Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Viime jouluna pidin viikon sometaukoa. Siis löin satasen vetoa mieheni kanssa, että voinko olla ilman Instagramia ja Facebookia viikon.

Pystyin siihen, mutta huomasin addiktoituvani tuona aikana enemmän verkkolehtiin. Jostainhan tietoa on saatava! 

Tällä kertaa, kesälomani viimeisellä viikolla, sometaukoni kaatui heti ensimmäisenä päivänä, kun luin laulaja-näyttelijä Hanna-Riikka Siitosen menehtyneen.

Hän oli ollut mielessäni pitkin kevättä. Sen jälkeen, kun Uusi päivä -sarja tiedotti, että hän jää sairauslomalle ja rooliin tulee toinen näyttelijä, arvelin, että tilanteen on pakko olla vakava. 

En tuntenut häntä muuten kuin haastateltavana ja työtuttuna, mutta tiesin että hänen työmoraalinsa oli korkea. Ja elämänasenne jotain sellaista, josta aika monella olisi paljon opittavaa. Minullakin.

Pysähdyin uutisen äärelle hetkeksi. Konkreettisesti. Huusin sen alakerrassa touhuavalle äidille. Syke nousi, vähän oksetti.

Mietin niitä läheisiä, jotka jäivät. Mietin, missä näin hänet viimeksi. Aivan kuin sillä olisi mitään merkitystä. Mutta jostain syystä tällaisen uutisen äärellä se tuntuu jotenkin tärkeältä.

Vuosi sitten kevät-talvella Oopperatalossa sen täytyi olla. Silloin hän ei halunnut puhua sairaudestaan. Joskus muulloin hän halusi. Ymmärrän, että kroonisesti sairastava haluaa ennen kaikkea elää, eikä voivotella.

Yksi erityisen hauska muisto oli. Sellainen, jonka uskallan kirjoittaa, koska Hanna-Riikka nauroi sille, kun sen useamman kohtaamisen jälkeen uskalsin kertoa.

11-vuotiaina, pikkukaupungin lapsina, haalimme kesälomareissuilla serkuilta vanhoja Helsingin seudun puhelinluetteloita. Ne olivat aarteita, sillä vanhoissa puhelinluetteloissa oli usein ihailemiemme tähtien puhelinnumerot (uusista ne oli tietenkin poistettu ja muutettu salaisiksi).

Vuonna 1995 CD-soittimissamme soi Taikapeilin levy ja sitä tähdittävän Hanna-Riikan numeroa ei ollut vaikea saada. Hänen äitinsä, Eva-Riitta Siitoinen toimi noihin aikoihin Uudenmaan maaherrana tai Helsingin kaupunginjohtajana, joten numero heidän kotiinsa löytyi jokaisesta luettelosta.

Eräänä alkuiltana vetäydyimme ystäväni huoneeseen ja soitimme.

Hänen äitinsä vastasi. 

Onks Hanna-Riikka kotona?

Ei ollut. Mutta seuraavalla kerralla oli. Kun hän tuli puhelimeen, meihin iski pakokauhu ja länttäsimme luurin kiinni.

"Kroonisesti sairas haluaa ennen kaikkea elää, ei voivotella."

Kun kuulin Hanna-Riikan menehtyneen, somelakko tuntui merkityksettömältä.

Oli lohdullista lukea toisten muisteluita. Hänen ystävänsä Nina Tapion tekemä video nostatti kyyneleet silmiin. Luin kollegani tekemän viimeisen isomman jutun hänestä.

Itsekin olisi tehnyt mieli kirjoittaa jotakin, mutta taas tuli sama olo kuin talvella, kun kuulin erään alan tutun menehtyneen.

Onko minulla nyt oikeus muistella ihmistä, jota en satunnaista työtuttavuutta paremmin tuntenut? Välillä mietin, että ei kai someen kaivautuminen tällaisella hetkellä ole todellisuuspakoa tai uteliaisuutta? Voinko olla niin alhainen?

Samat kysymykset tulivat vastaan liian nopeasti eteen jo tänään.

Menin aamulla juttukeikalle, kun kaverini laittoi viestiä, että oletko kuullut? 

Sama reaktio. Syke nousi hieman, vähän oksetti. 

Onneksi haastateltava oli myöhässä. Menin ulos hengittelemään.

Viikonloppuna menehtynyt kollega työskenteli samaisessa lehtitalossa, jossa olin juuri keikalla. Olin viettänyt hänen kanssaan kyseisessä rakennuksessa lukuisia hetkiä.

Hän oli persoona, jonka maalailu palavereissa saattoi ärsyttää joitakin, mutta itse hakeuduin kaikki nuo kahdeksan vuotta, joita talossa enemmän vietin, hänen seuraansa. Aitojen ihmiset kanssa on helppo olla, jos heidän aitoutensa ei ole rasittavaa. Hänen ei ollut.

Tuli epätodellinen olo. Hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä kävellä juuri näillä käytävillä vastaan.

Mutta tietenkään hän ei kävellyt, vaan työaamu jatkui samalla tavalla kuten kaikkina muinakin aamuina. Aurinko teki kaikesta jopa oudon kepeää.

Vasta nyt kotona ehdin selailla some-kanavia. Edesmennyt kollegani ei siellä ollut, ei tainnut vanhan ajan journalistina innostua koko touhusta. 

Muutamia muisteluita löydän, mutta jotenkin tuntuu tärkeältä kirjoittaa hänestä. Ja Hanna-Riikasta. 

Lopulta kun meistä jää vain muistot. Tuskin meistä kukaan niistä pahastuu.

kuva Sanoma Magazines

Kommentit (0)

Heräsin aamulla valmiiksi väsyneenä edellisestä viikosta sohvalta, johon nukahdin. Ärähtelin lapsille, jotka tilailivat aamupalaa, että herätäänkö nyt ensin.

Kävin päässäni läpi jääkiekkovarusteiden sijaintia, jumppapukujen puhtausastetta. Laskin montako tapahtumaa ja kuskaskierrosta heitämme tänään samalla, kun katson pienimmän kanssa muumikirjaa. Blogikin jäi eilen kesken, pakko löytää päivästä joku väli tehdä töitä.

Tunnin kuluttua mies päästi minut nukkumaan vuorostaan tunniksi.

Sen jälkeen torkutan ja kurkin epätoivoisena puhtaiden pyykkien kasaa, joka on seissyt makuuhuoneen lattialla toista viikkoa. Onkohan siinä mitään sopivaa äiti-lapsi -jumppaan. Tiedän, että piristyn, kun saan lapsen rattaisiin ja pääsen hölkkäämään kohteeseen, mutta jotenkin ulkovaatteiden pukeminenkin tuntuu ylivoimaiselta.

Anna itselleni luvan olla kännykällä seuraavaan torkkuun, vaikka siitä seuraakin kiire.

Näen sen heti Facebookin avaamisen jälkeen. Joku on kuollut. Kylmä hiki nousee pintaan. Todennäköisesti joku, jonka minäkin tiedän. Aiheeseen liittyviä postauksia on niin monta.

Pian se löytyykin. Aika pysähtyy.

Hetkeksi.

Mies avaa oven. Karavaanin pitäisi lähteä liikkelle.

Arvaa mitä? Muistatko?

Mieskin muistaa, vaikka istuivat iltaa joskus vain ohimennen jossain työtilaisuudessani.

Kysyn kaveriltani, mitä on tapahtunut.

Olen järkyttynyt ja surullinen.

Miten parhaassa iässä olevia työtuttujani on menehtynyt yhtäkkiä puolen vuoden sisään näin monta? 

Avaan menehtyneen Facebook-profiilin. Hävettää. Hän on käynyt mielessäni vuoden aikana muutaman kerran, mutta ei niin paljon, että olisin vaivautunut tsekkaamaan hänen profiilinsa.

Tsekkaan sähköpostit. Viimeinen mailiketjumme on puolentoista vuoden takaa. Sen jälkeen en tainnut häntä nähdä. Mietin kyllä muutaman kerran, että onkohan hän vaihtanut alaa. Ilmeisesti ei ollut.

Lauantain arkisuus ei tunnu taas niin ylivoimaiselta. On etuoikeutettua elää. Miksi aina pitää saada muistutus elämän toisesta ääripäästä, jotta muistaa arkisenkin kauneuden. 

Näin iltapäivällä blogipostaus uudesta tv-sarjasta tuntuu taas tällaisten uutisten jälkeen turhanpäiväiseltä.

Sosiaalisen median aikakaudella, olen menettänyt isäni ja molemmat mummoni. Kaksi entistä valmennettavaani ja useita työtuttuja. Joka kerta olen miettinyt, pitäisikö päivittää jokin muisto, todiste siitä, miten tämä ihminen oli minulle totta. 

Läheisimpien tregedioiden kohdalla se on tuntunut surussa turhalta. Muiden kohdalla taas on tuntunut, onko minulla oikeutta muistella julkisesti, sillä emmehän me olleet niin läheisiä? Olisiko se tekopyhää?

Olisi kyllä myös epäinhimillistä, jos tällaiset uutiset eivät järkyttäisi. Ja toisaalta minua lämmittivät kyllä muistot, joita kaukaisetkin tutut ovat kertoneet poisnukkuneista läheisistä. 

Irina taisi laulaa, että kauniimmin muistoissa elää. Arkisillakin lauantai-kohtaamisilla voi olla niissä merkitystä. Uskalletaan elää ja muistaa.

Terveiset sinne taivaaseen <3

 

Kommentit (0)

Tuntuu käsittämättömältä, että prinsessa Dianan kuolemasta on tänään kulunut 20 vuotta. 

Uutinen oli tuona päivänä niin iso, että se hätkähdytti savolaisessa pikkukaupungissakin. Itse asiassa heräsin uutiseen, kun tekstitelevisiota selaava isä korotti ääntä, kun luki sen äidilleni. Minäkin kömmin sitä huoneestani ihmettelemään.

Myöhemmin päivällä kauhistelimme sitä voimisteluharjoitusten alussa. Muistan jostain syystä tuonkin. Harjoittelimme isommalla porukalla seuran juhlagaalaa varten. Moni vanhemmista voimistelijoista kuuli uutisen vasta treeneihin tullessaan.

Tuntui omituiselta surra ihmistä, josta oli vain lukenut. Toki samaistumista lisäsi se, että William oli vain vuoden vanhempi kuin minä. Harryn rinnastin pikkuveljeeni. Menettää tuossa iässä äitinsä!

14-vuotiaaksi tiesin Dianasta hämmästyttävän paljon. Mummolassa olin lukenut aikakauslehdistä prinsessan elämästä, josta ei käänteitä puuttunut. Katsoin televisiosta myös Dianan haastattelun, jossa hän kertoi Charlesin uskottomuudesta. Haukoin muun juorunälkäisen yleisön kanssa henkeäni - ja tietenkin symppasin kaikessa Dianaa. 

Ehkä Dianan kuolinpäivä piirtyi mieleeni tarkasti, koska syksy oli ollut muutenkin traaginen. Yksi ylä-asteemme aloittanut tyttö oli riistänyt henkensä ja vaikutti tietysti yleiseen ilmapiiriin. Dianan kuoleman jälkeen televisiossa ja lehdissä pyörivät koosteet Dianasta ja tämän elämästä. Se oli ymmärrettävää, Diana jäänee historiaan yhtenä aikamme tunnetuimmista ihmisistä. 

"14-vuotiaaksi tiesin Dianasta hämmästyttävän paljon"

Teini-ikäisen silmissä hän oli keski-ikäinen nainen. Vasta nyt - 34-vuotiaana - ymmärrän, kuinka nuori Diana todella oli kuollessaan. 36-vuotias! Ymmärrän paremmin myös, miten nuori hän ollut avioituessaan. Tätä taustaa vasten olisi ollut ihme, jos liitto oli kestänyt. 

Mutta millaisen kasvutarinan Diana eli! Ujosta ja punastelevasta tytöstä kasvoi karismaattinen ja (ainakin haastatteluissa) huumorintajuinen ja itsevarma nainen. Hän vaikutti myös aidosti kiinnostuneelta hyväntekeväisyystyöstä, jota teki keskimääräistä enemmän. 

Ja loppujen lopuksi hän sai rakastaa ja häntä rakastettiin. En ole äkkiseltään keksinyt vielä parempaa elämän tarkoitusta.

kuva: Britannian hovi

Kommentit (0)

Seuraa 

MITÄ?

Sivuraiteilla -blogi jatkaa viihteen maailman ilmiöiden ja ihmisten käsittelemistä siitä, mihin Radalla-palsta jää. Elämääkin täällä eletään ja ihmetellään - välillä myös skumppalasin kera.

KUKA?

Emilia Saloranta on kolmekymppinen toimittaja, jonka mielestä viihde on ihmiselle hyväksi.

YHTEYS?

empuntemputjatarinat@gmail.com

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat