu on ollut uskomaton. Haastaja on aina hallitsevaa kiinnostavampi.

Ja kaikki tekevät elämässä virheitä. Pääasia, että niistä otetaan opiksi.

Näillä opein - eiköhän olisi siis Tapparan vuoro aloittaa tänään kesäloma! Ja lyhyempikin esitys, kun eilen illalla riittää..

Tappara-Ilves tänään klo 17.00

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogissa liikutaan kurahousuviidakosta Cheekin kainaloon, tehdään tukka takussa haastatteluita punaisilla matoilla, juodaan liikaa pepsiä ja katsotaan liian myöhään Netflix-sarjoja. Blogi jatkaa usein viihdemailman tapahtumien ja ilmiöiden peilaamista siitä, mihin Me naiset -lehteen toimittamani Radalla-palsta jää.

Ja koitetaan löytää kuulua tasapainoa tämän kaiken välillä.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen yrittäjä-toimittaja-tietokirjailija ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

INSTAGRAM

galawoman

Blogiarkisto

2020
2018
2017

Kategoriat

Instagram