Kirjoitukset avainsanalla jääkiekko

Kello kolme torstai-iltapäivänä istun jäähallin puupenkillä katsomossa ja vilkuilen läppärini yli jäälle uteliaana ja pelokkaana.

Numero 41 on yli päätä lyhyempi kuin suurin osa kentällä viilettävistä, ja pelitilanteissa saa kamppailla täysillä elintilastaan. Nyt se vääntää kulmassa kiekkoa puolta suuremman tyypin kanssa - ja tippuu polvilleen, kun voima tai taito ei riitä voittamaan kiekkoa. 

Käännän katseen läppäriin. Valmentaja on järkevän tuntuinen tyyppi, kyllä hän sanoisi, jos tämä olisi liikaa juuri kuusi vuotta täyttäneelle. Kyseessä on usean ikäluokan vapaaehtoinen jääkiekon taitojääharjoitus, joukkueen omissa harjoituksissa tasoerot ovat pienempiä. Ja tänne poika joulun on jälkeen halunnut tulla. Ja minä olen yrittänyt järjestää torstaini sen mukaan minkä töiltäni olen pystynyt.

Enkä ole ainoa. Ennen kolme jäähallin edustalla on muitakin juoksevia äitejä ja isejä, osa vielä työunivormuissaan. Varusteita jälkikasvun ylle jumppaa myös useampi mummu ja pappa. Niinä hetkinä en voi olla miettimättä eläkesäästäjäisääni, joka suunnitteli jäävänsä kuusikymppisenä eläkkeelle. 

Poika tuntuu saaneen vanhempien pelikavereiden luottamuksen, nyt hänelle syötellään. Viimeinen maali on hieno, se menee suoraan ylämummoon, kuten hän kohta autolle kävellessä minulle selvittää.

Siinä puupenkillä se iskee. Vahva tietoisuus siitä, että täällä isä olisi jos eläisi.

Hakisi pojan ajoissa päiväkodista, eikä heidän tarvitsisi ikinä juosta läpi jäähallin ovelle vievän suoran ja hoputtaa pukemaan pojan ziljoonaa varustetta nopeammin. 

Ja ylpeä ukki olisi, niin ylpeä.

Näkökenttä sumenee kyynelistä. Uppoudun tiukemmin läppärini taakse.

Poika tekee neljännen maalinsa, mutta ei nykyään vilkuile enää kesken harjoituksen minuun. Istun katsomossa niin korkealla, että ei hän kyyneleitä erottaisikaan. Hävettää jos toiset vanhemmat huomaavat. 

Kaikki katsovat onneksi kentälle.

Viime kesänä kaipasin isää jalkapallokentän reunalla, kun poika teki ensimmäisen maalinsa turnauksessa. Minä muistan vain leveän virnistyksen, kun hän kääntyi ja katsahti minuun ennen kuin peli jatkui. Heilutin kättäni ja näytin peukkua. Yritin pitää kyyneleeni aurinkolasien takana.

Isä, voi kun olisit näkemässä. 

En tiedä, onko poika hyvä, mutta hän on tammikuun lapsena pärjännyt hyvin vuotta vanhempien kanssa kanssa. Eikä sillä, pärjäämisellä olisi isälle merkitystä. Hän hengittäisi tätä ilmapiiriä, näitä pelejä, nyt kun hänellä olisi viimein aikaa.

Osaan nähdä isän niin elävänä viereeni puupenkille, hieman etukenossa kyynärpäät polviin nojaamassa, kädet ristissä katse kaukaloon päin. On se ketterä kaveri.

Niin hän pojasta sanoisi.

Isäni oli urheiluhullu, joka katsoi viimeisinä elinkuukausinaan kotona mieluummin lentopallon MM-kilpailuija kuin istui syömään meidän kanssa yhdessä illallista. Meillä katsottiin kaikki olympialaiset ja MM-kisat lajista kuin lajista.

Yksi vuosi kun talviolympialaiset olivat toisella aikavyöhykkeellä ja ne näytettiin käytännössä yöllä. Isä, joka ei liikoja lomia pidellyt, ajoitti talvilomansa olympialaisten aikaan. Sain valvoa hänen kanssaan. Kerran joidenkin kesäolympialaisten aikaan, hän herätti minut katsomaan Jani Sievisen finaaliuintia.

Nyt kun käyn olympialaisten aikatauluja läpi, en voi olla miettimättä, miten hyvin ne sopisivat aamuvirkulle isälleni. 

Sellaista suru on kuuden vuoden jälkeen.

Se iskee yllättäen haikeutena tai jopa harmituksena. Isän syntymäpäivinä tai kuoleman vuosipäivinä en ole muistanut välttämättä koko asiaa. Mutta kun Niskasen sisarukset hiihtivät mitaleita viime talviolympialaisissa, en tiennyt itkinkö valtoimenaan ilosta heidän puolesta vai siitä, että isä ei ollut näkemässä kotipitäjänsä sankareiden menestystä. 

Ukki menetti hienoja vuosia kolmen lapsenlapsensa kanssa, joista nuorinta hän ei ikinä nähnyt. Pojan hän ehti nähdä muutaman kuukauden ajan ja kuoli sitten pojan ristiäispäivänä. 

Siksi kulunut, isän menettämä, aika konkretisoituu pojassa.

Viimeisen vuoden ajan poika on kysellyt ukista. Katsellut kuvia, joissa ukki hyppää korkeutta, pituutta ja ylittää maaliviivan ensimmäisenä.

Ää-ä olisi niiin kiva, jos ukki vielä eläisi.

Niin poika sanoi.

Kommentit (0)

Palasin viime viikolla, neljän vuoden tauon jälkeen, Hakametsän jäähalliin Ilveksen isännöimään otteluun. Playoff-ottelupari Ilves-Tappara on ollut meidän perheessä kova juttu. Mieheni on entisiä ilvesläisiä, samoin koko suku tuntuu kannattavan joukkuetta.

Minua ajaminen arki-illaksi Tampereelle pelin takia vähän huvitti, vaikka viihdyn jääkiekkopeleissä ja tykkään tamperelaisesta, rennosta urheilumeiningistä.

Neljä vuotta sitten minua ei huvittanut. Löysin Ilveksen fankaupasta silloin vauvabodyja (pääkuvassa ylimpänä), jotka olivat kaikkea muuta kuin tasa-arvoa kunnioittavia. Ja varsinkin kaikkea muuta, mitä haluan niin tyttärilleni kuin pojalleni opettaa.  

Pyörittelin toisen erän päätäni ja sanoin miehelleni, että mun on pakko kirjoittaa tästä!

Mieti nyt vielä.. 

Enkä mieti!

Olen huumorinaisia, kestän fiksuilta ihmisiltä kaikenmoista huumoria, jos se heitetään oikeasti pilke silmäkulmassa. Mutta tuollaisten sovinististen bodyjen painattaminen vauvoille, osoittaa isolta organisaaltiolta asenteellisuutta tai ainakin vahvaa ajattelemattomuutta.

Samalla se vahvistaa sitä stereotypiaa, mikä kiekkoiljoista ja sen ympärillä pyörivistä ihmisistä usein on ja karkottaa ajattelevia ihmisiä pois lajin parista. (Kolmistaan-blogin Karoliina kirjoitti muuten tästä  streotypisestä jääkiekkoilija-asiasta hyvin. Meilläkin on kaveripiirissä useita kiekkoilijaita tai lajin parissa pyöriviä immeisiä. Heissäkin on tyyppejä joka lähtöön. Kaikki kiekkoilijat eivät ole nuuska huulessa pyöriviä machoja).

Postasin tuolloin illalla neljä vuotta sitten pelin jälkeen blogiini vain nopeasti kuvan. Ajattelin, että aihetta voi miettiä lisää yhdessä lukijoiden kanssa.

Kun seuraavana päivänä menin toimitukseen, huomasin, että postaus oli lähtenyt leviämään somessa. Kun tulin kotiin se oli Iltalehden ja usean tamperelaisen paikallislehden nettisivuilla. Seuraavana aamuna useammassa printtilehdessä.

Asiaa kommentoi niin tasa-arvovaltuutettu kuin Ilveksessä vastaavat toimitusjohtajasta mediapäällikköön. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen. Juttu eli omaa elämäänsä.

Lopulta kävi myös niin kuin käy useissa kohuissa; keskustelu lähtee aivan eri raiteille itse asiasta. Olen huomannut myös, että kun sivulataukset ovat viisinumeroisia, niin asiaton huutelu lisääntyy. Tuota postauta käytiin lukemassa yli 100 000 kertaa.

Vaikka keskustelu ei tavallaan koskenut minua; minähän olin vain kyseenalaistanut blogissani moisten bodyjen kauppaamisen, sain minäkin osaksi tästä somekohusta. Nettikeskusteluissa minut haukuttiin huumorintajuttomaksi äärifeministiksi tai naljailtiin "työkseen juhlivasta seurapiiritoimittaja-äidistä".

"Kaikki kiekkoilijat eivät ole nuuska huulessa pyöriviä machoja."

Onnekseni olin seurannut aikasen monta kohua tunnettujen ihmisten polttopisteen läheisyydessä. Tiesin, että kohut tulivat ja menivät. Ja yleensä keskusteluissa mennään henkilökohtaisuuksiin silloin, kun järkevät argumentit loppuvat. Tiesin olevani oikealla asialla. 

Pääosa palautteesta oli kuitenkin positiivista. Monet ylioppilaslehdet kirjoittivat aiheesta todella syvällisesti ja hyvin. Ja tärkeintä; bodyt vedettiin kevään aikana pois myynnistä. Toivon, että se herätti myös kiekkopiireissä jotkut ajattelemaan asiaa eri kantilta.

Kävin siis viime viikolla todistamassa tätä muutosta hallilla Ilveksen fanikaupassa. Tuotevalikoimaa oli muutettu todella sukupuolineutraaliksi ja kaikille sopivaksi. Myös tekstit olivat neutraaleja ja asiallisia. Nyt kiekkoharrastusta aloitteleva tyttö ei varmasti tunne olevansa hallissa vähempiarvoinen kuin lajin pariin hakeutunut poikakaan. Tai kannattaja. Tai ihminen.

Mitään boikottia en ole pitänyt tässä välissäkään, en ole vain ehtinyt peleihin. Olen kyllä painattanut kummipojallamme Ilveksen pelipaidan, nytkin ostin Ilveksen fanilipun pojallemme peliin. Kassalla maksaessa huvitti, että alkaako shopissa soida joku hälytys ÄLKÄÄ MYYKÖ TÄLLE NAISELLE, kun vingutin luottokorttiani. 

Ei alkanut.

Olen ollut näissä playoffeissa Ilveksen leirissä. En pelkästään perhesyistä, vaan myös siksi, että joukkueen nousu on ollut uskomaton. Haastaja on aina hallitsevaa kiinnostavampi.

Ja kaikki tekevät elämässä virheitä. Pääasia, että niistä otetaan opiksi.

Näillä opein - eiköhän olisi siis Tapparan vuoro aloittaa tänään kesäloma! Ja lyhyempikin esitys, kun eilen illalla riittää..

Tappara-Ilves tänään klo 17.00

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat